Syksy alkoi lähetä. Yö oli jo yhdeksänä, päivä pilkki pilvien
lomista, kaste virui maassa myöhään aamuun, ruiskykät kököttivät
pelloilla ja riihestä kuului kotoinen kolina.
Saima sytytti lampun pienessä kamarissaan, jonka hän omilla
taikakeinoillaan oli tehnyt viehättävän somaksi. Mutta nyt valkoiset
matot, kirjaillut verhot hyllyjen edessä ja liinapeitteet kaikkialla,
itse ketokukatkin laseissa hermostuttivat häntä.
-- Huh, kuinka täällä on ummehtunutta. Kapsäkki-elämää, sanoi hän
astuessaan Ollin luo saliin.
-- Hm, taitaa olla.
Olli oli nykyään aina hyvällä tuulella, aina pystyssä.
-- Tulehan lähemmäksi lamppua, katsotaan, onko mennyt rikka
armollisen neidin silmään, sanoi hän nauraen ja veti Saiman syliinsä.
-- Mitä sinä nyt haluat? Sano pois!
-- Minä tahtoisin matkustaa, sanoi Saima varmasti ja irrottautui
Ollin pitkistä käsivarsista.
-- Minne? kysyi Olli niin hämmästyneenä, että Saima remahti nauruun.
-- Vaikka kuuhun, kunhan vain pääsisi täältä korvesta jonnekin.
Minua kyllästyttää surkeasti. Kuulehan, meidän pitää lähteä yhdessä
jonnekin, ennenkuin menen kotiin.
-- Minä en voi, kuului Ollin lyhyt ja varma vastaus.
-- Sinä et tahdo.
Olli käännähti äkkiä kuullessaan Saiman äkäisen, sähähtävän äänen.
-- Saima! Meillä on nyt kaikkein kiirein aika ja minun täytyy olla
työssä.
-- Rengin töissä.
-- Rengitkin niitä tekevät ja minä myös.
-- Sinun ei tarvitse, voit tehdä parempaa työtä.
-- Saima, sinä olet viisas tyttö, et ajattele, mitä nyt sanot.
Syntyi pitkä äänettömyys. Olli seisoi neuvottomana ovellaan, siirtyi
pöytänsä luo, jossa oli suuri pino tilikirjoja. Pian kuului kynän
yhtäjaksoista rapinaa. Saiman mustissa silmissä välähti ja pää nousi
ylpeästi.
-- Hyvää yötä, huomenna minä lähden kotiin. Nähtävästi sinä et minua
kaipaa.
Olli hyppäsi hänen luokseen, otti rajusti syliinsä ja kuiskasi: --
Saima, sinä et saa rikkoa väliämme, kuuletko, minä en luovu sinusta!
Saima tunsi voimattomuutensa lujassa sylissä, sulki silmänsä ja sanoi
hiljaa: -- Minä menen enkä palaa!
-- Katso minua silmiin, Saima!
Ääni oli niin käskevä, rukoileva ja vaativa, että Saima avasi
silmänsä.
He seisoivat liikkumattomina aivan lähetysten, silmä silmässä. Saima
katsoi uhmaten, pieni väreily luomissa. Raudanharmaa katse vastassa
ei värähtänyt. Hiljaa painui tumma pää miehen povelle.
-- Sinä tulet, kun koti on valmis!
-- Tulen.
-- Et pakosta, minä en vaadi, en pyydä, vaan omasta ehdostasi, et voi
muuta. Sinä olet ihminen ja sinä rakastat vain minua, olet antanut
elämäsi minulle. Ei ole ero enää meidän omassa vallassamme. Minä en
voi erota sinusta paitsi --
-- Paitsi?
-- Paitsi särkemällä elämäni.
-- Olet oikeassa. Minä tulen, vaikka --
-- Sano kaikki!
-- Minä teen sinut onnettomaksi.
-- Onnettomuuskin on suloinen sinun kanssasi, sanoi Olli.
Kirkkaat kyyneleet putoilivat tummista silmistä, ylpeä pää painui
nöyränä, ja sylitysten he istuivat viimeisen iltansa. Aamulla alkaisi
pitkä ero, ja epämääräinen pelko tulevaisuudesta kammotti heitä kuin
pimeys lapsia.
