VIII

Aika astuu toisinaan vuosikymmenien yli yhdellä harppauksella, mutta

toisinaan se polkaisee jäljen vuodessa, kuukaudessa, päivässäkin,

jäljen kultaisen tai rautaisen, taikka sellaisen, jossa on tuhoa

ennustavia taikamerkkejä.

Kulanpään kartanossa se oli tänä vuonna hipaissut varpaillaan

kultaisen jäljen, mutta jalkaterässä oli jo rautaa ja kantapää täynnä

tuhon merkkejä.

Maunu ja Aapo kulkivat nyt niinkuin aina ennenkin yksissä kuin

parihevoset, vilkaisivat vähä väliin toisiinsa, olivat aina niin

tehneet, mutta katseissa ei ollut enää hymyä, ei vapaata elämäniloa.

Maunu oli miehistynyt, tarttui työhön lujin kourin, missä sattui

kulloinkin raatamaan. Hänen voimansa oli kuitenkin kohmettunut

jäykkyydeksi, se ei ollut vapaata, itsetietoista, kuten Ollissa.

Aapo oli vielä nuoruuden huolettomuuden liepeellä, vaikka ajan

kantapään loitsujäljet vähä väliin painuivat hänen tajuntaansa. Työ

ei ollut enää leikkiä, se oli raatamista, vaikka voimat yhä kasvoivat.

Pikkupojat leikkivät vielä työssä ja työstä tultuaan, ja heidän

iloinen naurunsa ja juoksunsa kartanolla iltasin ja varsinkin pyhinä

sai toisinaan koko talon hymyilemään.

Maunu, Aapo ja pikkupojat asuivat vanhan rakennuksen salissa ja

kamareissa.

Vanha Matti, talon vanhus, oli jäänyt hänkin vanhan pirtin

lämmittäjäksi, ja Lammas-Liena, joka ensin muutti muun naisväen

kanssa uuteen rakennukseen, ei viihtynytkään siellä, vaan kantoi

sänkynsä ja muut hynttyynsä vanhan pirtin nurkkaan, jossa hän oli

nukkunut yönsä aina siitä saakka, kun pienenä orpotyttönä oli taloon

tullut ja saanut Lammas-Lienan nimen, sillä lampaiden paimentaminen

harjun kalliorinteillä oli ollut hänen työtään.

Siitä saakka, kun Olli oli vienyt hänet saliin ja näyttänyt uutta

piaanoa ja "rouva oli ollut ylpeä", ei Lammas-Liena koskaan sanonut

sanaakaan Ollille ja vältteli Saimaa, pujahti piiloon, jos sattui

tielle.

Vanhassa pirtissä oli hyvä rauha, ei rouva sinne koskaan eksynyt, ja

Lammas-Liena toi nuoret karitsat luokseen, juotteli niitä maidolla ja

hoiteli, jos emät niitä hylkivät, ja usein sattui kivisillä mäillä

pirripahoille onnettomuus, nyrjähti jalka kiven koloon, tai eksyi

joukosta ja sai nääntymään saakka hakea ja määkiä. Ei koko pitäjässä

ollut niin komeita lampaita eikä niin pitkiä, hienoja villoja kuin

Kulanpäässä, ja Lienalle oli sanottu, että se oli hänen ansionsa.

Emäntä oli käskenyt Lienan säästämään kotitarpeiksi kaikkein

parhaimmat villat silloin, kun nuori rouva taloon tuli, sillä hänen

salainen toivonsa oli, että Saima rupeisi kudottamaan ryijyjä ja

mattoja ja kankaita kaikenlaisia, joita hän, vanha ihminen, ei

osannut, mutta olisi kuitenkin hartaasti halunnut saada taloon.

Emännän ja Lienan villa-aarteet saivat olla oloillaan, ei Saima

harrastanut kutomista. Hän kulki kaiken kesää omissa ajatuksissaan,

lauloi, soitteli, haki kaikenlaisia kukkia ja sovitteli maljoihin ja

ruukkuihin, neuloi korutöitä ja luki romaaneja.

