syömään tattarikakkuasi armollisen Pyhän Neitsyesi luo... Tuo
veitikka huutaa meille vielä vasten naamaa: "Eläköön tyranni", kun jo
luulee hänen olevan homenokkain valtakunnassa!
-- Kuulkaahan, päällikkö, -- sanoi Beau-Pied, -- tässä on rosvon
paperit.
-- Kas vaan! -- huudahti Clef-des-Coeurs, -- tulkaahan katsomaan tätä
Isän Jumalan soturia, jolla on ihoon maalattuja kuvioita.
Hulot ja muutamat sotilaat tulivat ja ympäröivät chouani-vainajan
ihka alastoman ruumiin, ja he huomasivat siinä jonkun sinivärisen
tatuoiman, joka kuvasi liekehtivää sydäntä. Tämä oli "Pyhän Sydämen"
veljeskunnan tunnusmerkki. Kuvan alapuolella oli kirjoitus, jonka
Hulot luki, ja se kuului: _Marie Lambrequin_ -- arvatenkin chouanin
nimi.
-- Sinulla on hyvät silmät, Clef-des-Coeurs, -- huomautti Beau-Pied.
-- Mutta et ikinä voi arvata tuon sota-asun tarkoitusta.
-- Pitäisikö minun ehkä tuntea paavilaiset univormut! -- vastasi
Clef-des-Coeurs.
-- Sinä hölmö, etkö siis koskaan opi mitään? -- virkkoi Beau-Pied. --
Etkö älyä, että tuolle juukelille on luvattu ylösnousemus ja että hän
on maalannut kupunsa tunteakseen itsensä.
Kuullessaan tämän sukkeluuden, joka ei ollut vallan tuulesta
temmattu, ei edes Hulot voinut pidättäytyä yleisestä hilpeydestä.
Tällä välin oli Merle saanut kaikki kuolleet haudatuiksi, ja
toverit olivat, niin hyvin kuin asianhaarat sallivat, sijoittaneet
haavoittuneet rattaille. Muut sotilaat järjestyivät itsestään kahteen
riviin molemmin puolin näitä äkkipäätä laitettuja sairasvaunuja
ja astuivat alas sitä vuoren rinnettä, joka hallitsee Mainea ja
josta näkee Pèlerine-laakson, Couësnon-laakson kilpailijan. Hulot,
astuen molempien suosikkiensa Merlen ja Gérardin seurassa, seurasi
hitaasti sotureitaan, toivoen tapaturmitta saapuvansa Ernéehen, missä
haavoittuneet saisivat hoitoa.
Taistelu, joka tuskin joutui huomion esineeksi keskellä niitä
suuria tapahtumia, joita siihen aikaan Ranskassa valmisteltiin, sai
nimen siitä paikasta, jossa oltiin taisteltu. Siihen kiinnitettiin
kuitenkin jonkun verran huomiota länsimaakunnissa, jonka asukkaat
panivat merkille, että chouanit tässä toisessa ottelussa menettelivät
entisestä eriävällä tavalla. Ennen eivät chouanit olisi tehneet
hyökkäystä näin mieslukuisia joukkoja vastaan.
Hulot'n arvelun mukaan se nuori kuninkaallismielinen päällikkö,
jonka kahakan kestäessä oli huomannut, epäilemättä oli "Gars", s.o.
ruhtinaiden Ranskaan lähettämä uusi kenraali, joka mainittujen
päällikköjen tavoin verhosi nimensä ja arvonsa tuollaisella
salanimellä. Tämä asianhaara saattoi päällikkö Hulot'n yhtä
levottomaksi nyt surullisen voittonsa jälkeen kuin mitä oli ollut
sinä hetkenä, jona epäili väijytystä. Hän kääntyi moneen kertaan
katsomaan takana olevaa Pèlerine-vuoren rinnettä, jolta vielä
aika-ajoin kuului kansalliskaartin rummun pärinä sen astuessa
alas Couësnon-laaksoon samaan aikaan kuin siniset laskeutuivat
Pèlerine-laaksoon.
