VI

Olli kulta!

En tiedä enää päivänmääristä, en kellonlyönnistä. Aamulla nousen,

kun silmäni avaan, ja yöllä menen levolle, kun en enää voi niitä

auki pitää. Telefoneeraan, juoksen, piirrän, neulon, neuvottelen.

Taivasten tekijä, kuinka ihmiset ovat hitaita, typeriä ja

saamattomia.

Olen ollut nämä kolme viimeistä viikkoa rakkauden komedianttina.

Kuulutus näes. Kaikki isä-ukon tutut, vanhat tädit ovat käyneet,

tuoneet koko läjän romua. Enkös minä ole kauhea? Tietysti he ovat

armaita ihmisiä.

Kaikki on valmista, kun tulet -- nyt varmaankin sären sinun

taivaasi -- mennään sanasankarin luo, hänen kotiinsa. Ja sitten

olemme taas sinä ja minä, kaksi ihmistä. Alkaa satu niin pitkä

kuin itse tahdot. En pyydä mitään, en aseta ehtoja. Sinun tahtosi

on minun tahtoni. Tule!

Saimasi.

Vastaukseksi hän sai sähkösanoman:

Lauantaina kuuden junassa.

Hän tulee, tulee! Saima sulki silmänsä, näki valkean otsan,

päivettyneet kasvot ja hellät, uskolliset silmät. Hänellä oli oma.

Ellei olisi -- --! Olli tulee lauantaina! huusi hän pukiessaan

ystävälleen, joka oli lähdössä kouluun.

Hän kampasi mustaa tukkaansa, veteli sormiensa välitse ja antoi

valahtaa paljaalle kaulalle, nosti sen jälleen laelle, kiinnitti

erilaisiin poimuihin ja hymyili tyytyväisenä. Sitten hän pukeutui

hitaasti ja tuhannet kujeet hänen ja Ollin välillä muistuivat

mieleen, ajoivat punan poskille ja kainostellen omaa kuvaansa

peilissä hän painoi päänsä alas ja lähti lumomielin kaupungille.

Satua, satua, hoki hän itselleen, kulki puodista puotiin ja osti

pehmeitä, utuisia vaatteita, herkullisia värejä...

Satulinnassa ei ollut ketään. He kahden.

Oli se vuodenaika, jolloin taivas on sininen ja ihmisen kaipuu nousee

korkeammalle kuin linnut lentävät.

Oli jo lauantai. Juna vihelsi ja painautui sillan juurelle

huumaavalla vohkinalla. Samassa Olli hyppäsi Saiman viereen,

ennenkuin hän oli ennättänyt vilkaistakaan kehenkään tulijaan,

tarttui käsivarteen, puoleksi nostaen työnsi eteenpäin

väentungoksesta.

He saivat hevosen.

-- Todellisuus on toista kuin kuvittelu, sanoi Saima. -- Minä

pelkäsin koko tätä vihkimishommaa, mutta sinä olet kuin vuori, niin

varma tuki ja nyt on hyvä olla.

Olli vain hymyili ja katseli häntä.

Papilla oli pieni, soma sali. Hän itse nuori, miellyttävä mies,

puhui politiikasta ja kirjallisuudesta ja liitti vihkimisen aivan

luonnollisesti keskustelun jatkoksi.

Nuoret katsoivat hämmästyneinä toisiinsa, kun "sanasankari" kätteli

heitä onnitellen.

Todistajina olivat pastorin rouva ja käly.

Olli oli hajamielinen ja Saima kuuli hänen äänessään väreilyä.

-- Tuskinpa kukaan noista kävelijöistä aavistaa, että olemme vasta

vihitty pari, sanoi hän kotimatkalla Saimalle.

-- Ei Vanha Viisaskaan tiedä, että meidät vihittiin tänä iltana,

kuiskasi Saima.

-- Olemme siis kahden maailmassa.

-- Olemme.

-- Pappia ja hänen naisiaan ei lasketa.

-- Ei. Ethän sanonut äidille.

-- En.

-- Sinä olet hyvä.

Käden puristus ja hiljaisuus.

