KAPINA
Historiallinen romaani
Kirj.
Honoré de Balzac
Ranskankielestä suomentanut Jalmari Hahl
Alkuteoksen nimi: Les Chouans.
Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1917.
O.Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.
SISÄLLYS:
Alkulause.
I. Väijytys.
II. Fouchén tuuma.
III. Huomeneton päivä.
Alkulause.
_Honoré de Balzac_ syntyi toukokuun 16 päivänä 1799 Toursin
kaupungissa., Hänen isänsä Bernard-François Balzac oli Ludvig XVI:n
aikana ollut asianajaja neuvostossa ja sai myöhemmin hirmuvallan
päivinä toimen armeijan muonitusvirastossa. V. 1797 hän 51-vuotiaana
nai erään esimiehensä tyttären, 19-vuotiaan Anne-Charlotte-Laure
Sallombier'n, jolla oli hyvin hermostunut ja oikullinen luonne. Kohta
senjälkeen hän muutti Toursiin, missä sai sairaalanjohtajan paikan.
Bernard-François oli hyvänlaatuinen, helläsydäminen ja avulias mies.
Hirmuvallan aikana hänen onnistui pelastaa useita ystäviänsä pyövelin
piilulta, mutta joutui siinä itse vaaran ja epäluulon alaiseksi. Eräs
vaikutusvaltainen konventin jäsen sai kuitenkin piiloitetuksi hänet
Robespierren vaanivalta silmältä.
Ensimäiset lapsuudenvuotensa Honoré vietti osaksi imettäjänsä,
osaksi vanhempiensa talossa. Isä ei näy suuresti huolehtineen
lapsistaan -- paitsi Honoréta oli vielä kolme muutamasta, joista
kirjailija jo aikaisin lähimmin liittyi Laure-nimiseen sisareensa,
-- mutta kohteli varsin lempeästi heidän viatonta vallattomuuttaan.
Äiti sitävastoin oli heille ankara. Kahdeksanvuotiaana pantiin
poika lähellä olevan Vendômen kouluun, jota kävi aina vuoteen
1813. Tässä täysihoitola-koulussa vallitsi sotilaallisen ankara
kuri. Rangaistukset olivat armottomat, kuten esim. ruumiillinen
kuritus espanjalaisella ruokokepillä ja karseriin sulkeminen, joka
saattoi venyä, kuukaudenkin pituiseksi. Kouluvankilan paikka oli
jotenkin vaatimaton; se oli nimittäin halkovaja. Siihen nuori Honoré
tuontuostakin teljettiin. Edistys luvuissa ei ollut käytöstä parempi.
Honoréta pitivät opettajat huonolahjaisena ja laiskana oppilaana.
Henkiset harrastukset eivät kuitenkaan tänäkään aikana suinkaan
olleet hänelle vieraat. Hän luki ahkerasti kirjallisuutta, jota sai
lainata koulun kirjastosta. Jopa hän kirjoitti runokokeitakin, jotka
kuitenkin säilyneistä näytteistä päättäen olivat epäonnistuneita.
Tämä omin päin tapahtuva lueskelu rasitti niin hänen henkisiä
kykyjään, että hän melkein mielisairaana palasi kotiansa.
Hänen parannuttuaan perhe v. 1814 muutti Parisiin, missä nuori
Honoré jatkoi opintojaan osaksi yksityisopistoissa, osaksi Sorbonnen
yliopistossa. V. 1817 hän asettui Mervillen asianajotoimistoon.
Siinä, ja myöhemmin toimiessaan notaari Passez'n avustajana,
hän perehtyi lakiasioihin, joiden tarkka tunteminen kuvastuu
hänen romaaneissaan, varsinkin romaaneissa _Interdiction_ ja
_César Birotteau_. Eräänä talvi-iltana v. 1818 hän ilmoitti
hämmästyneille vanhemmilleen aikovansa ruveta kirjailijaksi. Isä
huomautti hänelle silloin muun muassa: "Tiedät itse, millainen
kirjailijan tie on. Sillä astuja on joko kuningas tai lakeija."
-- "Hyvä", huudahti Honoré. "Minusta tulee kuningas." Isä, joka
tosin suuresti epäili poikansa kirjailijalahjoja, suostui tämän
varman itsetietoisuus-ilmauksen jälkeen hänen tuumiinsa ja myönsi
hänelle kaksivuotisen koe-ajan, jota lisäksi lupautui tukemaan
1500 frangin suuruisella vuotuisella rahasummalla.
Nyt muutti Honoré Parisiin viheliäiseen pieneen ullakkohuoneeseen,
jossa äitinsä toivoi hänen kirjailijaoikkunsa ennen pitkää haihtuvan.
Mutta päinvastoin nuori kirjailija mitä tarmokkaimmin ryhtyi
toteuttamaan taiteilija-unelmiaan. Scottin ja Byronin, Delavignen
ja Chateaubriandin runohenkilöt liikkuivat hänen mielessään,
lumoten ja hedelmöittäen mielikuvitusta. Samalla hän kaukaa
kuuli jättiläiskaupungin valtavan humun, ja kaikki tämä innosti
erakkomaista nuorukaista luomaan ja ponnistamaan eteenpäin,
saavuttaakseen kuuluisuuden.
Valitessaan aiheita hän viimein kiintyi Cromwellin raudanlujaan
persoonallisuuteen, jonka päätti tehdä näytelmän keskushenkilöksi.
Ylen suuria hän toivoi tältä näytelmältään. Mutta kun hän
vihdoin saatuaan sen valmiiksi v. 1820 luki sen omaisilleen ja
muutamille tilaisuuteen kutsutuille tuttaville, he lukemisen aikana
haukottelivat, mikä ilmeisen selvästi todisti, ettei se heihin
"vaikuttanut". Eräs läsnäolijoista, Ranskan akatemian jäsen Andrieux,
antoi kappaleesta sen murhaavan arvostelun, että nuori Balzac
"saattoi ruveta miksi muuksi tahansa kuin kirjailijaksi". Tästä
vastoinkäymisestä ei Balzac kuitenkaan masentunut, vaan virkahti:
"Murhenäytelmät eivät ole minun alaani, siinä kaikki." Ja hän
työskenteli edelleen.
Äidin kehoituksesta jäi kivulloiseksi käynyt kirjailija nyt asumaan
vanhempiensa Villeparisis'issa olevaan kotiin. Mutta riippuvaisuus
painoi häntä, ja hänen hartain toivonsa oli siitä vapautua.
Riippumattomuuden ihanteen hän luuli olevan saavutettavissa
kirjallisella toiminnalla. Vuosina 1822-25 hän julkaisi Walter
Scottin mallisia romaaneja kokonaista 30! Mutta ne eivät tuottaneet
hänelle mainetta eivätkä taloudellista itsenäisyyttä. Ne eivät
kirjalliselta arvoltaan ole huomattavia, eivätkä ne ilmaise tulevaa
suurta ihmissielun tuntijaa. Myöhemmin Balzac ei tunnustanut niitä
omikseen.
