XIII.

Katulyhdyt olivat sytytetyt, mutta sade oli lakannut ja taivas oli

kirkastunut hetkiseksi.

Lily kulki mykkänä ja kuurona ympäristölleen. Hän liikkui vielä siinä

kevyessä eetterissä, jota lähtee elämän suurista hetkistä. Mutta

vähitellen hän kadotti sen ja hän tunsi likaisen katukivityksen

jalkojensa alla. Väsymyksen tunne palasi patoutuneella voimalla ja

hetken ajan hän tunsi, ettei hän voinut astua kauempaa. Hän oli

päässyt 41:sen kadun ja Viidennen avennuen kulmaan ja hän muisti että

Bryant-puistossa oli istuimia, joilla hän voisi levätä.

Tuo surumielinen huvialue oli melkein autio, kun hän astui sinne,

hän vaipui tyhjälle penkille sähkölampun valoon. Lieden lämpö oli jo

haihtunut hänen suonistaan ja hän lupasi itselleen, ettei hän saanut

istua kauan siinä läpitunkevassa höyryssä, joka lähti kosteasta

asfaltista. Mutta hänen tahdonvoimansa näytti kuluneen loppuun

viimeisessä suuressa ponnistuksessa ja hänet oli vallannut hervoton

taantumus, joka seuraa epätahallista tarmon kulutusta. Ja sitäpaitsi,

mitäpä sinne kotiinkaan oli menemistä? Ei mitään muuta kuin hänen

ilottoman huoneensa hiljaisuus -- tuo yön hiljaisuus, joka saattoi

olla väsyneille hermoille kiusallisempi kuin räikeimmätkin melut,

niin, se ja kloraalipullo vuoteen vieressä. Tuo kloraalin ajattelu

oli ainoa valopilkku pimeydessä: hän saattoi tuntea sen vaivuttavan

vaikutuksen saavan hänessä jo vallan. Mutta se ajatus saattoi hänet

rauhattomaksi, että se jo menetti tehoaan -- hän ei uskaltanut

turvautua siihen liian usein. Viime aikoina oli uni, jonka se oli

hänelle antanut, ollut yhä katkonaisempi ja kevyempi; oli ollut öitä,

jolloin hän oli alituisesti selvinnyt tietoisuuteen. Mitähän, jos

juoma vähitellen kävisi tehottomaksi, kuten kaikkien huumausaineiden

sanotaan tekevän? Hän muisti proviisorin varoituksen annoksen

lisäämisestä, ja hän oli ennen kuullut tuon lääkkeen oikullisesta

ja arvaamattomasta vaikutuksesta. Hänen pelkonsa palata kotiin

viettämään unetonta yötä oli niin suuri, että hän viivytteli toivoen,

että erikoisen suuri väsymys vahvistaisi kloraalin heikkenevää voimaa.

Yö oli saapunut ja liikennevirta 42:sella kadulla vaimeni. Kun

täydellinen pimeys laskeusi puiston yli, nousivat penkillä istujat

ja hajaantuivat. Mutta silloin tällöin kulki joku harhaileva olento

kotiin kiirehtien sitä käytävää pitkin, jonka varrella Lily istui,

häämöttäen kirkkaana hetken ajan sähkövalon valkoisessa piirissä.

Pari tällaista ohikulkijaa hidastutti askeleensa katsoakseen

uteliaasti tuota yksinäistä olentoa, mutta Lily tuskin havaitsi

heidän tarkasteluaan.

Äkkiä hän kuitenkin huomasi, että eräs noita ohikulkevia varjoja

pysähtyi hänen näkölinjansa ja kiiltävän asfaltin välille, ja nostaen

silmänsä hän näki nuoren naisen kumartuvan hänen puoleensa.

"Suokaa anteeksi -- oletteko sairas? -- Mitä, Miss Bartko?" huudahti

puoleksi tuttu ääni.

Lily katsahti ylös. Puhuja oli köyhästi puettu nuori nainen käärö

kainalossa. Hänen kasvonsa olivat sairaalloisen hienostuneen

näköiset, jollaisiksi ne saattoi tehdä huono terveys ja liikarasitus,

mutta niiden yleisen sievyyden sovitti suun voimakas ja jalomuotoinen

kaarre.

"Te ette muista minua", jatkoi hän ja hänen kasvonsa kirkastuivat

jälleennäkemisen ilosta, "mutta minä tunnen teidät missä tahansa,

olen ajatellut teitä niin usein. Luulen kaiken väkeni tuntevan

nimenne ulkoa. Olen yksi Miss Farishin klubin tyttöjä -- te autoitte

minua menemään maalle siihen aikaan, kun keuhkoissani oli vikaa.

Nimeni on Nettie Struther. Se oli silloin Nettie Crane -- mutta

varmastikaan te ette muista sitäkään."

Kyllä: Lily alkoi muistaa. Tuo Nettie Cranen avustamis-episoodi oli

ollut tyydytystä tuottavin tapahtuma hänen ollessaan tekemisissä

Gertyn hyväntekeväisyystyön kanssa. Hän oli antanut tytölle varat,

joilla hän pääsi vuoristosanatoriumiin. Oli omituista kohtalon ivaa,

että hänen käyttämänsä rahat olivat Gus Trenorin.