V
-- Kuulehan, Vanha Viisas, mitä Olli kirjottaa -- tämä on vastaus
siihen, jossa pyysin häiden lykkäystä tulevaisuuteen -- kuulehan:
"Omani minä otan, en tahdo turhaan palaa, ja kun aika tulee,
noudan sinut!" Ha, ha, ha, kun aika tulee, noudan sinut, noudan
sinut kuin kissanpojan ja pistän taskuuni ja vien kotiin ja hiukan
silitän ja annan lämmintä maitoa, väliin leikin kanssasi, vaan älä
sinä näytä kynsiäsi, pysy kauniisti kotona. Tämä on liian hassua
ollakseen vakavaa elämää. Voi, sano, Vanha Viisas, mitä minun on
tekeminen? Kyllähän isä aina sanoi: Saima, kun et ole varma, mikä
on oikein, niin jätä se silloin sikseen. Tämä sapettaa, ärsyttää.
Minä raivostun, kun hän yksipäisesti vaatii minua sinne korpeen
karjapiiakseen. Kirjotanko, etten milloinkaan taivu?
-- Rakkausasioihin ei saa kolmas sekaantua, sanoi Vanha Viisas
levollisesti. Sanon kuitenkin: ei kiivaudella miestä nujerreta. Ole
kylmä, tyyni, korkealla kuin kuningatar. Anna hänen odottaa. Jo hän
olisi merkillinen mies, ellei taipuisi.
-- Hän tulee ja noutaa, ei aiokaan odottaa, sanoi Saima puoleksi
nauraen, puoleksi kukertaen.
-- Millä oikeudella hän sinut väkisin veisi?
-- Voi ystävä parka, Olli ei ole kuin muut miehet, jotka ottavat,
kenen saavat. Olli ottaa, kenen itse tahtoo.
-- No, olisi sitten jo ottanut!
-- Sehän se juuri on. Hän on sitonut minut, sitonut veriinsä. Minä en
voi riipaista itseäni irti, vaikka ikävään nääntyisin siellä korvessa.
-- Anna ajan kulua, kyllä hän talttuu, sanoi Vanha Viisas, nostaen
pöydältä juuri korjaamansa vihot hyllylle, ja heitti pitkäkseen
sohvalle. Hän oli lyhyt ja pyöreä, leuka kaksinkertainen, silmissä
vakava, hiukan kärsivä ilme, tukka harmahtava, ennestään musta ja
tuuhea, kädet pienet ja sirot, äänessä naisellinen helähdys, jota hän
koetti peittää ja tehdä miesmäiseksi.
-- Ellei hän taltu? sanoi Saima alakuloisena.
-- Silloin hän on miesten mies! huudahti Vanha Viisas tavallista
elävämmin ja äänessä helähti naisellinen aines.
-- Älä kiusaa minua. Sinä et tiedä, kuinka vakavaa tämä on, tuntuu
siltä kuin pitäisi kuristaa itsessään jotakin. Äsh! Vaan mitä sinä
tästä ymmärtäisit, vanhapiika!
Viimeisen sanan kääri Saima pumpuliin, mutta se pisti kuitenkin.
Vanhanpiian silmissä välähti ja kaksinkertainen leuka tuli
tummanpunaiseksi.
-- Älä kysy neuvoa sellaiselta, joka ei ymmärrä. Tee kuin parooni
Münchhausen, kun olet vajonnut suohon, -- vedä itsesi tukasta ylös.
Saima nauroi ja heittäytyi polvilleen lattialle vanhan ystävänsä
eteen.
-- Älä ole vihoissasi, olethan ainoani, auta minua!
-- Lapsi parka, et ymmärrä, kuinka rikas olet, kun sinulla on
ihminen, ymmärrätkö? Ihminen. Sehän on elämän suurin onni. Mene
Ollisi luo ja ole tyytyväinen.
-- Korpeenko? En voi.
-- Tyhjää puhetta, kun ihminen rakastaa, niin hän voi vaikka vuoria
siirtää.
-- Eikö se ole tyhjää puhetta?
-- Jos ihminen on heikko ja kehno, silloinhan se on vain puhetta,
sanoi Vanha Viisas väsyneesti.
-- Oletko sinä koskaan rakastanut?
-- Olen, -- kuului hiljainen vastaus.
-- Siirsitkö vuoria?
-- En.
-- Olitko heikko?
-- Luulin olevani vahva ja möin esikoisuuteni herneherkkuun.
-- Uhrasitko sinä rakkautesi?