Kun nämä toiveet pettyivät, ja kodin valtikka, varsinkin äidin sitä
pidellessä, kävi liian raskaaksi kestää, hän lähti kotoansa Parisiin,
liikeyrityksillä saavuttaakseen toivotun riippumattomuuden. Balzacin
ensimäinen liikeyritys oli helppohintaisten klassikko-painosten
julkaiseminen. Se epäonnistui, kun häneltä puuttui rahoja hankkeensa
riittävään ilmoitteluun -- kirjakauppiaat kieltäytyivät myymästä
näitä helppohintaisia teoksia. Toinen samankaltainen yritys ei
onnistunut paremmin. Se oli Balzacin perustama kirjapaino. Hän
oli kokematon kuten nuori liiketoverinsakin, ja lopulta täytyi
koko kirjapaino myydä polkuhinnasta. Kaikki nämä taloudelliset
vastoinkäymiset laskivat nuoren kirjailijan hartioille velkataakan,
jonka paino ani harvoin keveni. Vuosina 1836, 1846 ja 1848 seurasi
vielä samanlaiset romahdukset kuin yllä on kerrottu.
Korviaan myöten velkaantuneena Balzac v. 1827 asettui asumaan pieneen
Tournon-kadun varrella olevaan huoneeseen, alottaen sitkeän taistelun
toimeentulostaan, tehden työtä kuusitoista tuntia vuorokaudessa.
Balzacin ensimäinen tuotantokausi oli liikkunut Walter Scottin
merkeissä. Toisen tuotantokautensa alussa hän niinikään otti
esikuvakseen saman kuuluisan kirjailijan. Samoin kuin Walter
Scott oli valinnut Skotlannin historiasta, päätti Balzac valita
Ranskan historiasta aiheet romaanisarjaan. V. 1829 hän julkaisi
ensimäisen tämänsuuntaisen romaaninsa, nimeltä _Les Chouans ou
la Bretagne en 1799_ (nyt suomennettu nimellä "Kapina"). Se on
muun muassa merkillinen siitä, että se oli hänen ensimäinen
kaunokirjallinen teoksensa, jonka hän julkaisi omalla nimellään
varustettuna. Vasta tämä teos toi esiin Balzacin suuret ominaisuudet
romaaninkirjoittajana, yleisö tunnusti ne osaksi, ja siitä hän
tunsi maaperän vankaksi jalkojensa alla, rohkaistuen yhä uusiin
ponnistuksiin.
Alkuperäisen tuumansa romaanien muodossa tarjota kokonaiskuva
kansansa kulttuurihistoriasta Balzac myöhemmin hylkäsi, rajoittuen
kuvaamaan oman aikansa tapoja, ja suurimman osan seuraavista ylen
runsaslukuisista romaaneista hän myöhemmin yhdisti jättiläismäiseksi
kokonaissarjaksi nimeltä _La comédie humaine_. Tämän sarjan
romaaneista mainittakoon muutamat, kaikkein parhaat: _Eugénie
Grandet, Le Père Goriot, La recherche de l'absolu, Les illusions
perdues, Un ménage de garçon, Le lys dans la vallée, Splendeurs et
misères des courtisans, César Birotteau, La cousine Bette, Le cousin
Pons_. Edellämainituistakin on jo jokunen hiljakkoin suomennettu.
_La comédie humaine_ jakautuu useihin ala-osiin, ja se
tarjoaa kuvauksia mitä erilaisimmilta ihmiselämän aloilta.
Mainitsemme ainoastaan muutamia: politiikka, perhe, virkamiehistö,
sotilas- ja kauppiassääty, taiteilijamaailma. Joka säädyllä, joka
luonnonlaadulla, joka maailmankatsomuksella on edustajansa tässä
loppumattomassa taulugalleriassa.
Jo v. 1846 oli Balzacin lemmitty, puolalainen kreivitär Hanska,
luvannut hänelle kätensä. Mutta vasta maaliskuun 14:ntenä päivänä
1850 hän vietti häänsä. Kauan ei kuuluisa kirjailija saanut nauttia
avioelämän onnea. Jo samana vuonna, elokuun 18 päivänä, hän muutti
manalle.
* * * * *
Kirjeessä vuodelta 1828 Balzac antaa luonteestaan ja sielunelämästään
seuraavan kuvauksen: "Tutkin itseäni ihan kuin olisin toinen henkilö:
viiden jalan ja kahden tuuman pituiseen persoonaani sisältyy kaiken
maailman ristiriita ja vastakohtaisuus; se, joka pitää minua
itserakkaana, tuhlailevana, paatuneena, kevytmielisenä, hätiköivänä,
tyhmänä, huolimattomana, välinpitämättömänä, ajattelemattomana,
pintapuolisena, lavertelevana, tahdittomana, epäkohteliaana,
itsepäisenä tai oikullisena, on yhtä oikeassa kuin se, joka pitää
minua säästäväisenä, vaatimattomana, luotettavana, tarmokkaana,
työteliäänä, hienotunteisena j.n.e.; se, joka sanoo minua pelkuriksi,
ei puhu todemmin kuin se, joka sanoo minua rohkeaksi. Olen valmis
kaikkiin yllätyksiin oman persoonani puolelta ja luulen lopulta, että
olen pelkkä nukke asianhaarojen käsissä."
Tämä itsearvostelu on kuvaava Balzacista hänen myöhäisemmiltäkin
ajoiltaan. Tavattoman herkkä oli hänen henkensä kumupohja. Ei
mikään inhimillinen ollut hänelle vierasta. Hänen voimakkaan
mielikuvituksensa särmiöön taittuivat lukemattomat eriväriset säteet.
Taiteilijana Balzac on paljoa heikompi kuin sielutieteilijänä,
havaitsijana, aiheiden valitsijana ja käsittelijänä. Hänen
tyylinsä on useimmiten jäykkä ja liian perinpohjainen. Hän kuvaa
ylen tarkasti kaikki yksityiskohdat, tekemättä eroa tärkeän ja
vähäarvoisen välillä. Yleensä saa hänen romaanejansa lukiessa sen
käsityksen, että se, _mitä_ hänellä on kerrottavana, on monta vertaa
arvokkaampaa kuin se tapa, _miten_ hän sen kertoo. Kuitenkin olisi
vahinko, jos lukija, jota nykyajan suuret tyylimestarit sujuvalla
ja keskittävällä esitystaiteellaan ovat hemmoitelleet, Balzacin
tyylillisten epätasaisuuksien ja puutteellisuuksien säikyttämänä
hylkäisi hänen teostensa lukemisen. Sillä onhan tällä kirjailijalla
paljon muuta tarjottavana. Ennen kaikkea astuu meitä vastaan
voimakas, monipuolisesti mielenkiintoinen persoonallisuus, joka
pienoismaailmana sulkee itseensä kaiken olevaisen.
Harvinainen on Balzacilla luonteiden havaitsemus ja esitys. Itse hän
puhui romaanihenkilöistään kuin todellisista tutuista ihmisistä.
Ja tutustuttuaan näihin hänen henkilöluomiinsa lukijakin niistä
tallettaa muiston kuin eletystä todellisuudesta.
Jo romaani "Kapina" (_Les chouans_) tarjoaa viljalti täysipitoisia,
mieleen painuvia henkilöitä, joita ovat esim. miehekkään nuorekas
ja sankarillinen markiisi de Montauran, lumoava parisilainen
kaunotar Marie de Verneuil, äreä, mutta pohjaltaan perin rehellinen
ja kunnollinen päällikkö Hulot, pirullinen Corentin, hirviömäinen
Marche-à-Terre, y.m.
Tässä romaanissa tapaa sitäpaitsi useita kohtauksia, jommoisia
ainoastaan kaikkein suurimmat kynäniekat kykenevät luomaan.
Esimerkkinä mainittakoon ainoastaan Galope-Chopinin tärisyttävä
mestaus.
