ilveilijät ovat osanneet riitaantua kaikkien niiden miesten kanssa,
jotka olisivat kyenneet ohjaamaan alusta. Bernadotte, Carnot,
kaikki, yksin kansalainen Talleyrand, ovat meidät hylänneet.
Sanalla sanoen, on jälellä yksi ainoa kunnon isänmaanystävä, kelpo
Fouché, joka poliisin avulla hallitsee kaikkea. Siinä vasta mies!
Hänpä se oli, joka ajoissa varoittaen käänsi minun huomioni tähän
kapinaliikkeeseen. Ja kuitenkin olemme ansassa, siitä olen varma.
-- Oh! jos ei sotajoukko hieman sekaannu hallituksemme johtoon, --
huomautti Gérard, -- saattavat asianajajat meidät vielä tukalampiin
oloihin kuin ne, joissa olimme ennen vallankumousta. Eiväthän nuo
tomppelit osaa käskeä.
-- Pelkään yhä, -- virkkoi Hulot, -- että he ryhtyvät
keskusteluihin Bourbonien kanssa. Tuhat tulimmaista, mihin
kiipeliin joutuisimmekaan, jos he sopisivat keskenään!
-- Ei, ei, päällikkö hyvä, niin pitkälle ei sentään mennä, --
vakuutti Gérard. -- Sotajoukko tulee, kuten itse sanoitte,
kaiuttamaan ääntänsä, ja jos se ei puhu vallan epäselvää kieltä,
toivon, ettemme ole vuodattaneet vertamme kymmenen vuotta
lannoittaaksemme pellavamaata ja nähdäksemme toisten pellavaamme
kehräävän.
-- Niin, -- huusi päällikkö, -- tämä puvun vaihto on käynyt meille
hirvittävän kalliiksi.
-- No niin, -- virkahti kapteeni Merle, -- menetelkäämme joka
tapauksessa täällä kuin kelpo isänmaanystävät ainakin, ja
koettakaamme estää chouanien yhteys Vendéen kanssa. Sillä jos nämä
tekevät keskenään liiton ja Englanti sekaantuu asiaan, en ainakaan
minä tälläkertaa mene takaamaan tasavallan jakamattomuutta.
Tässä pöllön huuto, joka kuului jotenkin kaukaa, keskeytti
keskustelun. Käyden levottomammaksi päällikkö taaskin tutki
Marche-à-Terreä, jonka tunteettomat kasvot tuskin kuvastivat
elonmerkkiä. Rekryytit, jotka upseeri oli koonnut, seisoivat
karjalauman tavoin yhteen sullottuina keskellä tietä, noin
kolmenkymmenen askeleen päässä taisteluvalmiista soturijoukosta.
Kymmenen askeleen päässä heidän takanaan olivat luutnantti Lebrunin
komentamat sotamiehet ja isänmaanystävät. Päällikkö silmäili tätä
taistorintamaa ja vilkaisi viimeisen kerran loitommaksi tielle
asettuneeseen etuvartija-joukkoon.
Ollen tyytyväinen järjestelyynsä, hän kääntyi antaakseen käskyn
liikkeellelähtemiseen, kun samassa näki niiden kahden soturin
kolmiväriset kokardit, jotka palasivat tarkastelemasta tien
vasemmalla puolella olevaa metsää. Kun päällikkö ei nähnyt kahden
oikealle lähteneen tiedustelijan palaavan, päätti hän odottaa heidän
tuloaan.
-- Ehkäpä pommi tulee tuolta puolelta, -- hän sanoi molemmille
upseereille, osoittaen metsää, joka oli ikäänkuin niellyt nuo kaksi
poistunutta vartijasoturia.
Sillävälin kuin molemmat tarkk'ampujat antoivat Hulot'lle
jonkunmoisen raportin, laiminlöi hän tarkastamasta Marche-à-Terreä.