-- Kyllähän ne laiskankin päivät kuluvat, sanoi Liena.

Emäntä silloin tulistui: -- Ei nyt kaikkien tarvitse raataa

meikäläisen tavalla. Saimalla on varaa olla niinkuin itse tahtoo. Hän

on parempia ihmisiä, saanut suuret koulut ja opit.

-- Kun on kerran saanut, niin sopisi antaakin, mutisi Liena. Ei hänen

aatelinsa siitä alenisi, vaikka muitakin ihmisiä huomaisi. Vielä muu

muunaan, mutta kun on isännänkin tehnyt niin surulliseksi. Se raukka

on niin kolistunutkin.

Emäntä vilkaisi levottomana keittiöstä pirttiin, oliko salin ovi

auki. Voisi vielä Saima kuulla. Hän oli nyt aina varuillaan, ettei

vaan Saima mitään saisi huomata väen nurjamielisyydestä ja kuulla

heidän puheitaan.

-- Joko sait perunat kuorituiksi? Tässä on lampaille suolaa ja pari

leipää. Kyllähän minä täällä touhuun tulen, sanoi emäntä Lienalle

saadakseen hänet lähtemään pois.

-- Onko se uusi piika hyvin hieno? kysyi Liena vielä ovella.

-- Sellainenhan se näkyy olevan kaupungin tapoihin tottunut, kysyi

heti ensi päivänä, oliko vesijohtoa.

-- Hi, hi, vai vesijohtoa. Tekeekö se mitään?

-- Eihän tuo vielä ole ehtinytkään, on Saiman apuna.

-- Niin, niin, tarvitseehan rouva itsekin palvelijan.

-- Enkä minä keittiössä apua kaipaa, sanoi emäntä.

-- Saisi tuota sentään piika-ihminen olla kysymättä vesijohtoa. Että

kehtaa! ja Liena lähti huuli lerpallaan.

Emäntä huokasi ja istui tuolille jalkojansa lepuuttamaan.

Perunakeitto porisi suuressa padassa tulella, ja siitä levisi

keittiöön makea luunytimen tuoksu. Hella oli tulipunainen ja padasta

roiskahtaneet tipat pihahtelivat. Mahtava, kuparinen kahvipannu

pulputti höyryä nokastaan ja takalävellä kiehui paisti. Se oli uuden

piian laitoksia, aiottu herrasväelle, sillä rouva ja isäntä söivät

nyt erikseen omissa huoneissaan.

Padasta tuli palaneen käryä, ja emäntä nosti kantta, kaatoi hiukan

kuumaa vettä ja kaikki oli taas hyvin. Hän katsoi uuniin, siellä oli

myös jotakin palamassa, mutta kun ei emäntä oikein ymmärtänyt, mitä

se oli, meni hän hakemaan sen laittajaa miniänsä puolelta.

-- Missähän se tyttö on? kysyi hän Saimalta.

-- Lähetin rantaan pesemään vaatteita. Mitä äiti tarvitsee?

-- Ne ruuat -- --

-- Minä sanoin sille, että kyllä äiti katsoo. Minä tulen myös.

Emännän silmät levisivät, sillä eihän Saima koskaan keittiössä käynyt.

-- Mitähän tämä täällä uunissa lienee? kysyi emäntä ja veti uunista

laatikon.

-- Kai se on jotakin hedelmäputinkia, pannaan jäähtymään.

Emäntä nosti esiliinallaan kuuman laatikon pöydälle ja riensi sitten

kahvipannun luo, joka nyt hurjasti pursusi pihisevälle hellalle.

-- Täälläpä on kuumuutta ja äidillä oikein hiki päässä. Kyllä jo

tarvitsisi apua.

Emäntä ei vastannut mitään, hän vaan huokasi ja istui tuolilleen

pöydänpäähän valitsemaan kaunoja kauraryyneistä.

-- Eikö äidinkin mielestä ole hassua, että minä olen talon emäntä ja

että minun mieheni kyntää peltoa ja -- --

Saima keskeytti sanansa, huomaten sanoneensa liikaa, sillä emäntä

katsoi häneen avoimilla silmillään ja lyhyt, lihava vartalo

vääntelihe levottomana tuolilla.

