Kirjastohuone oli sen näköinen kuin Lily oli kuvitellutkin.
Vihreävarjostimiset lamput muodostivat rauhallisia valopiirejä
kasvavaan hämärään, hiljainen tuli paloi takassa ja Selden siirsi
nojatuolinsa, joka oli sen vieressä, syrjään, kun hän nousi ottamaan
Lilyä vastaan.
Hän oli ravistanut päältään ensi hämmästyksen ja seisoi hiljaa
odottaen, että Lily puhuisi, kun tämä taas pysähtyi silmänräpäykseksi
kynnykselle muistojen valtaamana.
Näky oli muuttumaton. Lily tunsi jälleen hyllyrivin, jolta Selden
oli ottanut La Bruyerensä, ja tuolin kuluneen käsipuun, jota vastaan
Selden oli nojannut Lilyn tarkastellessa tuota kallisarvoista
nidettä. Mutta silloin oli tasainen syyskuun valo täyttänyt huoneen
saaden sen näyttämään ulkomaailman osalta; varjostetut lamput ja
lämmin takka, jotka erottivat sen kadun sakenevasta pimeydestä,
antoivat sille hennomman kodikkaisuuden leiman.
Havaitessaan vähitellen Seldenin äänettömyyden johtuvan
hämmästyksestä kääntyi Lily hänen puoleensa ja sanoi koruttomasti:
"Tulin sanomaan teille, että olin pahoillani siitä tavasta, jolla
erosimme -- siitä, mitä sanoin teille tuona päivänä rouva Hatchin
luona."
Nämä sanat tulivat hänen huulilleen yht'äkkiä. Ei portaita
noustessaankaan hänellä ollut aikomusta miettiä tekosyytä
käynnilleen, mutta nyt hän tunsi voimakasta halua hajoittaa
väärinkäsityksen pilven heidän väliltään.
Selden käänsi katseensa häneen hymyillen. "Minä olin myöskin
pahoillani, että meidän piti erota sillä tavalla. Mutta en ole varma,
ettenkö sitä vienyt omalle tililleni. Onneksi olin ennakolta nähnyt
vaaran, johon olin joutumassa --"
"Niin että te ette todellakaan pitänyt väliä --?" pääsi Lilyltä hänen
vanhan ivansa välähdys äänessä.
"Niin että olin valmistautunut seurausten varalta", korjasi Selden
hyväntuulisesti. "Mutta tästä kaikesta myöhemmin. Tulkaa istumaan
tulen ääreen, voin suositella tätä nojatuolia, jos sallitte minun
laittaa tyynyn selkänne taa."
Hänen puhuessaan Lily oli astunut hitaasti huoneen keskelle ja
pysähtynyt lähelle kirjoituspöytää, jonka lamppu heitti jyrkkiä
varjoja hänen hienosti uurretuille kalpeille kasvoilleen.
"Näytätte väsyneeltä -- istukaa", toisti Selden ystävällisesti.
Lily ei näyttänyt kuulevan pyyntöä. "Mieleni teki ilmoittaa teille,
että läksin rouva Hatchin luota heti kun olitte käynyt luonani",
sanoi hän, ikäänkuin jatkaen tunnustustaan.
"Niin -- niin; minä tiedän", myönsi toinen alkaen joutua hämilleen.
"Ja että tein sen teidän puheenne perusteella. Ennen teidän tuloanne
olin jo alkanut huomata, että olisi mahdotonta jäädä hänen luokseen
-- syistä, jotka te ilmoititte minulle; mutta minä en tahtonut
myöntää sitä -- en tahtonut antaa teidän huomata, että ymmärsin, mitä
te tarkoititte."
"Oh, olisin voinut uskoa teidän voivan löytää oman keinonne -- älkää
luulko liikoja minun palvelusinnostani!"
Seldenin kevyt äänensävy, jossa Lily, jos hänen hermonsa olisivat
olleet rauhallisemmat, olisi tuntenut pelkän yrityksen päästä
kiusallisen hetken yli, oli ristiriidassa hänen intohimoisen halunsa
kanssa saada itsensä ymmärretyksi. Tuossa omituisessa erikoisen
selvyyden tilassaan, joka saattoi hänet luulemaan olevansa jo
tilanteen polttopisteessä, näytti uskomattomalta, että joku saattoi
pitää tarpeellisena viipyä sovinnaisissa sanaleikeissä ja verukkeissa.
"Se ei ollut sitä -- minä en ollut epäkiitollinen", intti Lily. Mutta
sanat kuolivat yht'äkkiä hänen huulilleen, hän tunsi ahdistusta
kurkussaan ja pari kyyneltä kasaantui ja vieri hitaasti hänen
silmistään.