He nousivat ylös laajoja portaita ja Saima sanoi: -- Katsohan tätä

valaistusta, kuultavaa se on. Eikö tämä ole hauska porras?

-- On komea kerrassaan, mutisi Olli hajamielisenä.

-- Tässä me asumme! Astuhan sisään. Täällä olemme kotona ja kahden.

Ollin kädet vapisivat ja huulet väreilivät, kun hän tarttui Saiman

päähän sitä hellästi silitellen, ja heidän katseensa yhtyivät pitkään

kysymykseen: miksi niin kauan erossa? Samassa lämmin tunne läikähti

heissä -- omistamisen riemu...

-- Kuule, Saima, missä me nyt oikein olemme?

-- Meren rannalla.

-- Niinpä kyllä, mutta -- --?

-- Miltä meri näyttää sinusta? Pidätkö siitä?

-- Eihän sellaiseen kysymykseen voi vastata. Jos kysyt: pidätkö

minusta? Vastaan: en, minä elän sinusta!

-- Elätkö sinä merestäkin?

-- Elän kylläkin.

-- Minä olenkin merta. Muistathan sinä sen rannan? Tiedäthän,

siellä synnyin ja kasvoin, leikin hiekalla, kivillä, loiskin

vettä jaloillani, juoksin siinä ja temmelsin. Ranta oli paras

ystäväni ja uskottuni. Aina se kuunteli laulujani ja unelmiani, ei

suuttunut oikuista. Ja sitten kun kasvoin, riitti sen laajuus minun

vallattomalle mielelleni. Silloin vasta, kun äitini kuoli, syntyi

meri minulle, ja minä näin sen mahtavuuden. Se pelotti ja houkutti,

kyseli ja selitti. Taivaan ranta oli toisen elämän ranta, jonne äiti

oli mennyt. -- Saima seisoi nyt Ollin luona akkunassa.

-- Mutta se toinen puoli, Olli, se minun elämäni toinen puoli. Aina

sileät, turvalliset, valoisat kadut, yhä uusia kasvoja, paljon kuin

laineita rannassa, ja ne hymyilivät kauniille. Heidän joukossaan on

hyvä olla, tanssia iltansa ihanan soiton siivillä, kuulla, nähdä

kaunista ja olla kaunis kaunisten piirissä.

-- Kaunein kaunisten joukossa, kuiskasi Olli.

-- Imartelija!

-- Minä en rakasta sinun kauneuttasi, rakastan sinua itseäsi, sanoi

Olli vakavana.

-- Ihmiset sanovat ja alan uskoa itsekin olevani pelkkää kuorta. Vaan

älä sinä usko sitä, Olli. Kuulehan, miksi minä rakastan kaupunkia,

enkä vain rakasta, elän siitä! Kaupunki, ja sen tuhannet, kymmenet

tuhannet ihmiset ovat minulle merta. Jokainen yksityinen on kuin

aalto, katson sen läpi pohjaan, näen ehkä heleää hiekkaa, ehkä

limaa, mutaa, ehkä syvää vettä. Ihmislaineet yksityisinä sitovat ja

houkuttelevat minua, keikun mielelläni niiden huipuilla, leikin.

Mutta kaupungin elämän kokonaisuus, kun sen ulapalla pauhaa ja

myrskyää ja pohjalla ulisee ja itkee, se kiehtoo minua, vetää

kuiluunsa eikä mikään maailman mahti voi minua estää --!

-- Saima kulta, unohda tuo! Mitä sinulle sanoisin? Silmäsi ovat

suuret ja syvät ja näenhän, että sinua huolettaa, mutta unohda se,

unohda!

Saima tuijotti yhä merelle taistellen itsessään salaperäisiä voimia

vastaan.

-- Sinä olet voimakkaampi minua, Olli, mutta pelkään, että

kaupunkimeri on sinuakin voimakkaampi minussa.

-- Kaupunki, kaupunki! Oletko sinä noiduttu? Vietätkö häitä kaupungin

kanssa etkä minun?

-- Ha, ha, haa! Saima itki ja nauroi hermostuneena.

