XIV.

Seuraava aamu valkeni leutona ja kirkkaana, kesän tuntu ilmassa.

Auringonpaiste sattui vinosti Lilyn kadulle, pehmensi karheata

talon julkisivua, kultasi portaiden värittömät kaiteet ja heijasti

sädekehiä hänen verhotun ikkunansa ruuduista.

Kun sellainen päivä on sopusoinnussa mielialan kanssa, niin sen

henkäyksessä on juopumusta. Ja Selden, kiiruhtaen katua pitkin

läpi sen aamuisen siivottomuuden, tunsi olennossaan nuorekkaan

seikkailunhalun väristystä. Hän jätti tavan tutut polut ja retkeili

mielenliikutuksen tuntemattomalle merelle. Kaikki tuntomerkit ja

mitat olivat jääneet jälkeen ja hänen kulkuaan piti johtaa uusien

tähtien.

Tämä kulku johti tällä kertaa vain Miss Bartin täysihoitolaan;

mutta sen ränsistynyt sisäänkäytävä oli tullut tuntemattoman

kynnykseksi. Lähestyessään hän tarkasteli kolmea ikkunariviä

arvaillen poikamaisesti, mikä niistä oli Lilyn. Oli yhdeksän aika ja

talossa tuntui olevan jo työtä ja puuhaa. Hän muisteli jälkeenpäin

havainneensa, että vain yksi ikkunakaihdin oli alhaalla. Hän huomasi

myös, että eräällä ikkunalaudalla oli maljakko orvokkeja ja yht'äkkiä

hän päätti, että sen täytyi olla Lilyn ikkunan: häneen tietenkin

täytyi yhdistää ainoa kauneuskeidas rumassa ympäristössä.

Yhdeksän aika oli varhainen vieraskäyntiaika, mutta Selden oli

jättänyt kaikki sellaiset sovinnaisuuden noudattamiset. Hän tunsi

vain, että hänen on heti nähtävä Lily -- hän oli löytänyt sanan,

jonka hän aikoi sanoa hänelle eikä sen sanomista voinut lykätä

toiseen hetkeen. Oli ihmeellistä, ettei se ollut jo ennen tullut

hänen huulilleen, että hän oli päästänyt Lilyn menemään eilen illalla

voimatta sanoa sitä hänelle. Mutta mitäpä sillä väliä nyt, kun oli

tullut uusi päivä? Se sana ei ollut hämärää, vaan aamua varten.

Selden juoksi kiivaasti rappuja ylös ja soitti kelloa, ja touhustaan

huolimatta häntä hämmästytti suuresti, että ovi avautui niin

pian. Vielä hämmästyttävämpää oli hänestä sisäänastuttuaan nähdä,

että avaaja oli Gerty Farish -- ja että tämän takana häämötti

pahaenteisesti toisia olentoja järkytetyn näköisinä.

"Lawrence!" huusi Gerty oudolla äänellä, "kuinka pääsitte tänne niin

nopeasti?" -- ja vapiseva käsi, jonka hän laski Seldenin kädelle,

näytti siinä silmänräpäyksessä kietoutuvan tämän sydämelle.

Selden huomasi toiset kasvot, jotka näyttivät hölmistyneiltä pelosta

ja arveluista -- hän näki emännän valtavan olennon lähenevän itseään;

mutta hän vetäytyi takaisin kohottaen kätensä, kun taas hänen

silmänsä koneellisesti katsoivat ylös mustia puuportaita, joita

myöten hän heti tiesi serkkunsa vievän itseään.

Eräs ääni taka-alalla sanoi, että tohtori saattoi tulla takaisin

millä hetkellä tahansa -- ja ettei ylhäällä saanut mitenkään häiritä.

Joku toinen huudahti: "Se oli suurin ihme --?" sitten Selden tunsi,

että Gerty oli ottanut häntä ystävällisesti kädestä ja että heidän

täytyy antaa mennä yksin ylös.

He nousivat hiljaa kolme kerrosta ja kulkivat käytävää pitkin

suljetulle ovelle. Gerty avasi oven ja Selden meni hänen jäljessään.

Vaikka kaihdin oli alhaalla, heitti vastustamaton auringonvalo

himmennetyn kultajuovan huoneeseen, ja sen valossa Selden näki kapean

vuoteen seinustalla ja vuoteella Lily Bartin hahmon liikkumattomin

käsin ja rauhallisin, muuttunein kasvoin.

