Viivytellen hetkisen kadun kulmauksessa Lily katseli iltapäivän
elämää Viidennellä avenuella.
Oli huhtikuun loppupäiviä ja kevään sulous tuntui ilmassa. Se
lievensi katujen harmautta, syrjäkatujen tarjoamaa masentavaa näkyä
ja antoi runollisuuden vivahduksen sille hennolle vihreälle verholle,
joka osoitti Puiston sisäänkäytävää.
Seisoessaan siinä Lily huomasi useita tuttuja kasvoja ohikulkevissa
ajoneuvoissa. Sesonki oli ohi ja sitä ylläpitävät voimat olivat
hajaantuneet. Mutta jotkut viipyivät vielä kaupungissa viivytellen
euroopanmatkaansa tai oleskellen pikimmältään kaupungissa
paluumatkallaan Etelästä. Näiden joukossa oli rouva Van Osburgh,
joka istui majesteetillisena kevätvaunuissaan rinnallaan rouva Percy
Gryce, ja Grycen miljoonien uusi perijä hallitsi heidän edessään
imettäjänsä polvilla. Heitä seurasi rouva Hatchin victoriamalliset
sähkövaunut, joissa valtiatar istui kevätpukunsa yksinäisessä
loistossa, joka oli silminnähtävästi aiottu seuraa varten; ja vähän
myöhemmin tuli Judy Trenor Lady Skiddawin seuraamana.
Tämä ohikiitävä pilkistys hänen menneisyyteensä sai hänet tuntemaan
elävämmin sen tarkoituksettomuuden, jota hän tunsi palatessaan
kotiinsa. Hänellä ei ollut mitään tehtävää loppupäiväksi eikä
tuleviksikaan päiviksi, sillä sesonki oli ohi muotiliikkeessä kuten
seuraelämässäkin, ja viikko sitten oli madame Regina huomauttanut
hänelle, ettei hänen palvelustaan enää tarvittu. Madame Regina
supisti aina henkilökuntaansa toukokuun 1 päivänä, ja miss Bart oli
viime aikoina ollut niin epäsäännöllinen -- hän oli niin usein ollut
pahoinvoipa ja saanut niin vähän aikaan silloin, kun tuli työhön
-- että oli ollut erikoinen armo, että hänen erottamisensa oli
lykkäytynyt näinkin kauaksi.
Lily ei kysellyt itseltään, oliko tämä päätös oikeudenmukainen. Hän
tiesi olleensa hajamielinen, kömpelö ja hidas oppimaan. Oli katkeraa
tunnustaa huonommuutensa vaikkapa itselleenkin, mutta hänelle oli
selvinnyt se seikka, ettei hän henkensä elättäjänä voinut koskaan
kilpailla ammattitaitoisten kanssa. Koska hänet oli kasvatettu
olemaan koristeena, hän saattoi tuskin soimata itseään siitä, ettei
hän kyennyt hoitamaan mitään käytännöllistä tointa; mutta tuo huomio
teki lopun siitä lohduttavasta tunteesta, joka hänellä oli yleisestä
käyttökelpoisuudestaan.
Kotiin päin kulkiessaan hänen mieleensä johtui se seikka, ettei
hänen seuraavana aamuna tarvinnut nousta ylös minkään takia.
Pitkäänmakaamisen nautinto kuului mukavaan ja ylelliseen elämään,
sillä ei ollut mitään osaa täysihoitolan työtätekevässä elämässä. Hän
lähti huoneestaan mielellään mahdollisimman varhain ja palasi sinne
mahdollisimman myöhään. Ja hän kulki nyt hitaasti viivyttääkseen
asuntonsa vastenmielistä lähenemistä.
Mutta hänen asuntonsa porraskäytävä sai hänen lähestyessään äkillistä
mielenkiintoa sen takia, että hän huomasi siinä herra Rosedalen
huomiotaherättävän olennon, jonka ympäristön vähäpätöisyys teki
sitäkin valtavammaksi.
