VII

Kulanpään uusi asuinrakennus on maasta kasvanut hongikkoon. Ei se

ole suuren suuri eikä kovin komeakaan, on suorista aljuhongista,

jotka miespolven ovat kasvaneet, toisen polven vanuneet ja runkoansa

laajentaneet, on vahvalla kivipohjalla, harmailla paasilla jotka

sileinä seiniä ja nurkkia kannattavat. Ei se rakennus tuulia tunne

eikä hiekalla seiso. Se kohottaa kattoaan kahden harjanteen suojassa.

Se on nostettu vartioimaan satain vuosien viljelystä. Se on saatu

maamiehen pään suojaksi, työntekijän lepomajaksi, kotiliedeksi

niille voimille, jotka korpia kesyttävät, harjuja hallitsevat, vesiä

soutelevat ja niiden aarteet korjaavat.

Siinä uudessa talossa ovat yhtyneet vanhat työt ja uudet muodot.

Vanha emäntä askaroi nyt erityisessä pienessä keittiössä suuren

pirtin sivulla, niinkuin on askaroinut vuosikymmeniä väen yhteisessä

suuressa tuvassa.

Suuri takka on pirtin nurkassa, niinkuin on ennenkin ollut, ja illoin

väki töineen kerääntyy jaarittelemaan entistä avarampaan asuntoon.

Mutta silmät mittailevat oudoksuen korkeaa kattoa, honkaisia

pilareita, uudenkuosisia, leveitä penkkejä, laajoja akkunoita

ja komeaa muuria. Miehet kohottavat hartioitaan, tunnustelevat

käsivarsiaan, polkevat permantoa jaloillaan, kyselevät voimiltaan:

Onko tämä meidän oma, onko tämä meitä varten? Talon palveluksessa

harmaantunut Matti-vanhus koputtaa piippuaan uunille, puhaltelee

imukkeeseen, saa ilman pihisemään, nykäisee housujaan ja hymähtää:

-- Tämä nyt on seuraus siitä, että isäntävainaa pani Ollin herrain

kouluun!

Hän hymähtelee, sillä "onhan vanhan rakennuksen uunilla vieläkin

kylliksi lämmintä, kun täällä uudessa hovissa vanhan luita kolottaa".

-- Kylmähän tämä uusi pirtti tuppaa olemaan, ivailee nuori renki, kun

nuo tyttöjenkin yötilat muutettiin omiin koppiinsa lukkojen taakse.

-- Ei tässä muuta vikaa ole, sanoo Lammas-Liena, se vaan on asia,

että tää on synnillisen taivaallista. Mitäs tuota enää toisesta

elämästä toivoo, kun tässä elämässä jo -- --

Joku avaa oven pirtin perällä ja kirkas päiväpaiste seuraa hänen

kintereillään. Kaikkien silmät kiintyvät sisähuoneisiin, joista

kuuluu iloista soittoa ja heleää laulua.

-- Sus siunatkoon! sitä ihanuutta. Se on kuin taivaan portti

aukenisi, huudahtaa Lammas-Liena.

-- Muistelkaa tarkoin, Liena, ettekö ole joskus maailmassa pantannut

sieluanne paholaiselle, ei sitä ilmaiseksi taivaan esimakua saa

maistaa, sanoi nuori renki.

-- Mitä se paholainen köyhän sielusta välittäisi, on niitä koreampia

ja suurellisempiakin sieluja. Vieköönhän ne ensin!

Liena katsoi tätä sanoessaan vinosti valoisaan oveen ja Olliin, joka

juuri astui sisään.

-- Kuulkaas nyt, isäntä, kun Liena on luvannut teidän sielunne

paholaiselle, sanoi nuori renki.

-- Irvihammas, taivaan lammas, piikkipäinen pässi! sähähti Liena

rengille.

Olli hymähti ja sanoi Lienalle: -- Tulkaa nyt, Liena, tekin katsomaan

nuoren emännän soittokonetta, ette ole koskaan nähnyt sellaista.