Naisen luonnossa ja sydämessä ei näy olevan niin salaista soppea,
jota Balzac ei olisi tuntenut. Naispsykologian ja erittäin naisen
eroottisen elämän erittelijänä hänellä ei liene monta vertaistaan
maailmankirjallisuudessa.
J. H--l.
I
Väijytys.
Ensimäisinä päivinä vuotta VIII, vendémiaire-kuukauden alussa, tai
nykyisen ajanlaskun mukaan loppupuolella syyskuuta vuonna 1799, oli
sataan nouseva joukko talonpoikia ja melkoinen määrä porvareita
aamulla lähtenyt Fougères'sta matkalle Mayenneen ja kiipesi ylös
Pèlerine-vuorelle, joka kohoaa puolitiessä Fougères'n ja Ernéen
välillä. Viimemainittu on pikkukaupunki, jossa matkustajilla on
tapana levähtää.
Erikokoisiin ryhmiin jakautuneessa joukossa oli henkilöitä niin
eri seuduilta ja erilaisilta toimialoilta sekä niin erikoisissa
pukimissa, ettei liene tarpeetonta esittää niiden luonteenomaisia
erilaisuuksia, jotta tämä kertomus saisi sellaisen vilkkaan
värityksen, johon meidän aikanamme pannaan niin paljon arvoa, vaikka
tosin sellainen eräiden arvostelijain mielestä vahingoittaa tunteiden
kuvausta.
Suurin osa talonpojista astui avojaloin, eikä heillä ollut muita
vaatteita kuin suuri kaulasta polviin ulottuva vuohentalja ja
hyvin karkeasta valkoisesta palttinasta tehdyt housut, joiden
kudos todisti teollisuuden laiminlyömistä noilla seuduilla. Heidän
pitkät hiuksensa, jotka leveinä töyhtöinä valuivat hartioille,
sekaantuivat vuohenkarvoihin ja peittivät täydellisesti kasvot,
niin että helposti saattoi luulla taljaa heidän omaksi nahakseen ja
ensi katseella päätellä poloisia niiksi eläimiksi, joiden vuotia
he käyttivät vaatetuksenaan. Mutta seuraavassa tuokiossa näki
hiuksien lomitse silmien kiiluvan kuin kaste tiheässä ruohikossa.
Ja vaikka kuvastivatkin inhimillistä järkeä, ne herättivät varmasti
enemmän kauhistusta kuin mielihyvää. Päätä verhosi likainen punainen
villalakki, vivahtaen siihen fryygialaiseen patalakkiin, jonka
tasavalta silloin omaksui vapauden vertauskuvaksi. Olallaan kantoi
kukin paksua ryhmyistä tammisauvaa, jonka päässä riippui pitkä,
niukkoja eväitä sisältävä kaksipäinen pussi.
Toisilla oli vielä patalakin päällä leveälierinen karkeahuopainen
hattu, jonka laitoja koristi kirjava villapuuhka. Näiden henkilöiden
puvut, jotka olivat kokonaan tehdyt samasta palttinasta kuin
edellisten housut ja pussit, eivät näyttäneet jälkiäkään uudenajan
sivistysoloista. Heidän pitkät hiuksensa valuivat pyöreälaitaisen,
pienillä neliskulmaisilla sivutaskuilla varustetun mekon kaulukselle;
tämä lyhyt mekko ulottui ainoastaan lanteille ja oli läntisten
maakuntien talonpoikien erikoispukineita. Tuon avoimen takin alta
näkyi samasta kankaasta tehdyt isonappiset liivit. Muutamilla oli
jalassa puukengät, toiset taas säästäväisyydestä kantoivat jalkineita
kädessään.
Vaikka tämä puku, joka pitkäaikaisesta käyttämisestä oli likaantunut
ja mustunut hiestä ja pölystä, oli vähemmin alkuperäinen kuin edellä
kuvattu, oli sillä se historiallinen merkitys, että se esiintyi
välimuotona siihen melkein upeaan asuun, jossa komeilivat muutamat,
sinne tänne joukkoon sekaantuneet miehet, pistäen silmään muista kuin
heleät kukkaset.
Heidän siniset housunsa, punaiset tai keltaiset liivinsä, joita
koristi kaksi yhdensuuntaista vaskinappiriviä ja jotka näyttivät
neliskulmaisilta rintahaarniskoilta, erosivat todella toverien
valkoisista vaatteista ja vuohentaljoista kuin ruiskukat ja
unikot viljamaasta. Muutamilla oli jalassa sellaiset puukengät,
joita Bretagnen talonpoikaisväestö itse osaa tehdä, mutta
useimmilla jykevät raudoitetut saappaat ja yllä karkeasarkaiset
takit, kuosiltaan niiden muinaisranskalaisten takkien kaltaiset,
joita talonpoikamme yhä vielä tunnollisesti käyttävät. Heidän
paidankaulustaan yhdisti sydämen tai ankkurin muotoinen hopeasolki.
Lisäksi heidän pussinsa näyttivät runsaammilla eväillä varustetuilta
kuin kumppanien. Sitäpaitsi kuului useiden tällaisten varakkaampien
matkatamineihin kurbitsipullo, joka nauhaan kiinnitettynä riippui
kaulassa ja epäilemättä sisälsi paloviinaa.
Keskellä näitä puolivillejä ihmisiä näki muutamia kaupunkilaisia,
jotka ikäänkuin edustivat sivistyksen rajapyykkiä näillä seuduilla.
Heillä oli päässä pyöreät hatut, vieterisilinterit tai lippalakit,
jalassa kaulussaappaat tai säärystimillä varustetut kengät,
joten heidän pukujensa erilaisuus pisti silmään yhtä paljon
kuin talonpoikien. Kahdellatoista heistä oli yllään sellainen
tasavaltalais-takki, joka on tunnettu nimellä _carmagnole_. Toiset
-- epäilemättä rikkaita käsityöläisiä -- olivat kauttaaltaan puetut
samanvärisiin verkavaatteisiin. Huolellisimmin puetuilla oli
sinisestä verasta tehdyt hännys- tai päällystakit, joiden kangas
oli enemmän tai vähemmän kulunutta. Näillä, jotka todellisina
säätyhenkilöinä erosivat muista, oli jalassa erimuotoiset saappaat,
ja he käyttivät piloillaan paksuja sauvoja kuin ainakin henkilöt,
jotka alistuvat kohtaloonsa. Muutamat tarkoin puuteroidut tukat ja
sangen hyvin punotut palmikot tiesivät huolellisuutta, joka johtuu
alkavasta varallisuudesta ja sivistyksestä.
Nähdessään nämä miehet, jotka sattuma näytti koonneen yhteen ja jotka
ihmettelivät koollaoloaan, olisi heitä voinut luulla jonkun kauppalan
väestöksi, jonka tulipalo oli karkoittanut kodeistaan. Mutta ajan
olot ja tämä paikkakunta antoivat tälle ihmisjoukolle aivan toisen
merkityksen.
Ranskaa siihen aikaan raatelevan eripuraisuuden salaisuuksiin
perehtynyt havaitsija olisi tuntenut viimemainitut niiksi harvoiksi
kansalaisiksi, joiden uskollisuuteen tasavalta saattoi luottaa
ja jotka neljä vuotta aikaisemmin olivat sotineet sitä vastaan.
Viimeinen, jotenkin silmäänpistävä piirre ei muuten jättänyt mitään
epäilemisen varaa siitä, mitkä mielipiteet saattoivat nämä ihmiset
keskenään riitaisiksi. Ainoastaan tasavaltalaiset marssivat eteenpäin
verrattain iloisina. Mutta vaikka muut olivatkin eri tavoin puetut,
ilmeni heidän kasvoissaan ja ryhdissään se yhdenmukainen sävy, jonka
onnettomuus synnyttää.