Silloin chouani käytti tilaisuutta hyväkseen päästääkseen kovan,
suunnattoman kauas kaikuvan vihellyksen; ja ennenkuin kumpikaan hänen
kahdesta vartijastaan oli ehtinyt pyssyäkään tähdätä häneen, oli hän
piiskan lyönnillä kaatanut heidät kumoon tien laitaan.
Samaan aikaan hälinä tai pikemmin hurja ulvonta yllätti
tasavaltalaiset. Hirvittävä kiväärien räiske kuului metsänrinteestä,
missä chouani oli istunut, ja ojensi maahan seitsemän tai kahdeksan
sotamiestä. Marche-à-Terre, jota viisi tai kuusi miestä oli
tähdännyt, häneen osaamatta, katosi metsään, kiivettyään ylös
rinnettä nopeana kuin villikissa. Hänen puukenkänsä vierivät ojaan,
ja saattoi helposti nähdä hänen jalassaan nuo isot raudoitetut
saappaat, joita "kuninkaan jääkärit" tavallisesti käyttivät.
Chouanien ensi huutojen kaikuessa kaikki rekryytit hyökkäsivät
oikealle metsään kuin lintuparvi, joka lehahtaa lentoon matkamiehen
lähestyessä.
-- Ampukaa noita koiria! -- huusi päällikkö.
Joukko tähtäsi pakenijoita, mutta nämä olivat viisaasti kyllä
asettuneet puiden taakse turviin pyssyntulelta, ja ennenkuin aseet
olivat uudestaan panostetut, olivat he jo kadonneet.
-- Kootkaapa siis maakuntalaislegionia! -- virkkoi Hulot Gérardille.
-- Täytyy olla typerä kuin Direktorion jäsenet luottaakseen
väennostoon näillä seuduilla. Lakiasäätävä kokous tekisi paremmin,
jos ei lupaisi meille niin runsaasti sotilaspukuja, rahaa,
ampumavaroja, vaan jos todella ne meille antaisi.
-- Nuo hunsvotit pitävät enemmän tattarikakuistaan kuin meidän
sotilasleivästämme, -- sanoi Beau-Pied, komppanian pilkkakirves.
Näitä sanoja säestivät pilapuheet ja naurunremahdukset, joilla
tasavaltalaissoturit ilkkuivat karkaajia, mutta äkkiä seurasi taas
hiljaisuus. Nähtiin noiden kahden tiedustelijan, jotka päällikkö oli
lähettänyt nuuskimaan oikealla olevaa metsää, vaivalloisesti astuvan
alas rinnettä. Toinen heistä, joka oli lievemmin haavoittunut,
tuki toveriansa, joka kostutti maata verellänsä. Nämä molemmat
poloiset soturit olivat saapuneet rinteen puoliväliin, kun
Marche-à-Terren inhoittavat kasvot ilmestyivät puiden lomassa. Hän
tähtäsi molempiin sinisiin niin tarkasti, että tappoi heidät yhdellä
ainoalla laukauksella, ja heidän ruumiinsa vierivät raskaina alas
ojaan. Tuskin oli hänen möhkälemäinen päänsä tullut näkyviin, kun
kolmekymmentä pyssynpiippua kohosi ilmoille; mutta utukuvan tavoin
hän taas oli kadonnut noiden onnettomien väriherne-pensaiden taakse.
Nämä tapahtumat, joiden kuvaaminen vaatii niin monta sanaa,
kestivät vaan silmänräpäyksen. Seuraavassa tuokiossa jälkijoukon
isänmaallismieliset ja sotamiehet niinikään kädenkäänteessä
liittyivät muuhun joukkoon.
-- Eteenpäin, mars! -- huusi Hulot.
Sotajoukon osasto kulki kiireisesti tien huipulle, johon etuvartija
oli asetettu. Siellä päällikkö uudelleen järjesti joukkonsa
taistelurintamaksi. Mutta hän ei huomannut mitään toistunutta
vihollis-mielenosoitusta chouanien puolelta ja luuli että nostoväen
vapauttaminen oli ollut tuon väijytyksen ainoa tarkoitus.