-- Voiko jompikumpi teistä, -- hän äkkiä kysyi molemmilta
tovereilta, -- arvata miksi chouanit hyökkäsivät kimppuumme? Heistä
pyssynlaukaukset ovat kauppatavaraa, enkä minä älyä, mitä he noilla
äskeisillä voittivat. He ovat varmaankin menettäneet sata miestä,
ja me -- näin hän jatkoi, pullistaen oikeata poskeaan ja iskien
silmää, muka hymyillen -- emme ole menettäneet kuuttakymmentä.
Tuhat pentelettä! Minä en käsitä tämän kaupan järkevyyttä. Nuo
houkkiot olisivat voineet jättää meidät hätyyttämättä, me olisimme
häiriintymättä kulkeneet eteenpäin kuin kirjeet postissa. En totta
tosiaan oivalla, mitä he ovat voittaneet tuhoamalla meidän miehiämme.
Ja huolestuneen näköisenä hän kädellään osoitti molempia
sairasvaunuja.
-- Ehkäpä he vaan tahtoivat sanoa meille hyvää päivää, -- hän lisäsi.
-- Eikö mitä, ovathan he siinä jupakassa voittaneet puolelleen meidän
sataviisikymmentä karkuriamme, -- huomautti Merle.
-- Olisivathan nuo rekryytit muutenkin loikkineet kuin sammakot
metsään emmekä me olisi lähteneet heitä sieltä takaisin pyydystämään,
varsinkin kun olimme saaneet kuulasateen ylitsemme, -- arveli Hulot.
-- Ei, ei, siinä piilee jotain muuta.
Ja taaskin hän kääntyi katsomaan Pèlerine-vuorelle päin.
-- Hoi, -- huudahti hän, -- katsokaapas! Vaikka nuo kolme upseeria
jo olivat poistuneet kauas tuolta armottomalta ylängöltä, eroittivat
heidän tottuneet silmänsä helposti Marche-à-Terren ja muutamat
chouanit, jotka uudelleen pitivät hallussaan vuorenhuippua.
-- Joutuin eteenpäin! -- huusi Hulot joukolleen; -- käpälät
liikkeelle ja hevosille parempi vauhti. Ovatko noiden miesten sääret
jäätyneet, vai kuuluvatko ehkä hekin Pittin ja Coburgin puolueeseen?
Nämä sanat jouduttivat pienen joukon kulkua.
-- Suokoon Jumala, -- hän kääntyi näin sanoen molempien toveriensa
puoleen, -- ettei tämän kahakan salaperäinen merkitys selviä meille
pyssynlaukausten muodossa Ernéessä. Pelkäänpä kovin saavani kuulla,
että kuninkaan puoluelaiset vielä katkaisevat meiltä Mayennen tien.
* * * * *
Se strateginen pulma, joka saattoi Hulot'n levottomaksi, tuotti sinä
hetkenä yhtä paljon päänvaivaa niille henkilöille, joiden hän oli
huomannut seisovan Pèlerine-vuoren huipulla. Heti kun Fougères'n
kansalliskaartin rummunpärinä oli tauonnut ja kun Marche-à-Terre oli
huomannut sinisten laskeutuneen vuorenrinteen juurelle, hän kaiutti
iloisena pöllönhuutoaan, ja chouanit tulivat taas esille, mutta
paljon vähälukuisempina. Monet heistä epäilemättä paraikaa sitoivat
haavottuneita Pèlerine-kylässä, joka sijaitsee Couësnon-laakson
puoleisella vuorenrinteellä. Pari kolme kuninkaan jääkärien
päällikköä tuli Marche-à-Terren luo.
Neljän askeleen päässä heistä istui tuo nuori ylimys
graniittilohkareella ja näytti vaipuneen syvään mietiskelyyn,
joka aiheutui hänen yrityksensä nyt jo tuottamista vaikeuksista.
