silloin vihollisia. Joka pelto oli linnoitus, joka puu sisälsi
ansan, joka raidan kanto kätki sotajuonen. Koko maa oli yhtä ainoata
taistelukenttää. Tuhoa tuottavat pyssyt odottivat tienristeyksissä
sinipukuisia sotureita, joita nuoret neitoset ajattelematta
vilpillisyyttään nauraen houkuttelivat pyssyn ylettyville. Nämä
neitoset pyhiinvaelsivat isiensä ja veljiensä seurassa madonsyömien
Marian-kuvien luo kysymään uusia juonia ja anomaan anteeksiantoa
pyhältä Neitsyeltä. Näiden tietämättömien olentojen uskonto tai
oikeammin epäjumalanpalvelus esti heidät tuntemasta tunnonvaivoja
murhateoistaan.
Niin pian kuin taistelu oli alkanut, muuttui kaikki tässä maassa
vaaralliseksi: melu ja hiljaisuus, lempeys ja ankaruus, kotiliesi ja
valtatie. Mutta kaiken tämän viekkauden alla piili vakaumusta. Nämä
raakalaiset palvelivat Jumalaa ja kuningasta samalla tavalla kuin
mohikaanit käyvät sotaa. Mutta jotta tämän taistelun kuvaus olisi
kaikinpuolin tarkka ja tosi, on historioitsijan velvollisuus lisätä,
että koko seutu jälleen muuttui hymyileväksi ja ystävälliseksi
sinä hetkenä, jona Hoche sai rauhan solmituksi. Ne perheet, jotka
vielä edellisenä päivänä olivat toisiaan raadelleet, söivät silloin
vaaratta saman katon alla illallista.
Siitä hetkestä alkaen, jona Marche-à-Terren vuohennahat saattoivat
Hulot'n aavistamaan salaista vilppiä, heräsi hänessä vakaumus, että
se onnellinen rauha oli rauennut, jonka Hoche nerollisuudellaan
oli aikaansaanut ja jonka jatkuminen hänestä näytti mahdottomalta.
Näin sota leimahti uudelleen ilmiliekkiin ja epäilemättä entistään
hirvittävämpään kolmivuotisen lepoajan jälkeen. Vallankumous, joka
9:nnen termidorin jälkeen oli saanut lievemmän muodon, oli kenties
saava hirmuhallituksen luonteen, mikä sai järkevät ihmiset sitä
vihaamaan. Englantilainen kulta oli nyt, kuten aina ennenkin,
yllyttänyt riitaisuuksia Ranskassa. Tasavalta, jonka nuori Bonaparte,
ilmeisesti sen suojelushenki, oli jättänyt oman onnensa nojaan, ei
näyttänyt kykenevän vastustamaan niin useita vihollisia, joista
hirvittävin oli viimeinen, kansalaissota. Tämä, jota tuhannet pienet
yksityiskapinat ennustivat, sai aivan uuden vakavan luonteen sinä
hetkenä, jona chouanit päättivät hyökätä näin vahvan suojelusjoukon
kimppuun.
Tällaiset ajatukset alkoivat pyöriä Hulot'n mielessä, joskin paljon
hajanaisempina, kun Marche-à-Terren ilmaantuminen hänen mielestään
viittasi taitavasti valmistettuun väijytykseen. Sillä aluksi hän oli
ainoa, joka aavisti uhkaavaa vaaraa.
Se vaitiolo, joka seurasi päällikön Gérardille lausumia ennesanoja,
ja joka päätti edellä kuvatun kohtauksen, palautti Hulot'lle hänen
kylmäverisyytensä. Tuo vanha soturi oli melkein horjahtanut, eikä hän
voinut karkoittaa niitä pilviä, jotka peittivät hänen otsansa, kun
hän ajatteli, että häntä jo ympäröivät sellaiset sodan kauhut, joita
ihmissyöjätkin olisivat inhonneet. Hulot'n molemmat ystävät, kapteeni
Merle ja ajutantti Gérard koettivat turhaan selittää päällikkönsä
kasvoissa kuvastuvaa pelkoa, joka heille oli jotain vallan outoa,
ja katselivat Marche-à-Terreä hänen tienvieressä syödessään
kannikkaansa, voimatta löytää vähintäkään yhteyttä tuon eläimellisen
olennon ja pelottoman päällikkönsä levottomuuden välillä.