Että se oli todellakin Lily Bart, sen kielsi kiihkeästi jokainen

hermo Seldenissä. Todellinen Lily Bart oli levännyt hänen sydäntään

vasten vain muutamia tunteja sitten -- mitä hänellä oli tekemistä

noiden oudoksikäyneiden ja rauhallisten kasvojen kanssa, jotka -- nyt

ensimmäistä kertaa -- eivät kalvenneet eivätkä kirkastuneet hänen

tullessaan?

Gerty, myöskin oudon rauhallisena ja tietoisesti itsensähillitsevänä

kuten ainakin se, joka on kestänyt monet huolet ja tuskat, seisoi

vuoteen vieressä puhuen ystävällisesti, ikäänkuin toimittaen

viimeisen viestin.

"Tohtori löysi kloraalipullon -- hän on nukkunut huonosti jo pitkät

ajat, ja varmaankin hän on ottanut erehdyksessä liika suuren

annoksen... Ei ole epäilemistäkään -- ei mitään epäilyä -- ei ole

kysymystäkään -- tohtori on ollut kovin hyvä. Sanoin hänelle, että me

jäisimme mielellämme yksin vainajan kanssa -- selvittäisimme hänen

asiansa ennenkuin kukaan muu tulee. Tiedän, että hän olisi sitä juuri

tahtonut."

Selden tuskin tajusi, mitä Gerty puhui. Hän seisoi katsoen alas

nukkuviin kasvoihin, jotka näyttivät lepäävän siinä kuin hieno

melkein näkymätön naamio niiden elävien piirteiden yllä, jotka hän

oli tuntenut. Hän tunsi, että todellinen Lily oli vielä siinä, aivan

hänen lähellään, mutta näkymättömänä ja luoksepääsemättömänä. Ja

heitä erottavan esteen ohuus kiusasi häntä avuttomuuden tunteella.

Heidän välillään ei ollut koskaan ollut kuin pieni tuskin huomattava

este -- ja kuitenkin hän oli antanut sen pitää heitä erillään! Ja

vaikka se nyt tuntui heikommalta ja hennommalta kuin koskaan, oli se

äkkiä kovettunut timantiksi, ja turhaan hän saattaisi vaikka päänsä

lyödä murskaksi sitä vastaan.

Hän oli langennut polvilleen vuoteen viereen, mutta Gertyn kosketus

nosti hänet pystyyn. Ja kun heidän katseensa yhtyivät, hämmästyi

Selden aivan erikoista valoa serkkunsa kasvoilla.

"Ymmärrättehän, mitä varten tohtori läksi? Hän lupasi, ettei tulisi

mitään häiriötä -- mutta muodollisuuksia täytyy noudattaa. Ja minä

pyysin hänen suomaan meille aikaa tarkastaa ensin hänen tavaroitaan

--"

Selden nyökkäsi, ja Gerty silmäili pientä köyhästi kalustettua

huonetta. "Se ei kysy pitkää aikaa", päätti hän.

"Ei -- se ei kysy pitkää aikaa", myönsi Selden.

Gerty piti Seldenin kättä omassaan vielä hetkisen ja luoden sitten

viimeisen silmäyksen vuoteeseen hän kulki hitaasti ovea kohti.

Kynnyksellä hän pysähtyi lisätäkseen: "Löydätte minut alhaalta, jos

kaipaatte minua."

Selden nousi pidättääkseen häntä. "Mutta minne te menette? Hän olisi

toivonut --"

Gerty pudisti päätään hymyillen. "Ei, tätä juuri hän olisi toivonut

--" ja kun hän puhui, kävi valo läpi Seldenin tunteettoman kurjuuden

ja hän näki syvälle rakkauden kätkettyihin salaisuuksiin.

Ovi sulkeutui Gertyn jälkeen ja Selden seisoi yksin vuoteessa

liikkumattomana nukkujan kanssa. Hän sai mielijohteen kääntyä hänen

vierelleen, langeta polvilleen ja lepuuttaa tykyttävää päätään

tyynyllä lepäävää rauhallista poskea vastaan. Heillä ei ollut koskaan

ollut keskenään rauhaa, noilla kahdella, ja nyt hän tunsi vetoa

vainajan rauhallisuuden ihmeellisiin salaperäisiin syvyyksiin.

Mutta hän muisti Gertyn varoittavat sanat -- hän tunsi, että vaikka

aika oli lakannut tästä huoneesta, sen jalat kiiruhtivat pysähtymättä

ovea kohti. Gerty oli suonut hänelle tämän viimeisen puolitunnin, ja

hänen täytyi käyttää sitä, kuten Gerty tahtoi.