Tuo näky täytti Lilyn vastustamattomalla voiton tunteella. Rosedale
oli pari päivää heidän sattumaltatapaamisensa jälkeen tiedustellut,
oliko Lily toipunut pahoinvoinnistaan, mutta sen jälkeen ei Lily
ollut nähnyt häntä eikä kuullut hänestä mitään, ja hänen poissaolonsa
näytti merkitsevän ponnistusta pitää Lily erillään omasta elämästään.
Jos asia oli näin, niin hänen paluunsa osoitti, että tuo ponnistelu
oli ollut turhaa, sillä Lily tiesi, ettei Rosedale ollut mies,
joka kuluttaa aikaansa tyhjiin tunnehaihatteluihin. Hän oli liian
työteliäs, liian käytännöllinen ja ennen kaikkea hänellä oli liian
paljon tekemistä oman edistymisensä kanssa hairahtuakseen tuollaisiin
hyödyttömiin syrjähyppäyksiin.
Räikeänsinisessä vierashuoneessa kuivine pampasruohokimppuineen ja
tunteellisia kohtauksia esittävine haalistuneine teräspiirroksineen
Rosedale katseli ympärilleen ilmeisellä vastenmielisyydellä pannen
hattunsa hajamielisesti likaisen väriselle jalustalle, jota koristi
Rogersin veistos.
Lily istui eräälle plyyshipäällyksiselle sohvalle ja Rosedale
painautui keinutuoliin.
"Taivahan tekijä -- ettehän te voi jatkaa täälläoloanne!" huudahti
hän.
Lily hymähti hänen äänensävylleen. "En ole varma, voinko; mutta olen
tarkastanut menoni hyvin huolellisesti ja paremminkin luulen, että
kykenen peittämään ne."
"Kykenette peittämään ne? Sitä en tarkoita -- tämä paikka ei ole
teitä varten!"
"Sitä minä tarkoitan; sillä olen ollut poissa työstä sitten viime
viikon."
"Poissa työstä -- poissa työstä! Miten te voitte noin puhua! Ajatus,
että teidän on oltava työssä -- se on mahdotonta." Hän sinkautti
ajatuksensa lyhyinä rajuina puuskauksina, ikäänkuin ne olisi
pakotettu esille syvästä sisäisestä harmin kraatterista. "Se on
pilaa -- mieletöntä pilaa", toisti hän katse kiintyneenä ikkunoiden
väliseen peiliin, joka kuvasti huoneen.
Lily yhä hymyili hänen huomautuksilleen. "En tiedä miksi minun
pitäisi pitää itseäni poikkeuksena --", alkoi hän.
"Koska te sitä _olette;_ siinä syy. Ja oleskelunne tällaisessa
paikassa on julma loukkaus. En voi puhua siitä rauhallisena."
Lily ei tosiaankaan ollut nähnyt häntä koskaan niin tavallisesta
liukkuudestaan järkytettynä; ja hänen epämääräisessä kamppailussaan
liikutustaan vastaan oli Lilystä jotain melkein liikuttavaa.
Rosedale nousi niin rajusti, että kiikkutuoli oli mennä kumoon, ja
asettui Lilyn eteen.
"Katsokaas, Miss Lily, lähden ensi viikolla Eurooppaan pariksi
kuukaudeksi käyden Pariisissa ja Lontoossa -- enkä voi jättää teitä
näin. En voi tehdä sitä. Tiedän ettei se kuulu ollenkaan minulle
-- olette antanut sen minun ymmärtää kyllin usein; mutta asianne
ovat huonommin nyt kuin ennen, ja teidän täytyy käsittää, että
teidän on otettava apua vastaan joltakulta. Puhuitte minulle viime
kerralla jostakin velasta Trenorille. Tiedän, mitä tarkoitatte -- ja
kunnioitan tunnettanne siinä asiassa."
Hämmästyksen puna nousi Lilyn kalpeille kasvoille mutta ennenkuin hän
ennätti keskeyttää, jatkoi Rosedale kiihkeästi: "No hyvä, lainaan
teille päästäksenne selväksi Trenorista, enkä tahdo -- minä --
katsokaa tänne, älkää keskeyttäkö, ennenkuin olen lopettanut. Se,
mitä tarkoitan, tulee olemaan puhdas afäärijärjestely, kuten mies
tekisi toiselle miehelle. No, mitä teillä on sanomista sitä vastaan?"