Mutta Hulot'n kasvot selkenivät pian. Hän surkutteli tasavallan
vastoinkäymisiä, mutta samalla hän iloitsi siitä, että sai taistella
sen puolesta, ja iloiten hän itselleen antoi sen lupauksen,
ettei antautuisi chouanien peijattavaksi ja että paljastaisi sen
salaperäisen viekkaan miehen, jota he suvaitsivat käyttää aseenaan
häntä vastaan.
Ennenkuin teki päätöksen, hän rupesi tutkimaan sitä asemaa, jossa
hänen vihollisensa aikoivat hänet yllättää. Huomatessaan että tie,
jolla hänen oli ryhtyminen taisteluun, johti kohtalaisen syvään,
mutta metsien ympäröimään kuiluun, johon useat polut päättyivät,
hän rypisti tuuheita tummia kulmakarvojaan ja sanoi molemmille
ystävilleen kumealla ja mielenliikutuksesta värähtelevällä äänellä:
-- Olemme joutuneet kirottuun ampiaispesään.
-- Mitä siis voitte pelätä? -- kysyi Gérard.
-- Pelätä?... huomautti päällikkö. -- No niin, pelkäänpä todellakin.
Olen aina pelännyt, että minut ammutaan kuin koira jossakin
metsäpolun mutkassa, ilman edelläkäypää varoitusta.
-- Joutavia! -- virkkoi Merle nauraen. -- Varoitushuuto olisikin
siinä tapauksessa tarpeeton.
-- Uhkaako meitä siis todella vaara? -- kysyi Gérard, ihmetellen yhtä
paljon Hulot'n kylmäverisyyttä kuin hänen hetkellistä pelkoaan.
-- Vaiti! -- sanoi päällikkö; -- olemme suden kidassa, ja siinä on
pimeä kuin leivinuunissa, mutta siihen on saatava valoa. Onneksi on
meillä hallussamme tämän ylängön huippu.
Hän antoi sille voimakkaan lisänimen ja jatkoi:
-- Lopulta kai kuitenkin kaikki minulle selviää.
Päällikkö viittasi luokseen molemmat upseerit, ja kaikki kolme
ympäröivät Marche-à-Terren. Tämä nuori mies oli luulevinaan, että
häiritsi heitä, ja nousi äkkiä.
-- Pysy alallasi, roisto! -- huusi hänelle Hulot, tuupaten hänet
takaisin samalle penkereelle, missä hän sitä ennen oli istunut.
Ja tästä hetkestä ei päällikkö lakannut tarkkaavasti pitämästä
silmällä tuota näennäisesti huoletonta bretagnelaista.
-- Ystäväni, -- hän puoliääneen virkkoi molemmille upseereille --
on aika mainita teille, että asiat tuolla alhaalla ovat huonosti.
Direktorio on lainsäätävässä kokouksessa tapahtuneen mellakan
johdosta luudallaan sotkenut meidän tunkiotamme. Tämän hallituskunnan
jäsenet -- tai oikeammin sanoen vekkulinuket, ovat juuri menettäneet
oivan miekan: Bernadotte luopuu johdosta.
-- Kuka astuu hänen sijalleen? -- kysyi Gérard vilkkaasti.
-- Milet-Mureau, muuan vanha pölkkypää. On varsin arveluttavaa
näihin aikoihin antaa ohjat tyhmyreille! Rannikolla leimahtelevat
englantilaisten merkkitulet. Kaikki nuo vendéelaiset ja chouanit ovat
liikkeellä kuin ilmassa surisevat kovakuoriaiset, ja ne henkilöt,
jotka nytkyttävät noita tanssinukkeja, ovat hyvin osanneet valita
hetken, jona me sorrumme.