-- Heidän huutonsa, -- hän sanoi molemmille ystävilleen, --
osoittavat, ettei heitä ole monta. Marssikaamme joutuin eteenpäin,
niin saavumme kenties Ernéehen, ennenkuin he ovat kintereillämme.
Nämä sanat kuuli eräs isänmaallismielinen rekryytti, joka astui esiin
rivistä ja pysähtyi Hulot'n eteen.
-- Kenraali, -- hän virkkoi, -- olen jo kerran ollut sotimassa
chouaneja vastaan. Saanko teille sanoa pari sanaa?
-- Tuo on varmaankin asianajaja, ja nämä luulevat aina olevansa
oikeussalissa, -- kuiskasi päällikkö Merlen korvaan. -- No sano
sanottavasi, -- hän sitten vastasi nuorelle fougèrelaiselle.
-- Chouanit ovat epäilemättä tuoneet mukanansa aseita niille
miehille, joilla juuri ovat täydentäneet rivinsä. Jos siis heidän
nähtensä pötkimme tiehemme, asettuvat he meitä odottamaan joka
metsätien käänteeseen ja ampuvat meidät viimeiseen mieheen ennenkuin
saavumme Ernéehen. Toisin tulee tässä ajaa asiaa, kuten sanoit,
mutta patruunilla. Kahakan aikana, joka tulee kestämään kauemmin
kuin mitä näyt luulevan, lähtee yksi tovereistani noutamaan
tänne kansalliskaartin ja vapaajoukot Fougères'sta. Silloin saat
nähdä, että me, vaikka olemmekin vaan rekryyttejä, emme silti ole
tomppeleita.
-- Luuletko siis, että chouaneja on paljo?
-- Päätä itse, päällikkö-kansalainen!
Hän vei Hulot'n erääseen ylätason paikkaan, missä hietaa oli pengottu
kuin haravalla. Kiinnitettyään hänen huomionsa tähän seikkaan, hän
vei hänet paljoa kauemmaksi polulle, missä he näkivät siitä kulkeneen
suurilukuisen miesjoukon jäljet. Lehtiä oli siinä tallautunut kovaksi
poljettuun multaan.
-- Nämä ovat Vitrén _garseja_, -- sanoi Fougéres'n mies. -- He ovat
liittyneet ali-normandialaisiin.
-- Mikä on nimesi, kansalainen? -- kysyi Hulot.
-- Gudin, päällikkö.
-- Hyvä, Gudin, nimitän sinut kotikaupunkilaistesi korpraaliksi.
Sinä näytät minusta kelpo mieheltä. Annanpa sinulle toimeksi
valita tovereistasi sen, joka on lähetettävä Fougères'en. Sinä
itse pysyttelet minun läheisyydessäni. Mutta mene ensi työksesi
rekryytteinesi ottamaan niiden toveri-parkojemme pyssyt, takit ja
patruunalaukut, jotka nuo roistot juuri kaatoivat tielle. Eikä teidän
pidä seisoa tässä märehtimässä pyssynluoteja niitä puolestanne heille
tarjoamatta.
Pelottomat Fougères'n miehet menivät noutamaan kaatuneiden sota-asun,
ja koko komppania suojeli heitä tuimalla, metsään suunnatulla
tulella, niin että heidän onnistui riisua vainajien vaatteet ja
aseet, menettämättä ainoatakaan miestä.
-- Noista bretagnelaisista tulee mainiota jalkaväkeä, -- sanoi Hulot,
-- jos vaan sotilaan leipäkannikka heille maistuu.
Gudinin lähettämä airut läksi juosten matkaan syrjäpolkua pitkin,
joka johti vasemmalle metsään. Sotamiehet tutkivat aseitaan
ja valmistautuivat taisteluun. Päällikkö tarkasteli heitä,
hymyili heille, asettui muutaman askeleen päähän edelle kahden
suosikkiupseerinsa kera ja odotti päättäväisenä chouanien hyökkäystä.