-- Itke, itke, se vapauttaa ja nyt me olemme ihmisiä, sinä ja minä.

Aika ei odota, elämä valuu käsistämme.

-- Olet oikeassa, mies, pois mietteet. Minä tahdon elää, nauttia.

Melkein unohdin sadun.

-- Ohhoh, helpommin hengitän, huokasi Olli, tekeytyen iloiseksi,

vaikka surumielisyys piili silmissä, -- kun sinä lakkaat

filosofeeraamasta. Se oli vallan pöyristyttävää.

-- Katsos tänne! huusi Saima. -- Nyt minä loihdin. Soitan tätä

kelloa... Kuuletko ratinaa?

-- Kuulen.

-- Sanotaan nyt: herkullinen illallisateria! ja avataan tämä kaappi.

Kas, eikö ole, puhui Saima ja lateli ruokia pöydälle, joka ennestään

oli katettu.

-- Tämäkö nyt on sitä uusinta mukavuutta. Ihan meitä varten, ei

tarvitse vieraita silmiä, saa olla kahden maailmassa.

-- Maljasi!

-- Sano nyt kerrankin, kenen tämä kaikki on. Ravintola -- arvaili

Olli.

-- Hyi, eihän toki.

-- Jonkun kotiko?

-- Meidän kotimme.

Olli punastui ja silmissä välähti. Syntyi hiljaisuus.

-- Onhan tämä satua, eikö totta, Saima?

-- Satua, satua, armaani, sanoi Saima niin lämpimästi, että Olli

nousi pöydästä ja tuli hänen luokseen.

Saima juoksi nauraen toiseen huoneeseen, mutta ilmestyi pian ovelle

hohtavassa valossa, väljä aamunuttu yllään. Hihat valahtivat olalle,

kun hän nosti kädet niskaan ja katseli lähenevää miestään silmät

puoleksi ummessa.

Seuraava aamu oli kirkas. Auringon lämmittävät säteet leikkivät

nuorten kodissa ja kumpikin nousi keveänä.

-- Olli, sinähän säteilet! huusi Saima, kun Olli oli pukeutunut ja

seisoi ovella.

-- Jos osaisin laulaa, ylistäisin sinua, mutta jos mörinä kelpaa,

niin -- --

-- Säästä korviani!

Molemmat nauroivat.

-- Tiedätkö, mitä nyt teemme?

-- Loihdit tänne kahvia ja ehkä sitä eilistä samppanjaa.

-- Tietysti, sinä nautintojen orja, entä sitten?

-- Sitten minä tahtoisin suullisen raitista ilmaa.

-- Mennään ajelemaan oikein vaunuilla.

-- Kehtaatko sinä minua näytellä?

-- Tulehan tänne ison peilin eteen, anna kätesi kainalooni. Sano,

emmekö ole kaunis pari? Sinun sininen pukusi on kuin Pariisista

tuotu. Olen tässä kummeksinut, kuinka maalaisräätäli on voinut luoda

tuollaisen ihmeen.

-- Miksi sen pitäisi olla maalaisräätälin tekemä?

-- Ethän sinä rakasta kaupunkilaisuutta.

-- Rakastathan _sinä_ kaikkea somaa ja hienoa, sanoi Olli nauraen.

-- Ajattele, jos me vähä vähältä muuttuisimme samanlaisiksi, samaa

tahtoviksi.

-- Niinhän vanhojen aviopuolisoiden käy. He tulevat toistensa

näköisiksi, sanoi Olli hypistellen vaaleita viiksiään.

-- Sinä saisit pitkän, mustan tukan ja silmäsi kävisivät kekäleiksi

ja minä viikset, leveät hartiat ja punaisen niskan ja -- --

-- Olisi sinussa silloin sylin täydeltä.

-- Hu, huu, kömpelö olet.

Saima hääräsi punasissaan keittäen hienolla spriikeittiöllään kahvia

ja Olli seurasi häntä katseillaan.

-- Ei tämä ollut hullumpi keksintö, sanoi hän.

-- Eikö ole suloista elää sadussa? helisi Saiman ääni.