Hän koetti vastata, vakuuttaa puhujalle, ettei hän ollut unohtanut.

Mutta hänen äänensä petti ja hän tunsi vaipuvansa suuren fyysillisen

heikkouden valtaan. Huudahtaen hämmästyksestä Nettie Struther

istuutui ja kiersi kuluneen hihan verhoaman käsivarren hänen selkänsä

taa.

"Mitä, Miss Bart, te _olette_ sairas. Nojatkaa hieman minuun, kunnes

tunnette voivanne paremmin."

Palaavan voiman heikkoa kajastusta näytti siirtyvän Lilyyn häntä

tukevan käsivarren puristuksesta.

"Olen vain väsynyt -- ei se mitään ole", sai hän sanotuksi hetken

kuluttua. Ja sitten, huomatessaan kainon kysyvän ilmeen toverinsa

silmissä, hän lisäsi tahtomattaan: "Olen ollut onneton -- suuressa

ahdingossa."

"_Te_ ahdingossa? Olen aina ajatellut teidän olevan niin korkealla,

missä kaikki oli suurta. Joskus, kun tunsin halpamaisesti ja aloin

ihmetellä, miksi asiat olivat niin hullusti tässä maailmassa, oli

minun tapana muistella, että _teillä_ oli jotenkuten hyvät päivät

ja se näytti osoittavan, että oli jonkunlaista oikeutta jossakin.

Mutta te ette saa istua tässä liian kauan -- on hirveän kosteaa

ja sumuista. Ettekö tunne jaksavanne kävellä nyt vähän matkaa?"

keskeytti hän puheensa.

"Kyllä -- kyllä; minun täytyy lähteä kotiin", kuiskasi Lily nousten

seisaalleen.

Lily katseli ihmetellen tuota nukkavierua olentoa rinnallaan. Hän

oli tuntenut Nettie Cranen yhtenä liikarasituksen onnettomana

uhrina, yhtenä elämän tarpeettomana kappaleena, joka oli määrätty

ennenaikojaan joutumaan tuohon yhteiskunnan hylkyjoukkoon, josta Lily

niin äskettäin oli ilmaissut pelkonsa. Mutta Nettie Strutherin hentoa

ulkokuorta elähdytti nyt toivo ja tarmo: minkä kohtalon tulevaisuus

hänelle varaisikaan, hän ei tahtonut joutua hylkyjoukkoon ilman

vastaponnistuksia.

"Olen hyvin iloinen saadessani nähdä teitä", jatkoi Lily pakottaen

levottomat huulensa hymyyn. "Nyt on minun vuoroni ajatella

teitä onnelliseksi -- ja maailma on minustakin tuntuva vähemmän

nurinkuriselta paikalta."

"Oi, mutta enhän teitä noin -- ettehän kykene menemään yksin kotiin.

Enkä minäkään voi tulla mukaanne!" Nettie Struther muisteli hetkisen.

"Katsokaa, nyt on mieheni yövuoro -- hän on autonkuljettaja -- ja

sen naisen, jonka jätin lapsen luo, on mentävä antamaan miehelleen

illallista kello seitsemän. En kai teille jo kertonut, että minulla

on lapsi? Se täyttää neljä kuukautta ylihuomenna ja hänestä päättäen

ei luulisi, että minä olen koskaan nähnyt sairasta päivää. Näyttäisin

teille kaikin mokomin lasta, Miss Bart; me asumme juuri tällä kadulla

alaspäin mentäessä -- se on vain kolme tonttiväliä tästä." Hän katsoi

houkuttelevasti Lilyyn ja sitten lisäsi hän rohkeasti: "Mikä teitä

estää nousemasta ajoneuvoihin ja tulemasta kanssani minun kotiini,

jossa annan lapselle illallista. Meidän keittiössämme on todellakin

lämmintä, ja te voitte levätä siellä, ja minä toimitan teidät kotiin

heti kun saan lapsen nukutetuksi."

Keittiössä oli lämmintä ja se näytti Lilystä, kun Nettie Struther

oli sytyttänyt kaasun, erikoisen pieneltä ja melkein ilmiömäisen

puhtaalta. Tuli paistoi kiiltävästä rautauunista ja sen lähellä oli

lapsen vuode, jossa pienokainen istui taistellen vielä unen kanssa.

Ilmaistuaan intohimoisesti ilonsa lapsensa jälleentapaamisesta ja

leperreltyään anteeksipyyntöjä myöhästymisensä takia korjasi Nettie

lapsen asentoa ja kutsui Miss Bartin ujosti kiikkutuoliin lähelle

uunia.

"Meillä on myöskin vierashuone", selitti hän anteeksiannettavalla

ylpeydellä, "mutta luulen, että täällä on lämpimämpi enkä halua

jättää teitä yksin siksi aikaa kuin laitan palleroiselleni

illallista."