-- Mitäs minä, on vielä navettakengätkin jalassani ja tällainen

ryöttähame päälläni ja tukkakin on kuin karhun... Hän keskeytti

sanansa, sillä soitto katkesi ja Saima seisoi käsi ovenrivassa

vetääkseen sitä kiinni.

-- Tulkaa nyt vaan, kehotti Olli, ja Liena seurasi hämillään.

He astuivat Saiman ohitse saliin piaanon luo.

-- Saima, soita vähän, että Liena näkee, kuinka se käy.

-- Voithan sinä itsekin näyttää. Saima nykäisi hartioitaan ja meni

toiseen huoneeseen.

Lienan alahuuli lepsahti hymystä lerpalleen ja silmät iskivät vinosti

sivuhuoneeseen.

-- Voinhan minäkin, yhdellä sormella. Näin se soi! sanoi Olli.

-- Kiitoksia vaan, kyllähän se on komea, nuhahti Liena ja hävisi

pirttiin.

Olli yritti kankeilla sormillaan tapailla ääniä.

-- Älä soita, se on kuin pistelisit minua neuloilla! Tuollainen

takominen! huusi Saima hermostuneesti.

-- Saima kulta, mistä tämä huono tuuli nyt on tullut? Äsken sinä olit

iloinen ja lauloit, niin että minä tahdoin väellekin...

-- Väelle ja väelle! Sehän se juuri on. Sinun väkesi on epäjumala ja

sille sinä rakennat, raadat ja näyttelet vaimoasikin kuin mitäkin

ulkomaan elukkaa.

-- Etkö sinä tahtoisi olla yhtä meidän kaikkien kanssa? sanoi Olli

hymyillen.

-- Muistatko sinä, Olli, sitä säleaitaa kotini pihassa? sanoi Saima

kääntyen äkkiä Olliin päin.

-- Muistan kyllä nähneeni sen pikku poikana.

-- Sen aidan rakosista tirkistelin minä tyttöpahasena teidän

maalaisten menoa ja tuloa.

-- No, niin!

-- Sinun väkesi ja minun välilläni on vieläkin säleaita.

-- Sinä voit sen repiä alas.

-- Minä en voi enkä tahdo.

-- Miksi et?

-- Silloin he kaikki tulisivat minun puutarhaani, hajottaisivat

leikkimajani, polkisivat kukkiani, minulla ei olisi suojaa, ei

mitään omaa soppea, jossa olisin turvassa, vapaa, saisin tehdä mitä

haluaisin. Heidän silmänsä vartioisivat minua aina ja katsoisivat

karsaasti.

-- Oletko sinä ajatellut, että minulla on hyvin hankala paikka? Olli

pyörähti äkkiä piaanotuolilla.

-- Sinä olet säleaidan sisäpuolella minun luonani.

-- En, minä istun sinun piikkisellä aidallasi, toinen jalka sinun

puolellasi ja toinen väen puolella.

-- Sinun pitää tulla minun puolelleni, kuulehan, sinun pitää!

Saima kietoi käsivartensa Ollin kaulaan, katsoi häntä silmiin ja

puhui hiljaa: -- Sinä olet minun ainoani, ei kukaan saa riistää sinua

minulta. Tahdon sinut kokonaan!

-- Ei ole vaaraa riistämisestä. Ja liiankin usein olen luonasi

puutarhassa ja unohdan ne toiset aidan takana.

-- Jospa unohtaisit tykkänään!

-- En! sanoi Olli hiljaa ja irrottautui syleilystä.

Saima siirteli verhoja akkunan syrjiin ja sitoi niitä somiin

poimuihin, sijotti kukkia pylväälle ja hyräili.

-- Kuule, Olli!

-- Kuulen.

-- Oletko huomannut, kuinka Maunu hakkailee Paavolan pikku tylleröä.

Minä huomasin sen jo Vappuna meidän tuliaispidoissamme.

-- Sinulla on tarkat silmät.

-- Ja hyvät korvat.

-- Kuinka niin?

-- Kuulin hänen puheensa sinun kanssasi tässä hiljan.