-- Minä tarkotan, että äidin pitäisi saada oikea rehellinen

maalaisminiä, joka osaisi auttaa ja josta kaikki pitäisivät.

Sellainen, kuin se Maunun morsian, se Paavolan tyllerö.

-- Ei nyt pitäisi Saiman puhua sellaista, ettei osaisi. Kun on niin

paljon oppia ja järkeä, niin kyllä vaan sopisi tyytyä, sanoi emäntä

tekeytyen iloiseksi.

-- Äiti, sanoi Saima hetken kuluttua niin lämpimästi, että emännän

sydän heltyi. Äiti, ettekö auttaisi minua eräässä asiassa?

-- Autan, autan, sanoi emäntä ja sekotteli jyviänsä.

Saima nyppi myöskin kaunoja ja pureskeli kauranjyviä.

-- Katsokaas, minä en oikein sovi tähän elämään ja tahtoisin

taivuttaa Ollin muuttamaan kanssani kaupunkiin; voisimmehan ostaa

siellä vaikka talon.

-- Eihän se nyt -- -- äänteli emäntä katsellen Saimaa suurin silmin.

-- Voi, äiti, taivuttakaa tekin Ollia antamaan talo Maunulle!

-- Vai Maunulle! Kyllähän minä voin Ollille puhua.

Emäntä vilkaisi salavihkaa Saimaan ja kysyi: -- Onko Saima kuullut

mitään Maunun ja Paavolan Hilman asioista?

-- En, eihän minulle kukaan kerro, sanoi Saima uteliaasti tarkastaen

emännän huolestuneita kasvoja. Onko jotakin tapahtunut?

-- On kai tapahtunutkin. Emäntä kävi hiljan täällä ja paavolaiset

tahtovat pitää häät jo tänä syksynä.

-- No, sehän on hauskaa, oikein iloinen uutinen, en ole pitkään

aikaan mistään niin riemastunut kuin tästä. Nythän Maunu voi ottaa

talon!

-- Eihän se taida käydä päinsä, sanoi emäntä levollisesti.

-- Miksi ei?

-- Maunu ei tahdo eikä voikaan maksaa samaa hintaa kuin Olli on

maksanut.

-- Me luovumme Ollin osasta.

-- Siihen ei Olli suostuisi, sanoi emäntä vilkastuen.

-- Miksei Maunu voi maksaa samaa kuin Olli?

-- Ei Maunu saisi maasta irti samaa kuin Olli! sanoi emäntä ja hänen

silmänsä hymyilivät.

-- Mutta minnekä Maunu vie emäntänsä?

Emännän kasvot synkistyivät jälleen ja äkeissään hän mutisi: -- Kun

laittavat asiansa kuin mitkä rengit ja piiat, niin saavat olla sen

mukaan. Asukoot vanhassa rakennuksessa siksi, kun sattuu sopiva

talonosto. Ei ole Ollillakaan nyt rahoja, kun tämä talonrakennuskin

vei.

-- Eikö äitikään tahtoisi päästää Ollia täältä pois? kysyi Saima

äkkiä.

-- Päästää, päästää -- niinkuin hän olisi minun päästettävissäni!

Vielä vai!...

-- Mutta jos äiti voisi määrätä hänen tehtävänsä, kysyi Saima

tarttuen emännän käsivarteen.

-- Voi, voi, ei Saiman pitäisi kuvitella sellaisia! huudahti emäntä

tuskastuneena ja katsoi arasti miniäänsä.

-- Niin, minä olin typerä. Eihän äiti voi tahtoa Ollia lähtemään,

sillä -- hän keskeytti sanansa ja katsoi anoppiinsa terävästi.

-- Mitä Saima tarkottaa? Emäntä oli säikähtynyt.

-- Sillä häntä tarvitaan pikkupoikien turvaksi ja hoitajaksi, ja hän

on luvannut maksaa talosta niin paljon, ettei kukaan muu kuin hän

voisi sitä suorittaa!