Hän kääntyi ja katsoi ympärilleen ankarasti pakottaen itsensä

saavuttamaan jälleen tietoisuuden ulkonaisista asioista. Huoneessa

oli vähän kalustoa. Siellä oli Lilyn toalettiesineitä, ainoita

ylellisyyden merkkejä, joiden sydäntä kouristava tutunomaisuus

hätkäytti Seldeniä ja jotka näyttivät, mitä hänen toisten

kieltäytymistensä oli täytynyt maksaa. Huoneessa ei ollut muuta

persoonallisuuden merkkiä, jollei se näyttäytynyt niukkojen

huonekalujen huolellisessa siisteydessä: pesupöydän, kahden tuolin,

pienen kirjoituspulpetin ja vuoteen vieressä olevan pienen pöydän.

Tällä pöydällä oli tyhjä pullo ja lasi, ja näistäkin hän käänsi pois

katseensa.

Pulpetti oli kiinni, mutta sen kannella oli kaksi kirjettä, jotka

hän otti käteensä. Toisessa oli erään pankin osoite, ja kun se oli

varustettu postimerkeillä ja suljettu, pani Selden hetken epäröityään

sen pois. Toisessa kuoressa hän luki Gus Trenorin nimen, ja sen

laidat olivat vielä liimaamatta kiinni.

Kiusaus kävi läpi hänen olentonsa kuin puukon isku. Hän kamppaili sen

käsissä tukien itseään pulpettia vasten. Miksi hän oli kirjoittanut

Trenorille -- kirjoittanut otaksuttavasti juuri heidän erottuaan

edellisenä iltana? Tuo ajatus turmeli viimeisen hetken muiston,

teki pilkkaa sanasta, jonka hän oli tullut sanomaan ja vieläpä

särki sovittavan hiljaisuudenkin, jonka yli se lankesi. Hän tunsi

lennähtäneensä takaisin kaikkiin niihin rumiin epäilyksiin, joista

hän ajatteli päässeensä ainiaaksi. Mitä hän loppujen lopuksi tiesi

Lilyn elämästä? Vain niin paljon kuin tämä oli suvainnut näyttää

hänelle, ja miten vähän se oli katsoen siihen, mitä maailma arveli!

Millä oikeudella -- kirje hänen kädessään näytti kysyvän -- millä

oikeudella hän juuri nyt tunkeutui vainajan salaisuuksiin kuoleman

jättämän aukon kautta? Hänen sydämensä huusi, että se oli heidän

viimeisen yhdessäolohetkensä oikeudella, hetkellä, jolloin vainaja

itse oli antanut avaimen hänen käteensä. Niin mitäs, jos Trenorin

kirje oli kirjoitettu sen jälkeen?

Hän laski sen kädestään äkillisen inhon valtaamana ja kääntyi

päättävästi siihen, mitä hänellä oli jäljellä tehtävästään.

Loppujen lopuksi olisi tuo tehtävä helpompi täyttää nyt, kun hänen

persoonallinen osuutensa siihen oli mennyt olemattomiin.

Hän kohotti pulpetin kantta ja näki siinä shekkikirjan ja

muutamia paketteja, laskuja ja kirjeitä, järjestettyinä sillä

täsmällisyydellä, joka oli ominaista kaikille vainajan toimille.

Selden tarkasti ensin kirjeet, koska se oli hänen työnsä vaikein osa.

Tuli ilmi, että niitä ei ollut monta eivätkä ne olleet tärkeitä,

mutta niiden joukossa Selden löysi, omituisin sydämen kouristuksin,

kirjelapun, jonka hän itse oli kirjoittanut Lilylle Bryiden pitojen

jälkeisenä päivänä.

"Milloin saan tulla luoksenne?" -- nämä hänen omat sanansa saivat

hänet toteamaan sen arkuuden, joka oli karkoittanut hänet Lilystä

itse voiton hetkellä. Niin, hän oli aina pelännyt kohtaloaan ja hän

oli liian rehellinen ollakseen nyt tunnustamatta arkuuttaan, sillä

eivätkö nyt olleetkin kaikki hänen entiset epäilyksensä heränneet

henkiin pelkällä Trenorin nimen näkemisellä?

Hän pisti kirjeen taskuunsa taittaen sen huolellisesti niinkuin

ainakin sen, jonka vainajan hallussaanpitäminen oli tehnyt

kallisarvoiseksi. Sitten hän jatkoi paperien tarkastelua.