Syntyi jälleen syvä hiljaisuus, jota ei kuitenkaan kestänyt kauan.
Kolme sataa chouania, joiden univormut olivat samanlaiset kuin
rekryyteillä, syöksyi äkkiä esiin oikealta metsästä ja riensi
suorastaan ulvoen epäjärjestyksessä miehittämään koko sen osan
tietä, joka oli heikon sinisten pataljonan edessä. Päällikkö
järjesti sotilaansa kahteen yhtä suureen joukkoon, joista kukin
oli kymmenmiehisen rintaman vahvuinen. Näiden parvien keskelle
hän sijoitti kaksitoista rekryyttiä, jotka kiireimmiten olivat
pukeutuneet sota-asuun, ja asettui itse heidän etunenäänsä.
Tätä pientä sotajoukkoa suojeli kummallakin sivustalla kahdenkymmenen
viiden miehen suuruinen siipijoukko, jotka liikehtivät molemmin
puolin tietä Gérardin ja Merlen johtamina. Näiden molempien upseerien
oli määrä hyökätä chouanien kimppuun sivulta ja estää heidät
hajaantumasta seudulle, missä kukin talonpoika aikoi asettua siten,
että vaaratta saattoi ampua sinisiä, jolloin tasavaltalaisjoukot
eivät enää olisi tietäneet, mistä löytää vihollisensa.
Nämä määräykset, jotka päällikkö oli antanut niin nopeasti kuin
tilanne vaati, loivat hänen luottamustaan sotamiehiinkin, ja kaikki
marssivat ääneti chouaneja vastaan.
Kului sitten muutama hetki molempien vastustajien lähestyessä
toisiaan, ja sitten paukkui kiväärien laukauksia luodin
kantaman päästä levittäen kuolemaa molemmille puolille. Samassa
silmänräpäyksessä molemmat tasavaltalaisten sivusjoukot, joille
chouanit eivät voineet asettaa vastustajia, saapuivat heidän
sivustoilleen, ja heidän tiheä ja tuima tulensa kylvi kuolemaa ja
epäjärjestystä keskelle vihollista.
Tämä temppu aikaansai melkein tasaisen miesluvun molemmilla puolin.
Mutta chouanien voittamattoman peloton ja sitkeä luonne kesti
tällaisen koettelemuksen; he eivät väistyneet, heidän tappionsa ei
heitä masentanut, he sulkivat uudelleen rivinsä ja koettivat saartaa
tuon pienen sinisten joukon, joka otti niin vähän tilaa ja joka
näytti mehiläisemolta keskellä parveaan. Ja nyt syntyi tuollainen
hirvittävä kamppailu, jossa teräaseiden kalske korvaa ampuma-aseiden
ainoastaan harvoin kajahtavan paukkeen, jossa taistellaan mies miestä
vastaan, ja jossa molempien vastustajien ollessa yhtä rohkeat,
ylivoima lopulta ratkaisee voiton.
Chouanit olisivatkin heti alussa saavuttaneet voiton, ellei molempien
Merlen ja Gérardin komentamien sivustajoukkojen olisi onnistunut
parilla kolmella yhteislaukauksella sivultapäin ahdistaa vihollisten
jälkijoukkoa. Näiden molempien sivustajoukkojen sinisten olisi
nyt pitänyt jäädä asemiinsa ja edelleen näin tuhota hirvittäviä
vastustajiaan. Mutta kiihtyen, kun näkivät sen vaaran, jonka alaisena
oli tuo pieni sankarillinen joukko, minkä nyt täydelleen saarsivat
kuninkaan jääkärit, he hyökkäsivät pistimet sojossa hurjina tielle ja
saattoivat muutamaksi hetkeksi taistelun tasaväkisemmäksi. Molemmat
kiistapuolet antautuivat nyt taisteluraivoon, jota vielä enensi
puoluekiihkon julmuus ja vimma, mikä painoi tähän sotaan poikkeuksen
leiman. Jokainen yksityinen soturi, tarkatessaan omaa vaaraansa, oli
vaiti. Koko kohtaus oli synkkä ja kylmä kuin kuolema.