Kuultuaan Lilyn vakuutuksen, että hän on paljon mieluummin hauskan

keittiötulen ääressä, ryhtyi rouva Struther valmistamaan lapsen

maitopulloa, jonka hän hellästi sovitteli sen kärsimättömille

huulille; ja tämän sitä imiessä hän istuutui säteilevän näköisenä

vieraansa viereen.

"Sallittehan toki lämmittää minun itsellenne tilkan kahvia, Miss

Bart? On jäänyt hieman lapsen nuorta maitoa -- no, ehkä mieluummin

istutte rauhassa ja lepäätte hetkisen. On niin herttaista, että

olette täällä. Olen niin usein ajatellut sitä, etten voi uskoa,

että se on tosiaankin käynyt toteen. Olen tuon tuostakin sanonut

Georgelle: 'Toivon että Miss Bart näkisi minut _nyt_ --' ja minun

oli tapana etsiä sanomalehdistä teidän nimeänne, ja me keskustelimme

siitä mitä te teitte ja luimme kuvauksia teidän puvuistanne. En ole

kuitenkaan nähnyt nimeänne pitkään aikaan ja aloin pelätä, että

olitte sairas, ja se teki minut niin levottomaksi, että George

sanoi minun itseni tulevan sairaaksi, kun se aina minua kalvoi."

Hänen huulilleen ilmaantui muisteleva hymy. "No, minulla ei ole

varaa olla jälleen sairas, ei totta totisesti; se viime kerta oli

vähällä tehdä minusta lopun. Kun lähetitte minut silloin maalle, en

koskaan ajatellut tulevani elävänä takaisin, enkä paljoa välittänyt,

vaikk'en tulisikaan. Ymmärrätte, etten tuntenut silloin Gerogea enkä

palleroistani."

Hän pysähtyi korjataksensa pulloa lapsen huulille.

"No kultaseni -- älä nyt pidä sellaista kiirettä! Mitenkäs nyt vauva

jaksaa saatuaan illallisensa niin myöhään? Marry Antonette -- siksi

me sitä kutsumme ranskalaisen kuningattaren mukaan, jota esittivät

puisto näytelmässä -- minä sanoin Georgelle, että näyttelijätär

muistuttaa minusta teitä, ja se saikin minut ajattelemaan tuota

nimeä... En koskaan ajatellut, että menisin naimisiin, eikä minulla

ole koskaan ollut rohkeutta tehdä työtä vain itseäni varten."

Hän pysähtyi taas ja luettuaan kehoituksen Lilyn katseesta hän jatkoi

veren noustessa hänen kalpeille poskilleen: "Nähkääs, en ollut

ainoastaan _sairas_ tuohon aikaan, jolloin lähetitte minut maalle

-- olin myöskin hirveän onneton. Tunsin erään herran siellä, missä

olin toimessa -- en tiedä, muistatteko, että olin konekirjoittajana

eräässä suuressa tuontiliikkeessä -- että -- no niin -- ajattelin,

että menisimme naimisiin: hän oli seurustellut kanssani kuusi

kuukautta ja antanut minulle äitinsä vihkimäsormuksen. Mutta luulen,

että hän oli liian hieno minulle -- hänellä oli paikka liikkeessä ja

hän oli ollut koko lailla mukana seuraelämässä. Työläistytöistä ei

pidetä aina huolta samalla tavalla kuin teistä eivätkä he aina tiedä,

miten he pitävät huolta itsestään. Minä en sitä tehnyt... ja olin

vähällä kuolla, kun hän meni pois ja lakkasi kirjoittamastakin...

Silloin minä juuri tulin klubille sairaana -- ajattelin, että kaikki

oli lopussa. Luulen, että niin olisi ollutkin, jollette te olisi

lähettänyt minua kaupungista pois. Mutta kun huomasin, että aloin

parantua, rohkaisin mieleni vastoin tahtoanikin. Ja kun olin sitten

palannut kotiin, tuli George ja pyysi minua vaimokseen. Aluksi

ajattelin, etten voisi, koska olimme kasvaneet yhdessä ja tiesin

hänen tietäneen vaiheeni. Mutta vähän ajan kuluttua aloin huomata,

että se teki asian helpommaksi. En olisi voinut koskaan puhua asiaa

toiselle miehelle enkä koskaan olisi mennyt naimisiin puhumatta

asiasta. Mutta jos George piti minusta kylliksi ottaakseen minut

sellaisena, kuin minä olin, niin en käsittänyt, miksen alkaisi elämää

uudestaan -- ja sen teinkin."

Voiton varmuus ilmeni hänestä, kun hän nosti säteilevät kasvonsa

lapsesta, jota hän piti polvillaan.

"Mutta tarkoituksenihan ei toki ole puhua vain itsestäni ja

antaa teidän istua siinä niin uupuneena näköisenä. Mutta on niin

herttaista, kun te olette täällä ja saatte nähdä, miten te olette

auttanut minua." Lapsi oli painunut selälleen autuaan kylläisenä ja

rouva Struther nousi panemaan pullon pois. Sitten hän pysähtyi Miss

Bartin eteen.

"Toivoisin vain, että voisin auttaa _teitä_ -- mutta luulen, että en

voi millään sitä tehdä", mutisi hän kaihoisasti.

