IX

Saima puuhaili hyräillen ja hymyillen, eikä Olli päässyt selville

hänen varsinaisesta mielialastaan. Kun puhe kääntyi polttopisteeseen,

pujahti Saima taitavasti pois asiasta eikä Olli uskaltanut yrittää

uudestaan, sillä hän näki Saiman katseissa, liikkeissä ja erotti

äänessäkin jotakin outoa ja jännitettyä. Hän itse oli uneton,

rauhaton ja kuumeinen, odotti jotakin tapahtuvan ja aina kun Saima

tuli lähelle -- ja Ollista tuntui, että hän usein sattui hänen

tielleen -- piti hänen ponnistaa kaikki voimansa pidättääkseen

kättään tarttumasta vaimoonsa.

Ollilla oli kuitenkin työnsä ja kotijumalansa, hän kävi

kunnankokouksissa, hoiti pitäjän säästökassaa, kuului koulun ja

vaivaishoidon johtokuntaan ja seurasi puoluekiistoja. Hänen selvä,

käytännöllinen älynsä oli pitäjän asioissa hyvänä tukena. Tämä hänen

elämänsä seurasi häntä kotiinkin Saiman säleaituuseen ja huuhteli

sitä toisinaan kuin raitis tuuli. Saima tunsi sen, ja kateus pisti

hänen sydäntään ja ylpeys nosti hänessä päätään kiihottaen kaikki

vastahakoisuuden henget kapinaan. Oli tullut uusi, vaarallinen

kilpailija, joka yhä lujemmin sitoi Ollin tänne.

Saimalla oli vain ahdas säleaituunsa, kalvava kateus, epämääräinen

kaipuu kauas pois ja sammumaton miellyttämisen halu, joka tahtoi

hallita omalla olennollaan, vetää omaan piiriinsä -- ja nyt se, mitä

hän koko olemuksellaan halusi, väistyi yhä kauemmaksi.

Hän terotti kaikki herkät vaistonsa ja vastustamattoman suloutensa

tekemään vaatimuksen "_noli me tangere_" niin tehokkaaksi kuin

suinkin ja vastapuolelle tuskallisen vaikeaksi. Hän tahtoi voittaa.

Miten, Herran nimessä, miten? kysyi Saima itseltään pitkinä

yksinäisyyden hetkinä.

Syyskesän aurinko katseli taivaan laelta laaksoon viileästi

hymyillen, ja harjut seisoivat vakavina kahden puolen. Saiman

mielestä ne nykyään aina rypistivät hänelle silmäkulmiaan.

Rannalta kuului miesten loilotusta, ja Saima näki kävellessään

niityllä kymmenkunnan miestä puuhaamassa tukkeja rannasta vesille.

Olli oli edellisenä talvena myynyt metsää, ja nyt kuljetettiin puita

veden toiselle puolelle.

Tukkilaisia, ajatteli Saima ja hymähti muistellen, kuinka heitä oli

runoruusuilla kukitettu.

-- Holei, minne nyt? huusi Aapo juuri hänen takanansa.

-- Hui! kuinka pelotit minut, huudahti Saima ja hypähti

hermostuneesti.

-- Lystiä väkeä nuo "tukkipirut", sanoi Aapo.

-- Hyi, mitä sanoja sinä käytät!

-- Höm, katsotaanhan nyt, kuinka tuon yhden saapasniekan tuolla käy.

Hänellä on pelkkiä pikkutukkeja harvakseen vedessä. Katsos nyt,

kuinka hän seisoo kahdella tukilla ja kiskoo keksillä itseään lauttaa

kohti. Heiluu, ka, ka, vaipuu, jo menee, hei...

-- Voi, voi, hukkuuko hän? huusi Saima.

Rannasta kuului naurunrähäkkä.

-- Manu, älä koko järveä juo, tule ylös, vähemmästäkin halkeaa! huusi

joku.

-- No, jo juo niin, että riittää tuomiopäivän aaton ehtoopuoleen

saakka, sanoi toinen.