-- Sittenhän sinä tiedät!

-- Mitä minä tiedän, Olli? kysyi Saima, ja ääni helähti. Hän seisoi

selin Olliin järjestäessään nuottia piaanolle.

-- Että on olemassa vaikeuksia. Paavolassa on poika, joka ottaa pian

talon, eikä Maunu voi mennä kotivävyksi.

-- Hän voi saada jonkun toisen talon.

-- Saima, tahtoisitko sinä -- --?

-- Tahtoisin, koko sielullani tahtoisin!

-- Minulla on ollut onnea liiaksi siitä saakka, kun sinä taloon

tulit. Sinä olet -- no, täällä on päivä paistanut heleästä, puhui

Olli ja tuli Saiman luo.

-- Ja vielä heleämmin se paistaisi, jos Maunu saisi talon ja se pikku

tyllerö tulisi emännäksi.

Saiman silmät loistivat ja notkea vartalo painautui Ollin lähelle,

kun hän puhui: -- Oletko huomannut, että se tyllerö on äidin

näköinen. Keltatukka, sinisilmä, tukeva ja terve. Kädet leveät ja

vahvat kuin reikäleipä ja sellainen mansikkasuu.

-- Tiedän suun, joka on suloisempi.

-- Olli, et saa. Nyt puhutaan vakavia. Äidin pitäisi saada oikein

reilu ihminen seuraajakseen, ja minä luulen -- --

Samassa Maunu astui huoneeseen hätääntyneenä ja sanoi äkäisesti:

-- Missä karjakot ovat? Karja on jäänyt laitumella päivällisvuoron

lypsämättä, eikä niitä letukoita kuulu vieläkään, vaikka on jo

iltalypsyn aika.

-- Taivasten tekijä! Minä unohdin karjan ja karjakot! huusi Saima.

-- Mitä tekemistä sinulla on ollut tässä? kysyi Olli kiivaasti.

-- Enemmän kuin luuletkaan. Tytöt pyysivät minua kysymään sinulta

lupaa mennäkseen kansanjuhlaan asemalle jonnekin ja _minä_ annoin

heille luvan mennä ja aijoin puhua siitä sinulle.

-- Karja on aivan villissä, puskevat tuskissaan toisensa vialle,

puhui Maunu.

-- Mene edellä, minä tulen heti, sanoi Olli toisesta huoneesta, jossa

muutti kenkiä ja takkia. -- Tiedätkö Saima, mitä tämä merkitsee?

-- Ei suinkaan mitään vaarallista?

-- Minä saan yksin lypsää viisikymmentä nautaa. Ja se on mahdotonta.

Ymmärrätkö? Täällä ei ole ketään, joka -- --

-- Erittäin hyvin tajuan koko rikokseni! huusi Saima palavin silmin,

syöksyi pirttiin ja sanoi Aapolle: -- Nyt, Aapo, laita Hurravilli

valjaisiin nopeaan kuin tuulessa. Minä lähden asemalle!

Itse hän sitoi kevyen liinan päähänsä, heitti ylleen pienen

päällysnutun ja juoksi Aapon perässä talliin.

-- Enkö minä saa tulla kyytiin? huusi Aapo.

-- Ei; meitä karttuu takatullessa liikaa.

-- Ahaa, meneekö Saima karjakkoja hakemaan. Kai Saima tietää, että

Hurravilli on hiukan vauhko ja taitaa taas olla tuimakin, kun on

ollut kauan ajamatta.

-- Pian, pian, minulla on kiire. Kuulehan kuinka karja mylvii.

-- Kyllähän tuon nyt kuulee. Olisivat nekin karjakot saaneet -- --

-- Heillä oli lupa, keskeytti Saima.

-- Kukahan heille sellaisia lupia antaa? ihmetteli Aapo.

-- Minä!

Aapo vilkaisi sivulta Saimaan ja kiristi vatsahihnaa, koetti kerran

vielä sitolkkaa ja rinnustinta, pisti suitset päähän ja heitti

ohjanperät rattaille.