-- Kuin pumpulissa. Olethan sinä rikas.

-- Oi, älä puhu siitä. Minua piinaa se avioehto, mutta isä määräsi

ennen kuolemaansa, että jos menen naimisiin, piti -- --

-- Minä tiedän ja olen järjestänyt kaikki asiasi holhoojasi kanssa.

Ukko paha oli hyvin kiitollinen päästessään sinusta. Olet kai ollut

aika tuhlari viime aikoina. Tämä satu -- --

Ovikello soi ja molemmat juoksivat kuin lapset kilvan avaamaan.

Siellä oli ajuri.

Ilma oli kaunis ja matka notkuvissa vaunuissa kaupungin läpi

voittokulkua. Ihmisten kasvoille ilmestyi valoisa hymy heitä

katsellessaan, heijastus heidän kauneudestaan ja onnestaan.

-- Tuntuu kuin olisin hyvinkin tärkeä olento aina kun olen sinun

kanssasi, nauroi Saima. -- Ja paremmaksikin minä muutun, varsinkin

silloin kun olemme samaa mieltä.

-- Tarkotatko, että minun pitää tehdä sinusta enkeli jäämällä koko

viikoksi tänne?

-- Tietysti.

Samassa hevonen pysähtyi ulkoravintolan eteen ja Saima lähetti ajurin

pois.

Ravintolassa oli seurue koolla, Saiman tuttavia ja pari Ollin vanhaa

toveria, jotka olivat tahtoneet nähdä heitä. Ollille se oli yllätys,

ja Saima hymyili onnistunutta kepposta.

Saima oli ollut kaupungin nuorten suurin lemmikki, eivätkä he oikein

voineet hyväksyä hänen maalaispatruunaansa. Nyt oli tullut otollinen

hetki, jolloin hiukan saisivat kiusotella häntä. Kiusotteleminen kävi

pian mieluisaksi leikiksi, kun alettiin tanssia.

Se oli Saiman intohimo. Kun hän oli lattialla laulaja Aallon kanssa,

seisoivat toiset katselijoina. Olli ei voinut silmiään irrottaa

parista, ja kun tanssi oli loppunut, hengähti hän helpommin. Jotakin

outoa ja synkkää oli hiipinyt häneen ja ohimoissa vasaroi ja silmissä

veristi. Saiman nauru kuului toisista huoneista ja Aalto lauloi hänen

säestyksellään. Olli ei ymmärtänyt sanoja -- taisi olla italialainen

laulu -- mutta hän näki Aallon kasvoilla ilmeen ja silmissä tulen,

josta ei voinut erehtyä.

Haa, -- sähisi Olli itsekseen --, ehkä tuo oli kaikki komeadiantin

temppuja ja kuului taiteeseen. Hän päätti hakea Saimaa tanssimaan

heti, kun soitto alkaisi, mutta toiset ennättivät hänen edelleen

ja pian olivat Saima ja Aalto taas yksin lattialla. Saima sirona

ja hentona, mustat silmät palavina, hiukan punertavilla huulilla

hymy, käsien liikkeet hillittyjä, vartalo noudattaen soiton

rytmiä, näytti lumoavan laulajaa, niin että hän unohti kaiken

ympärillään, kiihkeästi veti hänet luokseen, kun tanssi sen salli,

ja intohimoisesti katsoi hänen loistaviin silmiinsä, tarttui käteen,

painoi sen kainaloonsa omistajan varmuudella.

Olenko juonut liikaa, ajatteli Olli ja vastaili hajamielisesti

toverien kysymyksiin. Hän nousi äkkiä ja seurasi Saimaa ja Aaltoa

toiseen huoneeseen. Heitä ei ollut siellä. Peittääkseen kiihkeyttään

hän kääntyi akkunan eteen katsellakseen ulos. Akkuna johti

parvekkeelle. Hän hätkähti. Saima seisoi selin häneen ja Aalto nojasi

johteeseen leikkien hermostuneesti viuhkalla. Miehen kasvoilla oli

surua, katkeruutta, rakkautta. Olli äännähti, riensi kiivaasti heidän

luokseen, unohtaen kaiken varovaisuuden, astui Saiman ja Aallon eteen.