Manu parka säpi ja säpi. Aapo näki käden ja märän pään, mutta samassa

kaikki hävisi ja miehet lakkasivat nauramasta.

Saima seisoi nyt rannalla Aapon kanssa kauhuissaan, suuret silmät

tähdättyinä veden pinnalle, jossa ei näkynyt muuta kuin tukkeja.

-- Mennään pois, sanoi Aapo ja veti Saimaa mukanaan puoliväkisin.

Samassa Manu nousi sukelluksista, sai päänsä veden pinnalle ja

änkytti: -- o-lin vä-ähällä vajota -- --

-- Tiedätkö, Aapo, sanoi Saima, täällä on varmaan sellainen ahnas,

kade henki, joku sellainen mahti, joka ottaa väkisin, ei päästä

kynsistään hevillä.

-- Sepä olisi lysti henki, sanoi Aapo kevyesti.

-- Oikein totta, tiedän sen varmasti. Ollikin on sen hengen

pauloissa. Mikä olisi meidän lähtiessä täältä? Voisimmehan elää

paljoa paremmin missä tahansa muualla kuin täällä.

-- Niinhän sekin on, sanoi Aapo.

-- Niin, eikö ole? huusi Saima ja hänen pidätetyn vihansa tulva

särki keinotekoisen mielenmaltin tokeen saadessaan tämän pienen

tunnustuksen.

-- Tiedätkö, minä olen pyytänyt, rukoillut, vaatinut ja pakottanut

Ollia lähtemään täältä. Hän kärsii itsekin, sen näen, ja se on

minulle kuin pedon käpälän hivelyä. Jospa vain saisin hänet yhden

ainoan kerran luopumaan jumalastaan -- silloin hän olisi vapaa!

Tiedätkö, minun elämäni täällä on jokapäiväistä kidutusta, alennusta,

enkä löydä oikeaa tietä täältä ulos.

Saima puristi kätensä nyrkkiin, ja pehmeä, tyttömäinen olento

jännittyi.

-- Nuoko peltotilkut, sarkojen kaistaleet, tämä ahdas onkalo,

jossa tukehdun, tuoko uninen järvi ja salamyhkäiset metsät, nuoko

uhmaisivat koko maailmaa ja pitäisivät hänet omanaan?

Jännitys laukesi, hän oli jälleen nuori, pehmeä tyttö, ja suuret

kyyneleet valuivat poskille hereinä kuin lapsen.

-- Saima ei nyt noin surisi, mitä sille nyt tehtäisiin? Olli on

itsepäinen kuin härkä, -- sanoi Aapo hiukan ivaa äänessä. -- Jos minä

olisin hänen sijassaan, niin en totta tosiaan hetkeäkään häikäilisi.

Onhan sitä maailmaa muuallakin. Ja toiseksi, onhan tässä Saimallakin

sanomista.

-- Niin luulisi, sanoi Saima pyyhkien kyyneliään. Olli ei ota minun

sanojani kuullakseen, eivät ne mahdu häneen. Aapo, sanoi Saima

hellällä äänellä, sinä olet hyvä poika, tekee oikein hyvää saada

puhua tästä sinulle.

Saima puristi Aapon sormia ja katsoi hänen haaleansinisiin silmiinsä.

He kulkivat hetken aikaa käsi kädessä, ja nuoren miehen rinta kohosi

ylpeänä ja katse tähtäsi voitokkaana ja onnellisena eteenpäin.

-- Sinä olet pulska poika, Aapo, sanoi Saima, ja sinussa on -- kuinka

sanoisin -- jotakin keväistä, nuorta ja elävää.

Aapon silmissä välähti ja kasvojen ilme oli onnellinen. Elämän

sulouden säde oli Saimassa helottanut hänelle ja huikaisten tunkenut

nuoreen, koskemattomaan sieluun.

-- Saima, minä seuraisin sinua vaikka minne! sanoi hän kiihkoisesti

ja puristi Saiman sormia.