Marche-à-Terre asetti suojuksen tavoin kätensä otsalleen,
varjostaakseen silmiään auringon säteiltä, ja katseli surullisena
tietä, jota pitkin tasavaltalaiset kulkivat Pèlerine-laakson poikki.
Hänen pienet ja terävät mustat silmänsä koettivat tähystellä, mitä
tapahtui laakson vastakkaisella puolella kohoavalla rinteellä.
-- Siniset tulevat anastamaan postivaunut, -- sanoi kolkolla äänellä
Marche-à-Terreä lähinnä seisova päällikkö.
-- Kautta Pyhän Annan! -- huudahti toinen, -- miksi käskit meidän
tapella? Senkötähden, että pelastaisit oman nahkasi?
Marche-à-Terre loi kysyjään myrkyllisen katseen ja tömisytti maata
raskaalla karbiinillaan.
-- Olenko minä kenraalinne? -- hän kysyi. -- Ja hetkiseksi vaiettuaan
hän lisäsi osoittaen Hulot'n sotilas-osaston jäännöksiä: -- Jos te
kaikki olisitte tapelleet niinkuin minä, ei yksikään noista sinisistä
olisi hengissä eronnut. Silloin postivaunut ehkä olisivat päässeet
tänne perille.
-- Luuletko, -- huomautti kolmas, -- että heidän päähänsä olisi
pälkähtänyt antaa vaunuille saattojoukko tai pysäyttää ne, jos
olisimme antaneet heidän rauhassa kulkea ohi? Sinä, koira, tahdoit
pelastaa nahkasi, kun et luullut sinisten olevan matkalla!
Suojellakseen omaa siankärsäänsä, -- lisäsi puhuja kääntyen toisten
puoleen, -- hän on saattanut meidät vuodattamaan vertamme, ja päälle
päätteeksi menetämme kaksikymmentä tuhatta frangia oikeata kultarahaa.
-- Siankärsä olet itse! -- huudahti Marche-à-Terre, astuen taapäin
kolme askelta ja tähdäten pyssyllään vastustajaansa. -- Sinä et vihaa
sinisiä, sinä himoitset kultaa. Kas tuossa, saatpa kuolla ilman
rippiä, sinä kirottu ahnehtija, joka et tänä vuonna ole käynyt Herran
ehtoollisella!
Tämä solvaus ärsytti chouania siihen määrään, että hän kalpeni ja
päästi kumean murinan ja ryhtyi tähtäämään Marche-à-Terreen.
Nuori ylipäällikkö syöksyi eroittamaan heitä ja löi pyssynsä piipulla
heiltä aseet käsistä; sitten hän vaati selitystä riidan aiheesta,
sillä keskustelu oli käynyt Ali-Bretagnen murteella, jota hän ei
oikein ymmärtänyt.
-- Herra markiisi, -- näin päätti Marche-à-Terre selityksensä, --
nuo menettelevät kahta katalammin moittiessaan minua, joka olen
jättänyt tielle Pille-Michen, ja hänen on kenties onnistuva pelastaa
postivaunut rosvojen kynsistä.
Ja hän viittasi kädellään sinisiin päin, jotka kaikki näiden alttarin
ja valtaistuimen uskollisten palvelijain mielestä olivat rosvoja ja
Ludvig XVI:n murhaajia.
-- Kuinka! -- huudahti nuori ylimys vihoissaan; -- viivyttekö siis
vielä täällä, anastaaksenne postivaunut, te raukat, jotka ette ole
osanneet voittaa ensimäisessä taistelussa, jota minä olen johtanut?
Mutta kuinka voisikaan saavuttaa voittoa, kun on tuollaiset tuumat
mielessä. Ovatko siis Jumalan ja kuninkaan puoltajat maantienrosvoja?