-- Eikö lähdetä kotiin! huusi hän luonnottomalla äänellä.

Saima punastui, katsoi Aaltoon hämillään ja sanoi: Meitä on pyydetty

päivällisille.

-- Me lähdemme kuitenkin.

Aalto kumarsi hymyillen pilkallisesti ja poistui.

-- Kuinka sinä voit tuolla tavalla -- --? Saima katsoi miestänsä ja

sanat tarttuivat kurkkuun.

Ollin silmissä paloi viha: -- Tämä on liian pahaa pilaa! ähki hän.

Eräs Saiman naisystävä tuli heitä hakemaan.

-- Tiedätkös, Saima kulta, mikä suuri, polttava kysymys nyt juuri

syntyi ruokasalissa?

-- No, huudahti Saima, ja Olli kääntyi ehdottomasti tulijaan.

-- He arvailevat, oletteko te kihlatuita vai naimisissa.

-- Ja mitä te luulette --?

-- Sinulla on sileä ja timanttisormus samassa sormessa.

-- Niin on, entä sitten?

-- Aalto sanoi, että se timantti on ihan varmaan aviomiehen sydämestä

puristettu. Me sanoimme kaikki, ettei se ole totta, ensiksikään te

ette ole naimisissa ja toiseksi Saiman miehen sydän ei ole kivestä.

-- Kuka tietää, sanoi Aalto, vaikka Saima rouva vielä purjehtisi

karille siinä suuressa sydämessä. -- Saima, sinä et saa salata

mitään, emme koskaan anna anteeksi... Hän olisi rupattanut kauankin,

mutta Ollin matala ääni katkaisi sanatulvan.

-- Me olemme naimisissa.

-- Kuitenkin! kirkaisi neiti ja juoksi sisään helmat heiluvina kuin

linnun siivet.

-- Nyt on satu päättynyt, sanoi Saima hiljaa. Minä en kehtaa mennä

saliin.

-- Lähdetään pois kaikessa hiljaisuudessa.

-- Ja näytetään heille pitkää nenää kuin pahat lapset. Olisipa se

somaa, kutsuvieraat karkaisivat.

-- Mitä hemmetin kutsuvieraita me olemme?

-- Olemme kuitenkin ja sinä käyttäydyt kuin karhu. Nyt menemme

sisään. Anna käsivartesi.

Olli totteli nolona, otsa rypyssä ja silmät tuimina. Katkeruus

punoutui yhä lujemmaksi hänen sydämelleen ja uusia, ennen

tuntemattomia vaaroja nousi ajatuksiin. Hän epäili jokaista Saiman

sanaa ja katsetta. Kuin unessa hän kuuli äänien sorinaa ympärillään.

He tulivat aikaiseen illalla kotiin.

-- Huomenna lähdemme kotiin, sanoi Olli.

-- Ja tulemme seuraavana päivänä takaisin, silloin on täällä suuret

arpajaiset ja minun pitää tanssia.

-- Aallon kanssa! kirkaisi Olli, tarttui lujasti Saiman käsiin ja

katsoi pitkään epäillen silmiin.

-- Sinä olet sietämätön, äännähti Saima vääntäen käsiään irti, --

yksin, ymmärrätkö? Laske irti käteni, puristat ranteeni poikki! Hänen

kasvonsa vääntyivät tuskasta. -- Olli, kulta, sinä olet sairas,

silmissäsi on sellainen outo kiilto. Päästä käteni.

-- Sano, kuinka kauan tahtoisit leikkiä kanssani kuin kissa hiiren

kanssa?

-- Minä en ymmärrä, päästä käteni!

Olli heitti hänen kätensä ja murisi:

-- Mitä on sinun narripelisi Aallon kanssa?

-- Taivas, kuinka väärin voi käsittää asioita. Minähän olen tahtonut

hankkia sinulle vaihtelevampaa ajanviettoa, en väsyttää omalla

seurallani.