-- Kuinka? -- sanoi Merle.
-- Meidän sotajoukkomme ovat lyödyt joka taholla, -- jatkoi Hulot
yhä enemmän hiljentäen ääntään. -- Jo kaksi kertaa chouanit ovat
kaapanneet kirjeet ja minulle saapuivat viime tiedot ja määräykset
ainoastaan pika-airutta myöten, jonka Bernadotte lähetti sinä
hetkenä, jolloin erosi ministeristöstä. Onneksi ovat ystäväni
kirjeissään kertoneet minulle tästä sekasotkusta. Fouché on saanut
tietoonsa, että tuo tyranni Ludvig XVIII on Parisissa olevien
pettureiden kehoituksesta lähettänyt johtajan sisäasioita valvoville
kätyreilleen. Luullaan Barras'n pettävän tasavaltaa. Pitt ja
ruhtinaat ovat lähettäneet tänne erään edellisen hallitusmuodon
kannattajan, jäntevän ja etevän miehen, joka yhdistämällä
vendéelaiset ja chouanit kukistaa tasavallan. Tuo mies on astunut
maihin Morbihanissa -- tämän olen minä ensimäisenä saanut tietää
Parisin veitikoilta. Hän on ottanut nimen "Gars". -- Sillä kaikki
nuo heittiöt -- (näin hän sanoi osoittaen Marche-à-Terreä,)
ottavat nimiä, jotka tuottaisivat kunnialliselle isänmaanystävälle
vatsanväänteitä, jos hän niitä rupeaisi käyttämään. Tuo mies on
paraikaa näillä seuduilla. Tämän chouanin ilmestyminen -- (hän
osoitti taas Marche-à-Terreä) -- todistaa minulle, että hän on
kintereillämme. Mutta eipä vanhaa kettua niin helposti petetä, ja
teidän tulee auttaa minua mitä pikimmin kokoamaan porsaani pahnaan.
Olisinpa aika hölmö, jos menisin siihen ansaan, jonka minulle
virittää tuo Lontoosta muka takkejamme toimittamaan tullut herrasmies.
Kuullessaan nämä salassa pidetyt ja vakavat asianhaarat, nuo molemmat
upseerit, jotka tiesivät, ettei heidän päällikkönsä koskaan turhasta
säikähtänyt, kävivät vakavan näköisiksi kuin soturit ainakin suuren
vaaran uhatessa, jos ovat karaistuneet ja tottuneet arvostelemaan
asioita laajemmalta näkökannalta.
Gérard, jonka lakkautettu arvo lähensi johtajaansa, tahtoi vastata
ja lähemmin tiedustella kaikkia valtiollisia uutisia, joista osa
ilmeisesti oli salattu; mutta Hulot'n antama merkki sai hänet
vaikenemaan. Ja kaikki kolme alkoivat katsella Marche-à-Terreä.
Tämä chouani ei näyttänyt vähääkään välittävän siitä, että huomasi
olevansa noiden miesten valvonnan alaisena, jotka olivat yhtä
hirvittävät älyltään kuin ruumiillisilta voimiltaan. Seikkailun alku,
joka herätti melkein romantillista mielenkiintoa, kiihoitti suuresti
molempien upseerien uteliaisuutta, joista tämänlainen sota oli jotain
uutta. Sentähden he alkoivat siitä laskea pilaa. Mutta heti alussa
Hulot katsoi heihin vakavana ja sanoi:
-- Tuhat tulimaista! älkää tupakoiko ruutitynnyrin ääressä,
kansalaiset. Ennenaikainen rohkeus on samaa kuin jos kantaisi vettä
seulassa. -- Gérard, -- hän sitten jatkoi kuiskaten ajutanttinsa
korvaan, -- lähestykää huomiota herättämättä tuota roistoa; ja jos
hän tekee pienimmänkin epäilyttävän liikkeen, lävistäkää hänet
miekallanne. Minä puolestani lähden ryhtymään keskusteluun, jos oudot
miehemme tahtovat siihen yhtyä.