Kautta Pyhän Annan! Meidän on käytävä sotaa tasavaltaa, eikä
postivaunuja vastaan. Ne, jotka vastedes tekevät itsensä syyllisiksi
niin häpeällisiin hyökkäyksiin, eivät saa synninpäästöä eivätkä niitä
palkintoja, jotka odottavat kuninkaan kelpo palvelijoita.
Kumea murina kuului joukon keskeltä. Helposti saattoi huomata, että
nuoren päällikön vaikutusvalta, jota oli niin vaikea ylläpitää näissä
kesyttömissä soturilaumoissa, oli horjumaisillaan. Nuori mies, jolta
tämä oire ei ollut jäänyt huomaamatta, tuumi jo miten pelastaa
annetun käskyn kunnia, kun keskellä hiljaisuutta kuului saapuvan
hevosen ravi. Kaikki päät kääntyivät siihen suuntaan, mistä tulokkaan
oletettiin saapuvan. Kotvan kuluttua tuli näkyviin nuori nainen, joka
istui poikittain pienen bretagnelaisen hevosen selässä, minkä pani
nelistämään saapuakseen chouanien luo, niin pian kuin oli huomannut
nuoren miehen.
-- Mikä teidän onkaan? -- hän kysyi katsoen vuoroin chouaneihin,
vuoroin heidän päällikköönsä.
-- Tokko uskotte, että nämä miehet odottavat Mayennesta Fougères'en
matkalla olevaa postia ryöstääkseen sen, senjälkeen kuin meillä
vastikään, pelastaaksemme fougèreläiset toverimme, on ollut kahakka,
jossa menetimme paljon miehiä, voimatta kukistaa sinisiä?
-- No, eihän se ole arveluttavaa, -- virkkoi nuori nainen, joka
naisille ominaisella vaistollaan tajusi kohtauksen salaisuuden. -- Te
olette tosin menettäneet miehiä, mutta niitä ei meiltä koskaan puutu.
Postin mukana seuraa rahoja, ja niitä tulee meiltä aina puuttumaan!
Hautaamme kaatuneemme, jotka pääsevät taivaaseen, ja otamme rahat,
jotka joutuvat näiden miesten taskuihin. Missä siis piilee vaikeus?
Chouanit hyväksyivät tämän puheen yksimielisellä hymyilyllä.
-- Eikö tässä kaikessa ole mitään, mikä saa teidät punastumaan? --
kysyi nuori mies hiljaa. -- Onko teillä siis niin suuri rahapula,
että teidän on pakko hankkia rahaa maantieltä?
-- Minä himoitsen sitä niin palavasti, herra markiisi, että panisin,
luulemma, sydämeni pantiksi, ellei se jo olisi varattu, -- vastasi
toinen keimailevasti hymyillen. -- Mutta miten ihmeessä saatattekaan
luulla, että voisitte sotahankkeisiinne käyttää chouaneja,
antamatta heidän siellä täällä ryöstää jotakin sinisiltä? Ettekö
tunne sananpartta: "Varastaa kuin pöllö"? Ajatelkaa, mikä chouani
oikeastaan on. -- Muuten, -- jatkoi hän, korottaen ääntään, -- eikö
tämä ole vallan oikea teko? Ovathan siniset ottaneet sekä kirkolta
että meiltä kaiken omaisuuden.
Toinen murina, ihan erilainen kuin se, jolla chouanit olivat
vastanneet markiisin sanoihin, seurasi tätä puhetta. Nuori mies,
jonka otsa pimeni, vei naisen syrjään ja sanoi hänelle uhkuen
paheksumista, jota kuitenkin hillitsi hyvin kasvatetun henkilön hieno
käytös:
-- Tulevatko nuo herrat määräpäivänä Vivetièreen?
-- Tulevat, -- vastasi nainen, -- kaikki: "Puolustaja", Grand-Jacques
ja ehkä Ferdinand.
-- Sallikaa minun siis palata sinne, sillä minä en saata
läsnäolollani antaa hyväksymistäni sellaisille rosvouksille...
käytänpä tahallani tätä sanaa. Saattaa vielä menetellä ylimyksen
arvon mukaisesti, jos sallin, että minulta varastetaan, mutta...