Vastauksen asemesta Lily nousi hymyillen ja ojensi käsivartensa. Ja

ymmärtäen tuon liikkeen äiti asetti lapsen hänen syliinsä.

Tyttönen, tuntien irtautuvansa tavallisesta turvapaikastaan, teki

vaistomaisen vastustamisliikkeen, mutta ruuansulatuksen viihdyttävä

vaikutus voitti ja Lily tunsi pehmeän painon painuvan luottavaisesti

hänen rintaansa vasten. Lapsen luottamus sen turvallisuuteen täytti

hänet lämmön ja palaavan elämän tunteella ja hän kumartui sen puoleen

ihmetellen pieniä ruusunpunaisia kasvoja, silmien tyhjää kirkkautta

ja sormien haparoivia liikkeitä. Aluksi taakka hänen käsivarsillaan

tuntui kevyeltä kuin vaalea pilvenhattara tai untuvapussi, mutta

vähitellen paino kasvoi ja hänelle tuli omituinen heikkouden tunne,

ikäänkuin lapsi tunkeutuisi häneen ja tulisi osaksi hänestä.

Hän katsahti ylös ja näki Nettien katseen lepäävän lapsessa hellästi

ja riemuisena.

"Eikö olisi liian ihanaa, jos se voisi tulla juuri samanlaiseksi

kuin te? Tietystikin tiedän, ettei se koskaan _voisi_ -- mutta äidit

haaveilevat mahdottomimpiakin lapsilleen."

Lily puristi lasta hetken ajan ja laski sen sitten takaisin äidin

syliin.

"Voi, se ei saa tehdä niin -- pelkäisin tulla katsomaan sitä liian

usein!" sanoi hän hymyillen. Ja sitten, vastustaen rouva Strutherin

harrasta tarjousta tulla saattamaan ja toistaen lupauksensa tulla

tietenkin pian takaisin ja tehdä Georgen tuttavuutta ja nähdä

palleroisen kylpemässä, hän lähti kyökistä ja laskeutui yksin

portaita.

* * * * *

Kadulle päästyään hän totesi tuntevansa itsensä voimakkaammaksi

ja onnellisemmaksi. Hän oli nyt ensi kerran kokenut oikullisen

hyväntahtoisuutensa tuloksia ja inhimillisen yhteenkuuluvaisuuden

tunne poisti jäisen kylmyyden hänen sydämeltään.

Vasta astuessaan asuntonsa ovesta sisään hänet valtasi entistä

syvempi yksinäisyydentunne. Kello oli jo paljon yli seitsemän ja

alakerroksesta tuleva valo ja ruoanhaju ilmaisi, että päivällinen oli

alkanut. Hän kiirehti huoneeseensa, sytytti kaasun ja alkoi pukeutua.

Hän ei aikonut hemmoitella itseään kauempaa syömättä olemisella

siksi, että hänen ympäristönsä teki sen vastenmieliseksi. Koska hänen

kohtalonsa oli elää täysihoitolassa, täytyi hänen oppia alistumaan

elämän vaatimuksiin. Hän oli kuitenkin iloinen, kun hänen astuttuaan

ruokasalin kuumuuteen ja huikaisevaan valoon, ateria oli melkein ohi.

Päästyään jälleen omaan huoneeseensa hän sai äkillisen

toiminnan halun. Hän oli viikkomääriä ollut liian haluton ja

välinpitämätön järjestääkseen tavaroitaan, mutta nyt hän alkoi

tutkia järjestelmällisesti arkkujaan ja laatikoitaan. Hänellä oli

jäljellä muutamia sieviä pukuja -- jäännöksiä hänen viimeiseltä

loistokaudeltaan Sabrinalla ja Lontoossa -- mutta kun hänen oli

pakko luopua palvelijattarestaan, oli hän jakanut tälle anteliaasti

vaatevarastoaan. Jäljelläolevat puvut, vaikka ne olivatkin

menettäneet uutuutensa, olivat säilyttäneet jalon kuosinsa, korkean

taiteellisen laajuutensa ja mittasuhteensa, ja kun hän levitti ne

vuoteelleen, tulivat ne tilaisuudet, joissa hän oli pitänyt niitä,

elävinä hänen eteensä. Hän oli hämmästynyt huomatessaan, miten hänen

vanhan elämänsä ilmapiiri ympäröi häntä. Mutta sehän oli kuitenkin

kaiketinkin se elämä, johon hänet oli luotu: jokainen versoava

taipumus hänessä oli huolellisesti suunnattu sitä kohti, kaikki hänen

harrastuksensa ja toimensa oli opetettu keskittymään sen ympärille.

Hän oli kuin näytettäväksi kasvatettu harvinainen kukka, josta on

revitty joka nuppu paitsi sen kauneuden huippukukka.

