"Katsokaa näitä koristeita, Miss Bart, jokainen niistä on ommeltu
väärään."
Kookas työnjohtajatar, jolla oli ikäänkuin sivulta puristuneet
kasvot, laski tuon tuomitun metallilanka- ja harsokangaslaitelman
Lilyn viereiselle pöydälle ja siirtyi seuraavan luo.
Heitä oli kaksikymmentä työhuoneessa, heidän uupuneennäköiset
kasvonsa olivat kumartuneina heidän taiteensa työkalujen ylle;
sillä tämä kaikin mahdollisin tavoin vaihtelevien rikasten
naisten päähineiden valmistus oli totisesti jotain enempää kuin
teollisuutta. Heidän omat kasvonsa olivat kelmeät kuuman ilman
ja istumatyön vaikutuksesta: he olivat hienon muotiliikkeen
palveluksessa ja olivat jokseenkin hyvin puettuja ja palkattuja,
mutta nuorinkin heistä oli yhtä kalpea ja rasittuneen näköinen kuin
keski-ikäinen. Koko työhuoneessa oli vain yksi, jonka poskilla
veri vielä näkyvästi virtasi, ja nuo posket hohtivat harmista, kun
Miss Bart työnjohtajattaren pisteliäästä käskystä alkoi repiä pois
hatunrungolta sitä verhoavia koristeita.
Gerty Farishin toivehikkaalle mielelle näytti ratkaisu saavutetulta,
kun hän muisti, kuinka sievästi Lily osasi koristaa hattuja. Nuorten
naisten muotiliikelaitokset, jotka olivat syntyneet ylhäisen
suojeluksen alaisena ja jotka antoivat tuotteilleen tuon leiman, jota
on mahdoton määritellä ja jota ammattikäsi ei voi koskaan antaa,
olivat kiihoittaneet Gertyn tulevaisuudensuunnitelmia ja saaneet
Lilynkin vakuutetuksi siitä, ettei hänen eronsa rouva Norma Hatchista
tarvinnut saattaa häntä riippuvaisuuteen ystävistään.
Lähtö oli tapahtunut muutamia viikkoja Seldenin käynnin jälkeen.
Gertyn innostaminen hattuihin sai Lilyssä yht'äkkiä jälleen eläviksi
hyödyllisen toiminnan toiveet. Tässä oli loppujen lopuksi jotakin,
jota hänen viehättävät huolettomat kätensä saattoivat todellakin
tehdä; hän ei ensinkään epäillyt niiden kykyä solmia nauha tai
asettaa kukka edullisesti. Ja hän tietenkin odotti saavansa
suorittaakseen näitä viimeistelytöitä; halvemmat sormet, kömpelöt,
harmaat, neulanpistelemät sormet valmistaisivat rungot ja ompelisivat
verhot hänen vallitessaan viehättävää pientä julkisivupuotia --
puotia valkoisine paneleineen, peileineen ja sammalen vihreine
seinäverhoineen -- missä hänen viimeistelemänsä tuotteet, hatut ja
muut, olisivat telineillään kuin lentoonlähtevät linnut.
Mutta jo aivan Gertyn sotaretken alussa tämä vihreän ja valkoisen
puodin unelma oli saanut haihtua. Muita muotimaailman naisia oli jo
tällaisessa asemassa saaden kiittää hattujensa menekistä nimensä ja
nauharuusukkeiden maineeseen tulleen sitomistaidon vetovoimaa. Mutta
nämä etuoikeutetut henkilöt saattoivat vaatia luottamusta mahtiinsa,
joka aineellisesti ilmeni heidän kyvyssään maksaa viipymättä puodin
vuokransa ja luovuttaa sievä summa juoksevia menoja varten. Mistä
Lily saattoi löytää sellaista tukea? Ja jos se olisi löydettykin,
miten saattoi hankkia itselleen suojelusta naisilta, joiden suosiosta
hän oli riippuvainen? Gerty sai tietää, että sen myötätunnon, mitä
hänen ystävänsä asia olisi muutamia kuukausia sitten herättänyt,
oli turmellut, jollei aivan hävittänyt, tämän yhteys rouva Hatchin
kanssa. Lily oli vielä kerran vedetty pois hämärästä asemastaan
kylliksi ajoissa pelastaakseen itsekunnioituksensa, mutta liian
myöhään saadakseen osakseen yleistä puolustusta. Freddy Van Osburghia
ei saatu naimisiin rouva Hatchin kanssa; hänet oli pelastettu viime
tingassa -- Gus Trenorin ja Rosedalen ponnistuksilla, tiesivät
jotkut -- ja hän oli kiirehtinyt Euroopaan vanhan Ned Van Alstynen
kanssa, mutta vaara, johon hän oli ollut joutumaisillaan, luettaisiin
aina Miss Bartin myöntyväisyyden syyksi, ja se olisi aina omansa
herättämään epämääräistä yleistä epäluottamusta häntä kohtaan.