Saiman kalpeilla kasvoilla oli katkeraa ivaa ja emäntä väistyi askel

askeleelta taaksepäin hänen edellään.

-- Mutta minä sanon, että Ollin on eläminen itselleen ja minulle, ei

veljilleen eikä äidilleen eikä kotimäilleen!

Emäntä väistyi yhä ja puhui säikähtyneenä: -- Voi, hyvä Jumala, enhän

minä tahdo häntä pidättää, en millään muotoa. Kyllähän minä ja muut

poikani tyydymme vaikka kuinka vähään, jos niikseen tulee! Ja emäntä

oikaisihe pöydän päässä keittiössään ja katsoi suoraan miniänsä

leimuaviin silmiin.

-- Tahtooko äiti taivuttaa Ollia lähtemään täältä?

Syntyi jännittävä äänettömyys. He katsoivat toisiaan silmästä

silmään, ja emäntä painoi katseensa maahan eikä vastannut.

Saima odotti, seurasi anoppinsa joka liikettä kuin vaaniva kissa.

Vanha vaimo tunsi sen katseen, ja tuska nousi kuristamaan, mutta

vaikka hänet olisi kappaleiksi hakattu, ei hän olisi tahtonut

vastata. Hän seisoi vavisten ja hypisteli kauranjyviä seulassa

pöydällä.

-- Ha, ha, ha -- -- Saima nauroi ja itki, mutta nauru voitti ja

emännän suuret silmät levisivät kahta suuremmiksi ja hämmästyneenä

hän putosi tuolilleen, nojasi päänsä pöytään ja -- itki, itki

vanhan ihmisen katkeria kyyneleitä, jotka polttavat sydäntä kuin

väännettäisiin siellä hehkuvaa rautaa.

Saima riensi nauraen ulos keittiöstä, pirtistä, juoksi pihan poikki

paeten omaa itseään ja pysähtyi lehmusten alle nurmelle.

Syyskesän aurinko paistoi viileästi ja hieno tuulenhenki puhalteli.

Saima tyyntyi ja kuunteli:

Heilani vietän Viipuriin

ja lähden Amerikkaan --

tai heitän hänet hiivattiin

ja nainkin aika rikkaan!

Aapo lauloi kyntäessään. Saima katsoi eteensä ja hymyili. Tuo laulu

heitti hänen tajuntaansa kuuman kesäpäivän, jolloin hän oli kulkenut

kuin lumottu prinsessa elämän paratiisissa. Se muisto oli pistävän

kuuma leimaus, jonka sammutti äkäinen vanhan Matin huuto:

-- Älä, Aapo, hoilaa!

Olli kynti sarkaa lähinnä puutarhan aitaa ja pysäytti nyt hevosensa

Matin kohdalle, sillä Matti oli myös heittänyt ojamelansa, jolla

pientareita tyrkki, ja istunut tupakoimaan.

Hevoset hirnahtivat äänen kuultuaan. Olli heitti ohjat niiden

lanteille ja istahti itse Matin vieren.

-- Miksei hoilata saisi? kysyi Olli leikillä.

-- Niin, jos käsketään. Mutta muutenhan minä vaan meinaan, että

täällä on eletty nyttemmin noin nirkun narkun, murjotellen ja

mökötellen, sanoi Matti silmät sirrillään, ja piippu tärisi hampaissa.

Olli vilkaisi häneen ja käänsi sitten katseensa pois jääden

mietteisiinsä.

Matti silmäili häntä yhä ja puhui: -- Muistuu mieleeni vaan teidän

vaarivainaanne. Olinhan vain sellainen pojanpakana ja pientareita

tyrkin, kun mies ja sellainen miesten mies tätä samaa peltoa kynti.