Aseiden kalskahdellessa ja hiedan narskuessa jalkojen alla ei
kuullut muuta kuin niiden kumeat ja korisevat huudahdukset, jotka
vaarallisesti haavoittuneina tai kuolevina kaatuivat maahan. Nuo
tasavaltalaisten keskellä olevat kaksitoista soturin-alokasta
puolustivat niin urhoollisesti päällikköä, joka yhtenään jakeli
neuvoja ja määräyksiä, että moneen kertaan muutamat sotamiehet
huusivat:
-- Hyvä, pojat!
Kylmäverinen ja valpas Hulot huomasi pian chouanien joukossa
miehen, jota, samoin kuin häntä itseään, valiojoukko ympäröi ja
joka ilmeisesti oli heidän johtajansa. Hän tahtoi hyvin kernaasti
tietää, kuka tuo upseeri oli. Mutta turhaan hän moneen kertaan
koetti eroittaa hänen kasvojensa piirteitä, jotka yhä peittyivät
punalakkien ja leveälieristen hattujen taakse. Hän tunsi joukosta
ainoastaan Marche-à-Terren, joka seisoen kenraalinsa vieressä toisti
hänen komentosanojaan käheällä äänellä, ja jonka karbiinipyssy ei
hetkeäkään pysynyt toimettomana.
Päällikkö tuskaantui näistä yhä kertyvistä esteistä. Hän paljasti
miekkansa, innostutti sotureitaan ja hyökkäsi niin rajusti
chouanien keskustaan, että mursi aukon heidän riveihinsä ja sai
näkyviinsä vihollispäällikön, jonka kasvot kuitenkin olivat kokonaan
valkoisella kokardilla varustetun suuren huopahatun varjossa. Mutta
tuo tuntematon hämmästyi näin rohkeasta hyökkäyksestä, peräytyi
ja lykkäsi samassa äkkiä hattunsa niskaan: silloin saattoi Hulot
kiireessä nähdä tämän henkilön kasvot. Tuolla nuorella päälliköllä,
joka Hulot'n arvion mukaan ei ollut kahtakymmentä viittä vanhempi,
oli yllään vihreästä verasta tehty metsästystakki. Hänen valkeassa
vyössään piili pistooleja. Hänen isot saappaansa olivat raudoitetut
niin kuin chouaneilla. Polviin ylettyvät säärystimet, joiden jatkona
olivat hyvin karkeasta kankaasta tehdyt polvihousut, täydensivät
tuon puvun, joka verhosi keskikokoista, mutta solakkaa ja hyvin
kehittynyttä vartaloa.
Raivoissaan siitä, että siniset olivat tunkeutuneet hänen persoonansa
läheisyyteen, hän painoi hatun takaisin alas kasvoille ja riensi
heitä vastaan; mutta seuraavassa tuokiossa hänet ympäröivät
Marche-à-Terre ja muutamat muut levottomat chouanit. Nuoren päällikön
ympärillä häärivien henkilöiden väliin jäädessä aukkoja, luuli Hulot
huomaavansa leveän punaisen huivin, joka koristi puoleksi napeista
avattua takkia.
Tämä kuninkaallismielisten koriste, joka siihen aikaan oli joutunut
unhoitukseen, veti ensin Hulot'n huomiota puoleensa, mutta se siirtyi
sitten äkkiä kasvoihin, jotka piankin katosivat hänen näkyvistään,
kun taistelun tuoksina pakoitti hänet valvomaan pienen joukkonsa
turvallisuutta ja liikkeitä. Vain vilahdukselta hän siis oli ehtinyt
nähdä säihkyvät silmät, joiden väri häneltä jäi huomaamatta, vaalean
tukan ja jotenkin hennot, auringon ruskettamat kasvonpiirteet.