Kaikista viimeiseksi hän veti arkkunsa pohjalta kasan valkoista

villakangasta, joka putosi hänen käsivarrelleen. Se oli Reynoldin

puku, joka hänellä oli ollut yllä Bryn elävissä tauluissa. Hänen oli

ollut mahdotonta antaa sitä pois, mutta hän ei ollut nähnyt sitä

koskaan tuon yön jälkeen, ja pitkistä laskoksista, kun hän suoristi

niitä, lähti orvokkien tuoksu, joka tuntui hänestä kuin henkäys

kukkien reunustamalta suihkukaivolta, missä hän oli seisonut Lawrence

Seldenin kanssa ja puhunut kohtalostaan. Hän asetti puvut takaisin

yksitellen, pannen kunkin mukana pois jonkin valonvälkähdyksen,

jonkin naurun sävyn, jonkin harhailevan henkäyksen huvittelun

ruusunhohtoiselta alueelta. Jokainen viittaus menneisyyteen värisytti

hänen hermojaan.

Hän oli juuri sulkenut arkkunsa, kun ovelle koputettiin ja

irlantilaisen palvelustytön punainen nyrkki heitti sisään

myöhästyneen kirjeen. Lily luki hämmästyen kuoren ylänurkkaan

painetun osoitteen. Se oli ilmoitus hänen tätinsä pesänselvittäjien

toimistosta, ja hän ihmetteli, mikä odottamaton asiain kehitys oli

aiheuttanut heidät rikkomaan vaitiolon ennen määräaikaa.

Hän avasi kuoren ja shekki tipahti lattialle. Hänen kumartuessaan

nostamaan sen syöksähti veri hänen kasvoilleen. Shekki sisälsi koko

hänen perintöosuutensa ja myötäseuraavassa kirjeessä selitettiin,

että saatuaan pesän selvitetyksi pikemmin kuin mitä he olivat

odottaneet, he olivat päättäneet suorittaa osuuden ennen määrättyä

maksupäivää.

Lily istui sänkynsä jalkopäässä olevan pikku pöydän viereen, levitti

shekin ja luki uudestaan ja uudestaan _kymmenentuhatta dollaria_,

joka oli kirjoitettu sen yli tanakalla liikemieskäsialalla. Kymmenen

kuukautta sitten tuo summa olisi edustanut puutetta ja köyhyyttä;

mutta hänen arvojen arvioimisensa oli muuttunut sillä välin ja nyt

tirkisti rikkauden haave jokaisesta kynänvedosta. Tuijottaessaan

yhä siihen hän tunsi tuon haaveen säihkyä nousevan aivoihinsa ja

hetken kuluttua hän nosti pöydän kannen ja heitti tuon taikapaperin

näkyvistään. Oli helpompaa ajatella ilman noita viittä kuviota, jotka

tanssivat hänen silmissään, ja hänellä oli paljon selailemista ennen

nukkumistaan.

Hän avasi shekkikirjansa ja syventyi samanlaisiin tuskallisiin

laskelmiin kuin Bellomontissa tuona yönä, jolloin hän oli päättänyt

mennä naimisiin Percy Grycen kanssa. Köyhyys yksinkertaistuttaa

kirjanpitoa ja hänen finassiasemansa oli helpompi selvittää kuin se

oli ollut silloin. Mutta hän ei ollut kuitenkaan oppinut pitämään

huolta raha-asioistaan, ja ohimenevänä loistokautenaan Emporiumissa

hän oli soljunut takaisin entisiin ylettömiin elämäntapoihinsa, mikä

vielä huononsi hänen heikkoa raha-asemaansa. Hänen shekkikirjansa

ja hänen laatikossaan olevien maksamattomien laskujen huolellinen

tarkastelu osoitti, että kun nämä olivat suoritetut, hänelle tuskin

jäisi kylliksi, millä elää lähimmät kolme tai neljä kuukautta; ja

senkin jälkeen täytyi kaikki satunnaiset menot supistaa vähimpään,

jos hänen olisi jatkettava nykyistä elämäntapaansa ansaitsematta

lisärahoja.