Sillä oli hartiat, no, ei sen paremmat kuin teillä nyt, ehkä vähä

rouvimmat, ja vahva niska ja sellaiset paukamat käsivarsissa ja

pohkeissa ja missä vaan niitä tarvittiin, että vie sun -- --! Se oli

aika jarri, heitteli suuria kiviä kuin höyheniä ja niin sitä tehtiin

näitä peltoja. Sen ajan sahrat -- -- no, mitä niistä vanhoista! Nyt

kynnetään uusilla auroilla, mutta vanhoja, muokattuja peltoja ja

siinä on uusien voima. Ja siinä tuo taitaa olla uusien miestenkin

voiman ponsi, että astuvat vanhoja polkuja nuorilla voimilla.

-- Taitaa olla, sanoi Olli nostamatta päätään.

-- Ja synti on päästää uusia herrastapoja -- --

Olli käännähti äkkiä.

-- ja pysytellä erillään.

-- Olenko jättänyt jotakin tekemättä? kysyi Olli tiukasti.

-- Ei, ei, sehän se on, että teette kuin kiukustunut ja olette kuin

ukkospilvi, sanoi äijä ja nykäisi melan käteensä.

-- Mitä te sitten valitatte?

-- Sitä vaan, että se entinen avonainen elämä on muuttunut ahtaaksi.

-- Kuka sen olisi muuttanut? kysyi Olli jurosti, nousi ojan reunalta

ja astui auran taakse.

-- Kuka -- ota hämärää hännästä kiinni, tyhjän kouraasi saat!

Olli nykäisi ohjista, tarttui auran sarviin ja ohjasi kevyesti

viiltävää terää, ja nurmi kääntyi, ja tuoksuva maa nosti tumman

povensa ilman huuhdeltavaksi.

Saima katseli häntä lehmuksen alta ja ivallinen hymy tuikahti

suupieleen: -- Astuu kuin mikä juhta auran perässä ja polkee

liejuista multaa. Tuoko olisi ainaisesti minun Ollini työtä? Ei, tuo

on orjan työtä, ja Olli on -- -- Jumala tietää, mitä hän on! Minä

tiedän vaan, että hänen sylissään olen turvassa. Hän kantaisi minut

tulenkin läpi ja vuorien ylitse ja soutaisi myrskyn raivotessa rannan

suojaan, ja luulen, että hän erämaassakin löytäisi minulle raitista

vettä -- niin, ellen minä vaan tahtoisi häntä seuraamaan minun

polkuani kosteikkoon. Huu, täällä polttaa maa jalkojani ja sisuni

kiehuu! Kunhan olisi mihin purkaa teljetty vimma!

-- Heikki, heitä pois se leikki, ota kirves ja veitti! huusi Tuomo

vanhan rakennuksen portailla ja harppoi alas. Jälessä kiiti pihaan

tulipunaisena Heikki, ja Väinö kintereillä. Nyt juostiin pitkin

pihaa, lehmusten ympärille, käytäviä, nurmea.

Saima seurasi vauhtia katsein, se viihdytti ja houkutti.

-- Hei, pojat, otetaan kiinni Tuomo! ja samassa hän kiiti poikien

kanssa pitkin pihaa, pujottelihe pensaiden välissä kuin kärppä

nopeana ja notkeana iskien Tuomoon, joka huusi ja sätki.

Liena seisoi portailla ja nauroi, vanha Matti oli tullut pellolta

ja Aapo juoksi uteliaana aidan poikki puutarhaan, yhtyi leikkiin ja

tavotti nyt vuorostaan Saimaa, joka nauroi ja juoksi.

Pian oli koko talon väki pihalla ja kaikki naurussa suin.

-- Pääskyset! mutisi Matti tyytyväisenä.

-- On niillä nyt kutut kotona, puhui Liena, ja laski pienen karitsan

helmastaan maahan.

Juuri silloin Saima pujahti siihen Aapon edellä ja kompastui

karitsaan. Hän ja valkoinen pikku määkijä vierähtivät nurmelle ja

Saima nauroi, tavotti karitsaa.

-- Voi, kuinka se on puhtoinen ja valkoinen ja pehmoinen, ja suu

vaaleanpunainen. Pää, sinä pikku pää!

Saima hyväili sitä ja koko talon väki katseli ja hymyili, ja juttu

kävi kuin ennen hyvinä aikoina.