Lilyn puna syveni hehkuksi, jossa kuvastui sekä nöyryytystä että
kiitollisuutta; ja molemmat tunteet ilmenivät hänen vastauksensa
odottamattomassa nokkeluudessa.
"Vain tämä: sitä samaahan juuri Gus Trenor ehdotti, enkähän minä voi
koskaan olla jälleen varma siitä, että ymmärtäisin puhtaintakaan
raha-asiajärjestelyä." Sitten, todeten, että hänen vastauksensa
sisälsi kohtuuttomuuden idun, hän lisäsi ystävällisemmin: "Ei
niin, etten antaisi arvoa teidän hyvyydellenne, etten olisi siitä
kiitollinen, mutta raha-asiat meidän kesken olisivat mahdottomia,
koska minulla ei ole antaa mitään takeita, kun velkani Gus Trenorille
on maksettu."
Rosedale ei vastannut tähän esitykseen mitään; hän näytti tuntevan
päättävän sävyn Lilyn äänessä, mutta hänen näytti kuitenkin olevan
mahdotonta antaa sen päättää tuo kysymys heidän välillään.
Lilyllä oli salaisesti selvä käsitys siitä, mitä Rosedalen mielessä
liikkui. Mitä ahdistusta tämä tunsikaan hänen hellittämättömän
ankaraan kohtaloonsa nähden -- miten vähän hän syventyikään sen
syihin -- Lily näki, että se epäämättömästi lisäsi hänen valtaansa
tuohon mieheen. Oli kuin hänen selittämättömän epäröimisen
ja vastustamisen tunteellaan olisi sama vetovoima kuin hänen
kasvonpiirteidensä ja hänen esiintymisensä hienoudella, mikä antoi
hänen ulkonaiselle ilmestykselleen saavuttamattoman harvinaisuuden
leiman. Rosedalen edistyessä seuraelämän kokemuksissaan oli tämä
saavuttamattomuus käynyt hänelle yhä suuremman arvoiseksi, ikäänkuin
-- hän olisi kokoilija, joka oli oppinut erottamaan pienemmät muodon
ja laadun erilaisuudet jossakin kauankaivatussa esineessä.
Tajuten kaiken tämän Lily ymmärsi, että Rosedale tahtoi naida hänet
heti sillä ainoalla ehdolla, että hän sopisi rouva Dorsetin kanssa.
Ja tuo kiusaus ei ollut niinkään helposti voitettavissa, koska
olosuhteet vähitellen mursivat hänen vastenmielisyytensä Rosedalea
kohtaan. Tuo vastenmielisyys oli kuitenkin vielä olemassa, mutta sitä
karkoittamassa oli Rosedalella lieventäviä ominaisuuksia: eräänlainen
luontainen hyvyys, melkein avuton tunteen uskollisuus, joka näytti
pyrkivän hänen aineellisten eteenpäinponnistelujensa kovan pinnan
läpi.
Lukien Lilyn silmistä, että hänen oli lähdettävä, hän ojensi
kätensä tehden liikkeen, joka ilmaisi jotakin tästä äänettömästä
ristiriidasta.
"Jos vain sallisitte, niin saattaisin teidät kaikkien niiden yli --
asettaisin teidät sinne, missä voisitte pyyhkiä niihin jalkanne!"
selitti hän. Ja Lily tunsi omituista liikutusta nähdessään, että
tuon miehen uusi intohimo ei ollut muuttanut hänen vanhaa arvojen
arvioimistaan.