Oli kuitenkin surkeaa olla köyhä -- nähdä edessään puutteenalainen,

huolten painama keski-ikä, kulkea säästäväisyyden ja

itsensäkieltämisen synkkien asteiden kautta vähittäistä häviämistä

kohti täysihoitolan tuhruiseen yhteisoloon. Mutta oli jotain vieläkin

surkeampaa -- se oli yksinäisyyden puristus hänen sydämessään,

tunne, että on pyyhkäisty juuristaan irtikiskotun ajelehtivan kasvin

tavoin alas vuosien mistään piittaamatonta eteenpäinmenoa. Tämä oli

tunne, joka valtasi nyt hänet -- tunne, että hän on juureton ja pian

häviävä, pelkkä lastu olemassaolon pyörteisellä pinnalla, ilman

mitään, johon hänen olentonsa pienet avuttomat tuntosarvet voisivat

tarttua, ennenkuin kauhea virta peittäisi ne. Ja kun hän katsoi

taaksepäin, näki hän, ettei ollut koskaan ollut aikaa, jolloin hän

oli ollut todellisessa suhteessa elämään. Hänen vanhempansakin olivat

olleet juurettomia, jokaisen tavan ja muodin virtauksen sinne tänne

viskelemiä, ilman mitään persoonallista olemassaoloa, joka heitä

olisi suojellut sen vaihtelevilta mauilta. Hän itse oli kasvanut

ilman että mikään tilkku maata oli hänelle rakkaampi kuin jokin

toinen; ei ollut mitään varhaisten kiintymysten ja kunnioituksen

ja vakavien rakkaiksitulleiden traditsionien keskustaa, jonka

puoleen hänen sydämensä saattoi kääntyä ja josta se saattoi ammentaa

tarmokasta vakavuutta itseään ja hellyyttä muita kohtaan. Missä

muodossa hitaasti patoutuva menneisyys eläneekin veressä -- joko

näkyvillä muistomerkeillä varustetun vanhan talon konkreettisessa

kuvassa tai ei käsintehdyn vaan perittyjen tapojen kyhäämän talon

käsitteessä -- sillä on sama yksilöllistä olemassaoloa laventava

ja syventävä voima -- voima, joka liittää sen sukulaisuuden

salaperäisillä siteillä kaiken inhimillisen pyrkimyksen mahtavaan

loppusummaan.

Sellaista elämän yhtenäisyyden näkyä ei Lilyllä ollut koskaan ennen

ollut. Hänellä oli ollut siitä hämärä aavistelu toveruusvaistonsa

sokeissa liikunnoissa, mutta hänen ympärillään olevan elämän

hajoittavat vaikutukset olivat karkoittaneet ne. Kaikki hänen

tuntemansa miehet ja naiset olivat kuin atomeja, jotka pyörivät pois

toinen toisistaan jonkinlaisessa sentrifugaalitanssissa; ensimmäisen

elämän yhtenäisyyden välähdyksen hän koki tuona samana iltana Nettie

Strutherin keittiössä.

Tuo köyhä pieni työläistyttö, joka oli saanut tarmoa koota yhteen

elämänsä sirpaleet ja rakentaa itselleen niistä suojan, näytti

Lilystä saavuttaneen olemassaolon keskeisen totuuden. Se oli jotenkin

laihaa elämää, köyhyyden julmalla jyrkänteellä ja vain niukka

hätävara sairauden ja onnettomuuden mahdollisuuksia varten, mutta

sillä oli samanlainen hennon rohkea kestävyys kuin linnunpesällä,

joka on rakennettu jyrkänteen partaalle -- pelkkä lehti- ja

korsikimppu, mutta kuitenkin niin pantu kokoon, että siihen uskotut

oliot voivat turvallisina riippua kuilun yllä.

Niin -- mutta pesän rakentamiseen oli tarvittu kaksi: miehen usko

yhtä hyvin kuin naisen rohkeus. Lily muisteli Nettien sanoja: _Minä

tiesin, että hän tiesi, mitä minulle oli tapahtunut_. Miehensä

usko häneen oli tehnyt uudistumisen mahdolliseksi -- naisen on

niin helppo tulla siksi, mitä hänen rakastamansa mies uskoo hänen

olevan! No niin -- Selden oli kaksi kertaa ollut valmis panemaan

uskonsa Lily Bartiin, mutta kolmas koetus oli ollut liian kova

hänen kestävyydelleen. Itse hänen rakkautensa laatu oli tehnyt

sen mahdottomammaksi herättää uudestaan eloon. Jos se olisi ollut

yksinkertainen veren vaisto, olisi Lilyn kauneuden mahti saattanut

elähyttää sen jälleen. Mutta se seikka, että se oli syvemmällä,

että se oli selvittämättömästi kietoutunut perittyjen ajatus- ja

tuntemistapojen kanssa, teki sen yhtä mahdottomaksi saada uudelleen

kasvamaan kuin syväjuurisen kasvin, joka on revitty paikaltaan.

Selden oli antanut hänelle parastaan, mutta hänen oli yhtä

mahdotonta kuin Lilynkin kääntyä kritiikittömästi takaisin entisille

tunneasteille.

Lilylle jäi, kuten hän oli sanonut Seldenille, kohottava muisto tämän

uskosta häneen. Mutta hän ei ollut saavuttanut sitä ikää, jolloin

nainen voi elää muistoillaan. Hänen pitäessä Nettie Strutherin lasta

sylissään olivat jähmettyneet nuoruuden virrat irtaantuneet ja

juosseet lämpiminä hänen suonistaan. Vanha elämänkiihkeä halu valtasi

hänet ja koko hänen olentonsa vaati persoonallisen onnen osuuttaan.

Niin -- onnea hän halusi, ja ne välähdykset, jotka hän oli siitä

saavuttanut, tekivät kaiken muun vähäpätöiseksi. Vähitellen hän oli

irtautunut halpa-arvoisemmista mahdollisuuksista ja hän näki, ettei

hänelle nyt jäänyt muuta kuin kieltäytymisen tyhjyys.