Gérard nyökäytti lyhyesti päätään osoittaaksensa tottelevaisuuttaan.
Sitten hän alkoi katsella tuon laakson näköaloja, joihin lukija jo
on tutustunut. Näytti siltä, kuin olisi hän tahtonut katsella niitä
entistään tarkemmin, ja hän asteli ikäänkuin ajatuksiin vaipuneena ja
vapaasti edestakaisin. Mutta luonnollisesti maisema kaikkein vähimmin
kiinnitti hänen huomioansa. Marche-à-Terre taas salasi täydelleen,
huomasiko sen vaaran, joka upseerin menettelyn puolelta häntä uhkasi.
Kun näki hänen siinä leikkivän piiskansa letkulla, olisi luullut
hänen onkivan kaloja maantien ojasta.
Sillävälin kuin Gérard täten koetti asettua vartija-asemaan chouanin
eteen, sanoi päällikkö hiljaa Merlelle:
-- Antakaa kersantille kymmenen luotettavaa soturia ja asettakaa
heidät ylemmäksi meistä, siihen kukkulan huipun kohtaan, missä tie
laajenee ylätasoksi, ja mistä näette pitkältä Ernéehen johtavaa
tietä. Valitkaa sellainen paikka, missä tienvieressäni kasva metsää
ja mistä kersantti voi pitää silmällä lähiseutua. Kutsukaa luoksenne
Clef-des-Coeurs, hän on älykäs poika... Ei tässä ole mitään nauramista
-- tuho meidät perii, ellemme pidä varaamme.
Sillävälin kuin Merle täytti tämän käskyn niin nopeasti, että sen
tärkeys kävi ilmeisen selväksi, päällikkö heilutti oikeaa kättään
vaatien syvää hiljaisuutta sotilailta, jotka jutellen ja leikkiä
laskien ympäröivät hänet. Toisella kädenliikkeellä hän käski tarttua
aseisiin.
Kun hiljaisuus oli aikaansaatu, hän loi katseensa toisesta
tienvierestä toiseen, kuunnellen levottoman tarkkaavaisesti,
ikäänkuin olisi odottanut kuulevansa jonkun tukahutetun äänen,
jotakin aseenkalsketta tai tulevaa taistelua ennustavia askeleita.
Hänen tumma ja terävä silmänsä näytti tutkien tunkevan metsän
salaisimpiin syvyyksiin. Mutta kun ei sieltä saanut mitään
epäilyttävää merkkiä, hän villi-ihmisten tavoin tarkasti tien
hiekkaa, löytääkseen joitakin jälkiä noista näkymättömistä
vihollisista.
Kovin pettyneenä siitä, ettei ollut huomannut mitään, mikä olisi
puolustanut hänen levottomuuttaan, hän kääntyi tienviereen päin,
kiipesi vaivoin noiden pienten kumpujen rinteille, nousi hitaasti
niiden huippuun, ja huomasi, kuinka hyödyllinen hänen kokemuksensa
oli joukkonsa menestykselle. Sitten hän astui sieltä alas. Hänen
kasvonsa kävivät entistään synkemmiksi; sillä noina aikoina päälliköt
aina pahoittelivat sitä, ettei vaikein tehtävä langennut yksinomaan
heidän osalleen.