Porvareihin ja talonpoikiin -- kaikkiin oli painunut syvän
alakuloisuuden leima. Heidän vaiteliaisuudessaan oli jotain
kesytöntä, ja heitä näytti painavan sama, epäilemättä hirvittävä,
mutta huolellisesti salattu ajatus, sillä heidän kasvojensa piirteet
olivat tutkimattomat; ainoastaan se, että he astuivat tavattoman
hitaasti, saattoi ilmaista sisäistä punniskelua. Aika-ajoin muutamat
heistä, joilla oli kaulassa rukousnauhat, siitä vaarasta huolimatta,
mikä johtui tämän pikemmin kielletyn kuin kukistetun uskonnon
merkin kantamisesta, pudistivat tukkaansa ja nostivat epäluuloisina
päätänsä. Sitten he salaa tarkastivat tien varrella olevia
metsikköjä, polkuja ja kallioita, koiran tavoin, joka koettaa kuono
pystyssä vainuta otusta. Kun eivät kuulleet muuta kuin hiljaisten
toveriensa yksitoikkoista askeleiden töminää, he laskivat uudelleen
päänsä kumaraan ja vaipuivat jälleen epätoivoiseen masennukseen
niinkuin rikolliset, joita viedään kaleerivankeuteen, siellä
elääkseen ja kuollakseen.
* * * * *
Tämän joukon kulku Mayennea kohti, ne erilaiset ainekset, joista se
oli kokoonpantu ja eri yksilöissä ilmenevät erilaiset tunteet saivat
luonnollisen selityksensä siitä, että toinen joukko kulki tämän jonon
etunenässä.
Noin sata viisikymmentä soturia marssi edellä aseineen ja tamineineen
"puoliprikaatin" päällikön johtamina. Ei liene tarpeetonta huomauttaa
niille, jotka eivät itse ole eläneet vallankumouksen aikana, että tuo
nimi "puoliprikaatin päällikkö" korvasi everstin arvonimeä, jonka
isänmaalliset olivat liian ylimyksellisenä poistaneet. Nämä soturit
kuuluivat jalkaväen puoliprikaatiin, joka oli Mayennen linnaväkenä.
Läntisten maakuntien asukkaat olivat näinä kansallissodan aikoina
antaneet tasavallan sotureille nimen "siniset". Tämä liikanimi johtui
noista ensimäisistä sinisistä ja punaisista univormuista, jotka ovat
niin tuoreessa muistissa, että niiden kuvaaminen on tarpeeton.
Näiden "sinisten" osasto oli siis saattojoukkona noille sieltä täältä
kootuille henkilöille, joista melkein kaikki olivat tyytymättömiä
siitä, että heidät vietiin Mayenneen, missä sotilaskuri viipymättä
oli luova heihin saman hengen, oli antava heille samanmuotoiset
univormut ja ulkonaisen olemuksen, joka heiltä sinä hetkenä
täydellisesti puuttui.
Tämä sotilasosasto oli Fougères'n alueelta vaivalloisesti kokoon
saatu erä; piiri oli ollut velvollinen sen luovuttamaan kutsuntaan,
jonka Direktorio oli messidorin 10:ntenä päivänä edellisenä vuonna
julistamansa lain nojalla määrännyt. Hallitus oli vaatinut sata
miljoonaa frangia ja satatuhatta miestä, voidakseen lähettää nopeaa
apua armeijoilleen, jotka itävaltalaiset silloin olivat voittaneet
Italiassa, preussilaiset Saksassa, ja joita Sveitsissä uhkasivat
venäläiset, Suvorowin uskotellessa heille tulevansa valloittamaan
Ranskan.
Länsimaakunnat, -- Vendée, Bretagne ja osa Ala-Normandiaa, --
jotka kenraali Hoche kolme vuotta sitten oli nelivuotisen sodan
lopuksi rauhoittanut, näyttivät odottaneen tätä hetkeä uudelleen
ryhtyäkseen aseisiin. Näin monen hyökkäyksen uhatessa tasavalta
sai takaisin entisen tarmonsa. Aluksi se oli huolehtinut uhattujen
maakuntien puolustuksesta, uskomalla tämän tehtävän messidorin lain
perustuksella noiden seutujen isänmaallismielisille asukkaille.
Täten hallitus, jolla ei maan rajojen sisällä ollut käytettävissään
sotaväkeä eikä rahaa, vältti vaikeuden lainsäädännöllisen
kerskuruuden avulla; kun se ei voinut lähettää mitään apua niihin
maakuntiin, joita uhkasi kapinaliike, antoi se niille luottamuksensa.
Kenties se sitäpaitsi toivoi, että tämä toimenpide, aseestaen
kansalaiset toisiansa vastaan, oli tukehuttava kapinan jo sen ensi
alussa.
Mainittu lakipykälä, joka aiheutti turmiollisia kostotoimia, oli
näin kuuluva: _Länsimaakunnissa tullaan kokoamaan vapaajoukkoja_.
Tämä valtioälyn puutetta todistava säädös saattoi länsimaakunnat
niin vihamieliselle kannalle, että Direktorio heti alussa menetti
toivon voittaa ne. Senpä tähden se muutamaa päivää myöhemmin pyysi
lakiasäätävältä kokoukselta erityisiä toimenpiteitä niihin vähäisiin
sotamiesmääriin nähden, jotka vapaajoukkoja määräävien säädösten
nojalla oli koottava.
Tämän vuoksi erityisessä laissa, joka julaistiin muutamaa päivää
ennen tämän kertomuksen alkua ja astui voimaan vuoden VIII:n
kolmantena karkauspäivänä, määrättiin, että näissä kutsunnoissa
kokoonsaadut vähälukuiset sotilasmäärät oli järjestettävä legioniksi.
Näille legionille oli annettava seuraavien läänien, nimittäin
Sarthen, Ornen, Mayennen, Ille-et-Vilainen, Morbihanin, Ali-Loiren
ja Maine-et-Loiren nimet. _Näitä legioneja_ -- näin luettiin tuossa
lakipykälässä -- _joita erityisesti tulee käyttää taistelemaan
chouaneja vastaan, ei saa missään tapauksessa lähettää rajoille_.
Nämä ikävät, mutta tuntemattomat yksityisseikat selittävät sekä
Direktorion voimattomuuden tilan, että tuon "sinisten" johtaman
ihmisjoukon retken.
Kenties ei liioin ole turha se huomautus, etteivät nuo Direktorion
kauniit ja isänmaalliset säädökset koskaan ole astuneet muulla tavoin
voimaan kuin siten, että ne julaistiin lakikokoelmissa. Tasavallan
asetukset, joita eivät enää kannattaneet suuret siveelliset
periaatteet, ei isänmaanrakkaus eikä peloitus, jotka ennen olivat
taanneet niiden tehoisuuden, loivat nyt miljoonia frangeja ja
sotamiehiä, jotka eivät koskaan joutuneet valtionrahastoon ja
armeijaan. Vallankumouksen joustavuus oli heikennyt taitamattomissa
käsissä, ja lait mukautuivat toimeenpantaessa oloihin, sen sijaan
että olisivat niitä vallinneet.