-- Kah tota, kuinka nyt näin lehahti päivä paistamaan? kysäisi Matti

itseltään. Olkoon Ollin onneksi! huokasi hänen uskollinen sydämensä,

ja housujaan nykäisten hän hävisi vanhaan pirttiin.

Olli seisoi työvaatteissaan pihalla hiukan hajasäärin kädet

housuntaskuissa. Hän hymyili, ja päivettyneet kasvot loistivat

onnesta. Laskevan auringon säteet heittivät viehkeän loitsuvaipan

hänen ympärilleen, samalla kun ne kultasivat koko laakson, joka

näytti ylpeilevän lastensa onnesta ja viljelijänsä hyvästä uskosta.

Ja Olli uskoi tällä hetkellä Saiman ilon todeksi, uskoi väkeensä,

laaksoonsa, ulappaansa. Hän eli nyt niinkuin ainakin hetkessä ja

palveli kotijumalaa, oli levollinen ja varma. Hän hymähti ja katse

sanoi: Onhan niitä kaiketi muitakin hyviä jumalia, mutta hän oli

saanut tämän ja kiintynyt siihen ja tahtoi koko ikänsä kaikissa

vaiheissa palvella häntä.

Olli pyörähti ympäri, vihelsi iloista säveltä hiljaa, astui pirtin

kautta "säleaidan sisään" ja vaihtoi työvaatteet puhtaampiin.

Ilta-auringon säteet löysivät hänet täältäkin, leikkivät vallattomina

vaaleassa tukassa. Hän oikaisi lujatekoista ruumistaan, pysähtyi

akkunan eteen ja katsoi peltoja. Ennestään veitikkamainen katse oli

kirkastunut, avautui vakavana ja syvänä, niin ettei sen pohjaa voinut

nähdä, mutta halusta häneen uskoi.

Saiman nauru kuului ulkoa. Odottava, hiukan jännittynyt ilme syttyi

Ollin silmiin.

-- Vapaa, vapaa! huusi Saima ja heittäytyi tuolille hengästyneenä,

palmikot olalle valahtaneina, kasvot hehkuvina.

-- Huh, kuinka täällä on kuuma, akkunat auki! Minä tukehdun. Kunhan

tuosta edes saisi keuhkojen täydeltä raikasta meri-ilmaa ja nähdä

aaltohirviöiden tulevan vastaansa.

-- Kyllähän sen merenkin löytää, sanoi Olli levittäen rintaansa

aivankuin Saiman merenkaipuu olisi häntä elähyttänyt.

-- Ei, mutta Olli, kuinka sinä olet -- en osaa sanoa. Oletko ollut

pahoillasi minusta? Älä ole enää. Nyt olen niin kevyt, kaikki suonet

tykkii, tahtoisin vaikka lentää. Olisin kuitenkin onnellinen, jos

voisin -- --

-- No, mitä? sanoi Olli tarttuen Saiman ranteisiin vetääkseen hänet

syliinsä.

-- Jos voisin muuttaa viiksesi pehmeiksi, niinkuin ne ennen olivat.

Nyt ne ovat kankeat ja värittömät. Katsohan minua silmiin! Sinun

uskolliset silmäsi! Kun näen sinut näin yksinäni, en kapinoitse,

katson silmiisi, en näe pohjaa, aavistan -- muutun hartaaksi kuin

kirkossa, puhun hiljaa ja olen kuuliainen.

-- Saima!

-- Ei, minä olen jälleen kapinallinen! Katsos, nämä kädet, noin

suuret kuin jättiläisen kovat kourat! Olenhan minä liian hento niiden

pidellä. Se ärsyttää minua, tahtoisin, että kätesi olisi hieno, siro

ja pehmeä kuin itsekin olen.

Olli antoi käsiensä vaipua alas ja hymähti: -- Eihän se peltosarka

ole paperiarkki, eikä aura kynänterä, mutta en minä siltä vaihtaisi,

sillä jos on ase suurempi ja koura painavampi, niin on jälkikin

laajempi ja tuloskin tukevampi.