Kun upseerit ja sotamiehet olivat huomanneet päällikkönsä
miettiväisyyden, tämän päällikön, jonka luonne heitä miellytti ja
jonka urhoollisuuden tunsivat, arvasivat he, että hänen tavaton
tarkkaavaisuutensa ennusti vaaraa. Mutta kun eivät kyenneet
punnitsemaan tämän vaaran suuruutta, he vaistomaisesti pysyivät
liikkumattomina ja pidättivät melkein henkeänsä. Niiden koirien
tavoin, jotka koettavat arvata taitavan metsästäjän tarkoitukset,
jota täsmällisesti tottelevat, vaikka eivät ymmärräkään hänen
käskyjään, nämä soturit katsoivat vuoroin Couësnonin laaksoa, tien
molemmin puolin olevaa metsää ja päällikkönsä ankaroita kasvoja,
koettaen niistä lukea kohtalonsa. He vaihtoivat kysyviä katseita, ja
moneen kertaan hymy levisi heidän huulilleen.
Kun Hulot väänsi suutaan, Beau-Pied, nuori kersantti, joka kävi
komppanian älyniekasta, sanoi hiljaa:
-- Mihin hemmetin kiipeliin olemmekaan joutuneet, kun tuon vanhan
urhon naama näyttää noin happamalta. Onhan hän tuima kuin sotaoikeus!
Hulot loi Beau-Piediin ankaran katseen, ja sotamiesten joukossa
vallitsi taas kurinmukainen hiljaisuus. Keskellä tätä juhlallista
äänettömyyttä rekryyttien epäröivät askelet, joiden alla hieta
rauskui, synnyttivät tahdikkaan äänen ja lisäsivät yleiseen
ahdistukseen epämääräistä levottomuutta. Tämän kuvaamattoman tunteen
ymmärtävät ainoastaan ne, jotka keskellä yön hiljaisuutta odottaen
jotain kamalaa ovat huomanneet sydämensä tykytyksen kiihtyvän
jostakin äänestä, joka yksitoikkoisesti toistuen on tuntunut
tarjoavan heille pisaroittain kauhun juomaa.
Päällikkö asettui taas keskelle tietä ja kysyi itsekseen:
-- Olenko erehtynyt?
Ja seuraavassa tuokiossa hänen silmistään säihkyi pidätetyn vihan
katseet, kun hän tarkasteli levollista ja typerää Marche-à-Terreä.
Mutta hänen tarkka silmänsä eroitti chouanin himmeässä katseessa
hurjaa ivaa, ja tämä vaikutti, ettei hän luopunut tilanteen
vaatimista toimenpiteistä.
Samassa kapteeni Merle, joka oli täyttänyt Hulot'n määräykset, palasi
hänen luokseen. Tämä kohtaus oli tuhansien muiden samanlaisten
kaltainen, ja sen mykät näyttelijät, jotka saattoivat tämän
sodan mitä vilkkaimmaksi ja jännittävimmäksi, odottivat silloin
kärsimättöminä uusia vaikutelmia ja olivat hyvin halukkaat näkemään
sotilas-tilanteensa himmeät kohdat toisten tapahtumien valaisemina.
-- Menettelimme viisaasti siinä, kapteeni, -- sanoi päällikkö, --
että asetimme sotilasosastomme loppupäähän ne harvat isänmaanystävät,
jotka meillä on rekryyttiemme joukossa. Ottakaa vielä tusina
reippaita poikia, asettakaa heidän johtajakseen aliluutnantti Lebrun
ja viekää heidät nopeasti jälkijoukkoon. Heidän tulee tukea siinä
olevia isänmaanystäviä, saada heidät kiireisesti etenemään ja kahtia
jakaantuneena parvena hyökätä toverien miehittämälle huipulle. Odotan
teitä.
Kapteeni katosi joukkoon. Päällikkö silmäili vuoroonsa neljää
pelotonta miestä, jotka tiesi taitaviksi ja notkeiksi, kutsui heidät
kaikessa hiljaisuudessa luokseen, osoittaen kutakin heitä sormellaan
ja antaen heille tutunomaisen merkin, moneen kertaan nopeasti
painamalla etusormea nenäänsä; he tulivat.