Gertyn tiedustelu kohtasi joka tapauksessa lujaa vastarintaa, ja
vaikka Carry Fisher, joka sillä hetkellä oli kuin siiville lyöty
osuutensa takia Hatchin juttuun, ponnisteli yhdessä Miss Farishin
kanssa, ei heillä ollut sen parempaa menestystä. Gerty koetti salata
epäonnistumistaan aroilla selittelyillä, mutta Carry, aina yhtä
puhdassieluisena, esitti asian suoraan ystävättärelleen.
"Minä menin suoraan Judy Trenorin luo, hänellä kun on vähemmän
ennakkoluuloja kuin muilla ja hän kun on sitäpaitsi aina vihannut
Bertha Dorsetia. Mutta mitä sinä, Lily, olet tehnyt hänelle? Heti
kun tuli puhe sinun alkuun päästämisestäsi, puhkesi hän kiihkeästi
puhumaan jostakin rahasta, jota sinä olet saanut Gusilta. En ole
koskaan ennen tiennyt häntä niin kiivaaksi. Tiedäthän, että hän
sallii miehensä tehdä kaikkea muuta paitsi ei tuhlaavan rahaa
ystävilleen; ainoa syy, miksi hän on nyt minua kohtaan kuin ihminen
ainakin, on se, että hän tietää minun tulevan toimeen -- Gus
keinotteli sinun hyväksesi, niinhän sanoit? No niin, mistä viha?
Hänellä ei ollut menetettävänä mitään afääriä. Eihän hän menettänyt?
No mitä ihmettä sitten -- mutta minä en koskaan _voinut_ ymmärtää
sinua, Lily!"
Asia päättyi siihen, että kaikkien tuskallisten kyselyjen jälkeen
rouva Fisher ja Gerty päättivät toimittaa yhteisen ystävättärensä
madame Reginan kuuluisan muotiliikkeen työhuoneeseen. Tämäkin
järjestely vaati erikoisia neuvotteluja, sillä madame Reginalla oli
voimakkaat ennakkoluulot harjoittamattomia apulaisia kohtaan ja hänet
sai taipumaan vain se seikka, että hänellä oli rouva Bryn ja rouva
Gormerin suojelus Carry Fisherin vaikutuksen lisäksi. Hän oli ollut
alussa halukas antamaan Lilylle paikan näytehuoneessa; hattujen
koristajana hieno kauneus saattaa olla arvokas lisä. Mutta Miss Bart
asettui vastustamaan ja sai Gertyn heti puolelleen, kun taas rouva
Fisher alistuen nyrpeänä tähän Lilyn viimeisimpään järjettömyyden
todisteeseen lohdutti itseään sillä, että ehkäpä loppujen lopuksi
olisi hyödyllisempää Lilyn oppia käsityötä. Lilyn jättivät sentähden
Reginan työhuoneeseen hänen ystävättärensä ja rouva Fisher jätti
hänet huokaisten helpotuksesta, kun taas Gertyn huolenpito jatkui
etäältä.
Lily oli ryhtynyt työhönsä aikaisin tammikuussa; siitä oli nyt
kulunut kaksi kuukautta, ja hän sai yhä toria kykenemättömyydestään
ommella koristeita hatunrunkoon. Palatessaan työhönsä hän kuuli
sipinää ja supinaa pitkin pöytää. Hän tiesi olevansa toveriensa
arvostelun ja ilonpidon esineenä. He tietenkin tiesivät hänen
vaiheensa -- kunkin huoneessa työskentelevän elämän tunsivat
tarkasti toiset ja keskustelivat siitä vapaasti -- mutta tuo tieto
ei herättänyt heissä mitään luokkakateutta, tuo luokkaerotus
vain selitti, miksi hänen harjaantumattomat sormensa yhä vielä
erehtyivät työn alkeissa. Lily ei halunnut, että he näkisivät hänessä
säätyerotusta, vaan hän oli toivonut, että he kohtelisivat häntä
vertaisenaan ja että hän ehkä ennen pitkää osoittautuisi olevan
heitä ylempänä valmisteen erikoisessa näppäryydessä, ja hänelle
oli nöyryyttävää huomata, että kahden kuukauden aherruksen jälkeen
hänessä yhä ilmeni aikaisemman harjoituksen puutetta. Se päivä oli
etäällä, jolloin saattoi toivoa voivansa käyttää niitä lahjoja, joita
hän tunsi varmasti omistavansa. Vain kokeneilla työntekijöillä oli
tuo hieno taito muovailla ja koristaa hattu, ja työnjohtajatar piti
häntä hellittämättömästi yhä valmistavissa töissä.
Lily alkoi repiä irti koristeita rungosta kuunnellen hajamielisenä
puheen sorinaa, joka yltyi ja hiljeni Miss Haines'in toimeliaan
olennon liikkeiden mukaan. Ilma oli paksumpi kuin tavallisesti, koska
Miss Haines, jolla oli kylmä, ei ollut antanut avata ikkunaa edes
puolipäiväloman aikana, ja Lilyn pää oli niin raskas unettoman yön
jälkeen, että hänen toveriensa puheen sorina tuntui kuin unessa.