-- Minä tuomitsin itseni elävänä haudattavaksi.
-- Sinä olet merkillinen ihminen, Vanha Viisas. Kuule, puhu minulle
suoraan, pyysi Saima kiihkeästi.
Vanha Viisas vilkaisi häneen ja sanoi:
-- Tahtoisin nyt sanoa sinulle: et ymmärrä, mutta ehkä opit jotakin
minun kohtalostani.
-- Juuri sen vuoksi tahdon tietää...
-- Minä rakastin; mies oli köyhä maalaispappi. Minun pääni oli
täynnä maailmaa mullistavia ajatuksia, olin mielestäni liian hyvä
metsänkorpeen menemään. Naisvapautus, itsenäisyys, rahanansio, ehkä
kunnianhimo, minulla oli monta epäjumalaa.
-- Entä sitten?
-- Pappini nai nuoren maalaistytön ja minä perustin kouluni.
-- Entä sitten?
-- Sitten olen yrittänyt kuristaa naista itsessäni, osaksi
onnistunut, mutta toisinaan avautuu sellainen kouristava tyhjyyden
kauhu, ammottava kuilu eteeni. Minulla ei ole yhtään ihmistä, enkä
minä ole mitään kellekään, hukun, haihdun jälkeä jättämättä. En ole
koskaan saanut painaa ketään omaa sydämelleni...
Saima siveli ystävänsä kättä ja nousi sitten ääneti poistuen
huoneeseensa.
En ole koskaan saanut painaa ketään omaa sydämelleni...
Sanat soivat yhä Saiman korvissa ja ajoivat häntä rauhattomana
paikasta paikkaan. Hän istui piaanon ääreen ja alkoi soittaa. Soitti
tunti tunnilta, kunnes voimat turtuivat.
-- Minä menen musiikkiopistoon, sanoi hän ystävälleen.
-- Voithan koettaa, sanoi Vanha Viisas.
Voimat ja ajatukset valuivat uuteen uraan. Työn vaikeudet nousivat
vuorina vastaan. Kiihkeän luontonsa ponnella hän kiipesi, ponnisteli
yli voimain, eikä piaano sittenkään totellut.
-- Minusta ei tule soittajaa, sanoi hän masentuneena ystävälleen. --
En voi kuvitella eläväni, tahdon elää! Tiedätkö, mitä nyt teen?
-- Vaikea arvata, millä hangen harjulla pyry kulloinkin lunta
pöläyttää.
-- Vuokraan asunnon, oikein kauniilla paikalla. Sieltä ei saa puuttua
mitään nykyaikaisesta mukavuudesta. Sen pitää olla kuin satulinna.
-- Entä sitten?
-- Sitten kutsun Ollin.
-- Toisin sanoin, aiot pitää häitä.
-- Häitä, kulunut sana. Tahdon näyttää Ollille maailman ihanuutta, ja
hänen täytyy laskeutua polvilleen ja palvella sitä. Saatpa nähdä!
-- Sinunhan piti odottaa eikä kutsua.
-- Minä menehdyn!
-- Etkö pelkää joutuvasi Kulanpäähän?
-- Älä puhu siitä. Nyt uhmaan kohtaloa. Minun täytyy tehdä jotakin,
jotakin häikäisevää ja temmata Olli mukaani äkkirynnäköllä ja
irrottaa hänet sieltä, ja kun se vain kerran onnistuu, niin --!
-- Niin sinun ei tarvitse mennä Kulanpäähän. Kuulehan, lapsi kulta,
Olli on mies kiireestä kantapäähän ja sinä olet oikeata silmän ruokaa
ja sydänten musertaja ja vielä päälliseksi rikas. Sinulla on kaikki
aseet käsissäsi. Ollilla on vain turpeensa ja sen mukaan, kuin minä
tunnen häntä pikku nasikasta saakka, hän ei sitä hellitä.
-- Te olette hirveitä! huusi Saima suuttuneena. -- Sinäkin asetut
hänen puolelleen ja hän on ihan hullu, itsepäinen jörri!
Vanha Viisas heilutti sormeaan: -- Saima, Saima, varo ettei sinusta
tule satusi syöjätär -- silloin --!
-- Ha, ha, haa. Tämä on niin hassua, että sydäntä kirvelee ja
tahtoisin nyrkkiä puida. Hyvästi, nyt minä lähden satulinnaa etsimään.