-- Te olette palvelleet minun kanssani kenraali Hochen johdon alla,
-- hän heille virkkoi, -- silloin kun saatoimme järkiinsä nuo
roistot, jotka mainitsevat itseään kuninkaan jääkäreiksi. Tiedätte,
kuinka he piiloittautuivat, väijyksistä ampuakseen sinisiä.
Kuullessaan taitavuuttaan näin kehuttavan, nuo neljä soturia
nostivat päätään, kasvoissa kuvaava ilme. Nämä olivat sankarillisen
uljaita miehiä, joiden alistuva huolettomuus osoitti ettei
heidän ajatuspiirinsä Ranskan ja Europan välisen kamppailun
puhkeamisesta lähtien ollut ulottunut taaksepäin edemmäksi heidän
patruunalaukkuansa, eikä eteenpäin painetin kärkeä kauemmaksi. He
puristivat yhteen huulensa kuin rahamassin, jonka suu kurenauhoilla
vedetään kiinni, ja katselivat päällikköänsä tarkkaavasti ja
uteliaina.
-- No niin, -- virkahti Hulot, jolla oli erinomainen taito puhua
sotureille luonteenomaista kieltä, -- eivätpä tällaiset pojat pötki
tiehensä chouanien edestä, ja niitä on täällä, niin totta kuin nimeni
on Hulot. Teidän neljän miehen tulee tutkiskella molemmat tienvieret.
Muu joukko pysyy sillä aikaa tässä alallaan. Koettakaa siis kaikin
mokomin saada heistä vainua; älkää hellittäkö, vaan nuuskikaa tarkoin
koko alue, eteenpäin, mars!
Sitten hän osoitti heille tien vaarallisia huippukohtia. Nuo neljä
soturia tervehtivät kiitoksen merkiksi, vieden kätensä vanhojen
kolmikulma-hattujensa tasalle, joiden sateen liottamat ja iän
kuluttamat reunat riippua lerpattivat alas kuvun reunasta. Yksi
heistä, korpraali Laruse, jonka Hulot tunsi, sanoi lyöden pyssyynsä:
-- Panemmepa heidät tanssimaan meidän pillimme mukaan, päällikkö!
He poistuivat, kaksi oikealle, kaksi vasemmalle. Nähdessään heidän
katoavan molemmin puolin tietä tunsi soturijoukko epämääräistä
levottomuutta. Rauhaton oli niinikään Hulot, joka luuli lähettäneensä
heidät varman kuoleman kitaan. Jopa hänen sielussaan vavahti, kun hän
ei enää nähnyt heidän hatunkulmiaan.
Upseerit ja sotamiehet kuuntelivat kuivissa lehdissä kahisevia,
asteittain heikkeneviä askeleita ja tunsivat mielessään ahdistusta,
joka oli kahta kiusallisempi sentähden, että se täytyi painaa syvälle
poveen. Sodassa esiintyy kohtauksia, joissa neljän miehen alttiiksi
pannut henget aiheuttavat enemmän kauhua kuin Jemmapes'n taistelussa
kaatuneet tuhannet ruumiit. Mutta noissa soturikasvoissa on niin
monta vaihtelevaa ilmettä, että niiden kuvaajien on turvautuminen
sotilasten omiin muisteluihin ja luovuttaminen näiden vilkkaiden
kasvojen kuvaaminen levollisessa mielentilassa oleville henkilöille,
sillä nuo yksityisseikoista niin rikkaat sielunmyrskyt eivät ole
kuvattavissa ilman ääretöntä laveutta.
Kun noiden neljän soturin pistimet olivat kadonneet näkyvistä,
palasi kapteeni Merle, täytettyään salaman nopeudella päällikön
käskyt. Parilla kolmella komentosanalla Hulot nyt järjesti joukkonsa
jäljellä olevat miehet taisteluvalmiiksi keskelle tietä. Sitten hän
antoi käskyn palata Pèlerine-vuoren huipulle, minne hänen pieni
etujoukkonsa oli pysähtynyt. Itse hän kulki viimeisenä ja takaperin,
pitääkseen silmällä pienimpiäkin muutoksia, mitä saattoi esiintyä
jossakin kohdassa tätä eteenleviävää näyttämöä, jonka luonto oli
tehnyt niin ihanaksi ja ihminen niin hirvittäväksi.