-- Ai, likistät sormiani. Tahtoisitko sinäkin täältä pois? kysyi

Saima.

-- Täytyyhän minun mennä ehkä piankin.

-- Pitääkö sinun ruveta maanviljelijäksi?

-- Eihän siihen pakkoa ole, vaikka enhän minä enää muutakaan työtä

oppisi.

-- Oppivathan ne muutkin.

-- Hm.

-- Osaatko sinä ruotsia?

-- Luin parina vuonna lyseossa, mutta kun koulun jätin, jäivät kaikki

luvut.

-- Miksi sinä koulun jätit?

-- Oli ikävä kotiin ja äiti sanoi: "Antaa pojan olla, eihän kaikista

tarvitse herroja tulla."

-- Kuule, Aapo, jos minä opettaisin sinulle ruotsia ja vähän

muutakin, esimerkiksi matematiikkaa? Minä olin kova siinä aineessa.

-- Tahtoisiko Saima? Aapon kasvoilla väreili vuoroin kainous, vuoroin

onni.

Seuraava päivä oli sunnuntai, ja Aapo tuli Saiman luo lukemaan. He

istuivat vierekkäin sohvalla yhteinen kirja pöydällä. Työ sujui

hyvin, sillä Aapolla oli herkkä kielikorva ja lapsena opittu

ääntäminen helpotti paljon.

-- Kuulehan Olli, kuinka Aapo lukee hyvin! huusi Saima toiseen

huoneeseen, jossa Olli käveli lattialla mietteissään.

-- Mistä se opinhalu nyt on tullut? kysyi Olli.

-- Ei se halu taitaisi sinullekaan pahaa tehdä, sanoi Saima, mutta

katui samassa sanojaan, sillä Olli luki aina, kun vaan lomahetken

sai, eikä Saima jäänyt juuri koskaan vastausta vaille, jos jotakin

häneltä kysyi.

Olli katsoi heihin kumpaankin hiukan ivallisesti seisten huoneensa

kynnyksellä kädet taskuissa.

Aapo otti kirjan, meni pois nyreissään, vilkaistuaan sivulta Olliin.

-- Miksi sinä olit epäystävällinen? sanoi Saima.

-- Olinkohan? sanoi Olli yhä hymyillen ja katsellen Saimaa.

-- Sinä voit olla kiusallinen.

-- Ehkä.

-- Ja sitäpaitsi olenhan minä vapaa -- --

-- Ja säleaita otetaan pois ja tänne saa tulla kuka tahtoo, sanoi

Olli seisten yhä samassa asennossa ja hymyillen.

-- Se huvittaa sinua erinomaisesti.

-- Koko lailla.

-- Sitten sinun pitää saada enemmän sitä lystiä! huudahti Saima uhka

silmissä ja meni pirttiin.

Väki loikoili siellä levolla tupakoiden ja loruellen. Saiman

ilmestyminen sai heidät nousemaan samassa, kun piiput vedettiin

suusta ja juttu katkesi.

-- Nyt laitamme kahvikekkerit tämän kauniin ilman kunniaksi ja

pannaan "talonhävittäjä" liedelle, eikös niin, äiti?

Emäntä kohensi suurimman pannunsa reiälle sanoen:

-- Kyllähän se sopii, onkin juuri kahvin aika.

-- Ja vaikkei olisikaan, sanoi vanha Matti, niin kyllähän sitä meiän

poikain mekkoon menee, kun tämä vanha emäntä on teettänyt ne niin

laajat.

-- Ja on tuota kiristymisen varaa Matin nahassakin, se kun on tänä

suvena mennyt niin moneen mykkärään, sanoi Liena.

-- Na, naa, enemmän toki niitä sinulla roikkuu tyhjiä pusseja!

Saima toi kantamuksen tavaraa omista huoneistaan.

-- Matti hyvä, viekää tuo ulos pöydälle.

Ukko otti leivosvasun kömpelöihin kouriinsa kujeillen.

-- Miehetkös tässä nyt pannaankin passaamaan? ihmetteli Liena.