-- Hyvä, -- keskeytti nainen, -- siinä tapauksessa saan minä
teidänkin osanne, ja kiitän teitä siitä, että luovutatte sen minulle.
Tämä lisä on minulle hyvin tervetullut, sillä äiti on niin kauan
ollut lähettämättä minulle rahaa, että olen aivan epätoivoissani.
-- Hyvästi! -- huudahti markiisi.
Ja hän katosi, mutta nuori nainen riensi hänen jälkeensä.
-- Miksi ette jää tänne minun kanssani? -- hän kysyi, luoden häneen
puoleksi käskevän, puoleksi hyväilevän katseen, jommoisen muodossa
naiset, joilla on oikeus vaatia mieheltä kunnioitusta, niin hyvin
osaavat ilmaista pyyteensä.
-- Onhan aikomuksenne ryhtyä postivaunujen ryöstöön.
-- Ryöstöön! -- vastasi nainen. -- Mikä kummallinen sana! Antakaahan
minun selittää...
-- En sanaakaan, -- epäsi nuori mies tarttuen hänen käsiinsä ja
suudellen niitä pintapuolisen kohteliaasti kuin hovimies ainakin.
-- Kuulkaa, mitä sanon, -- hän jatkoi hetken kuluttua, -- jos minä
olisin läsnä noita postivaunuja pidätettäessä, surmaisivat sotilaamme
minut, sillä minä heidät...
-- Te ette heitä ampuisi, -- tokaisi nainen intohimoisesti, -- sillä
he sitoisivat kätenne, noudattaen kaikkea kunnioitusta, ja otettuaan
tasavaltalaisilta sen veroituksen, joka on tarpeellinen chouanien
sotavarustuksiin, toimeentuloon ja ruudin ostamiseen, he tottelevat
teitä sokeasti.
-- Ja te vielä vaaditte, että minä täällä toimisin päällikkönä!
Jos minun on määrä uhrata henkeni sille asialle, jota puollan,
niin sallikaa minun pelastaa valtuuteni kunnia. Poistumalla saatan
olla osaa ottamatta tähän halpamaiseen tekoon. Palaan sitten teitä
saattamaan.
Hän etäytyi nopeasti. Nuori nainen kuunteli hänen loittonevia
askeleitaan ilmeisen närkästyneenä. Kun kuivuneiden lehtien kahina
vähitellen oli tauonnut, hän jäi kuin tyrmistyneenä paikalleen;
sitten hän joutuin palasi chouanien luo.
Hän teki äkkinäisen paheksumista ilmaisevan liikkeen ja sanoi
Marche-à-Terrelle, joka auttoi hänet alas hevosen selästä:
-- Tuo nuori mies tahtoisi käydä säännöllistä sotaa tasavaltaa
vastaan!... Mutta kunhan vielä muutama päivä kuluu, on hänen
mielipiteensä muuttuva. Kuinka hän minua kohteli! -- hän hetken
kuluttua virkkoi.
Nainen istuutui samalle kalliolohkareelle, missä markiisi äsken oli
istunut, ja odotti vaieten postivaunujen tuloa.
Vähimmin merkillisiä ilmiöitä näinä aikoina ei suinkaan ollut tuo
jalosukuinen nuori nainen, jonka rajut intohimot olivat temmanneet
taisteluun, jota yksinvalta kävi ajanhenkeä vastaan; tunteittensa
vilkkaudesta hän joutui tekoihin, joihin hän kaikesta huolimatta
ei ollut syypää. Hän oli tässä suhteessa hyvin useiden muiden
kaltainen, jotka yltyivät toimintaan suuria hankkeita synnyttävän
kiihkon valtaamina. Kuten hän, monet naiset näinä levottomina aikoina
näyttelivät joko sankarillista tai moitittavaa osaa.