-- Nyt on valmista sitä myöten, sanoi hän taputtaen Hurravilliä, joka

höristi korviaan ja teutaroi rauhattomana. Aapo piteli suupielestä ja

Saima harppasi ylös korkeille nappularattaille. Ja kun Aapo päästi

ja Saima oli saanut ohjat käteensä, syöksyi hevonen tulista ravia

soraista puistotietä, niin että kärryt hyppivät ja kivet sinkoilivat.

Saima piti ohjia tiukalla ja sitä hurjemmin kiiti Hurravilli. Se

nelisti ylämäet ja ravasi alamäet. Vauhdin hurjuus huumasi, rohkeus

kasvoi, sillä olivathan ohjat omissa käsissä. Tie oli aluksi nousua,

vain harvassa alamäkeä, mutta sitten tuli kangasta ja siellä

Hurravilli paransi juoksuaan. Saima hurmaantui ajamaan yhä hurjemmin.

Hevonen höristi korviaan äänettömällä metsätiellä ja vilkui syrjään.

Samassa hän huomasi tyttöjä istumassa metsässä.

-- Hurraa! huusi hän.

Hurravilli hypähti pystyyn säikähtyneenä ja syöksyi hulluna ohi

tyttöjen.

-- Rouva! Jessus siunatkoon, Hurravilli tappaa rouvan, juostaan

perässä. Siellä tulee pian portti ja se on kiinni! huusivat tytöt

läähättäen juostessaan.

Saima istui kalpeana kärryillä, kietoi ohjat monin kerroin nyrkkiensä

ympärille kiristäen voimain takaa ja puhui rauhottavia sanoja

hevoselleen. Hän huomasi pian, ettei se auttanut. Kädet olivat

verillä ja voimat uupuivat. Äkkiä hän heitti ohjat hellemmälle ja

vihelteli hiljaa. Hevonen höristi korviaan, hiljensi vauhtia, vapisi

hikisenä ja vaahtoisena, oli rauhaton. Saima piteli yhä ohjista

hellästi ja vihelteli. Hurravilli pysähtyi empien portille, kaapi ja

hirnahteli kuin anteeksi pyytäen ja painoi leukansa portinlautoihin.

Saima hyppäsi nopeasti alas, kietoi ohjat portin tolppaan, vihelteli

jälleen ja läheni varovasti sivulta. Hevonen katsoi häneen ja

nuuskasi halveksuvasti korvia niuhottaen, mutta Saima oli nyt

karaistunut, taputti sen pitkää kuonoa ja silitteli harjaa vedellen

sitä hellästi kädellään ja kun Hurravilli taas katsoi oudoksuen,

katsoi Saima sitä silmästä silmään puhellen ja vihellellen: --

Hurravilli, huii, huii, Hurravilli, hepo, virma ja hyvä, huii, huii!

Tytöt olivat jo ehtineet portille.

-- Voi, voi kuin me säikährettiin! huusivat he.

-- Minnekäs rouva on menossa? Eihän vaan -- --

-- Teitä hakemaan!

-- Niin, enkös minä sanonut! huudahti yksi tytöistä, että kyllä tästä

ei kunnian kukko laula, kun jätettiin ne elukat!

-- Nyt kärryille ja torat sikseen, sanoi Saima. Nouskaa varovasti,

minä käännän sitten Hurravillin. Se on jo ihan rauhallinen. Kuulkaa,

onko tässä vettä lähellä missään?

-- On. Minä menen hakemaan, sanoi joku tytöistä. Ja lähteellä on

kiulukin. Tahtooko rouva juoda?

-- En, mutta Hurravilli tarvitsee vettä ennen lähtöä.

Ja Hurravilli joi, katsoi sitten kiitollisesti juottajaansa ja antoi

kääntää lauhana ja tottelevaisena.

-- Menkää hyvällä onnella, sanoi Saima tytöille, joita oli kuusi

kärryillä.

-- Eikö rouva tulekaan?

-- Teitä on liian monta muutenkin. Hyvästi ja rientäkää. Isäntä

lypsää yksin lehmiä.