Mayennen ja Ille-et-Vilainen läänit olivat silloin erään vanhan
upseerin komennon alaisina, joka arvosteli tarpeellisten
toimenpiteiden onnistuvaisuutta paikallisuuden kannalta ja
sentähden päätti saada koolle sotilasmäärät Bretagnesta ja etenkin
Fougères'sta, joka oli n.s. _chouan_-liikkeen -- kuningasvallan
kannattajien kapinaliikkeen -- hirvittävimpiä pesäpaikkoja. Täten hän
toivoi heikentävänsä näiden uhkaavien alueiden voimia.
Tämä tasavallalle uskollinen soturi käytti tuon lain antamia
pettäviä lupauksia levittääkseen sen väitteen, että hän heti
paikalla varustaisi ja aseestaisi nostoväen sekä maksaisi heille
etukäteen kuukauden palkan, jonka hallitus oli luvannut tälle näin
poikkeustilassa kokoon käsketylle väelle. Vaikka bretagnelaiset
silloin kieltäytyivät kaikesta sotapalveluksesta, onnistui hanke
aluksi näiden lupauksien vaikutuksesta niin lyhyessä ajassa, että
tuo upseeri siitä vallan hämmästyi. Mutta hän oli tuollainen vanha
kettu, jota on vaikea yllättää. Heti huomatessaan osan kutsuttua
väkeä rientävän koolle määräpaikkaan, hän epäili, että tämän auliin
ketteryyden alla piili joku salainen vaikutin, eikä hän ehkä arvannut
väärin olettaessaan, että nuo miehet tahtoivat hankkia itselleen
aseita.
Hän ei siis jäänyt odottamaan vitkastelijoita, vaan ryhtyi
toimenpiteisiin peräytyäkseen Alençoniin, voidakseen täten lähestyä
maan kukistettuja osia, joskin näillä seuduilla yltyvä kapina saattoi
yrityksen menestymisen hyvin epäilyttäväksi. Tämä upseeri, joka
saamiensa määräysten mukaisesti ei hiiskunut sanaakaan armeijamme
vastoinkäymisistä ja Vendéestä saapuneista sangen huolestuttavista
uutisista, oli sinä aamuna, jona kertomuksemme alkaa, koettanut
pikamarssein saapua Mayenneen, missä aikoi parhaan kykynsä
mukaan panna voimaan yllämainitun lakimääräyksen, täyttämällä
puoliprikaatinsa rivit bretagnelaisella nostoväellä. Tämä nimi, joka
myöhemmin tuli niin kuuluisaksi, oli ensi kerran laeissa syrjäyttänyt
nimen _asevelvollinen_, joka ennen mainittiin tasavaltalaisilla
rekryyteillä.
Ennenkuin lähdettiin Fougères'sta oli päällikkö käskenyt salaa jakaa
sotilaille patruunia ja koko joukolle tarpeelliset muona-annokset
leipää, jotta rekryytit eivät kiinnittäisi huomiota matkan pituuteen.
Hän oli päättänyt olla viipymättä Ernéen levähdysasemalla, missä
nostoväki toinnuttuaan hämmästyksestään olisi voinut yhtyä
neuvotteluihin chouanien kanssa, joita varmaankin oli siellä täällä
lähistössä.
Se synkkä hiljaisuus, joka vallitsi tuon vanhan tasavaltalaisen
kepposen yllättämissä sotilaissa, ja heidän marssinsa hitaus tällä
vuoren rinteellä kiihoittivat äärettömästi puoliprikaatin päällikön
Hulot'n epäluuloa. Edellä annetun kuvauksen huomattavimmat piirteet
olivat tuottaneet hänelle paljon ajattelemista. Senpä vuoksi
hän asteli ääneti viiden nuoren upseerin keskellä, jotka kaikki
vaikenemalla kunnioittivat esimiehensä mietiskelyä. Mutta saapuessaan
Pèlerine-vuoren huipulle Hulot äkkiä ikäänkuin vaistomaisesti käänsi
päänsä, tarkastaakseen rekryyttien levottomia kasvoja, ja keskeytti
heti hiljaisuuden.
Bretagnelaiset olivat pitkin matkaa kulkeneet niin hitaasti, että
heidän ja saattoväen välille oli jäänyt parin sadan askeleen
välimatka.
Hulot väänsi silloin suunsa hänelle omituiseen virnistelyyn.
-- Mitä hiidessä kaikki nuo keikarit tekevätkään? -- hän huudahti
sointuvalla äänellä. -- Miehemme vitkastelevat kuin etanat, sen
sijaan että hieman jouduttaisivat koipiansa.
Kuullessaan nämä sanat hänen seurassaan olevat upseerit ehdottomasti
kääntyivät, kuten henkilöt, jotka äkillisen melun herättäminä
kavahtavat ylös unestaan. Aliupseerit ja korpraalit noudattivat
heidän esimerkkiään, ja koko joukko pysähtyi, vaikka ei ollut kuullut
odotettua komentosanaa: seis!
Luodessaan katseen tähän partiokuntaan, joka pitkään kilpikonnaan
vivahtaen kiipesi ylös vuoren rinnettä, nämä nuoret miehet, jotka
isänmaan puolustaminen niin useiden muiden mukana oli temmannut
pois henkisistä harrastuksista, ja joissa sota ei vielä ollut
tukahuttanut kauneuden aistia, ihastuivat siinä määrin eteensä
auenneesta näystä, etteivät vastanneet mitään tuohon huomautukseen,
jonka merkitys muuten oli heille tuntematon. Vaikka he tulivatkin
Fougères'sta, mistä näki saman maiseman, joskin perspektiivin
vaikutuksesta hieman erilaisena, eivät he malttaneet olla vielä
viimeisen kerran sitä ihailematta niinkuin nuo puolitaiturit, jotka
nauttivat musiikkikappaleesta sitä enemmän, kuta tarkemmin tuntevat
sen yksityiskohtia myöten.
Pèlerine-vuoren huipulta avautuu matkamiehen katseille avara
Couësnon-laakso, jonka yhdessä taivaanrannan yli kohoavassa kohdassa
sijaitsee Fougères'n kaupunki. Sen linna, joka on rakennettu kallion
huipulle, hallitsee sieltäkäsin kolmea tai neljää tärkeätä tietä, ja
tämä asema saattoi sen muinoin yhdeksi Bretagnen avaimista. Upseerit
eroittivat täältä niinikään koko laveudeltaan tuon laaksoalueen, joka
on yhtä huomattava maaperänsä tavattomasta hedelmällisyydestä kuin
näköalojensa vaihtelevaisuudesta.
Joka taholla leviää liuskakivi-vuoria porrasmaisesti; niiden punervat
rinteet ovat tammimetsien peittämiä, ja niiden juuria ympäröivät
viileän siimeksiset laaksot. Nämä vuoret muodostavat laajan kehän,
jonka keskellä on suunnattoman avara, englantilaista puutarhaa
muistuttava alanko. Monet pensasaidat, jotka ympäröivät epätasaisesti
jaettuja, tiheään esiintyviä, puiden suojaamia perintötiloja,
painavat tähän vihreään ruohomattoon leiman, joka Ranskan maisemissa
on harvinainen. Ja sen moninaisessa vaihtelevaisuudessa piilee
runsaasti kauneuden salaisuutta, jonka vaikutus on kyllin voimakas
valtaamaan kylmimmätkin mielet.