Kuninkaallismielisten asia ei löytänyt hartaampia ja toimeliaampia
tiedustelijoita, kuin nämä naiset. Mutta ei yksikään tämän puolueen
sankarittarista saanut niin julmasti hyvittää uhrautuvaisuutensa
erehdyksiä ja näiden heidän sukupuoleltaan kiellettyjen tilanteiden
nurjuutta kuin tuo epätoivoinen nainen, kun hän, istuen kivellä
tienvieressä, ei voinut olla kunnioittamatta nuoren päällikön
jaloa paheksumista ja rehellisyyttä. Huomaamattaan hän vaipui
syvään haaveiluun. Katkerat muistot saivat hänet kaihoamaan hänen
nuoruutensa ajan viattomuutta ja pahoittelemaan, ettei ollut joutunut
tuon vallankumouksen uhriksi, jonka voittokulkua niin heikot kädet
eivät voineet ehkäistä.
Ne postivaunut, jotka osaksi olivat olleet chouanien hyökkäyksen
syynä, olivat lähteneet pienestä Ernéen kaupungista muutamaa hetkeä
ennen molempien puolueiden välistä kahakkaa. Ei mikään kuvaa paremmin
paikkakunnan oloja, kuin sen yleisön käytettävissä olevien julkisten
laitosten tila. Tässä suhteessa tämän kaltaiset ajopelit ansaitsevat
kunnian tulla mainituiksi. Ei edes vallankumous ole kyennyt niitä
hävittämään. Ne esiintyvät vielä meidänkin päivinämme maanteillä.
Kun Turgot oli lunastanut oikeudet, jotka Ludvig XIV:nnen aikana
yksinomaan myönnettiin eräälle seuralle kuljettaa matkustajia
kaikkiin kuningaskunnan osiin, ja kun hän oli järjestänyt n.s.
_Turgotine_-laitokset, alkoivat herrojen de Vousges, Chanteclair
ja leski Lacomben vanhat kyytivaunut tulvia maakuntiin. Yksi
näitä viheliäisiä ajopelejä välitti siis liikennettä Mayennen ja
Fougères'n välillä. Muutamat itsepäiset henkilöt olivat muinoin
antaneet sille nimen _turgotine_, joko matkiakseen Parisia tai
vihaten ministeriä, joko tahtoi panna uudistuksia toimeen. Mutta
tämä "turgotine" ei kuitenkaan ollut sen kummempi kuin kahdella
hyvin korkealla pyörällä varustetut rattaat, joiden takaistuimella
kaksi lihavanpuoleista henkilöä töin tuskin olisi pysynyt istumassa.
Kun näiden huonojen ajoneuvojen heikkous ei kestänyt suurta lastia,
ja istuimena oleva arkku oli yksinomaan varattu postilähetyksille,
oli niiden matkustajien, joilla oli matkatavaroita, pakko pitää
niitä jalkojen välissä, mitkä jo muutenkin kituivat ahtaassa
laatikossa, joka muodoltaan suuresti muistutti palkeita. Näiden
ajoneuvojen ja niiden pyörien alkuperäinen väri olivat matkustajille
ratkaisematon arvoitus. Kahden nahkaverhon, jotka huolimatta pitkästä
palvelusajastaan olivat hyvin vaivalloisesti liikutettavissa, oli
määrä suojella matkustajaparkoja kylmältä ja sateelta.