Selden astui eteenpäin ja tarttui hänen käteensä. "Olette hyvin
väsynyt. Miksette halua istua ja antaa minun laittaa olonne
mukavaksi?"
Hän talutti Lilyn nojatuoliin lähelle tulta ja pani tyynyn hänen
selkänsä taa.
"Ja nyt teidän täytyy antaa minun laittaa teille teetä; tiedättehän,
että minulla on aina se määrää vierasvaraisuutta hallussani."
Lily pudisti päätään ja vielä kaksi kyyneltä vieri hänen poskilleen.
Mutta hänellä ei ollut itku helpossa ja pitkäaikainen tottumus
hillitsemään itsensä pääsi hänessä voitolle, vaikka hän oli yhä liian
järkytetty puhuakseen.
"Tiedättehän, että saan veden kiehumaan viidessä minuutissa", jatkoi
Selden puhuen hänelle kuin hätääntyneelle lapselle.
Nämä sanat toivat mieleen tuon toisen iltapäivän, jolloin he olivat
istuneet yhdessä Seldenin teepöydän ääressä ja puhelleet leikkiä
laskien Lilyn tulevaisuudesta. Oli hetkiä, jolloin tuo päivä tuntui
etäisemmältä kuin mikään muu tapahtuma hänen elämässään; ja kuitenkin
hän saattoi aina elää sen uudelleen sen pienimpiä yksityisseikkoja
myöten.
Hän teki torjuvan liikkeen. "Ei, juon liian paljon teetä. Tahtoisin
mieluummin istua hiljaa -- minun täytyy lähteä tuossa paikassa",
lisäsi hän hajanaisesti.
Selden seisoi yhä hänen lähellään nojaten uunin rintaa vasten.
Painostusta alkoi yhä selvemmin näkyä hänen ystävällisen vapaassa
käytöksessään. Omiin asioihinsa syventyminen oli estänyt Lilyn
sitä huomaamasta heti, mutta nyt, kun hänen selvä tajuntansa alkoi
päästä voitolle, hän näki, että hänen läsnäolonsa alkoi saattaa
Seldenin hämille. Sellaisen tilanteen voi pelastaa vain välittömällä
tunteenpurkauksella, ja Seldenin puolelta puuttui vielä määräävää
alkuunpanoa.
Tuo huomio ei häirinnyt Lilyä kuten se olisi kerran voinut tehdä.
Hän oli sivuuttanut tuon sivistyneen molemminpuolisuuden vaihteen,
jossa jokaisen mielenilmauksen tulee olla tarkasti suhteellinen
siihen liikutukseen, jonka se aiheuttaa, ja tunteen jalous on ainoa
tuomittu korskeilu. Mutta yksinäisyyden tunne palasi kaksinkerroin
voimakkaana, kun hän näki olevansa ainiaaksi suljettu pois
Seldenin sisimmästä elämästä. Hän oli tullut tänne ilman määrättyä
tarkoitusta; pelkkä halu nähdä Selden oli ohjannut häntä. Mutta
salainen toivo, jota hän oli kuljettanut mukanaan, ilmeni äkkiä
rajuna.
"Minun täytyy lähteä", toisti Lily tehden liikkeen noustakseen
tuoliltaan. "Mutta minä en mahdollisesti näe teitä enää pitkään
aikaan ja mieleni teki sanomaan teille, etten ole koskaan unohtanut,
mitä minulle sanoitte Bellomontissa, ja että joskus -- joskus, kun
minusta tuntuu etten sitä muistele ollenkaan -- se on auttanut
minua ja varjellut minua erehdyksistä; se on estänyt minut todella
tulemasta siksi, miksi monet ovat ajatelleet minua."
Vaikka hän koetti saada ajatuksiinsa jotakin järjestystä, eivät sanat
tahtoneet tulla selvempinä. Hän tunsi kuitenkin, ettei hän saattanut
erota Seldenistä koettamatta saada hänet käsittämään, että hän oli
pelastunut eheänä elämänsä todennäköisestä romahduksesta.
Seldenin kasvojenilme oli muuttunut Lilyn puhuessa. Hänen
varovaisessa katseessaan ei tosin vielä ilmennyt persoonallista
liikutusta, mutta siitä loisti hyväntahtoinen ymmärtämys.
"Olen iloinen, että sanotte sen minulle, mutta minun sanani eivät
ole saaneet tuota muutosta aikaan. Muutos on teissä itsessänne -- se
on aina niin oleva. Ja kun se _on_ siellä, niin se ei kykene teitä
liikuttamaan, mitä ihmiset ajattelevat teistä; saatte olla aina
varma, että ystävänne ymmärtävät teitä."