-- Ai, siellähän ei olekaan pöytää! sanoi Saima ja juoksi ulos.

Pihalla leikkivät pikkupojat pirrin kanssa ja nauraa kikattivat aina,

kun se ponnahti hyppiessään.

-- Se on niin lystiä, sanoi Väinö.

-- Kuulkaa, pojat, sanoi Saima, minä tiedän jotakin vielä lystimpää.

Saatte komeat kahvit.

Poikien silmät loistivat, ja Aapo lauloi:

"Hei, hei, hevosella hyvät

viinat tuodaan,

vihreällä pientarella

vuosipalkka juodaan!"

-- Joudu mies! huusi Saima. Hae pöytä, mutta iso, että koko väki

mahtuu.

-- Ymmärrän, herra kapteeni! Aapo teki kunniaa kuin sotilas

päällikölleen.

Saima juoksi takaisin pirttiin ja sanoi mennessään Matille:

-- Aapo tuo pöydän, minä tuon liinan, ja Liena on hyvä ja tulee

ottamaan täällä kupit ja kannut.

Lienan alahuuli oli ollut tuntuvasti lerpallaan, mutta nyt se

lepsahti tiiviisti hampaattomiin ikeniin.

-- Eikö Olli tule kahville? kysyi emäntä.

-- Äiti on hyvä ja käskee, sanoi Saima, minä menen edellä.

Aapo istui pöydän takana pienellä lavitsalla telmien poikien kanssa.

-- Nyt kaadetaan kuppiin, äiti, olkaa hyvä ja kaatakaa, pyysi Saima.

Itse hän istui Aapon lavitsalle ja yhtyi poikien leikkiin.

-- Kukko, kukko, mut ei kanaa! ärsytti Tuomo.

-- Kukko, kukko, sanoi Väinö.

-- Ähä, kutti, kutti, väy, väy, jäärytteli Heikki, ja taas

työnnyttiin olka olkaa vastaan ja väännettiin naurua.

-- Väinö, tule tänne, sanoi Saima.

Olli tuli samassa ja istui pöydän päähän.

-- Leikitään "kili, kili, kassis", anna kädet, pidä sormet alaspäin

lerpallaan ja kun minä yritän lyödä sormillesi, niin vedä pois. No,

kili, kili -- kassis! Uudestaan, kili, kili -- kassis! Ainahan sinä

saat sormillesi.

-- Saima tulee minun kanssani, sanoi Aapo.

He istuivat rinnakkain lavitsalla ja Saima antoi Aapoa ensin

sormille, mutta Aapo nousi ylös, nykäisi Saiman käsistä seisaalleen

ja leikki kävi todeksi.

Olli katseli veljeään, jonka silmissä paloi luvaton tunne ja hänen

otsalleen nousi tumma puna.

Saiman punottavat sormet liikkuivat vikkelinä Aapon leveiden

kämmenien alla, mustat silmät loistivat ja vartalo taipui ja nousi,

hän perääntyi ja eteni, ajaen vihollista ja väistyen. He kiersivät

puun ja väet, vuorotellen lyöden toisiaan sormille. Äkkiä Aapo

nappasi liian kovasti ja Saima sivalsi häntä poskelle juosten samalla

ja huutaen: -- Karhu, siitä sait!

Aapo juoksi tavottamaan.

Saima pujottelihe kuin kärppä puiden ympärillä, tikapuiden takana ja

mutkasi itsensä syrjään aina, kun Aapo tavotti.

Aapon silmät hehkuivat ja veri kiehui.

Saima huomasi sen ja säikähti -- mutta samassa uusi aatos leikkasi

kuin terävä säilä hänen sydäntään; hän vilkaisi kerran Olliin ja

iski sitten silmänsä pojan silmiin. Leikki kävi kiihkeämmäksi ja

sulavammaksi. He olivat kuin tuuli ja tulen liekki. Saima lietsoi, ja

nuori mies paloi.

Olli poistui kenellekään sanaa sanomatta.