Tuo tarkoitukseton puhetulva jatkui keskeytymättömänä. Silloin
tällöin erotti siitä jonkun tutun nimen. Kaikesta oudoimmalta
tuntui Lilystä näiden nimien kuuleminen ja noiden naisten
silmillä katsottuna katkonaisen ja vääristetyn kuvan näkeminen
siitä maailmasta, jossa hän oli elänyt. Hän ei ollut koskaan
ennen aavistanut, millä tyydyttämättömällä uteliaisuudella ja
ivallisella häikäilemättömyydellä keskusteltiin hänestä ja hänen
piiristään tuossa maailmassa, joka eli heidän turhamaisuudestaan ja
huikentelevaisuudestaan. Jokainen madame Reginan työhuoneen tyttö
tiesi, kenelle heidän käsissään oleva päähine oli tarkoitettu, ja
jokaisella oli oma mielipiteensä sen tulevasta omistajasta ja tarkka
tieto tämän yhteiskunta-asemasta. Se, että Lily oli siltä taivaalta
pudonnut tähti, ei lisännyt heidän mielenkiintoaan häneen, sittenkuin
ensimmäinen uteliaisuuden puuska oli ohi. Hän oli pudonnut, hän oli
"haaksirikkoutunut", ja uskollisena rotunsa käsitykselle heissä
herätti kateutta vain menestys -- suuri käsinkosketeltava aineellinen
suoritus. Tietoisuus hänen erilaisessa katsantokannastaan piti heitä
vain hieman etäällä hänestä, ikäänkuin hän olisi muukalainen, jota
oli vaikea puhutella.
"Miss Bart, jollette voi ommella noita koristeita suorempaan, niin on
minusta parempi, että annatte hatun Miss Kilroylle."
Lily katsoi surullisen näköisenä alas työhönsä. Johtajatar oli
oikeassa, koristeiden ompeleminen kävi auttamattoman huonosti. Mikä
teki hänet nyt niin paljon kömpelömmäksi kuin tavallisesti? Oliko se
kasvava vastenmielisyys työtään kohtaan vai hetkellinen fyysillinen
kykenemättömyys? Hän nousi ja ojensi hatun Miss Kilroylle, joka otti
sen salaa hymähtäen.
"Olen pahoillani; pelkään, etten voi oikein hyvin", hän sanoi
työnjohtajattarelle.
Miss Haines ei virkkanut mitään. Hän ei alusta alkaen ollut
ennustanut hyvää, että madame Regina oli suostunut ottamaan
hienostoon kuuluvan harjoittelijan hänen työläistensä joukkoon. Tähän
taidon temppeliin ei haluttu aivan alkajia, ja Miss Haines olisi
ollut enemmän kuin inhimillinen, jollei hänestä olisi ollut hauskaa
nähdessään ennustuksensa toteutuvan.
"Teidän on kai parempi palata sitomaan nauhanpäitä", sanoi hän
kuivasti.
Lily pujahti ulos viimeisenä työstäpäässeiden parvessa. Hän ei
mielellään yhtynyt heidän meluavaan lähtöjoukkoonsa; päästyään
kadulle hän tunsi aina vastustamatonta vetovoimaa vanhaa elintapaansa
kohtaan, vaistomaista peräytymistä kaikesta, mikä oli sivistymätöntä
ja sekalaista. Niinä päivinä -- miten etäisiltä ne nyt tuntuivatkaan!
-- jolloin hän oli käynyt Tyttöjen klubilla Gerty Farishin kanssa,
hän oli tuntenut äkillistä mielenkiintoa työtätekevää luokkaa
kohtaan. Mutta se johtui siitä, että hän katsoi alas heihin ylhäältä,
armeliaisuutensa ja hyväntekeväisyytensä onnellisesta korkeudesta.
Nyt, kun hän oli heidän tasallaan, tuo katsantokanta oli vähemmän
mielenkiintoinen.
Hän tunsi jonkun koskettavan käsivarttaan ja tapasi Miss Kilroyn
katuvannäköisen katseen.
"Miss Bart, luulen teidän osaavan ommella ne koristeet yhtä hyvin
kuin minäkin, kun olette voinnissanne. Miss Heines ei menetellyt
hienosti teitä kohtaan."
Lily punastui tuosta odottamattomasta lähentymisestä; siitä oli kauan
aikaa kun hän oli lukenut hyvyyttä kenenkään paitsi Gertyn silmistä.
"Oo, kiitän teitä; en voi erikoisen hyvin, mutta Miss Heines on
oikeassa. Minä _olen_ kömpelö."
"No, työ ei suju keltään, kun päätä särkee", Miss Kilroy pysähtyi
epäröiden. "Teidän pitää mennä kotiin ja panna maata. Oletteko
koskaan koettanut orangeinia?"
"Kiitos!" Lily ojensi kätensä. "Olette kovin hyvä -- aion mennä
kotiin."
Hän katsoi kiitollisena Miss Kilroyhin, mutta ei tiennyt, mitä
sanoa lisäksi. Hän tiesi, että tämä aikoi tarjoutua saattamaan
häntä kotiin, mutta hän halusi olla yksin ja hiljaa -- hyvyyskin,
senlaatuinen hyvyys, mitä Miss Kilroy saattoi tarjota, olisi
häirinnyt häntä juuri nyt.