Hän saapui siihen paikkaan, missä Gérard vartioi Marche-à-Terreä.
Tämä oli näennäisesti välinpitämättömänä seurannut kaikkia päällikön
liikkeitä, mutta katsoi nyt uskomattoman älykkäänä sinne päin, mihin
nuo molemmat soturit juuri olivat kadonneet, tien oikealla puolella
olevaan metsään, ja päästi kolme tai neljä vihellystä, matkien
pöllön kimakkaa ja korvia viiltävää ääntä. Nuo kolme kuuluisaa
salakuljettajaa, joiden nimet jo ovat mainitut, vaihettelivat
erityisellä tavalla tätä huutoa yön aikaan, ilmaistakseen toisilleen
väijytyksiä, uhkaavia vaaroja ja kaikkea, mikä heidän oli tärkeä
tietää. Siitä he olivat saaneet liikanimen _chuin_, joka näiden
seutujen murteessa merkitsee pöllöä. Tämä murteissana siirtyi
sitten niidenkin nimeksi, jotka ensimäisen tasavaltaa vastaan
käydyn sodan aikana matkivat näiden kolmen veljeksen eleitä ja
ilmoitusmerkkejä. Kuullessaan nuo epäilyttävät vihellykset, päällikkö
pysähtyi tuijottamaan Marche-à-Terreen. Hän teeskenteli siten
erehtyneensä tuon chouanin typerään kömpelyyteen nähden, ja piti
hänet luonaan jonkunmoisena ilmapuntarina, joka osoittaisi hänelle
vihollisen liikkeet. Hän pysäytti Gérardin käden, joka valmistautui
kiirehdyttämään tuota vakoilijaa, asetti kaksi sotilasta muutaman
askeleen päähän hänestä ja käski kuuluvalla ja selvällä äänellä
heidän viipymättä ampua hänet kuoliaaksi, jos hän vielä antoi
pienimmänkin merkin. Uhkaavasta vaarasta huolimatta ei Marche-à-Terre
osoittanut vähintäkään mielenliikutusta, ja häntä tähystelevä
päällikkö pani merkille tämän levollisuuden.
-- Tuo kollo ei osaa ammattiaan! -- hän sanoi Gérardille. -- Niin,
niin, tosin ei ole helppo lukea chouanin tunteita hänen ilmeistään;
mutta tämä on ilmiantanut itsensä ponnistuksillaan tuoda esiin
pelottomuutensa. Näetkös, Gérard, jos hän olisi teeskennellyt
pelkurimaisuutta, olisin pitänyt häntä hölmönä, ja niin olisi meitä
ollut kaksi samanlaista, ja minä olisin joutunut pussiin. Mutta nyt
tiedän, että meidän kimppuumme aiotaan hyökätä! Mutta tulkootpa vaan,
nyt olen valmis.
Lausuttuaan nämä sanat puoliääneen ja voitonriemuisena, vanha soturi
hykersi käsiään ja katsoi Marche-à-Terreen ivallisena; sitten
hän risti käsivarret rinnalleen, jäi seisomaan tielle molempien
lempi-upseeriensa väliin ja odotti toimenpiteittensä tulosta.
Varmana siitä, että taistelu oli tulossa, hän katseli sotamiehiään
tyynen näköisenä.
-- Saammepa tapella, -- sanoi hiljaa Beau-Pied, -- päällikkö
hykerteli käsiään.