* * * * *
Lily ei ottanut tuona yönä unitippoja. Hän makasi valveilla
tarkastellen asemaansa siinä räikeässä valossa, jota Rosedalen
käynti oli valanut siihen. Torjuessaan tarjouksen, jonka tämä oli
niin täysin valmis uudistamaan, eikö hän ollut tehnyt uhrausta
jollekin noita abstraktisia kunniankäsitteitä, joita voisi
kutsua moraalisen elämän sovinnaisuuksiksi? Mitä hän oli velkaa
yhteiskuntajärjestykselle, joka oli tuominnut ja karkoittanut hänet
ilman tutkintoa? Hän ei ollut koskaan saanut puolustaa itseään. Hän
oli syytön siihen rikokseen, johon hänet oli huomattu syylliseksi.
Ja hänen vakaumuksensa epäsäännöllisyys saattoi näyttää oikeuttavan
yhtä epäsäännöllisten menetelmien käyttämisen saadakseen takaisin
menetetyn oikeutensa. Pelastaakseen itsensä Bertha Dorset ei ollut
arkaillut tuhoamasta häntä julkisella vääryydellä; miksi hän epäröisi
käyttää yksityiseksi hyväkseen seikkoja, joita sattuma oli laittanut
hänen tielleen? Loppujen lopuksihan puoli sellaisen teon häpeää
riippuu nimestä, joka on tuon teon yhteydessä.
Todistuskappaleet, jotka Lilyn kanssa vahvistivat sitä, olivat
henkilökohtaisen aseman vanhat kumoamattomat: vääryyden,
epäonnistumisen tunne, puhtaan onnen intohimoisen vaatimuksen
tunne seuraelämän itsekästä despotismia vastaan. Kokemus oli
opettanut hänelle, ettei hänellä ollut taitoa eikä moraalista
vakavuutta saattaa elämäänsä uusille laduille, tulla työntekijäksi
työtätekevien joukossa ja antaa ylellisyyden ja huvitusten maailman
mennä menojaan hänen kiinnittämättä siihen huomiotaan. Hän ei voinut
pitää itseään kovin moitittavana tästä saamattomuudesta ja hän oli
ehkä vähemmän moitittava kuin hän luuli. Perityt taipumukset olivat
yhtyneet aikaisempaan kasvatukseen tehdäkseen hänestä sen korkeasti
erikoistuneen tuotteen, jota hän oli. Hän oli muovailtu koristamaan
ja huvittamaan. Mitä muuta tarkoitusta varten luonto pyöristää
ruusun lehden ja kirjailee kolibrin rinnan? Ja oliko se hänen
syynsä, että puhtaasti koristeellinen tehtävä on vähemmän helposti
ja sopusointuisesti täytettävissä yhteiskuntaolentojen kesken
kuin luonnon valtakunnassa, että sitä niin helposti kahlehtivat
aineelliset välttämättömyydet tai häiritsevät moraaliset epäröinnit?
Nämä viimeksimainitut olivat ne kaksi vastakkaista voimaa, jotka
taistelivat hänen rinnassaan yön pitkinä unettomuuden hetkinä. Ja
noustessaan seuraavana aamuna hän tuskin tiesi, mikä oli voittanut.
Hän oli lopen väsynyt unettoman yön vaikutuksesta, ja väsymyksen
kelmeässä valossa tulevaisuus näytti hänestä harmaalta, rajattomalta
ja autiolta.
Hän viipyi myöhään vuoteessa ottamatta vastaan kahvia ja paistettuja
munia, jotka ystävällinen irlantilainen palvelija työnsi oven raosta,
ja vihaten talon kotoista melua ja kadun huutoja ja räminää. Hänen
työtön viikkonsa oli tuonut hänen mieleensä liioitellun voimakkaasti
täysihoitolamaailman pienet kiusat ja hän ikävöi tuota toista
loistomaailmaa, jonka koneisto niin huolellisesti salaa, että toinen
kohtaus yhtyy toiseen ilman huomattavaa toimintaa.
Vihdoin hän nousi ja pukeutui. Jätettyään madame Reginan hän oli
kuluttanut päivänsä kaduilla osaksi paetakseen täysihoitolaelämää,
osaksi toivossa, että ruumiillinen väsymys auttaisi häntä saamaan
unta. Mutta päästyään ulos hän ei voinut päättää, minne mennä, sillä
hän oli karttanut Gertyä sitten muotiliikkeestä poisjoutumisensa eikä
hän ollut varma, olisiko hän tervetullut muuanne.