"Oi, älkää sanoko -- älkää sanoko, ettei se, mitä olette minulle
sanonut, ole saanut muutosta aikaan. Se näyttää sulkevan minut pois
-- jättävän minut aivan yksin." Lily oli noussut ja seisoi hänen
edessään, vielä kerran hetken sisäisen painostuksen valtaamana.
Tietoisuus Seldenin puoleksi aavistetusta vastahakoisuudesta oli
haihtunut. Tahtoipa hän tai ei, hänen täytyi käsittää Lily kerta
kaikkiaan täydellisesti ennen heidän eroamistaan.
Lilyn ääni sai ankaran sävyn ja hän katsoi vakavasti Seldenin
silmiin jatkaessaan puhettaan. "Kerran -- kahdesti -- annoitte
minulle tilaisuuden päästä irti entisestä elämästäni, ja minä
kieltäydyin; kieltäydyin, koska olin pelkuri. Jäljestäpäin näin
erehdykseni -- näin, etten koskaan voinut olla onnellinen siitä,
mikä oli tyydyttänyt minua ennen. Mutta se oli liian myöhäistä; te
olitte tuominnut minut -- minä ymmärsin. Oli liian myöhä onnelle --
mutt'ei liian myöhä saada apua ajattelemalla sitä, mitä olin lyönyt
laimin. Se on kaikki, mikä on ylläpitänyt elämääni -- älkää ottako
sitä nyt pois minulta! Pahimpina hetkinäkin se on ollut kuin pieni
valon pilkahdus pimeydessä. Muutamat naiset ovat kyllin voimakkaita
olemaan itsestään hyviä, mutta minä tarvitsin teidän uskoanne minuun.
Olisin ehkä voinut vastustaa suurta kiusausta, mutta pienet olisivat
kaataneet minut. Ja sitten muistin -- muistin teidän sanoneen, ettei
sellainen elämä saattaisi koskaan tyydyttää minua; ja minä häpesin
myöntää itselleni, että niin saattoi käydä. Sitä te sanoitte minulle
-- siitä minä halusin kiittää teitä. Halusin sanoa teille, että olen
aina muistanut ja että olen koettanut -- kovasti koettanut..."
Hän keskeytti äkkiä. Kyyneleitä oli taas kihonnut silmiin, ja
ottaessaan nenäliinansa hänen sormensa koskettivat hänen povellaan
olevaa kääröä. Veri syöksähti hänen poskilleen ja sanat kuolivat
hänen huuliltaan. Sitten hän kohotti katseensa Seldeniin ja jatkoi
muuttuneella äänellä.
"Olen koettanut kovasti -- mutta elämä on vaikeaa, ja minä olen hyvin
hyödytön ihminen. Minun voi tuskin sanoa viettävän riippumatonta
elämää. Olin ruuvi tai tappi koneistossa, jota kutsuin elämäksi, ja
vetäydyttyäni siitä pois huomasin, etten kelvannut mihinkään muuhun.
Mitä voikaan tehdä, kun huomaa, että sopii vain reikään? Täytyy mennä
siihen takaisin tai joutua roskakasaan -- ettekä te tiedä, millaista
on roskakasassa!"
Hänen huulensa yrittivät hymyillä -- hän muisteli, mitä hän oli
uskonut Seldenille kaksi vuotta sitten tässä samassa huoneessa.
Silloin oli hän suunnitellut naimisiin menoa Percy Grycen kanssa --
mitä suunnitelmia hänellä nyt oli?
Seldenin tummaan hipiään oli leimahtanut voimakas puna, mutta hänen
liikutuksensa ilmeni vain hänen esiintymisensä lisääntyneessä
vakavuudessa.
"Teillä on jotakin sanomista minulle -- aiotteko mennä naimisiin?"
sanoi hän äkkiä.
Lilyn katse ei väistynyt, mutta sen pohjalla alkoi vähitellen ilmetä
ihmettelyä, hämmästynyttä itsetarkastelua. Seldenin kysymyksen
kuulleessaan hän oli pysähtynyt kysyäkseen itseltään, oliko hänen
päätöksensä todellakin tehty, kun hän astui huoneeseen.
"Te sanoitte minulle aina, että minun olisi se tehtävä ennemmin tai
myöhemmin!" sanoi Lily heikosti hymyillen.
"Ja nyt te olette päässyt siihen?"
"Minun on päästävä siihen -- näihin aikoihin. Mutta ensin minun on
päästävä johonkin muuhun." Hän pysähtyi taas koettaen saada ääneensä
uudelleen saavutetun hymynsä tuomaa varmuutta. "On joku, jolle minun
on jätettävä hyvästit. Oh, ei _teille_ -- me varmaan tulemme näkemään
vielä toisemme -- vaan sille Lily Bartille, jonka te tunsitte. Olen
pitänyt häntä mukanani koko tämän ajan, mutta nyt me eroamme, ja minä
olen tuonut hänet takaisin teille -- aion jättää hänet tänne. Kun nyt
menen ulos, ei hän lähde mukaani. Minun on mieluista ajatella, että
hän on jäänyt teidän luoksenne -- eikä hän häiritse eikä ota tilaa."