Tuona hetkenä tätä seutua elähytti sellainen ohimenevä hohde, jolla
luonto joskus kaunistaa kuolemattomia tuotteitaan. Partiojoukon
kulkiessa laakson poikki oli nouseva aurinko hitaasti hajoittanut
ne valkoiset ja ohuet usvat, jotka syyskuun aamuina liitelevät
niityillä. Sinä hetkenä, jona sotilaat kääntyivät, näytti näkymätön
käsi poistavan tästä maisemasta viimeisen verhon, -- tuollaiset ohuet
pilvenhattarat, jotka näyttävät harsokankaalta, kun tämä jalokiviä
peittäen kiihoittaa uteliaisuutta. Koko taivaanrannalla, johon
upseerit suuntasivat katseensa, ei nyt näkynyt ohuintakaan pilveä,
jonka hopeahohde olisi osoittanut, että tämä ääretön sinikupu oli
taivaanlaki. Se näytti pikemmin silkkikatokselta, jota kannattivat
epätasaiset vuorten sakarat ja joka näytti olevan pingoitettu
yläilmoihin suojaamaan tuota komeata ketojen, niittyjen, purojen ja
lehtojen muodostamaa yhteisryhmää.
Upseerit eivät ollenkaan kyllästyneet katselemaan tätä avaraa
näköalaa, joka uhkui maaseudun monipuolista kauneutta. Toiset
epäröivät kauan ennenkuin pysäyttivät katseensa noihin hämmästyttävän
vaihteleviin metsikköihin, joiden väririkkautta muutamat kellastuneet
pensaat lisäsivät vakavin pronssivivahduksin ja jotka selvästi
erosivat epäsäännöllisesti mutkittelevien ojien leikkaamista
smaragdivihreistä niityistä. Toiset upseerit taas kohdistivat
huomionsa siihen vaihteluun, mitä tarjosivat punervat vainiot, joilla
niitetty tattari kohosi keilanmuotoisina kuhilaina muistuttaen
sotamiesten leiripaikassa pystyttämiä pyssykartioita; ne erosivat
toisista pelloista, jotka ruiskuhilaineen hohtivat kullalle.
Siellä täällä esiin pistävät tummien tiilien peittämät katot, joiden
torvista tuprusi ilmoille valkeata savua, ja Couësnon-laakson
mutkittelevien purojen hopeajuovat lumosivat silmää, synnyttämällä
tuollaisia näköhäiriöitä, jotka tuntemattomasta syystä saattavat
mielen epäröiväksi ja haaveilevaksi. Viileiden syystuulahduksien
hyvät tuoksut ja metsien voimakkaat lemut kohosivat kuin
suitsutussavu ilmoille, huumaten tämän kauniin seudun ihailijat,
jotka haltioittuneina katselivat sen outoja kukkia, sen rehevää
kasvullisuutta ja vihannuutta; tämä kilpaileekin naapurimaan
Englannin vehmauden kanssa. Muutamat nautaeläimet vilkastuttivat
vielä tätä jo itsessään vaihtelevaa näkyä. Linnut lauloivat, ja
niiden äänet panivat laakson ilmassa väräjämään vienon, hiljaisen
sävelmän.
Vaikka mielikuvitus tarkkaavaisena täysin kykenisikin eteensä
loihtimaan nuo runsaat varjon ja valon vaihtelevat asteet, vuorten
autereiset ääripiirteet, ne eriskummaiset kaukonäyt, jotka syntyvät
puuttomista paikoista, jokien levenemisistä ja etäisistä siroista
polvista; vaikka muisto ikäänkuin värittää tämän luonnoksen, joka on
yhtä haihtuva kuin se hetki, jona se on syntynyt, niin saavat näitä
kuvauksia harrastavat henkilöt ainoastaan puutteellisen käsityksen
siitä lumoavasta näytelmästä, joka valtasi nuorten upseerien vielä
vaikutelmille alttiin mielen.
Ajatellessaan, että nuo poloiset sotapalvelukseen kutsutut vastoin
tahtoaan lähtivät kotiseudultaan ja luopuivat rakkaiksi käyneistä
tavoistaan, mennäkseen kentiesi kuolemaan oudoille seuduille,
antoivat nuoret upseerit heille ehdottomasti anteeksi heidän
vitkastelunsa, jonka hyvin ymmärsivät. Vieläpä he, osoittaen
sotilaille ominaista jalomielisyyttä, salasivat suvaitsevaisuutensa
teeskennellen haluavansa tarkastaa tämän kauniin seudun
taisteluasemia.
Mutta Hulot, jota kai on paras sanoa päälliköksi, jos ei tahdo
hänelle antaa tuota jotenkin epäsointuisaa arvonimeä "puoliprikaatin
komentaja", oli niitä sotureita, jotka eivät uhkaavan vaaran hetkenä
viehäty maiseman kauneudesta, vaikkapa heidän edessään olisi itse
maallinen paratiisi. Hän pudisti siis paheksuen päätänsä ja rypisti
paksuja tummia kulmakarvojaan, jotka saattoivat hänen kasvonsa
ankaran näköisiksi.
-- Miksi hiidessä he eivät tule? -- hän kysyi toistamiseen kaiuttaen
sodan melussa vahvistunutta ääntänsä. -- Onkohan kylässä joku suopea
Neitsyt Marian kuva, jota hyväilevät?
-- Kysyt miksi? -- vastasi eräs ääni.
Kuullessaan näiden sanojen kaiun, joka tuntui lähtevän sellaisesta
paimentorvesta, millä näiden laaksojen asukkaat kokoavat
karjalaumojaan, päällikkö kääntyi äkkiä kuin olisi saanut
miekanpiston ja näki parin askeleen päässä eriskummaisemman henkilön
kuin kukaan Mayenneen kutsutuista tasavallan suojelijoista.
Tällä lyhyellä, tanakalla, hartevalla, oudolla miehellä oli melkein
yhtä iso pää kuin härällä, jota hän vielä monella muullakin tavalla
muistutti. Leveät sieramet saattoivat hänen nenänsä vielä lyhyemmän
näköiseksi kuin se olikaan. Paksujen huulten lomitse esiin välkkyvät
lumivalkoiset hampaat, suuret, pyöreät mustat silmät uhkaavine
kulmakarvoineen, hänen riippuvat korvansa ja punainen tukkansa
olivat vähemmin ominaisia kauniille kaukaasialaiselle rodullemme
kuin ruohonsyöjille. Lisäksi tältä lakittomalta päältä puuttuivat
kaikki muutkin sivistyneen ihmisen tuntomerkit, joten se näytti yhä
kummallisemmalta. Auringon ruskettamat kasvot, joiden kulmikkaat
piirteet vivahtivat näiden seutujen maaperää peittävään graniittiin,
olivat tämän omituisen olennon ruumiin ainoa näkyvä osa. Kaulasta
lähtien hän oli puettu punaisesta palttinasta tehtyyn mekkoon, joka
oli vielä karkeampi kuin köyhimpien rekryyttien housukangas.
Tämä mekko, jonka kansantieteeseen perehtynyt henkilö olisi tuntenut
gallialaisten _sagaksi_, ulottui vyötäisiin, missä se kömpelösti
veistettyjen puupalikkain avulla, joista muutamissa vielä oli
jäljellä kaarna, kannatti kahta vuohennahasta tehtyä pussinmuotoista
housunlahjetta. Nämä vuohennahat, jotka peittivät hänen säärensä
ja reitensä, tekivät mahdottomaksi eroittaa ihmisruumiin muotoa.