Tuli myöhä ja suunnaton raukeus valtasi hänet kerran vielä. Se ei

ollut hiipivää unen tunnetta, vaan kiihtynyttä valvottavaa väsymystä,

sairaalloista mielen selvyyttä, jota vastaan tulevaisuuden kaikki

mahdollisuudet kuvastuivat jättiläismäisinä. Häntä kauhistutti näyn

erinomainen selvyys; hänestä tuntui, kuin olisi hän murtanut sen

ihmeellisen verhon, joka on aikomuksen ja toiminnan välillä, ja

näkisi tarkkaan, mitä hän tulisi tekemään kaikkina tulevina pitkinä

päivinä. Siellähän oli esim. shekki laatikossa -- hän aikoi käyttää

sen velkansa maksuksi Trenorille, mutta hän aavisti, että hän

huomispäivänä tahtoi lykätä sen toistaiseksi, tahtoi luisua velan

vähittäiseen siirtämiseen. Tuo ajatus hirvitti häntä -- hän pelkäsi

lankeavansa Lawrence Seldenin kanssa vietetyn viimeisen hetken

korkeudesta. Mutta miten hän saattoi uskoa pysyvänsä jaloillaan? Hän

tunsi vastustavien vaikutinten voiman -- hän saattoi tuntea tavan

lukemattomien käsien vetävän häntä takaisin taas jotenkin pilaamaan

kohtaloa. Hän tunsi voimakasta halua pidentää, ikuistuttaa henkensä

hetkellisen innostuksen. Jos vain elämä voisi loppua -- loppua tähän

traagilliseen, mutta samalla suloiseen menetettyjen mahdollisuuksien

tajuamiseen, jotka antoivat hänelle sukulaistunteen kaikkiin

rakastaviin ja ennen häntä eläneisiin maailmassa!

Hän oikaisihe äkkiä ja ottaen shekin pöytälaatikostaan hän sulki

sen kuoreen, jonka hän osoitti käyttämäänsä pankkiin. Sitten hän

kirjoitti toisen shekin Trenorille ja pannen sen ilman yhtään

myötäseuraavaa sanaa kuoreen, jolle hän kirjoitti hänen nimensä, hän

asetti molemmat kirjeet vieretysten pöydälle. Senjälkeen hän jäi

yhä istumaan pöydän ääreen ottaen esille paperejaan ja kirjoittaen,

kunnes talossa vallitseva syvä hiljaisuus muistutti häntä, että oli

myöhä. Kaduilla oli pyörien räminä lakannut ja vain humalaisten

hoilotusta kuului silloin tällöin läpi syvän, luonnottoman

hiljaisuuden. Salaperäisessä öisessä yksinäisyydessään, erillään

elämän kaikista ulkopuolisista merkeistä, hän tunsi olevansa vielä

omituisemmin ristiriidassa kohtalonsa kanssa. Tuo tunne huimasi häntä

ja hän koetti päästä tietoisuudesta painamalla kätensä silmiään

vastaan. Mutta kauhea hiljaisuus ja tyhjyys näytti symbolisoivan

hänen tulevaisuuttaan -- hän tunsi kuin talo, katu, maailma olisivat

kaikki tyhjiä ja hän yksin olisi jäänyt tuntevaksi elottomassa

maailmankaikkeudessa.

Mutta se oli hulluuden partaalla olemista... hän ei ollut koskaan

riippunut niin lähellä epätodellisen huimaavaa jyrkännettä. Unta hän

tahtoi -- hän muisti, ettei hän ollut ummistanut silmäänsä kahteen

yöhön. Pieni pullo oli hänen vuoteensa vieressä odottaen saavansa

huumata hänet. Hän nousi ja riisuutui nopeasti ikävöiden nyt tyynynsä

kosketusta. Hän tunsi itsensä niin pohjattoman väsyneeksi, että hän

ajatteli täytyvänsä vaipua uneen heti. Mutta heti kun hän oli pannut

pitkäkseen, kävi jokainen hänen hermonsa yht'äkkiä vieläkin erikoisen

virkeäksi. Oli kuin suuri häikäisevä sähkövalo olisi väännetty

palamaan hänen päässään ja hänen kurja pieni kiusaantunut minänsä

luhistui ja kyyristyi siinä tietämättä, minne paeta.

Hän ei ollut kuvitellut sellaista unettomuuden toistumista

mahdolliseksi: koko hänen menneisyytensä kertautui sadoissa

tietoisuuden eri kohdissa. Missä oli juoma, joka saattoi asettaa

tämän kapinoivien hermojen legionan? Raukenemisen tunne olisi ollut

suloinen verrattuna tähän toiminnan läpitunkevaan meluun; mutta

väsymys oli väistynyt hänestä, ikäänkuin jotain julmaa kiihoketta

olisi väkivalloin vuodatettu hänen suoniinsa.

Hän saattoi kestää sen -- niin, hän saattoi kestää sen, mutta mitä

voimia hänelle jäisi seuraavaksi päiväksi? Seuraava päivä lähestyi

armotta ja sen kintereillä tulivat toiset päivät -- ne keräytyivät

uhkaavina hänen ympärilleen kuin kirkuva roskajoukko. Hänen täytyi

karkoittaa ne muutamiksi hetkiksi; hänen täytyi saada hetkinen

unohdusta. Hän ojensi kätensä ja mittasi vaimentavat tipat lasiin.