-- Jaa, sinä olet tukeva, liian tukeva, sekin minua toisinaan -- --

et milloinkaan hätäile, et epäile, et tahdo katsoa asioita minun

silmilläni. Sinulla on oma epäjumalasi!

-- Niinhän minulla on, ajattelin juuri, että kyllähän siihen vanhaan

kotijumalaan kelpaa luottaa, ei se jätä minua milloinkaan ihan yksin,

on aina jossakin muodossa mukanani, vaikka mitä sattuisi! sanoi Olli

painavasti.

-- Mitä sinä tarkotat? kysyi Saima jännittyneenä.

Olli hymähti. -- Tietysti sitä, että kotijumalani antaa minulle

kylliksi työtä.

-- Työtä -- niin, mutta mitä sinä ajattelet sillä välillä, pitkät

päivät kun astut juhtana?

-- Hm, mitä ankarampi työ juhdallasi on, sitä reippaammin ajattelen,

suunnittelen asiani viikoiksi, vuosiksi, järjestän työt seuraaviksi

päiviksi ja loppua matkaa luotan jumalaani.

-- Mikä on sinun jumalasi? kysyi Saima kuin itsepäinen lapsi.

-- Sinäpä kysyt, osaako tuota niin pilkulleen sanoa? Tiedän vain,

että hän on tyytyväinen, kun väellä on hyvä työtuuli, kaikki käy

vanhaa uraansa täydellä voimalla, ja kun näkee minun aikaiseen

nousevan, koko päivän ahertavan ja eritoten taloni mailla puuhaavan

hiki hatussa. Ja sitten illalla on juhla, kun voimani vaimentuvat ja

sinä olet hellä.

-- Maamyyrän jumala! huudahti Saima samalla kun Olli aikoi vetää

hänet luokseen. Aurinko oli jo vaipunut harjun taakse ja Saiman

silmät vivahtivat vihreään, kun hän pidätetyllä katkeruudella sähähti

sanansa. Samassa hän kuitenkin sammutti tulen itsessään, sanoi

keveällä arkiäänellä:

-- Puhuimme tänään äidin kanssa Maunun asiasta.

-- Se on vähän hankala paikka. Maunu menee kaiketi jo sunnuntaina

ottamaan kuulutuksen, sanoi Olli.

-- Ja sitten he muuttavat vanhaan rakennukseen.

-- Niin kai, siksi kun sattuu sopiva talonosto.

-- Miksei voida ostaa nyt heti?

-- Ei ole rahoja.

-- Minä annan! sanoi Saima huolettomasti.

-- Tahtoisitko sinä tosiaankin lainata Maunulle tai oikeammin

minulle, sillä osansahan Maunu saa?

-- Niin paljon kuin tahdot. Tahtoisin repiä hajalle koko avioehdon.

Tämä on perin kurjaa ja puolinaista!

Silmien hehku palasi jälleen ja Saima kääntyi äkkiä Olliin, kietoi

käsivartensa hänen kaulaansa ja painautui lähelle.

-- Kuule, Olli, ota kaikki ja ota minut kokonaan; en kestä tätä

puolinaista, tätä tinkimistä. Minä tahdon sinut kokonaan ja annan

itseni kokonaan. Täällä en nuku öisin, en saa rauhaa päivällä, maa

polttaa jalkojeni alla. Tahdon pois täältä! Herran nimessä, seuraa

minua, ennenkuin se on myöhäistä! Rukoilen sinua, vaadin -- --

Olli antoi käsiensä hitaasti vaipua ja istui alakuloisena sohvalle.

-- Näin viime yönä unta sinusta, sanoi hän hetken kuluttua katsomatta

Saimaan, joka nyyhki masentuneena hänen vieressään.

-- Sinä syleilit minua kuin äsken, ja minä katsoin sinua silmiin.

Silmät olivat ensin sinun ja muuttuivat sitten -- kissansilmiksi ja

kynnet kouraisivat sydäntäni.

-- Olli!

Saima seisoi kuin kostotar kohotetuin nyrkein Ollin edessä.