"Kiitän teitä", toisti hän kääntyessään pois.
Hän lähti kulkemaan länteen päin maaliskuun kalseassa hämärässä sitä
katua kohti, jolla hänen täyshoitolansa oli. Hän oli päättävästi
torjunut Gertyn asuntotarjouksen. Jotakin hänen äitinsä ylpeästä
kieltäytymisestä huomaavaisuudesta ja myötätunnosta alkoi kehittyä
hänessä, ja pienet asunnot ja läheinen yhteiselämä tuntui hänestä
yleensä vähemmän siedettävältä kuin eteisellä varustettu makuuhuone
talossa, jossa hän saattoi huomaamatta tulla ja mennä toisten
työtätekevien joukossa. Tämä yksinäisyyden ja riippumattomuuden
halu oli pitänyt häntä yllä jonkun ajan; mutta nyt, ehkä kasvavasta
fyysillisestä väsymyksestä, joka valtasi hänet silloin tällöin, hän
alkoi äkkiä tuntea ympäristönsä puutteellisuuden ja epämukavuuden.
Päivän työn päätyttyä hän pelkäsi palata ahtaaseen huoneeseensa
tahraisine seinäpapereineen ja mauttomine tauluineen, ja hän vihasi
jokaista askelta sinnepäin.
Mutta eniten häntä peloitti kulkea Kuudennen avenuen kulmauksessa
olevan apteekin ohi. Hän oli aikonut kulkea toista tietä kuten
tavallisesti viime aikoina. Mutta tänään hänen askeleensa
suuntautuivat vastustamattomasti sinnepäin. Hän koetti kulkea alempaa
kadun yli, mutta kuormarattaat työnsivät hänet takaisin ja hän
kulki vinosti kadun yli päästen katukäytävälle juuri apteekin oven
vastapäätä.
Myymäläpöydän takaa häntä silmäili proviisori, joka oli tarkannut
häntä jo kadulla. Lily pisti reseptin tämän käteen. Reseptistä ei
voinut olla epäilystäkään; se oli kopio rouva Hatchin reseptistä,
tämän apteekkarin antama. Lily oli varma, että proviisori hyväksyisi
sen empimättä. Epäyksen hermostunutta pelkoa tai vaikkapa vain
epäilyn ilmaisua osoittivat kuitenkin hänen vapisevat kätensä, kun
hän oli tutkivinaan edessään olevia hajuvesipulloja.
Proviisori oli lukenut reseptin tekemättä muistutuksia, mutta
ojentaessaan pullon hän epäröi.
"Älkää vain ylittäkö annosta, tietenkään", huomautti hän.
Lilyn sydän pysähtyi. Mitä tuo mies tarkoitti katsellessaan häntä
tuolla tavalla?
"Tietenkään en", mutisi hän ojentaessaan kätensä.
"No niin on hyvä -- se on kummallisesti vaikuttava juoma. Tippa tai
pari lisää, ja olette mennyttä kalua -- ja lääkärit eivät tiedä,
miksi."
Pelko, että proviisori alkaisi kysellä häneltä tai jättäisi pullon
antamatta, tukahdutti myöntymyksen mutinan hänen kurkkuunsa. Ja
kun hän vihdoin pääsi kunnialla apteekista, huimasi häntä melkein
voimakas helpotuksen tunne. Pelkkä käärön kosketus värisytti hänen
väsyneitä hermojaan, se kun lupasi hänelle suloisen rauhallisen yön,
ja toinnuttuaan hetkellisestä pelostaan hän tunsi ikäänkuin unen ensi
oireet jo valtaisivat hänet.
Hämmennyksissään hän töytäsi erästä miestä vasten, joka kiiruhti alas
aseman alimmaisia portaita. Mies vetäytyi takaisin ja Lily kuuli
mainittavan nimeään hämmästyneesti. Se oli Rosedale, turkispalttoo
yllä, hyvinvoivan ja onnellisen näköisenä -- mutta miksi hän
tuntui Lilystä häämöttävän niin kaukaa ja ikäänkuin särkyneiden
kristallipalasien läpi? Ennenkuin Lily pääsi selville tuosta
ilmiöstä, tapasi hän itsensä puristamasta kättä hänen kanssaan. He
olivat eronneet, Lily ivallisena, Rosedale harmissaan; mutta tästä ei
näyttänyt jäävän jälkeäkään, kun heidän kätensä kohtasivat toisensa,
ja Lily tunsi vain epäselvää halua pysyä kiinni hänessä.
"No, miten on laita, Miss Lily? Te ette voi hyvin!" huudahti
Rosedale; ja Lily pakotti huulensa heikkoon rauhoittavaan hymyyn.
"Olen hieman väsynyt -- ei se mitään ole. Jääkää hetkiseksi
kanssani", änkytti hän. Että hän saattoikin pyytää tuota palvelusta
Rosedalelta!