Hämmästyksekseen hän huomasi, että kaikki laskut olivat kuitatut;

niiden joukossa ei ollut yhtään maksamatonta. Hän avasi shekkikirjan

ja näki, että edellisenä iltana sinne oli tullut kymmenen tuhannen

dollarin shekki rouva Penistonin pesänvalvojilta. Perintöosuus

oli siis maksettu aikaisemmin kuin mitä hän oli osannut odottaa

Gertyn puheista päättäen. Mutta käännettyään lehden hän huomasi

ihmetyksekseen, että huolimatta tästä vastasaadusta summasta varat

olivat jo supistuneet muutamiin dollareihin. Pikainen silmäys

shekkien kantoihin, joista jokainen oli päivätty eilen, osoitti,

että neljän tai viiden sadan dollarin välillä oleva summa perinnöstä

oli käytetty laskujen maksuksi, kun taas jäljellä olevat tuhannet

sisältyivät yhteen shekkiin joka oli samaan aikaan kirjoitettu

Charles Augustus Trenorille.

Selden pani kirjan pois ja vaipui pulpetin viereiselle tuolille. Hän

nojasi kyynärpäänsä pulpetille ja kätki kasvonsa käsiinsä. Elämän

vihaiset vedet kohosivat korkeina hänen ympärillään, niiden kalsea

maku oli hänen huulillaan. Selittikö Trenorille osoitettu shekki

mysteeriota vai syvensikö se sitä? Aluksi hänen järkensä kieltäytyi

toimimasta -- hän tunsi vain sen häpeätahran, jonka saivat aikaan

liiketoimet Trenorin kaltaisen miehen ja Lily Bartin kaltaisen

naisen välillä. Sitten selveni vähitellen hänen sekaantuneet

havaintokykynsä, vanhat vihjaukset ja huhut muistuivat hänen

mieleensä ja noista samoista vihjauksista, joita hän oli pelännyt

saada toteen, hän pani kokoon mysteerion selityksen. Oli siis totta,

että Lily oli ottanut rahoja vastaan Trenorilta, mutta totta myöskin,

kuten pienen pulpetin sisältö näytti, että velka oli ollut hänelle

sietämätön ja että ensi tilaisuuden sattuessa hän oli vapauttanut

itsensä siitä, vaikka tuo teko jätti hänet katsomaan vasten silmiä

hellittämätöntä köyhyyttä.

Tämä oli kaikki, mitä hän tiesi -- kaikki, mitä hän voi toivoa

saavansa jutusta irti. Mykät huulet tyynyllä kielsivät häneltä muun

-- jolleivät ne kuitenkin olleet kertoneet muun siinä suudelmassa,

jonka ne olivat painaneet hänen otsalleen. Niin, hän saattoi nyt

lukea tuohon hyvästijättöön kaiken sen, minkä hänen sydämensä vaati

sieltä löydettäväksi. Hän saattoi myöskin ammentaa sieltä rohkeutta

olemaan syyttämättä itseään siitä, että oli jättänyt saavuttamatta

edullisen tilaisuuden huippukohdan.

Hän näki, että kaikki elämän ehdot olivat liittoutuneet pitämään

heitä toisistaan erillään, sen jälkeen kuin hänen todellinen

irtaantumisensa ulkonaisista vaikutuksista, jotka kuljettivat Lilyä,

olivat menneet hänen henkisen herkkyytensä yli ja tehneet hänelle

vaikeammaksi elää ja rakastaa arvostelematta. Mutta hän oli ainakin

rakastanut Lilyä -- oli ollut taipuvainen perustamaan tulevaisuutensa

uskolle häneen -- ja joskin tuo hetki oli määrätty karkaamaan heiltä,

ennenkuin he voivat tarttua siihen, näki hän nyt, että se oli

pelastettu heille molemmille kokonaisena heidän elämänsä raunioista.

Tämä rakkaudenhetki, tämä ohi vilahtava voitto omasta itsestään

oli pidättänyt heitä sammumasta; se oli Lilyn ajanut Seldenin luo

jokaisessa ponnistelussa ympäristönsä vaikutuksia vastaan ja oli

Seldenissä pitänyt yllä uskoa, joka häntä nyt veti katuvaisena ja

sovitettuna Lilyn puoleen.

Hän polvistui vuoteen viereen ja kumartui vainajan yli kuluttaen

heidän viimeisen hetkensä pohjasakkaa myöten. Ja hiljaisuudessa

heidän välillään vaihtui sana, joka selvitti kaiken.