-- Olli, nyt sinä olet sanonut jotakin, joka antaa minulle voimaa

sanoa, mitä minun sisälläni asuu. Minä olen kissa ja minä kynsineni

kiskon täältä itseni irti. Minä en voi jäädä tänne, olen tuttavilleni

kirjottanut kaupunkiin, että muutamme sinne talveksi ja olemme täällä

vain kesät. Se on ollut minun suunnitelmani ja sen piti toteutua. Jos

tahdot olla mieheni, seuraat minua, ellet tahdo -- -- no niin, minä

tiedän tieni. Ja vielä yksi asia. Sinulla on jumalasi, minulla myös.

Minussa asuu salaperäinen voima, jota en voi käskeä, en sinunkaan

vuoksesi, se voima on minua vahvempi, se vaanii yhä ja tahtomattani

seuraan sitä aina kun aika tulee. Tästä hetkestä alkaen saat valita,

tahdotko olla mieheni vai etkö tahdo!

Olli tuijotti häneen.

-- Kuule, Saima, ethän voi otaksua, että minä ymmärtäisin tällaista

päähänpistoa! Luuletko sinä tosiaan tällä purkavasi kaikki?

-- Enhän minä tahdokkaan purkaa, sinä itse olet syypää. Sinä pidät

nautojasi ja maitasi kalliimpana kuin minua!

-- Kyllähän sinun pitäisi ymmärtää, että se mitä nyt sanot, on

väärin, ei voi verrata kahta sellaista asiaa.

-- Ei, siinä sinä olet oikeassa, sillä minä en siedä, että pidät

itsellesi tärkeämpänä kotimäkiäsi, veljiäsi ja taloasi kuin minua.

-- Herran nimessä, pitääkö miehen luopua omista tehtävistään, kun hän

ottaa vaimon?

-- Pitää, jos ne tehtävät ovat ristiriidassa hänen vaimonsa onnen

kanssa.

-- Ei, Saima, työ ja velvollisuus eivät ole onnen vihollisia.

-- Sinä luovut siis minusta? huusi Saima leimuavin silmin.

-- En milloinkaan!

Saima nauroi ja hetken päästä itki. Olli katsoi häneen keventyneenä

luullen kaikkea oikuiksi, mutta samassa Saima hyppäsi kyyryisestä

asennostaan sohvan nurkasta hänen eteensä, kädet nyrkissä ja silmät

vihreinä hämärässä huoneessa.

-- Etkö sinä pelkää, että minä luovun sinusta? ja hän juoksi

makuuhuoneeseen sulkien oven mennessään.

Elämä pirtissä oli jo vaiennut ja väki mennyt levolle. Kaupungista

tullut palvelija tuli arastellen huoneeseen ja kysyi, syödäänkö

illallista.

Olli katsoi häneen kuin unessakävijä.

-- Vienkö pois ruuat? kysyi tyttö.

-- Viekää, sanoi hän ja tunsi samassa häpeävänsä tyttöä ja epäili

hänen jotakin kuulleen. Hän ei vielä uskonut Saiman totta tarkottavan

ja astui päättävästi hänen luokseen hämärään makuuhuoneeseen.

Saima seisoi kuin patsas käsivarret ristissä rinnalla. Olli astui

hänen luokseen ja sanoi leikillä: -- Jänö kulta, älä ole pahoillasi,

minun ei olisi pitänyt puhua siitä kissaunesta.

Saiman kasvoille lehahti riemu: -- Sinä suostut lähtemään täältä

kanssani?

-- Minne?

-- Kaupunkiin, maailmaan, ainaiseksi!

-- Siihen minä en suostu...

Se oli sanottu. Saima ei itkenyt eikä nauranut, osotti vain kädellään

ovea ja sanoi:

-- Menetkö sinä vai menenkö minä?

Olli peräytyi ovelle vieläkin epäröiden ja sanoi sortuneella äänellä:

-- hyvää yötä!

Saima kietoi kuin uhalla äänensä pumpuliin ja vastasi helähtävästi:

-- hyvää yötä!

Sanojen sointu kulki väreinä mieheen, ja hän astui pois huoneesta

kuin unessa.