Rosedale tarkasti sitä likaista ja sopimatonta kulmausta, jossa he
seisoivat ja jossa raitiovaunujen ja kaikenlaisten ajopelien melu oli
korviasärkevä.
"Me emme voi seisoa täällä; mutta sallikaa minun viedä teidät
jonnekin teelle. _Longworth_ on vain muutaman askelen päässä täältä,
eikä siellä ole ketään tähän aikaan."
Rauhassa nautittu kuppi teetä, syrjässä melusta ja liasta, näytti
tällä hetkellä Lilystä ainoalta lohdutukselta. He saapuivat Rosedalen
mainitseman hotellin naistenovelle, ja hetkistä myöhemmin he istuivat
vastatusten ja tarjoilija oli asettanut teetarjottimen heidän
välilleen.
"Eikö saa olla ensin konjakkia tai whiskey'a? Olette jokseenkin
väsyneen näköinen, Miss Lily. No hyvä, laittakaa sitten teenne
väkeväksi, ja tarjoilija, antakaa tyyny ladyn selän taakse."
Lily hymyili raukeasti, kun häntä kehoitettiin laittamaan teensä
väkeväksi. Se oli houkutus, jota hän aina koetti vastustaa. Hänen
voimakkaan kiihoittimen vaatimuksensa kanssa oli ristiriidassa
vaatimus saada unta -- tuo keskiyön vaatimus, jonka saattoi tyydyttää
vain hänen kädessään oleva pieni pullo. Mutta tänään tee saattoi
tuskin missään tapauksessa olla liian väkevää. Hän luotti, että se
valaisi lämpöä ja päättäväisyyttä hänen tyhjiin suoniinsa.
Hän istui taaksepäin nojaten Rosedalen edessä, silmät kiinni
väsymyksestä, vaikkakin ensimmäinen lämmin virtaus jo elähdytti
hänen kasvojaan. Rosedalen valtasi jälleen hänen kauneutensa. Tumma
väsymyksen aiheuttama rengas silmien alla, sairaalloinen sinertävä
kalpeus ohimoilla saattoi oikein näkyviin hänen tukkansa ja
huuliensa värin. Ravintolan tummaa suklaan väristä taustaa vastaan
hänen päänsä puhdaspiirteisyys kuvastui kirkkaampana kuin koskaan
loisteliaasti valaistussa tanssisalissa. Rosedalella oli häntä
katsellessa hämmentynyt epämukava tunne, ikäänkuin hänen kauneutensa
olisi unohdettu vihollinen, joka on ollut väijyksissä ja nyt hyökkää
aavistamatta hänen kimppuunsa.
Keventääkseen ilmaa Rosedale koetti antaa keskustelulle kevyen sävyn.
"Miss Lily, miksi minä en ole nähnyt teitä miesmuistiin. Minä en
tiedä, mitä teistä on tullut."
Lily, joka teestä oli saanut takaisin tavallisen ajatustensa
selvyyden, näki mitä Rosedale ajatteli ja sanoi heikosti hymyillen:
"Te ette todennäköisesti tahtonut tietää minusta. Olen liittynyt
työtätekeviin luokkiin."
Rosedale tuijotti todellisen hämmästyksen vallassa. "Ettehän tarkoita
--? Miksi, mitä ihmettä te oikein teette?"
"Opettelen tulemaan modistiksi -- ainakin koetan opetella", selitti
Lily nopeasti.
Rosedale tukahdutti hiljaisen hämmästyksen vihellyksen. "No älkää nyt
-- ettehän tarkoita totta, ettehän?"
"Täyttä totta. Minun on pakko tehdä työtä elääkseni."
"Mutta minä ymmärsin -- luulin teidän olevan Norma Hatchin seurassa."
"Kuulitteko, että olin mennyt hänelle sihteeriksi?"
"Jotain sinnepäin, luullakseni." Hän kurottautui täyttämään kuppiaan.
Lily näki, miten tuo keskusteluaihe hämmästytti hänen seuralaistaan,
ja katsoen häntä silmiin hän sanoi äkkiä: "Läksin hänen luotaan kaksi
kuukautta sitten."
Rosedale yhä kopeloi teekannua, ja Lily tunsi varmasti, että hän
oli kuullut, mitä hänestä oli puhuttu. Mutta mitä tässä oli, jota
Rosedale ei ollut kuullut?
"Eikö se ollut mukava paikka?" kyseli hän hakien helpotusta.
"Liian mukava -- siihen olisi voinut painua liian syvälle." Lily
nojasi toisella käsivarrellaan pöydän päähän ja katsoi Rosedaleen
tarkemmin kuin koskaan ennen. Epämääräinen päähänpisto vaati häntä
uskomaan asiansa tuolle miehelle, jonka uteliaisuudelta hän oli aina
ylpeästi puolustautunut.
"Te tunnette rouva Hatchin, eikö niin? No hyvä, te ehkä voitte
ymmärtää, että saattaa järjestää asiat toiselle liian helpoiksi."
Rosedale katsoi hieman hämmästyneenä, ja Lily muisteli, että Rosedale
oli mahdoton salavihjauksiin.