-- Sinä pidät liian suurta huolta seurallasi väsyttämisestä. Yhtenä

iltana olet tehnyt elämäni helvetiksi. Jos tätä jatkuisi, olisin

valmis kuristamaan sinut ja itseni.

Saima seurasi Ollin raivoisia askeleita tuskallisin katsein.

-- Olli, sinä et tunne ihmisiä, et ole katsellut tätä elämää. Se

näyttää olevan enemmän kuin on. Se on leikkiä, ymmärrätkö, hauskaa

leikkiä ja minä -- hän keskeytti, katsoen Olliin, joka oli pysähtynyt

tuijottaen häneen -- minä tiedän, että Aalto on tyhjä ihminen.

Hänen sielunsa ei ole kärpäsenkään kokoinen. Mutta hän on hauska

seuraihminen.

-- Näitkö hänen kasvonsa tänään parvekkeella? Sano!

-- Tänään hän oli tavattoman juhlallinen.

-- Sinä olet julma! huusi Olli. -- Se mies on onneton eikä ajattele

muuta kuin sinua. Tahtoisin kuristaa hänet!

Saima katsoi suurin silmin Olliin, jonka kasvot vääntyivät ja ääni

oli käheä.

-- Heitä tuo kauhea murjottaminen! Etkö sinä nyt ymmärrä, että minä

tahdon leikkiä, huvitella, olla vapaa, iloinen, tehdä mitä milloinkin

sattuu. Täällä olen kotonani, hengitän tuttua ilmaa. Teatterit,

ihmislaumat, melu, valo, komeus on minun verissäni. Täällä kadun

kivet ovat muuttuneet minulle leiviksi!

-- Sehän on teidän kaupungin orjien kirous, että te teette kivistä

leipää ja myytte sielunne paholaiselle. Ihmisen jaloimmat tunteet

ovat leikkiä, pilkkaa!

Saiman silmissä syttyi vihreys. Hän ponnahti suoraksi.

-- Älä herjaa, kaupunki olen minä ja minä tiedän, mitä olen!

Hänen pitkät sormensa puristuivat nyrkiksi.

-- Olen antanut itseni sinulle, koko elämäni. Se ei ole leikkiä,

kuuletko! Ja minä vaadin osani sinun elämästäsi, sinusta itsestäsi.

Olenhan minä nyt kuumeena veressäsi, olen elämäsi jano ja tuska.

Mutta se ei ole kylliksi. Tahdon olla ajatuksiesi, työsi määrääjä,

kohtalosi. Kun syleilet minua, herää minussa pohjaton halu vangita

sinun tahtosi!

Olli läheni häntä.

-- Saima kulta...

-- Anna olla, sanoi Saima tylysti. -- Satu on lopussa, nyt alkaa tosi

elämä. Tänään olen tullut kymmenen vuotta vanhemmaksi. Minä tahdon ja

vaadin, että asumme talvet kaupungissa, kesät maalla.

-- Minä en milloinkaan muuta kaupunkiin. -- Ääni oli entisen tyynen

ja varman Ollin.

Saima kääntyi häneen ja katsoi pitkään.

-- Ota takaisin ne sanat "en milloinkaan".

-- En milloinkaan! -- Olli löi kädellään hiljaa pöytään.

-- Senkö verran sinulle merkitsen?

Saima katsoi Ollia silmästä silmään ja vapisi. -- Ha, ha, ha, sinä

olet sadun peikko!

Hän löi otsaansa kaapin oveen ja hoki: -- ei milloinkaan, ei

milloinkaan, -- riipaisi auki kaapin oven ja heitti esineitä lattiaan

-- kas, tuossa ja tuossa, hei, nyt on satu lopussa, se ei palaa

milloinkaan!

Hän repi kukat maljoista, polki ne jalkoihinsa.

-- Saima kulta, rauhotu, Saima!

Olli piteli hänen käsiään ja likisti syliinsä.

-- Lapsi kulta, rauhotu, kas niin, katso minuun.

-- Minä vihaan sinua! kuului kiihkeä kuiskaus, mutta jännitys laukesi

ja jäsenet sulivat veltoiksi Ollin lujassa syleilyssä.

Hän oli tahdoton.