Suunnattoman jykevät puukengät peittivät hänen jalkansa. Hänen
pitkät kiiltävät hiuksensa muistuttivat vuohennahkojen karvoja ja
valuivat alas molemmin puolin kasvoja, ollen jakauksella keskeltä,
kuten niiden keskiaikaisten kuvapatsaiden tukka, joita vielä näkee
muutamissa tuomiokirkoissa. Sellaisen nystyräsauvan asemesta, jota
rekryytit kantoivat olallaan, hän piti pyssyn tavoin rintaansa
vasten painettuna isoa piiskaa, jonka taitavasti punottu nahkaletku
näytti olevan tavallisia piiskansiimoja kahta vertaa pitempi. Tämän
jyrkeän olennon äkillinen ilmaantuminen näytti olevan helposti
selitettävissä. Muutamat upseerit luulivat ensi katseella tätä outoa
miestä yhdeksi niistä asevelvollisista, jotka kääntyivät joukkoon
päin huomatessaan sen pysähtyneen. Mutta miehen esiintyminen
hämmästytti tavattomasti päällikköä, ja vaikka hän ei ollenkaan
näyttänyt pelästyneeltä, vetäytyi hänen otsansa kuitenkin ryppyihin.
Ja miteltyään katseillaan outoa miestä, hän toisti koneellisesti ja
kuin synkkiin ajatuksiin vaipuneena:
-- Niin, miksi he eivät tule? Tiedätkö sinä sitä?
-- Sentähden, -- vastasi synkkä mies ääntäen tavalla, joka osoitti,
että hänen oli hyvin vaikea puhua ranskaa, -- sentähden, että tuolla
-- (ja näin sanoen hän viittasi karkealla leveällä kädellään Ernée'ta
kohti) -- tuolla on Maine ja siellä päättyy Bretagnen alue.
Sitten hän voimakkaasti polki maata jalallaan, viskaten raskaan
piiskanvartensa päällikön jalkoihin. Se vaikutus, jonka tuon oudon
miehen lyhyenponteva puhe teki tässä kohtauksessa läsnäolleisiin,
oli jotenkin sama kuin minkä tuottaa tam-tam-rummun täräys keskellä
musiikkikappaletta.
Sana _puhe_ ei vastaa sitä vihaa ja kostonhimoa, jota ilmaisivat
miehen ylpeät eleet, karut sanat ja hurjaa ja armotonta tarmoa
uhkuva ryhti. Tämän miehen karkeapintaisuus, -- hän näytti kirveellä
veistetyltä möhkäleeltä, -- hänen nystermäinen ulkomuotonsa, hänen
piirteisiinsä painunut typeryyden ilme saattoivat hänet jonkunmoisen
villi-ihmisten puolijumalan näköiseksi. Hän seisoi siinä juhlallisena
kuin profeetta ja näytti Bretagnen hengeltä, tuon maan, joka heräsi
kolmivuotisesta unesta alkaakseen uudelleen sodan, jossa voitotar ei
koskaan näyttäytynyt ilman kaksinkertaisia suruharsoja.
"Onpa siinä aika tarhapöllö!" tuumi Hulot itsekseen. "Hän näyttää
minusta sellaisten henkilöiden lähetiltä, jotka aikovat ryhtyä
neuvotteluihin pyssynlaukauksilla."
Puolittain mutistuaan nämä sanat partaansa päällikkö siirsi katseensa
miehestä maisemaan, maisemasta sotilaihin, sotilaista tien huimaaviin
jyrkänteisiin, joiden harjoja korkeat bretagnelaiset värihernepensaat
reunustivat. Sitten hän taas äkkiä katsahti outoon mieheen, ikäänkuin
kuulusteli häntä silmäyksellään ja virkahti lopuksi äkkiä:
-- Mistä sinä tulet?
Hänen kärkkäästi tutkiva katseensa koetti samalla arvata näiden
tutkimattomien kasvojen salaisuuden; ne olivat tällävälin saaneet
tuollaisen typerän ja velton ilmeen, joka laskeutuu moukan
piirteisiin hänen ollessaan toimettomana.
-- _Garsien_ maasta, -- vastasi mies vallan levollisesti.
-- Nimesi?
-- Marche-à-Terre.
-- Miksi käytät vastoin lain kieltoa tällaista chouani-nimeä?
Marche-à-Terre -- antakaamme hänelle tämä nimi, koska hän sen itse
mainitsi -- katsoi päällikköön niin täysin uskottavan typerästi, että
soturi luuli, ettei tuo mies ollut ymmärtänyt hänen puhettaan.
-- Kuulutko Fougères'n nostoväkeen?
Tähän kysymykseen Marche-à-Terre vastasi lauseella: _En tiedä_, jonka
toivoton värittömyys pysäyttää jokaisen keskustelun. Hän istuutui
tyynesti tienviereen, otti esiin mekostaan muutaman palan ohutta
ja mustaa tattarileipää, tuota kansallisruokaa, jonka surkeata
maukkaisuutta ainoastaan bretagnelainen ymmärtää, ja alkoi typerän
välinpitämättömänä syödä.
Hänen elkeensä todistivat niin täydellistä älyn puutetta, että
upseerit vuoroin vertasivat häntä tässä hänen asennossaan niihin
nautaeläimiin, jotka kävivät laakson rehevillä laitumilla, Amerikan
villi-ihmisiin ja Hyväntoivon-niemen alkuasukkaaseen. Tämän ryhdin
pettämänä ei päällikkökään enää kiintynyt epäluuloonsa, mutta kun hän
varmuuden vuoksi loi viimeisen tutkivan katseen tuohon mieheen, jota
pelkäsi tulevan verilöylyn enteeksi, huomasi hän vieraansa tukan,
mekon, vuohennahan olevan täynnä okaita, repeytyneitä lehtiä, oksien
ja sinivatukkain katkeimia, mikä pani ajattelemaan, että tuo chouani
oli tehnyt pitkän kierroksen viidakoissa. Hulot iski merkitsevästi
silmää vieressään seisovalle ajutantilleen Gérardille, puristi
kovasti hänen kättänsä ja sanoi puoliääneen:
-- Olemme lähteneet villoja noutamaan, mutta joudumme palaamaan
kerittyinä kotia.
Upseerit katselivat toisiaan ihmeissään ja vaieten.
Lienee paikallaan tässä hieman poiketa kertomuksen kulusta, jotta
Hulot'n levottomuus selviäisi muutamille kotonakököttäjille, nämä
kun epäilevät kaikkea, kun eivät itse koe mitään, ja he kun voisivat
kieltää, että on ollut olemassa miehiä sellaisia kuin Marche-à-Terre
ja länsimaakuntien talonpojat, jotka siihen aikaan toimivat ylevästi.
Sana _gars_, joka äännetään _gaa_, on jäännös keltin kielestä.
Ala-Bretagnen murteesta se on siirtynyt ranskan kieleen, ja nykyisen
ranskan sanoista se enimmin muistuttaa muinaisuutta. _Gais_ oli
geelien eli gallialaisten pää-ase; _gaisdé_-sanan merkitys on
_aseistettu, gars_-sanan urho, _gas_-sanan _voima_. Se vivahtaa
latinalaiseen sanaan _vir_, mies, _virtus_-sanan vartaloon, joka
tietää kuntoa, rohkeutta.