"Se ei ollut teille millään muotoa sopiva paikka", myönteli Rosedale
niin Lilyn katseen valtaamana, että hän tunsi outoa vetoa läheiseen
tuttavallisuuteen Lilyn kanssa. Hän, joka oli saanut tyytyä pelkkiin
pikaisiin silmäyksiin, huomasi nyt seuralaisensa katseen lepäävän
itsessään sellaisella voimalla, että se suloisesti huumasi hänet.
"Minä läksin", jatkoi Lily, "jotteivät ihmiset sanoisi, että autoin
rouva Hatchia pääsemään naimisiin Freddy Van Osburghin kanssa -- joka
ei ole ollenkaan liian hyvä hänelle -- ja kun he yhä edelleenkin
sanovat sitä, niin huomaan, että olisin yhtä hyvin voinut pysyä
paikoillani."
"Oh, Freddy --", Rosedale jätti äkkiä syrjään tuon keskusteluaiheen.
"Freddy ei osaa arvostella -- mutta minä _tiesin_, ettette te ollut
sekaantunut siihen. Se ei ole teidän kaltaistanne."
Lily punastui hieman: hän ei voinut salata itseltään, että nuo sanat
olivat hänelle mieleen. Hän olisi mielellään istunut siinä, juonut
vielä teetä ja puhellut enemmänkin itsestään Rosedalelle. Mutta
tottuneena noudattamaan sovinnaisia tapoja hän muisti, että oli aika
lopettaa tämä yhdessäolo, ja hän teki pienen liikkeen sysätäkseen
tuolinsa taaksepäin.
Rosedale teki torjuvan liikkeen. "Odottakaa hetkinen -- älkää menkö
vielä, istukaa hiljaa ja jääkää vähäksi aikaa vielä. Te näytätte
lopen uupuneelta. Ettekä te ole kertonut minulle" -- Hän pysähtyi
äkkiä tuntien menneensä pitemmälle kuin hän oli aikonut. Lily huomasi
sen ja ymmärsi; hän ymmärsi myöskin sen lumouksen luonteen, jonka
valtaan hän näytti joutuneen, kun hän, katsoen häntä silmiin, alkoi
taas äkkiä: "Mitä ihmettä te tarkoititte sanomalla juuri, että
opettelette tulemaan modistiksi?"
"Juuri sitä, mitä sanoin. Olen madame Reginan luona opissa."
"Hyvä Jumala -- _tekö?_ Mutta mitä varten? Tiesin että tätinne on
sortanut teitä; rouva Fisher puhui minulle siitä. Minä ymmärsin
teidän saaneen perintöä häneltä --"
"Sain kymmenen tuhatta dollaria; mutta se maksetaan vasta ensi
kesänä."
"No mutta, katsokaas; tehän voisitte lainata sitä vastaan milloin
haluaisitte."
Lily pudisti päätään vakavana. "En, sillä minä olen jo lainannut sitä
vastaan."
"Niinkö? Koko kymmenen tuhatta?"
"Joka pennin." Hän pysähtyi ja jatkoi äkkiä katsoen Rosedalen
silmiin: "Luulen Gus Trenorin puhuneen teille kerran, miten hän
hankki minulle rahaa arvopaperikaupalla."
Lily jäi odottamaan, ja Rosedale, hämmästyksestä jähmettyneenä,
mutisi kuulleensa jotain sentapaista.
"Hän hankki noin yhdeksän tuhatta dollaria", jatkoi Lily äänessä
yhtä kiihkeä puhumishalun sävy. "Siihen aikaan käsitin, että hän
spekuleerasi minun omilla rahoillani; se oli minulta uskomattoman
typerää, mutta minä en tiennyt raha-asioista mitään. Jälkeenpäin
huomasin, ettei hän ollut käyttänyt minun rahojani -- mitä hän sanoi
hankkineensa minulle, oli hän todellisuudessaan antanut minulle.
Sillä hän tietysti tarkoitti hyvää; mutta se oli sitä lajia velkaa,
josta oli kaikin mokomin päästävä. Kovaksi onneksi minä tuhlasin tuon
rahan ennen kuin huomasin erehdykseni, ja niin menee koko perintöni
sen maksamiseen. Siinä syy, miksi koetan opetella jotakin ammattia."
Tämän hän esitti selvästi, harkitusti, pysähtyen lauseiden välillä,
niin että jokainen ennättäisi syöpyä kuulijan mieleen. Hänellä oli
kiihkeä halu, että jokin tietäisi totuuden tässä muutoksessa, ja
myöskin, että huhu hänen aikomuksestaan maksaa tuo summa takaisin
tulisi Judy Trenorin kuuluville. Ja hänen mieleensä oli heti tullut,
että Rosedale, jonka oli onnistunut päästä Trenorin uskotuksi, oli
sopiva henkilö kuulemaan ja välittämään edelleen nämä asiat. Jopa
hän oli tuntenut hetkellistä hilpeyttä ajatellessaan, että täten
tuli vapautuneeksi vastenmielisestä salaisuudestaan. Mutta tuo tunne
haihtui vähitellen hänen kertoessaan ja kun hän pääsi loppuun, peitti
hänen muutoin kalpeita kasvojaan syvä kurjuuden puna.