Mutta sitä tehdessään hän tiesi, että ne olisivat voimattomia hänen

aivojensa yliluonnollista selkeyttä vastaan. Hän oli jo aikoja

sitten nostanut annoksen korkeimpaan määrään, mutta tänä yönä hän

tunsi, että hänen täytyi ylittää se. Hän tiesi olevansa siinä

hieman uhkarohkea -- hän muisti proviisorin varoituksen. Jos uni

tuli ollenkaan, niin olkoon se sitten uni, josta ei heräisi. Mutta

loppujen lopuksi se oli vain yksi mahdollisuus sadasta. Lääkkeen

vaikutus oli arvioimaton, ja muutaman tipan lisäys säännölliseen

annokseen ei luultavastikaan tekisi muuta kuin toisi hänelle levon,

jota hän niin epätoivoisesti kaipasi.

Hän ei totta puhuen tarkastellut kysymystä kovin tuskallisesti

-- unen saannin ruumiillinen vaatimus oli hänen ainoa ylläpitävä

aistimuksensa. Hänen mielensä peräytyi ajatuksen selkeyttä yhtä

vaistomaisesti kuin silmät supistuvat häikäisevässä valossa --

pimeyttä, pimeyttä, sitä hänen täytyi saada hinnalla millä hyvänsä.

Hän nousi vuoteellaan ja nieli lasin sisällön. Sitten hän puhalsi

kynttilän sammuksiin ja paneutui maata.

Hän makasi hyvin hiljaa, odottaen aistillisella mielihyvällä

unilääkkeen ensimmäisiä vaikutuksia. Hän tiesi ennakolta,

minkälaisia ne tulisivat olemaan -- sisäisen tykytyksen vähittäistä

lakkaamista, tahdottomuuden vienoa lähenemistä, ikäänkuin näkymätön

käsi tekisi pimeässä taikakulkuaan hänen ylitseen. Vaikutuksen

hitaus ja epäröinti lisäsi sen lumousta: oli suloista kurkistaa

alas tiedottomuuden hämäriin kuiluihin. Tänä yönä lääke näytti

vaikuttavan hitaammin kuin tavallisesti: jokainen kiivas tykytys

oli vaimennettava vuorostaan. Mutta vähitellen täydellisen

kukistumisen tunne valtasi hänet, ja hän ihmetteli veltosti, mikä

hänet oli saattanut tuntemaan tuskallisesti ja kiihtyneesti. Hän

näki nyt, ettei ollut mitään, mistä kiihtyä -- hän oli palannut

normaalielämänkatsomukseensa. Loppujen lopuksi ei huomispäivä

olisikaan niin vaikea, hän tunsi varmasti, että hänellä olisi tarmoa

ottaa se vastaan. Hän ei oikein muistanut, mitä hän oli pelännyt

kohdata, mutta tuo epävarmuus ei sen enempää häirinnyt häntä. Hän oli

ollut onneton ja nyt hän oli onnellinen -- hän oli tuntenut itsensä

yksinäiseksi ja nyt oli yksinäisyyden tunne haihtunut.

Hän liikahti kerran ja kääntyi kyljelleen, ja tätä tehdessään

hän äkkiä ymmärsi, miksei hän tuntenut itseään yksinäiseksi. Se

oli kummallista -- mutta Nettie Strutherin lapsi lepäsi hänen

käsivarsillaan: hän tunsi sen pienen pään painavan olkapäätään. Hän

ei tiennyt, miten se oli tullut sinne, mutta hän ei tuntenut siitä

hämmästystä, ainoastaan suloista, koko olentonsa läpi tunkevaa lämmön

ja mielihyvän väristystä. Hän laittoi itsensä mukavampaan asentoon

kiertäen käsivartensa pyöreän untuvaisen pään ympärille ja pidättäen

hengitystään, jottei se häiritsisi nukkuvaa lasta.

Hänen siinä maatessaan hän sanoi itsekseen, että oli jotakin, jota

hänen piti sanoa Seldenille, jokin sana, jonka hän oli löytänyt

ja joka oli tekevä elämän selväksi heidän välillään. Hän koetti

toistaa tuota sanaa, joka viipyi epämääräisenä ja valoisana

ajatuksen etäisellä äärellä -- hän pelkäsi, ettei hän muistaisi

sitä herätessään. Ja kunhan hän vain muistaisi sen ja sanoisi sen

Seldenille, niin hän tunsi, että kaikki olisi hyvin.

Vähitellen tuon sanan ajattelu haihtui ja uni alkoi vallata hänet.

Hän hieman ponnisteli sitä vastaan, tuntien, että hänen pitäisi

pysytellä valveilla lapsen takia. Mutta tämäkin tunne häipyi

vähitellen epäselväksi unisen rauhan tuntemukseksi, jonka läpi

yht'äkkiä pimeä yksinäisyyden ja kauhun varjo raivasi tiensä.

Hän kavahti taas pystyyn, viluisena ja säikähdyksestä väristen:

hetken ajan hänestä tuntui kuin olisi hän kadottanut lapsen

käsistään. Mutta ei -- hän oli erehtynyt -- hän tunsi vielä sen

ruumiin hennon kosketuksen, lämpö alkoi jälleen virrata hänen

lävitseen, hän otti sen vastaan, vajosi siihen ja nukkui.