Hän meni Seldeniä kohti ja ojensi kätensä yhä hymyillen. "Sallitteko
hänen jäädä luoksenne?" kysyi hän.
Selden tarttui hänen käteensä, ja Lily tunsi Seldenin kädessä sitä
tunneväristystä, joka ei ollut vielä noussut hänen huulilleen. "Lily
-- enkö voi auttaa teitä?" huudahti hän.
Lily katsoi häneen ystävällisesti. "Muistatteko, mitä sanoitte kerran
minulle? Että voitte auttaa minua vain rakastamalla minua? No niin --
te rakastitte minua eräänä hetkenä ja se auttoi minua. Se on auttanut
minua aina. Mutta se hetki on mennyt -- minä sen annoin mennä. Ja
elämistä on jatkettava. Hyvästi!"
Hän laski kätensä Seldenin käteen, ja he katsoivat toisiinsa
juhlallisesti, ikäänkuin seisoisivat kuoleman edessä. Jotakin oli
todellakin kuollut heidän välillään -- rakkaus, jonka hän oli
tappanut Seldenissä eikä voinut enää herättää sitä henkiin. Mutta
jotakin oli heidän välillään myöskin ja loimusi kuin sammumaton
liekki: rakkaus, jonka Seldenin rakkaus oli sytyttänyt, hänen
sielunsa intohimo Seldenin sieluun.
Sen valossa kaikki muu oli hänestä yhdentekevää. Hän ymmärsi nyt,
ettei hän voi mennä pois ja jättää vanhaa minäänsä Seldenin luo: tuon
minän täytyi kuitenkin elää edelleen Seldenin läheisyydessä, mutta
sen täytyi yhä edelleenkin olla hänen oma minänsä.
Selden piti yhä hänen kättään omassaan ja katseli häntä tarkoin,
omituinen pahaa aavisteleva tunne mielessä. Tilanteen ulkopuitteet
olivat häipyneet häneltä yhtä täydellisesti kuin Lilyltäkin; hän
tunsi sen vain yhtenä noita harvoja hetkiä, jotka ohikulkiessaan
nostavat verhon heidän kasvoiltaan.
"Lily", hän sanoi hiljaa, "te ette saa puhua tuolla tavalla. Minä en
voi laskea teitä täältä tietämättä, mitä aiotte tehdä. Asiat voivat
muuttua, mutta ne eivät mene menojaan. Te ette voi ikinä hävitä
elämästäni."
Lily kohtasi hänen silmänsä kirkastunein katsein. "Ei", sanoi
hän. "Näen sen nyt. Olkaamme aina ystäviä. Silloin tunnen olevani
turvassa, tapahtuipa mitä tahansa."
"Tapahtuipa mitä tahansa? Mitä te tarkoitatte? Mitä on tapahtumassa?"
Lily kääntyi pois rauhallisena ja käveli takkaa kohti.
"Ei mitään nyt -- paitsi että minulla on hyvin kylmä ja että teidän
pitää tehdä minulle tuli, ennenkuin lähden."
Hän kyyristyi uunin suulle, ojentaen kätensä kekäleitä kohti.
Hämmästyneenä hänen äänensä äkillisestä muutoksesta kokosi Selden
kourallisen puita laatikosta ja heitti ne tuleen. Tätä tehdessään
hän huomasi kuinka ohuilta Lilyn kädet näyttivät liekkien loimua
vasten. Hän näki myöskin, miten hänen väljän pukunsa alla hänen
vartalonsa ääriviivat olivat käyneet kulmikkaiksi; hän muisteli
kauan jälkeenpäin, miten valkean punainen leimu saattoi selvästi
näkyviin hänen sieraimiensa veltostumisen ja hänen poskipäidensä
luomien varjojen tummuuden. Lily kyyrötti siinä hetken ajan hiljaa;
vallitsi hiljaisuus, jota Selden ei uskaltanut rikkoa. Kun hän nousi,
luuli Selden nähneensä hänen vetävän jotakin poveltaan ja pistävän
sen tuleen. Mutta hän tuskin huomasi tuota liikettä ajoissa. Hänen
ajatuksensa tuntuivat lumotuilta ja hän mietti yhä sanaa, joka
särkisi lumouksen.
Lily astui hänen luokseen ja laski kätensä hänen olkapäilleen.
"Hyvästi!" sanoi hän, ja kumartuessaan Seldenin puoleen hän kosketti
hänen otsaansa huulillaan.