Kuitenkin pani hän merkille tuon nuoren miehen paljaan kaulan, jonka
valkoihoisuus vielä enemmän pisti silmään hellästi ja huolimattomasti
sidotun kaulahuivin rinnalla. -- Nuoren päällikön ryhti, joka uhkui
tulisuutta ja intoa, oli sotilaallinen kuin niillä ainakin, jotka
taistelulta vaativat jonkunlaista runollista ritarillisuutta. Hänen
hienon hansikkaan peittämä kätensä heilutti miekkaa, joka välkkyi
auringonpaisteessa. Hänen ulkomuotonsa osoitti samalla hienoutta ja
voimaa.
Tämä siirtolainen vilpittömine haaveiluineen yhtyneinä nuoruuden
viehätykseen ja sivistyneine tapoineen edusti miellyttävästi
ranskalaista aatelia. Hän oli Hulot'n täydellinen vastakohta,
Hulot'n, joka seisoen neljän askeleen päässä hänestä tarjosi
ikäänkuin vilkkaan vertauskuvan tarmokkaasta tasavallasta, jonka
puolesta tuo vanha soturi taisteli. Lisäksi hänen ankarat kasvonsa,
kuluneiden punaisten rinnusliepeiden koristama sininen univormu,
mustuneet ja hartioiden takana roikkuvat olkanauhat kuvasivat hänen
puutteenalaisuuttaan ja luonnettaan.
Nuoren miehen hieno ryhti ja ylimyksellinen ilme eivät jääneet
Hulot'lta huomaamatta, ja tahtoen päästä häneen käsiksi hän huusi:
-- Hoi, tanssimestari, tule lähemmäksi, jotta saan ryhtyä kanssasi
käsikähmään!
Kuninkaallismielinen päällikkö kiukustui hetkellisestä
vastoinkäymisestään ja syöksyi epätoivoisena eteenpäin. Mutta kun
hänen miehensä näkivät hänen näin panevan henkensä alttiiksi,
karkasivat he kaikki sinisten kimppuun. Äkkiä eroitti taistelun
hälinästä pehmeän ja kirkkaan äänen:
-- Tässä kaatui pyhä Lescure. Ettekö tahdo kostaa häntä?
Näitä tenhoavia sanoja seurasi chouanien puolelta hirvittävä
pommitus, ja tasavallan sotamiehet kykenivät hädin tuskin pysymään
koossa ja ehkäisemään pienen rintamansa murtumista.
- Ellei tuo olisi nuorukainen, -- sanoi Hulot peräytyen askel
askeleelta, -- ei meitä vastaan olisi tehty hyökkäystä. Eihän koskaan
ole nähty chouanien yhtyvän taisteluun. Mutta sen parempi, meitä ei
ainakaan tapeta pitkin tien vartta kuin koiria.
Sitten hän metsään kajahtavalla äänellä huusi:
-- Eteenpäin, pojat. Sallimmeko rosvojen pitää meitä pilanaan!
Se teonsana, jota tässä kohdassa käytämme kelpo päällikön käyttämän
sijalla, kykenee sitä vaan heikosti korvaamaan. Mutta sotavanhukset
osaavat kyllä panna sen sijalle tuon oikean sanan, joka epäilemättä
on kuvaavampi sotilaallinen voimasana.
-- Gérard, Merle, -- jatkoi päällikkö, -- kutsukaa miehenne takaisin,
järjestäkää heidät rintaman takana pataljonaksi, ja ampukaa noita
koiria, jotta heistä pääsemme.