Rosedale yhä tuijotti häneen ihmetellen, mutta tuo ihmettely sai
käänteen, jota Lily oli vähimmän odottanut.
"Mutta nähkääs -- jos asia on niin, tekee se teistä putipuhtaan?"
Rosedale sanoa poukautti sen Lilylle, ikäänkuin tämä ei olisi
käsittänyt tekonsa seurauksia, ikäänkuin hänen auttamaton
tietämättömyytensä raha-asioista syöksisi hänet johonkin uuteen
hulluun tekoon.
"Aivan putipuhtaan -- niin", myönteli Lily rauhallisesti.
Rosedale istui hiljaa, hänen paksut kätensä puristivat pöytää hänen
pienten hämmästyneiden silmiensä tutkistellessa aution ravintolan
loukkoja.
"Nähkääs -- se on hienoa", huudahti hän äkkiä.
Lily nousi istuimeltaan torjuvasti naurahtaen. "Oi ei -- se on
pelkkää ikävyyttä", vakuutti hän hypistellen harsoaan.
Rosedale jäi istumaan ollen liian syventyneenä ajatuksiinsa
huomatakseen hänen liikettään. "Miss Lily, jos haluatte tukea -- minä
pidän rohkeudesta --", pääsi häneltä katkonaisesti.
"Kiitos." Lily ojensi kätensä. "Tee on antanut minulle hirveästi
tukea. Tunnen nyt kykeneväni johonkin."
Lilyn liike näytti tarkoittavan lopullista eroamista, mutta hänen
seuralaisensa oli pistänyt setelin tarjoilijalle ja upotti lyhyet
käsivartensa väljään päällystakkiinsa.
"Odottakaa hetkinen -- saatan teitä kotiin", sanoi hän.
Lily ei sanonut mitään vastaan ja niin he lähtivät hotellista ja
kulkivat taas Kuudennen avenuen poikki. Matkalla Lily tunsi, että
Rosedale tarkasteli halveksivasti ympäristöä, ja kun Lily pysähtyi
sille katuovelle, joka vei hänen asuntoonsa, katsahti Rosedale
epäilevän vastenmielisen näköisenä ylös.
"Ei kai tämä ole oikea paikka? Joku kertoi teidän asuvan miss
Farishin luona."
"En: olen täällä täysihoidossa. Olen elänyt liian kauan ystävieni
kustannuksella."
Rosedale katseli yhä ruskeaa kiviseinää, joka oli täynnä halkeamia ja
jonka ikkunat olivat varustetut haalistuneilla verhoilla. Sitten hän
katsoi taas Lilyyn ja sanoi huomattavalla tahdonponnistuksella: "Te
kai sallitte minun käydä teitä katsomassa, jonakin päivänä?"
Lily hymyili siinä määrin käsittäen tuon tarjouksen sankarillisuuden,
että hän oli todellisesti liikutettu siitä. "Kiitos -- olen siitä
hyvin iloinen", vastasi hän käyttäen ensi kerran elämässään todella
vilpittömiä sanoja hänelle.
* * * * *
Tuona iltana Miss Bart -- joka oli paennut aikaisin alakerrassa
olevan ruokasalin höyryistä -- istui mietiskellen syitä, jotka
olivat johtaneet hänet purkamaan sydämensä Rosedalelle. Niiden
joukossa hän keksi kasvavan yksinäisyyden tunteen -- pelon palata
huoneensa yksinäisyyteen silloin, kun hän voisi olla jossakin
muualla, tai jonkun seurassa. Viimeiset tapahtumat olivat erottaneet
hänet yhä enemmän hänen harvoista jäljellejääneistä ystävistään.
Carry Fisherin puolelta tuo poisvetäytyminen ei ehkä ollut aivan
pakollista. Tehtyään viimeisen ponnistuksen Lilyn auttamiseksi
ja saatettuaan hänet turvallisesti madame Reginan työhuoneeseen
rouva Fisher näytti lepäävän vaivoistaan, eikä Lily, ymmärtäen
hänen syynsä, voinut tuomita häntä. Carry oli ollut hyvä ystävä
hänelle vaikeina aikoina, ja ehkä vain Gertyn veroinen ystävyys
saattoi kestää sellaista yltyvää pinnistystä vastaan. Vaikka Gertyn
ystävyys pysyi järkkymätönnä, alkoi Lily karttaa häntä. Sillä hän
ei voinut mennä Gertyn luo joutumatta vaaraan kohdata Seldeniä, ja
hänen kohtaamisensa olisi hänelle nyt tuottanut pelkkää tuskaa. Oli
kylläkin tuskallista ajatella häntä, tapahtuipa se sitten selvästi
valveilla ollen tai vaikeissa yöllisissä unihoureissa. Tämä oli yksi
niitä syitä, miksi hän oli turvautunut rouva Hatchin reseptiin.