* * * * *
Se vaarallinen asema, johon päällikkö Hulot ja hänen joukkonsa
olivat joutuneet, oli niitä, joissa henki todella on siihen määrään
alttiina, että lujaluontoiset miehet pitävät kunnianaan silloin
näyttäytyä kylmäverisiksi ja mielenmalttiaan hallitseviksi.
Tällaisissa tapauksissa oikein selvästi käy ilmi miehen sisu.
Niinpä päällikkö, joka paremmin oivalsi vaaran suuruuden kuin
molemmat upseerinsa, itserakkaasti kyllä tahtoi näyttää kaikista
levollisimmalta. Hän loi katseensa vuoroin Marche-à-Terreen,
tielle ja metsään ja odotti sisäistä ahdistusta tuntien chouanien
yhteislaukauksen rätinää, sillä hän luuli näiden peikkojen tavoin
piilevän yltympäri; mutta hänen kasvojensa ilmeet olivat levolliset.
Sinä hetkenä, jona kaikkien soturien silmät kohdistuivat häneen, hän
veti ryppyihin ruskettuneet pienten rokonarpien peittämät poskensa,
mytisti äkkiä ylähuultansa ja vilkutti silmäänsä -- irve, jota
sotamiehensä aina pitivät hymyilynä; sitten hän löi Gérardia olalle
sanoen:
-- Nyt saatamme hieman vetää henkeä; mitä tahdoittekaan äsken sanoa
minulle?
-- Missä uudessa pälkäässä olemmekaan nyt, päällikkö?
-- Asia ei ole uusi, -- hän vastasi hiljaa. -- Koko Europpa on meitä
vastaan ja nyt sillä on tilaisuus menetellä mielin määrin. Sillä
aikaa kuin Direktorion jäsenet pureskelevat toisiaan kuin hevoset
tallissa, kun niillä ei ole kauroja, ja kuin kaikki repeää rääsyiksi
heidän hallintonsa aikana, jättävät he sotajoukot oman onnensa
nojaan. Italiassa on kaikki menetettyä! Niin, ystäväni, Trebian
edustalla kärsimiemme tappioiden pakosta olemme luopuneet Mantuasta,
ja vastikään lyötiin Joubert Novin taistelussa. Toivottavasti
Massena kykenee pitämään miehitettyinä Sveitsin vuorisolat, joka on
tulvillaan Suvorowin joukkoja. Rheinin varsillakin olemme saaneet
selkäämme. Direktorio on lähettänyt sinne Moreaun. Kykeneekö hän
puolustamaan rajoja? Ja vaikkapa kävisikin niin onnellisesti, niin
valtaliitto lopulta tulee musertamaan meidät, ja onnettomuudeksemme
se ainoa kenraali, joka voisi meidät pelastaa, on hiidessä, nimittäin
kaukana Egyptissä!... Mitenkä hän muuten pääsisikään palaamaan? Onhan
Englanti herra merellä.
-- Bonaparten poissaolo ei minua huolestuta, päällikkö, -- vastasi
nuori ajutantti Gérard, jossa huolellinen kasvatus oli kehittänyt
korkeamman arvostelukyvyn. -- Jäisikö vallankumouksemme kesken?
Ei suinkaan. Eihän meidän ole yksistään määrä puolustaa Ranskan
aluetta -- meillä on kaksinainen tehtävä. Täytyyhän meidän lisäksi
säilyttää maan ominaista henkeä, yleviä vapauden ja riippumattomuuden
periaatteita, tuota lakiasäätävien kansankokoustemme herättämää
inhimillistä järjellisyyttä, joka toivoakseni on vahvistumistaan
vahvistuva. Ranskaa voi verrata matkamieheen, jolla on toimena viedä
jonnekin palava kynttilä: hän suojelee sitä toisella kädellä ja
puolustautuu toisella. Jos teidän uutisenne ovat todet, ei meitä
kymmeneen vuoteen olisi piirittänyt niin monta ihmistä, jotka
koettavat tuota kynttilää sammuttaa. Vakaumukset ja maa, kaikki on
häviön partaalla.