Aamu muodosti jyrkän vastakohdan edelliselle päivälle. Kylmä
harmaa taivas uhkasi sadetta ja navakka tuuli ajoi pölyä korkealle
ilmaan. Lily käveli Viidettä avennueta Puistoon päin toivoen
löytävänsä rauhallisen sopen, johon istuutua. Mutta kylmä tuuli oli
sietämätöntä, ja tunnin verran käveltyään huojuvien puiden alla sai
väsymys hänessä vallan ja hän pakeni pieneen ravintolaan 59:llä
kadulla. Hänellä ei ollut nälkä ja hän oli aikonut olla syömättä
lunch-ateriaa, mutta hän oli liian väsynyt palatakseen kotiin
ja pitkät valkoiset pöytärivit näyttivät niin viekoittelevilta
ikkunoiden läpi.
Huone oli täynnä naisia, jotka kaikki olivat liian kiivaasti teen
ja piirakan kimpussa huomatakseen hänen tuloaan. Kimeiden äänien
surina kohosi kohti matalaa kattoa jättäen Lilyn erilleen pieneen
äänettömyyden piiriin. Hänet valtasi äkillinen syvän yksinäisyyden
tunne. Hän oli kadottanut ajan tajunnan ja hänestä tuntui, ikäänkuin
hän ei olisi puhellut kenenkään kanssa moneen päivään. Hänen silmänsä
tarkastelivat ympärillä olevien kasvoja etsien vastakatsetta, jotakin
merkkiä hänen ahdinkonsa aavistelusta. Mutta nuo kalpeat kiireiset
naiset käsilaukkuineen ja muistikirjoineen ja nuottikääryineen olivat
kaikki syventyneinä omiin asioihinsa, ja niilläkin, jotka istuivat
yksikseen, oli kiire tarkastellessa näytearkkeja tai selaillessa
kuvalehtiä teekulaustensa välillä. Lily yksin oli toimeton.
Hän joi useita kuppeja teetä, jota tarjottiin hänen
osterimuhennosannoksensa kanssa, ja hänen ajatusjuoksunsa tuntui
selvemmältä ja vilkkaammalta, kun hän tuli jälleen kadulle. Hän
totesi nyt, että hän ravintolassa istuessaan oli huomaamattaan
päässyt lopulliseen päätökseen. Tuo huomio antoi hänelle välittömän
toiminnan kuvittelun; oli mieltä keventävää ajatella, että hänellä
nyt oli syytä kiirehtiä kotiin. Pitkittääkseen tuon tunteen tuottamaa
mielihyvää hän päätti kävellä, mutta matka oli niin pitkä, että hän
huomasi katsovansa hermostuneesti kelloja matkansa varrella.
Kotiin päästyään hän kuitenkin huomasi, että hänellä vielä oli
aikaa istahtaa ja levähtää muutamia minuutteja, ennenkuin toteutti
suunnitelmansa. Tuo viivyttely ei heikontanut huomattavasti hänen
päätöstään. Häntä pelästytti ja samalla innostutti se tarmokas
päättäväisyys, jota hän tunsi itsessään; hän näki, että se tulisi
helpommaksi, koko joukon helpommaksi kuin hän oli kuvitellut.
Kello viisi hän nousi, avasi arkkunsa ja otti sinetöidyn
käärön, jonka hän pisti poveensa. Ei edes käärön kosketuskaan
värisyttänyt hänen hermojaan, kuten hän oli puoleksi odottanut.
Välinpitämättömyyden panssari näytti verhoavan häntä, ikäänkuin hänen
tahtonsa voimakas ponnistus olisi lopullisesti turruttanut hänen
hienommat tunnehermonsa.