Ajaja, istuen etulaudalla, joka muistutti Parisin huonoimpien
kyytirattaiden ajoistuinta, otti pakostakin osaa keskusteluun, hänen
paikkansa kun oli kaksi- ja nelijalkaisten uhriensa välissä. Nämä
ajopelit muistuttivat aaveenomaisesti noita ukkorahjuksia, jotka
jo ovat saaneet kestää monet monituiset yskät ja halvauskohtaukset
ja joita kuolema näyttää karttavan; tuon tuostakin ne voihkivat,
jopa parkuivatkin eteenpäin kulkiessaan. Raskaaseen uneen vaipuneen
matkustajan tavoin ne kallistuivat vuoroin taakse ja eteenpäin,
ikäänkuin olisivat vastustaneet kahden pienen bretagnelaisen hevosen
rajua ponnistelua, jotka laahasivat niitä melkoisen kuoppaista tietä
pitkin. Lähdettäessä Ernéestä, missä oli vaihdettu hevoset, tämä
muinaisajan muistomerkki sisälsi kolme matkustajaa, jotka jatkoivat
ajurin kanssa jo ennen edellistä kievaria alkamaansa keskustelua.
-- Kuinka voittekaan luulla, että chouaneja olisi näkynyt täällä? --
sanoi ajaja. -- Ernéessä kerrottiin minulle juuri vastikään, ettei
päällikkö Hulot vielä ole lähtenyt Fougères'sta.
-- Niin, niin, toveri, -- virkkoi nuorempi molemmista haastattajista,
-- sinä et pane alttiiksi muuta kuin omat luusi! Jos sinulla, kuten
minulla, olisi mukanasi kolme sataa riksiä ja jos olisit tunnettu
kelpo isänmaanystäväksi, et olisi niin levollinen.
-- Joka tapauksessa te olette hyvin avomielinen, -- vastasi ajaja
paheksuvasti pudistaen päätänsä.
-- Kun vuonat on laskettu, syö susi ne suuhunsa, -- virkkoi toinen
matkustaja.
Jälkimäinen oli puettu mustiin, näytti nelikymmenvuotiaalta ja oli
varmaankin pappismies seudulta. Hänen ihraleukansa ja kukoistava
ihonvärinsä ilmaisivat hengellistä säätyä. Vaikka hän olikin lihava
ja lyhytkasvuinen, hän osoitti joltistakin notkeutta joka kerta kun
täytyi astua alas rattailta tai jälleen nousta niihin.
-- Ette kai te ole chouaneja! -- huudahti kolmen sadan riksin
omistaja, jonka muhkea vuohentalja peitti hyvästä verasta tehtyjä
housuja ja puhdasta takkia, mikä tiesi rikasta maanviljelijää. --
Kautta Robespierren hengen! vannonpa, ettei teitä hyvin otettaisi
vastaan...
Sitten hän loi harmaat silmänsä ensin ajuriin ja senjälkeen
matkakumppaniinsa, näyttäen heille vyöhönsä pistettyä kahta pistoolia.
-- Bretagnelaiset eivät sellaisia pelkää, -- sanoi pappismies
ylenkatseellisesti. -- Näytämmekö muuten sellaisilta, että
himoitsisimme rahaanne?
Joka kerta kun rahaa mainittiin, ajaja vaikeni, ja pappismies oli
kyllin älykäs epäilläkseen, ettei isänmaanystävällä ollut riksejä,
vaan että ajurilla niitä sensijaan oli.
-- Onko sinulla tänään tavaroita, Coupiau? -- kysyi apotti.
-- Oh, herra Gudin, eipä juuri mitään, -- vastasi ajaja.
Tutkiessaan sekä isänmaanystävän että Coupiaun kasvoja hän huomasi ne
tuon vastauksen aikana yhtä järkähtämättömiksi.
-- Sen parempi sinulle, -- huomautti isänmaanystävä; -- siinä
tapauksessa minä tapaturman sattuessa saatan ryhtyä varokeinoihin
pelastaakseni omaisuuteni.
Näin jyrkästi vaadittu omavaltaisuus harmitti Coupiauta, joka
huudahti kiukkuisena:
-- Minä olen näiden ajoneuvojen omistaja, ja jos minä teitä...
-- Oletko isänmaanystävä vai chouani? -- kysyi häneltä kiivaana hänen
vastustajansa, keskeyttäen hänen puheensa.