Niinä lyhyinä hetkinä, joina hän vaipui rauhattomaan uneen, Selden
ilmaantui joskus hänelle vanhassa toveruuden ja hellyyden hahmossa,
ja Lily tahtoi vapautua tästä suloisesta harhakuvasta. Juoman
aikaansaamassa unessa hän vaipui syvään tiedottomuuteen, jota
mitkään unet eivät häirinneet ja josta hän heräsi joka aamu jäljet
menneisyyteen hävitettyinä.
Vähitellen tahtoi tosin vanhojen ajatusten taakka palata, mutta
ne eivät ainakaan häirinneet hänen valveillaolohetkiään. Juoma
antoi hänelle täydellisen uudistumisen harhaluulon, josta hän
ammensi tarmoa päivän työhönsä. Tuo tarmo oli yhä enemmän tarpeen
tulevaisuuden huolien kasvaessa. Hän tiesi, että Gertyn ja rouva
Fisherin mielestä hänellä oli vain ohimenevä koetusaika, he kun
uskoivat, että hänen oppiaikansa madame Reginan luona tekisi hänelle
rouva Penistonilta saamansa perinnön avulla mahdolliseksi toteuttaa
vihreän ja valkoisen myymälän unelman sillä täydellisemmällä
pätevyydellä, minkä hänen harjoitusaikansa hänelle olisi antanut.
Mutta Lilystä itsestään, joka tiesi, ettei tuo perintö koitunut
hänelle sellaiseksi hyödyksi, tämä edelläkäynyt harjoitus tuntui
turhalta ponnistukselta. Hän ymmärsi kyllin selvästi, että joskin
hän saattaisi oppia kilpailemaan niiden kanssa, joiden kädet olivat
jo lapsuudesta asti harjaantuneet erikoistyöhönsä, se pieni palkka,
jonka hän saisi, ei riittäisi lisäämään hänen tulojaan siinä määrin,
että se korvaisi hänen vaivansa. Ja tämän suunnitelman toteuttaminen
saattoi hänet yhä uudelleen kiusaukseen käyttää perintö liikkeensä
perustamiseen. Saatuaan laitoksen kuntoon ja voidessaan pitää omia
apulaisia hän uskoi, että hänellä olisi riittävästi aistia ja taitoa
vetääkseen puoleensa hienostoon kuuluvan ostajapiirin, ja jos liike
menestyisi, niin hän voisi vähitellen panna säästöön kylliksi rahaa
maksaakseen velkansa Trenorille. Mutta tuo tehtävä saattaisi kysyä
vuosia, vaikkakin hän supistaisi elämän vaatimuksensa vähimpään. Ja
sillävälin voisi hänen ylpeytensä musertua sietämättömän velan painon
alla.
Nämä olivat pintapuolisia mietteitä, mutta niiden alla väijyi
salainen pelko, ettei tuo velka aina pysyisi sietämättömänä. Hän
tiesi, ettei hän voinut luottaa aikomuksensa pysyväisyyteen, ja mikä
häntä todella pelästytti, oli ajatus, että hän saattaisi vähitellen
tottua jäämään epämääräisesti Trenorin velalliseksi. Vaara väijyi
häntä hänen parantumattomassa epämukavuuden ja köyhyyden kammossaan,
joista hänen äitinsäkin oli varoittanut häntä. Ja nyt aukeni hänen
edessään uusi turmion näky. Hän ymmärsi, että Rosedale oli valmis
lainaamaan hänelle rahoja, ja halu käyttää hyväkseen tätä tarjousta
alkoi ahdistaa häntä itsepäisesti. Oli tietysti mahdotonta ottaa
vastaan lainaa Rosedalelta; mutta sentapaisia mahdollisuuksia oli
kyllä olemassa. Hän oli aivan varma, että Rosedale tulisi tapaamaan
häntä jälleen, ja melkein varma, että jos hän tulisi, niin hän
saattaisi hänet kosimaan itseään, vaikka hän oli aikaisemmin saanut
rukkaset. Kävisikö Rosedalelle nytkin niin? Yhä enemmän ja enemmän,
jokaisen uuden vastoinkäymisen kohdatessa, saivat häntä vainoavat
raivottaret Bertha Dorsetin hahmon. Ja aivan kädenkäänteessä,
varmassa tallessa hänen paperiensa joukossa, olivat keinot, miten
tehdä loppu tuosta vainoamisesta. Houkutus, jonka hän oli kerran
saattanut torjua, koska hän ylenkatsoi Rosedalen, väijyi häntä nyt
itsepäisesti. Ja miten paljon tarmoa hänellä mahtoi vielä olla
vastustaa sitä?
Se vähä, mikä sitä oli, piti joka tapauksessa säästää
äärimmäisyyksiin asti. Lily ei uskaltanut enää unettoman yön
vaaroihin. Läpi hiljaisuuden pitkien hetkien ahdisti väsymyksen
ja yksinäisyyden musta henki hänen rintaansa vieden häneltä niin
ruumiillisen tarmon, että hänen ajatuksensa olivat aamulla uupuneita.
Ainoa pelastuksen toivo oli hänen vuoteensa päänpohjissa oleva pieni
pullo; ja miten kauan tämä toivo kestäisi, sitä hän ei uskaltanut
arvella.