Hän pukeutui vielä kerran ulosmenoa varten, lukitsi oven ja meni
ulos. Hänen katukäytävälle päästyään oli vielä päivä, mutta pilvet
synkensivät taivaan. Hän tuli Viidennelle avenuelle ja alkoi
kävellä hitaasti pohjoiseen päin. Hän tunsi kyllin tarkasti rouva
Dorsetin tavat tietääkseen, että hän oli aina tavattavissa kotoa
viiden jälkeen. Oli kuitenkin mahdollista, ettei hänen puheilleen
päässyt, varsinkaan niin vähän tervetullut vieras, jota vastaan
hänen oli ollut mahdotonta turvata itseään erikoisilla määräyksillä.
Mutta Lily oli kirjoittanut paperilapun, jonka hän aikoi lähettää
ylös nimikorttinsa kanssa ja jonka hän ajatteli turvaavan hänelle
puheillepääsyn.
Lily oli varannut itselleen aikaa kulkea jalkaisin rouva Dorsetin luo
ajatellen, että nopea kulku kylmässä iltailmassa helpottaisi hänen
hermojensa rauhoittumista. Mutta hän ei todellisuudessa tarvinnut
rauhoittumista. Hän hallitsi asemaansa tyynenä ja järkähtämättömänä.
Saavuttuaan Viidennellekymmenennelle kadulle puhkesivat äkkiä pilvet
ja kylmä sadesuihku alkoi piestä hänen kasvojaan. Hänellä ei ollut
varjoa ja kosteus tunkeutui pian hänen ohuen kevätpukunsa läpi.
Hänellä oli vielä puoli mailia määräpaikkaansa, ja hän päätti kulkea
Madison avenuen poikki ja nousta raitiotievaunuun. Kun hän kääntyi
sivukadulle, heräsi hänessä äkkiä hämärä muisto. Tätä katua hän
oli kulkenut Seldenin kanssa tuona syyskuun päivänä kaksi vuotta
sitten; muutaman askelen päässä oli se katuovi, josta he olivat
yhdessä menneet sisään. Tuo muisteleminen päästi irralleen joukon
jähmettyneitä mielenliikuntoja -- sen ainoan kevään ikävöimisiä,
suruja, kuvitteluja, uhkuvaa versoamista, jonka hänen sydämensä oli
koskaan tuntenut. Oli outoa huomata kulkevansa sen miehen asunnon
ohi sellaisella asialla. Lilystä tuntui kuin näkisi hän tekonsa
samoin kuin Selden näkisi sen -- ja se seikka, että tämä joutuisi
siihen, että hänen, päämääränsä saavuttaakseen, täytyi tehdä kauppaa
Seldenin nimellä, käyttää hyväkseen hänen menneisyytensä salaisuutta,
jähmetytti hänen verensä häpeästä. Miten pitkän matkan hän oli
kulkenut heidän ensimmäisestä keskustelustaan lähtien! Silloinkin
hänen jalkansa olivat alkaneet astua polkua, jota hän nyt kulki --
silloinkin hän oli torjunut käden, jonka Selden oli ojentanut.
Kaikki hänen närkästyksensä Seldenin luulotellun kylmyyden takia oli
kuin pois pyyhkäisty tuon muiston esille rynnätessä. Kahdesti oli
Selden ollut valmis auttamaan häntä -- auttamaan häntä rakastamalla
häntä, kuten hän oli sanonut -- ja jos hän kolmannella kerralla
oli näyttänyt jättävän hänet, niin ketä muuta hän saattoi syyttää
kuin itseään?... No niin, tuo osa hänen elämästään oli mennyttä;
hän ei tiennyt, miksi hänen ajatuksensa vielä luisuivat siihen.
Mutta jäljellä oli äkillinen halu nähdä häntä; se kasvoi polttavaksi
ikäväksi, kun Lily pysähtyi hänen asuntonsa vastakkaiselle
katukäytävälle. Katu oli tyhjä ja pimeä, sade huuhteli sitä. Lily
näki hengessään hänen rauhallisen huoneensa, kirjahyllynsä ja tulen
takassa. Hän katsahti ylös ja näki tulta hänen ikkunastaan. Sitten
hän kulki kadun yli ja astui taloon.