Isäntä, jestas!

Hurravilli ravasi jo vinhaa vauhtia ja Saima kääntyi maantieltä

lähteelle viemään kiulua.

Mutta tuskin oli hän astunut tiepuoleen sileälle nurmelle, kun

itkunpuuska yllätti hänet. Se oli lyhyt, raju purkaus, se laukaisi

jännitetyn mielen ja sulatti karvauden tunteesta.

Saima riipaisi liinan päästään ja huitoi sillä viileyttä hehkuville

kasvoilleen.

Aurinko oli jo laskenut. Norosta nousi kylmää usvaa. Se hyristytti

ja Saima nousi pakosta, outona koko ololleen ja astui kotiin päin

yksinäistä tietä.

Se yksinäisyys oli perin pohjatonta, vaanivaa ja uhkaavaa. Hän

ei uskaltanut katsoa metsään, missä varjot yhtyivät hämäräksi,

värittömäksi ja äänettömäksi salaisuudeksi. Hän ei uskaltanut katsoa

taaksensa, sillä harmaa hämärä kulki kuin mörkö kintereillä, tuijotti

ja löyhytti vaippaansa. Hän ei uskaltanut laulaa, ei äännähtää,

sillä silloin kaikki äänettömyyden henget tuhoaisivat hänet. Hän ei

uskaltanut suojella mielessään epäystävällisiä ajatuksia metsätien

yksinäisyydestä, sillä silloin sen henget olisivat suuttuneet. Hän

tuijotti vain eteenpäin ja astui aina ruoholla maantien vieressä,

ettei hiekka narahtaisi.

Mutta äkkiä hänessä itsessään jokin nauroi tälle lumolle. Se

oli pisteliäs äly, joka nosti päätään, puristi hienot, ohjissa

veristyneet kädet nyrkkiin ja uhmaili kaikenlaisia lumoja.

Tie oli pitkä, ja äänettömään yksinäisyyteen mahtui paljon ajatuksia.

Ne siirtyivät menneisiin. Oi, niin mielellään. Menneisyys oli

houkuttelevan valoisa, siellä ei ollut ainoatakaan tuskallista

yksinäisyyden hetkeä, ei nielevää äänettömyyden metsää; siellä oli

vain valoa, ääntä, eloa ja turvallisuutta. Nytkin ihmiset kulkivat

loistavien lamppujen valossa, etsivät omaa kuvaansa komeissa

akkunoissa, joissa utuiseen vaatteeseen hukkui väreistä hekumoiva

katse, ja mieli huumaantui ylellisyyden uhritulituksesta, uneksi

mielellään oman ystävän kera saada hekumoida kaikkien noiden

kalleuksien kaunistamassa kodissa, niin ja -- ah!

Tässä hän kulki köyhänä ja yksinäisenä yön selässä. Ei!

Mitä se oli? Rattaan ratinaa. Tulisiko joku hakemaan? Ei, heillä on

-- lehmät! ja vielä kerran kädet puristuivat nyrkkiin ja jalka polki

nyt kuuluvasti hiekkaa.

Ollihan se oli, ajoi hiljaa ja katseli hämärässä yössä rauhattomana

tiepuoliin.

Saima piiloutui kiven viereen ja odotti, kunnes Olli oli hiukan

ohitse ajanut. Sitten hän huusi:

-- Eikös isäntä ottaisi rattaille, kun on näin pimeä yö?

-- Saima! Muuta ei Olli saanut sanotuksi, ja Saima näki hämärissäkin

hänen kasvoistaan, ettei nyt ollut hyvä leikkiä laskea, mutta

kiusanhenki tarttui häneen.

-- Joko saitte kaikki lehmät lypsetyksi? kysyi hän.

-- Jäivät lähteissäni työhön, vastasi Olli lyhyesti.

-- Kuinka sinä raaskit jättää elukat?

-- Saima, lopeta nyt. Sinä teit minulle olon surkean tukalaksi tänä

iltana. Ymmärrätkö, mitä merkitsee, kun on kuoleman tuskassa toisesta

eikä voi auttaa.