-- En kumpaakaan, -- vastasi Coupiau. -- Minä olen postinkuljettaja
ja, mikä enempi on, bretagnelainen, enkä siis pelkää sinisiä enkä
aatelia.
-- Tarkoitat rosvoaatelia, -- huomautti isänmaanystävä ivallisesti.
-- He ottavat vaan takaisin sen, mikä heiltä on riistetty, -- virkkoi
pappismies kiivastuen.
Molemmat matkustajat tuijottivat toisiaan silmästä silmään.
Ajoneuvojen perällä oli vielä kolmaskin matkustaja, joka kaikkien
näiden väittelyjen aikana oli sanaakaan hiiskumatta. -- Ei ajaja, ei
isänmaanystävä, eikä edes Gudin kiinnittänyt mitään huomiota tähän
mykkään henkilöön.
Todella hän oli noita juroja ja epäystävällisiä matkustajia, jotka
lepäävät rattailla kuin kohtaloonsa alistuva vasikka, joka jalat
sidottuina kuljetetaan lähimpään toripaikkaan. Aluksi he anastavat
kaiken heille tulevan sijan; ja nukkuvat lopulta, vailla kaikkea
kunnioitusta lähimmäistänsä kohtaan, naapuriensa hartioilla.
Isänmaanystävä, Gudin ja ajaja olivat jättäneet nukkujan omiin
hoteisiinsa, heidän mielestään kun oli turha puhutella miestä,
jonka kivettyneet kasvot tiesivät kertoa elämästä, joka oli kulunut
kangaskyynäröitä mittaamalla ja myymällä kohtuuttoman korkeasta
hinnasta.
Tämä pieni pyöreähkö soppeensa lyyhistynyt mies avasi aika-ajoin
pienet harmaansiniset silmänsä ja loi ne vuoroin jokaiseen puhujaan,
osoittaen kauhistusta, epäilyä ja epäluuloa koko keskustelun aikana.
Mutta hän näytti pelkäävän ainoastaan matkakumppanejansa ja hyvin
vähän olevan huolissaan chouanien vuoksi. Kun hän katsoi ajajaan,
olisi voinut luulla heitä molempia vapaamuurareiksi.
Tänä hetkenä alkoi ampuminen Pèlerine-vuorelta. Coupiau pysäytti
pelästyneenä ajoneuvonsa.
- Kas vaan! -- sanoi pappismies, joka näytti olevan asiantuntija, --
se on vakava kahakka: siihen ottaa osaa paljon väkeä.
-- Pulma on siinä, herra Gudin, ettei tiedä, kumpi voittaa, --
huudahti Coupiau.
Tällä haavaa kaikkien kasvot kuvastivat samaa tunnetta, nimittäin
levottomuutta.
-- Viekäämme vaunut tuonne matkan päässä olevaan majataloon, --
sanoi isänmaanystävä, -- ja piiloittakaamme ne sinne odottaessamme
taistelun tulosta.
Tämä neuvo tuntui niin järkevältä, että Coupiau päätti sitä
noudattaa. Isänmaanystävä auttoi ajuria piiloittamaan vaunut
risukasan taakse. Pappismieheksi puhuteltu henkilö käytti hetkeä
kysyäkseen kuiskaten Coupiaulta:
-- Onkohan hänellä todella rahaa mukanaan?
-- Hui hai! herra Gudin, jos se rahamäärä, joka hänellä on, joutuisi
teidän armonne taskuihin, eivät ne siitä tulisi raskaiksi.
Tasavaltalaiset, joiden oli kiire saapua Ernéehen, kulkivat majatalon
ohi poikkeamatta siihen sisälle. Uteliaina Gudin ja majatalon isäntä
menivät pihan portille nähdäkseen heidät. Äkkiä lihava pappismies
riensi erään sotilaan luo, joka oli jäänyt muusta joukosta vähän
jälelle.
-- Hoi, Gudin! -- hän huusi, -- sinä hullu mies, oletko liittynyt
sinisiin? Mitä ajatteletkaan, poikaparka?