Suurella vaivalla saatiin Hulot'n määräys täytetyksi; sillä kuultuaan
vastustajansa äänen huusi nuori päällikkö:
-- Kautta Pyhän Annan, älkää päästäkö heitä käsistänne. Hajaantukaa,
garsit!
Kun molemmat Merlen ja Gérardin komentamat sivustajoukot vetäytyivät
taaksepäin kahakan keskustasta, ajoi kumpaakin pientä osastoa takaa
itsepäinen ja ylivoimainen chouani-joukko. Nämä "vuohennahat"
saartivat joka taholta Merlen ja Gérardin väen, jälleen kaiuttaen
kumeita, ulvonnantapaisia huutojaan.
-- Suu kiinni, herraseni, -- huudahti Beau-Pied, -- eihän tässä edes
kuule milloin kuolee.
Tämä pila elvytti sinisten rohkeutta. Tasavaltalaiset eivät tyytyneet
puolustautumaan ainoastaan yhdessä kohdassa Pèlerine-vuoren ylätasoa,
vaan tekivät sen kolmessa eri paikassa, ja laukaukset houkuttelivat
esiin kaikki tämän äsken vielä niin rauhaisan laaksoseudun kaiut.
Taistelu olisi voinut vielä tuntikausia jäädä ratkaisemattomaksi,
tai olisi se päättynyt taistelijoiden puutteessa. Sillä siniset
ja chouanit osoittautuivat yhtä urhoollisiksi. Raivo kiihtyi
jatkuvasti molemmin puolin, kun kaukaa alkoi kuulua heikkoa rummun
pärinää. Ja päättäen tämän melun suunnasta kulki lähestyvä joukko
Couësnon-laakson poikki.
-- Se on Fougères'n kansalliskaarti! -- huusi Gudin vahvalla äänellä.
-- Vannier on varmaankin heidät kohdannut.
Huuto saapui nuoren chouanipäällikön ja hänen hurjan ajutanttinsa
korvaan, ja kuninkaallismieliset tekivät peräytymisliikkeen, jonka
Marche-à-Terren petomainen huuto heti pysäytti.
Kun päällikkö puoliääneen oli lausunut pari kolme komentosanaa, jotka
Marche-à-Terre tulkitsi chouaneille Bretagnen rahvaan murteella, he
alkoivat peräytyä, tehden sen niin taitavasti, että tasavaltalaiset
ja heidän päällikkönsäkin siitä joutuivat vallan ymmälle. Ensi
käskyn saatuaan uljaimmat chouanit järjestyivät riviin, muodostaen
kunnioitusta herättävän rintaman, jonka taakse haavoittuneet
ja heidän muu väkensä vetäytyi panostamaan pyssyjä. Sitten
haavoittuneet, toimien yhtä joutuisasti kuin äsken Marche-à-Terre,
saapuivat ylhäällä tien oikealla puolella olevalle rinteelle, ja
heitä seurasi sinne puolet chouaneista, jotka vikkelästi kiipesivät
sen huipulle, missä siniset eivät enää nähneet heistä muuta kuin
heidän tarmokkaat päänsä.
Siellä he asettuivat puiden taakse suojaan ja suuntasivat
nyt pyssynpiippunsa sitä saattovartijaston jäännöstä kohti,
joka Hulot'n toistamia komentohuutoja noudattaen nopeasti oli
järjestynyt, voidakseen tiellä asettaa chouaneja vastaan heidän
veroisensa rintaman. Nämä peräytyivät hitaasti ja puolustivat
asemaansa, pyörähdellen niin että saivat tukea tovereittensa
tulelta. Saavutettuaan maantienojan, he vuorostaan kiipesivät
ylös sille korkealle rinteelle, jonka reuna oli heidän miestensä
hallussa, ja saapuivat heidän luokseen urhokkaasti uhmaillen
tasavaltalaisten tulta, jotka ampuivat heitä niin taitavasti, että
oja täyttyi ruumiista. Rinteen huipulla olijat vastasivat aivan
yhtä murhaavalla tulella. Sinä hetkenä Fougères'n kansalliskaarti
saapui taistelupaikalle juoksujalassa, ja sen tulo päätti kahakan.