-- Olisitko sinä ollut minun vuokseni tuskassa?

-- Itsepähän sen paraiten tiedän.

-- Minä tiedän myös jotakin.

-- Epäilemättä, sanoi Olli auttaessaan Saimaa kärryille.

-- Että tämä on kurjaa, tällainen riipominen. Minä en jaksa, en

tahdo. Ne ovat sietämättömiä, karjat, rengit, piiat. Puuttuu vain

siat, lampaat ja vasikat. Ja totta kai sinä nekin pian marssitat

minun säleaitani piiriin järsimään ja tonkimaan. Is!

-- Olenko minä sinut ryöstänyt tai pakolla sitonut itseeni? Sinä olet

kuin kiukkuinen lapsi ja vaadit mahdottomuuksia!

-- Sinun täytyy taipua!

-- Oho!

-- Saa nähdä kuka viimeisen sanan sanoo. Niin, Olli, lypsä vain,

sehän on sinun riemujasi.

-- Se kuuluu minun ammattiini.

-- Huh, ammattiisi! Myöntää sinun täytyy, että on se sentään hupsua,

kun mies lypsää lehmiä henkensä edestä ja piiat käyvät kylää ja

emäntä ajaa villillä hevosella.

Olli tarttui äkkiä lujasti Saiman käsivarteen, katsoi häneen -- tuli

syvä hiljaisuus, metsä pidätti henkeään -- hevonen ravasi tasaisesti

ja nuoret tuijottivat hämärään. Saima itki hiljaa.

Kun oli jonkun verran rauhottunut, sanoi hän hymähtäen:

-- Huomaatko nyt, miten hupsua on minun olla Kulanpään emäntänä.

-- En, huomaan vaan, että sinulla on vietävän häijy sisu.

-- Niin onkin ja siksi minä osaan pitää sinusta niin hirveästi ja

tahtoisin sinut vapauttaa, viedä suureen ihanaan maailmaan, missä

kaikki ihanuudet olisivat jalkaimme juuressa. Sinä olisit minun

herrani, ja kuule, me saisimme omistaa toisemme jakamatta, kenenkään

häiritsemättä. Sano vain yksi ainoa sana: "suostun". Minä rukoilen

sitä sanaa, minä janoon sitä!

Olli irrotti hellästi vaimonsa kädet kaulastaan, oikaisihe suoraksi

istualleen ja sanoi hiljaa: -- En!

Saima jäykistyi, istui äänetönnä, pienet veriset nyrkit puserrettuina.

-- Olli, anna hevosen seistä.

-- Miksi, Saima? Ollin äänessä oli rauhattomuutta.

-- Se on minun asiani, anna seistä!

-- Sinä et ole oikein -- sinä olet kiihtynyt.

-- Juuri siksi, anna seistä. Minä näen voimattomuuteni, en tahdo

tulla aina ja aina nolatuksi.

-- Mitä sinulla nyt on mielessä, sano se ensin.

-- Tahdon vapauttaa sinut Kulanpäästä.

-- Aina sinä hoet samaa ja samaa, usko minua, kun tahtosi toteutuisi,

halveksisit miestä, joka heittää elämänsä tehtävän ja lähtee

nautintojen temmellykseen.

-- Hoo, nautintojen temmellykseen! -- Saima matki Ollin ääntä. --

Voisimmehan ostaa talon ja sinä hoitaisit sitä.

-- Ja sinä katselisit, kuinka miehesi möisi neliömetrittäin ihmisille

koteja, lattioita, seiniä, kuutiometrittäin ilmaa, tunnittain ja

minuutittain aurinkoa, sulkisi toiset pimeisiin koppiin, toiset

kellareihin, verottaisi heitä joka kadunkivestä ja tekisi niistä

sinulle ja itselleen leipää.

Hevonen pysähtyi portille ja talon vanhus ilmestyi kuin haamu heidän

luokseen, otti hevosen, ja he astuivat äänettöminä kotiin.