Tätä pientä tieteellistä tutkielmaa puolustanee sanan kansallinen
luonne. Ehkä se lisäksi on omansa jälleen saattamaan arvoon
eräiden henkilöiden mielessä sanat sellaiset kuin _gars, garçon,
garçonnette, garce, garcette_ [poikanen, poika (nuorukainen),
riehakka tyttö, tyttö-letukka, tyttönen. _Suom_.], jotka, joskin
ovat yleisesti säädyttöminä karkoitetut seurustelukielestä, ovat
sotaisaa syntyperää. _"C'est une fameuse garce!"_ (Onpa tuo
mainio tyttö-heilakka!) on varsin vähäksi arvattu kohteliaisuus,
joka lausuttiin rouva de Staëlille eräällä pienellä Vendômen
paikkakunnalla, jossa hän vietti muutaman päivän maanpakolaisena.
Bretagne on se Ranskan maakunta, johon gallialaiset tavat ovat
painaneet selvimmän leimansa. Niitä tämän maakunnan osista, joissa
jylhän alkuperäisten esi-isiemme villi elämä ja taikauskoinen mieli
meidän päiviimme asti on pysynyt eleillä, mainitaan "_Garsien_
(reimapoikien) maaksi". Kun jollakin paikkakunnalla asuu joukko
senkaltaisia luonnonihmisiä, jommoinen esiintyi äskeisessä
kohtauksessa, on seudun väellä tapana sanoa: Sen tai sen pitäjän
_garsit_ Ja tämä klassillinen nimi on ikäänkuin palkinto siitä
uskollisuudesta, jolla he koettavat ylläpitää gallialaisen kielen ja
gallialaisten tapojen perinnäisyyttä.
Heidän elintavoissaan ilmeneekin syviä jälkiä muinaisaikojen
uskonnosta ja taikauskosta. Näillä seuduilla kunnioitetaan
vielä läänitysoloja. Siellä tapaa muinaistutkija vielä druidien
muistomerkkejä, ja nykyaikainen sivistynyt ihminen kammoksuen
ajattelee tunkeutumista näiden koskemattomien korpien syvyyksiin.
He olivat uskomattoman julmia, raa'an itsepäisiä, mutta pitivät sen
ohella uskollisesti tehdyn valansa; heiltä puuttuivat täydellisesti
meidän lakimme, tapamme, pukumme, uudet rahamme, kielemme, mutta
samalla he olivat yksinkertaisen patriarkaaliset ja sankarillisen
hyveiset, ja kaikki nämä mainitut ominaisuudet yhdessä saattoivat
nämä maaseutulais-asukkaat henkisiltä kyvyiltään köyhemmiksi
kuin Pohjois-Amerikan mohikaanit ja muut punaihoiset, mutta yhtä
voimakkaiksi, yhtä viekkaiksi ja yhtä taipumattomiksi kuin he.
Sen aseman vuoksi, joka Bretagnella on keskellä Europpaa, on
paljon mielenkiintoisempaa tehdä siitä havaintoja kuin Kanadasta.
Vaikka Bretagnea ympäröivät joka taholla valonlähteet, ei niiden
hyväntekevä vaikutus saavuta sitä, ja tämä maa on jäätyneen hiilen
kaltainen, joka asetettuna keskelle hehkuvaa takkavalkeaa pysyy
mustana. Muutamien suurten henkien ponnistukset voittaakseen
yhteiskuntaelämälle ja varallisuudelle tämä kaunis osa Ranskaa,
jossa piilee niin paljo tuntemattomia aarteita, jopa hallituksenkin
yritykset, kaikki on rauennut näiden asukkaiden saamattomuuden
tähden, jotka ovat piintyneet ammoisista ajoista periytyneihin
kuluneihin tapoihin.
Tämä surkea seikka saa selityksensä toiselta puolen maanlaadusta,
joka on kuilujen, purojen ja tulvien uurtamaa, rämeiden ja järvien
peittämää; tässä maassa on runsaasti pensasaitoja, jotka vallitusten
tavoin ikäänkuin tekevät joka pellon linnoitukseksi, mutta se on
vallan vailla teitä ja kanavia. Toiselta puolen selittää tämän
seudun surkeita oloja sikäläisen kansan tiedottomuuden tila, joka on
syynä siihen, että se niin halveksii uudenaikaista maanviljelystä,
ja panee sen alttiiksi ennakkoluuloille, joiden tuottamat vaarat
selviävät kertomuksemme kulusta. Tämän maan eriskummainen laatu ja
sen asukasten taikausko ehkäisevät yksilöiden lähentymistä toisiinsa
ja sen terveellisen vaikutuksen, joka johtuu ajatusten vertailusta ja
vaihtamisesta.
Siellä ei ole kyliä. Ne kurjat hökkelit, joita sanotaan asunnoiksi,
ovat harvat ja rakennetut hajalle sinne tänne. Joka perhe asuu siellä
kuin erämaassa. Ainoat tunnetut tilaisuudet, joissa pitäjän asukkaat
ohimennen kohtaavat toisensa, ovat kirkossakäynti sunnuntaisin sekä
kirkolliset juhlat. Nämä hiljaiset kokoukset, joita johtaa pappi,
tämän jäykän rahvaan ainoa ohjaaja, kestävät ainoastaan muutaman
tunnin. Kuultuaan tämän sielunpaimenen jylisevän äänen, talonpoika
palaa viikoksi epäterveelliseen asuntoonsa; siitä hän poistuu työhön,
ja siihen hän astuu jälleen nukkumaan.
Jos joku vieras käy häntä tervehtimässä, ei se ole kukaan muu kuin
tuo sama pappi, koko seudun sielu. Tämän papin ääni oli ollut
kyllin voimakas nostamaan tuhansia miehiä tasavaltaa vastaan ja
aikaansaamaan sen, että nämä Bretagnen osat viisi vuotta ennen sitä
aikaa, josta kertomuksemme alkaa, tuottivat joukottain sotureita
ensimäiseen chouan-sotaan.
Veljekset Cottereau, nuo uhkarohkeat salakuljettajat, joista tämä
sota sai nimensä, harjoittivat vaarallista ammattiansa Lavalin ja
Fougères'n välillä. Mutta näiden seutujen kapinaliikkeessä ei ollut
mitään jaloa, ja täydellä syyllä saattaa sanoa, että Vendée muutti
rosvoretken sodaksi, ja Bretagne sodan rosvoretkeksi. Ruhtinaiden
karkoitus, uskonnon tukahuttaminen olivat chouaneille ainoastaan
rosvoamisen verukkeina, ja tämän kansalaissodan tapahtumat kuvastavat
jossakin määrin sitä hurjaa raakuutta, joka on ominainen tämän seudun
tavoille.
Kun sitten oikeat kuningasvallan puolustajat tulivat kokoamaan
sotilaita tämän tietämättömän ja sotaisan väestön keskuudesta, koetti
tämä tosin, vaikka turhaan, kohottamalla valkoisen lipun luoda
jonkunmoista ylevyyttä niihin hankkeisiin, jotka olivat saattaneet
chouan-liikkeen vihatuksi; ja nämä chouanit tarjoavat muistamista
ansaitsevan esimerkin siitä, kuinka vaarallista on kiihoittaa
kapinaan maan sivistymättömiä joukkoja.
Kuvaus siitä Bretagnen laaksosta, joka ensin avautuu sinne saapuvan
matkustajan katseille, nostoväen joukosta ja Pèlerine-vuoren huipulle
ilmaantuneesta _garsista_ luo tarkan pienoiskuvan tästä maakunnasta
ja sen väestöstä. Näiden seikkojen perustuksella saattaa henkilö,
jolla on harjaantunut mielikuvitus, muodostaa itselleen käsityksen
tämän sodan näyttämöstä ja välikappaleista; sillä mainitut seikat
tarjoavat siihen aineksia.