Kansalliskaartilaiset ja muutamat kiivastuneet sotamiehet hyppäsivät
jo penkeren yli tunkeakseen metsään. Mutta päällikkö huusi heille
jylisevällä äänellä:
-- Aiotteko syöksyä kuoleman kitaan?
He palasivat silloin tasavallan joukkojen luo, joiden haltuun
taistelutanner oli joutunut, sittenkuin oli kärsitty melkoisia
tappioita.
Nyt nostettiin kaikki kuluneet kolmikulma-hatut pistimien kärkeen,
pyssyt ojennettiin ylös, ja sotilaat huusivat yhteen ääneen kahdesti:
-- Eläköön Tasavalta!
Haavoittuneetkin, jotka istuivat tienvieressä, ottivat osaa tähän
innostuksen purkaukseen, ja Hulot puristi Gérardin kättä sanoen:
-- Siinä poikia, joilla on sydän oikealla paikallaan.
Merle sai toimekseen haudata kaatuneet tien varrella olevaan
tulvaveden kaivamaan kuoppaan. Toiset sotilaat rupesivat kuljettamaan
haavoittuneita. Lähistön taloista noudettiin hevosia ja ajoneuvoja,
ja kiireisesti nostettiin näille kärsivät toverit, joiden alle oli
levitetty kaatuneiden vaatteita.
Ennen lähtöään Fougères'n kansalliskaarti jätti Hulot'n käsiin
vaarallisesti haavoittuneen chouanin, joka oli löydetty sen
äkkijyrkänteen juurelta, minkä kautta chouanit olivat peräytyneet ja
mihin hän voimien pettäessä oli solunut.
-- Kiitos avustanne, kansalaiset, -- sanoi päällikkö. -- Hiisi
vieköön, ilman teitä olisimme saaneet kestää tuiman neljännestunnin.
Pitäkää varanne! Sota on alkanut. Hyvästi, kelpo toverit.
Sitten Hulot kääntyi vangin puoleen:
-- Kuka on kenraalisi? -- hän kysyi.
-- Gars.
-- Kuinka? Marche-à-Terre?
-- Ei, vaan Gars.
-- Mistä tuo Gars on tullut?
Tähän kysymykseen kuninkaan jääkäri, jonka karkeat ja villit
kasvot olivat tuskien vääntämät, ei vastannut mitään, vaan otti
rukousnauhansa ja alkoi rukoilla.
-- Tuo Gars oli varmaankin äskeinen nuori päällikkö, jolla oli musta
kaulahuivi. Hän on epäilemättä tyrannin ja hänen liittolaistensa
Pittin ja Coburgin lähettämä.
Tämän kuultuaan chouani, joka ei siitä paljoa ymmärtänyt, kohotti
ylpeänä päätään:
-- Jumalan ja kuninkaan lähettämä!
Hän lausui tämän tarmolla, joka tyystin tyhjensi hänen voimansa.
Päällikkö huomasi vaikeaksi kuulustella kuolevaa miestä, jonka
esiintyminen ilmaisi synkkää kiihkoa, ja käänsi otsaa rypistäen
päänsä pois. Kaksi sotilasta, niiden kahden miehen ystäviä, jotka
Marche-à-Terre piiskansa lyönnillä oli paiskannut alas tienviereen,
niin että he siihen kuolivat, astuivat pari askelta taaksepäin,
tähtäsivät chouaniin, joka ei luonut tuijottavia silmiään maahan
heidän ojennettujen pyssynpiippujensa edessä, ja ampuivat häneen
pyssynkantaman päästä, ojentaen hänet maahan. Kun sotilaat
lähestyivät häntä riisuakseen hänen vaatteensa, hän huusi vielä
kovalla äänellä:
-- Eläköön kuningas!