Kun Lily heräsi Emporium-hotelliin muuttonsa jälkeisenä aamuna,
oli hänen ensimmäinen tunteensa puhtaasti ruumiillisen tyydytyksen
tunne. Vastakohdan jyrkkyys vielä lisäsi tuota ylellisyyden tunnetta
saada maata vielä kerran pehmeällä untuvavuoteella ja katsella yli
avaran aurinkoisen huoneen aamujuomapöydälle, joka oli asetettu niin
kutsuvasti tulisijan lähelle. Onhan sitä vielä harkintaan aikaa;
tällä hetkellä häntä ei edes hämmästyttänyt sisustuksen ylellinen
komeus. Tunne siitä, että vielä kerran sai nauttia täyttä mukavuutta,
vaimensi täydelleen vähäisimmänkin arvostelun.
Kun hän edellisenä iltapäivänä oli esittäytynyt sille naiselle, jonka
luo Carry Fisher oli hänet ohjannut, oli hän tuntenut joutuneensa
uuteen maailmaan. Carryn häthätäisestä esittelystä hän sai sen
selvän, että rouva Norma Hatch (jonka ristimänimen muutos oli
tuloksena hänen viimeisestä avioerostaan) oli tullut "Lännestä" ja
tuonut koko lailla rahoja mukanaan. Hän oli lyhyesti sanoen rikas,
avuton, seurapiirejä vailla, siis Lilyn oikea holhokki, Rouva Fisher
ei ollut määritellyt menettelytapaa, jota hänen ystävättärensä oli
noudatettava, hän tunnusti, ettei hän tuntenut tarkemmin rouva
Hatchia, johon hänet oli pikimmältään tutustuttanut Malville Staney,
joutohetkinään asianajaja ja erinäisen juhlivan klubielämäpiirin
Falstaff [kuuluisa Shakespearen näyttämöluoma, mehevä juoma- ja
seuraveikko. Suom.]. Seuraelämässä herra Staneyn olisi voinut sanoa
muodostavan yhdistävän siteen Gormerien maailman ja sen hämärämmän
piirin välillä, johon Miss Bart nyt huomasi joutuneensa. Mutta vain
kuvannollisesti saattoi rouva Hatchin maailman valaistusta kutsua
hämäräksi; tässä nykyisessä tapauksessa Lily huomasi joutuneensa
häikäisevään sähkövaloon. Rouva Hatchissa suurine silmineen oli
jotain haalistumatonta ja kuin lasikaapissa säilytettyä. Tämä ei
estänyt sitä välitöntä huomiota, että hän oli muutamia vuosia
nuorempi kuin vieraansa ja että hänessä oli hänen komeutensa,
hyvinvointinsa, huomiotaherättävän pukeutumisensa ja äänensä ohella
tuota poislähtemätöntä viattomuutta, joka hänen kansallisuuttaan
olevissa naisissa niin ihmeellisesti yhtyy mitä moninaisimpiin
elämyksiin ja kokemuksiin.
Ympäristö, johon Lily oli joutunut, oli hänelle yhtä outo kuin
sen asukkaatkin. Hän ei ollut perehtynyt New Yorkin hienoon
hotellimaailmaan, -- maailmaan, joka oli varustettu kaikkien
ajateltavissa olevien vaatimusten tyydyttämisvälineillä, kun
sitävastoin todella sivistyneen elämän mukavuudet olivat yhtä
saavuttamattomia kuin erämaassa. Tämän kalsean loiston ilmapiirissä
liikkui verettömiä olentoja, jotka olivat yhtä rikkaasti
varustettuja kuin hotellin kalustokin, olentoja, joilla ei ollut
määrättyjä pyrkimyksiä ja pysyviä suhteita ja jotka ajelehtivat
velttona uteliaiden virtana ravintolasta konserttisaliin,
palmupuistosta musiikkihuoneeseen, taidenäyttelystä räätäliosastoon.
Juoksijahevoset ja huolellisesti sisustetut autot odottivat näitä
naisia kuljettaakseen heitä maailmankaupungilla, josta he palasivat
vielä kalpeampina sopuliturkistensa painosta, joutuakseen takaisin
hotellielämän tukahduttavaan toimettomuuteen. Jossakin heidän
elämänsä taustalla oli epäilemättä todellinen menneisyys todella
inhimillisine toimintoineen; itse he todennäköisesti olivat kiihkeän
kunnianhimon, sitkeän tarmon, moninaisten kosketusten tulos elämän
terveellisen karkeuden kanssa. Heillä ei enää kuitenkaan ollut
enempää todellista olemassaoloa kuin runoilijan varjolla helvetin
esikartanoissa.
Lily ei ollut kauan ollut tässä kalpeassa maailmassa, ennenkuin
hän huomasi, että rouva Hatch oli sen oleellisin henkilö. Tämä
nainen, vaikkakin hän vielä hapuili tyhjää ilmaa, näytti heikkoja
täyteläisen elämän merkkejä. Ja tässä pyrinnössä häntä avusti
toimeliaasti herra Melville Staney, joka oli siirtänyt rouva Hatchin
ensi kehittymisensä näyttämöltä korkeammalle asteelle, nim. maailman
kaupungin hotellielämään. Hän se oli valinnut ne hevoset, joilla
rouva Hatch oli saanut "sininauha"-palkinnon näyttelyssä, hän se
oli ohjannut hänet valokuvaajalle, jonka rouva Hatchista valmistama
muotokuva oli toistuvana "Sunday Supplements'in" kansikuvana, ja
yhdessä he saivat kokoon ryhmän, joka muodosti heidän seurapiirinsä.
Se oli vielä pieni ryhmä: samanlaisia olentoja suurella asumattomalla
alalla, mutta Lily huomasi pian, että sen ohjakset eivät enää olleet
herra Staneyn käsissä. Kuten usein tapahtuu oli kasvatti kasvanut
yli opettajansa, ja rouva Hatch oli jo tietoinen Emporium'in
ulkopuoleisesta maailmasta hiottuine hienouksineen ja raskaine
loistoineen. Tämä huomio synnytti hänessä heti korkeamman ohjauksen,
taitavan naiskäden vaatimuksen, mikä antaisi hänen kirjevaihdolleen
oikean sävyn, hänen hatuilleen oikean "näön", hänen ruokalistoilleen
oikean järjestyksen. Lyhyesti, Miss Bartia pyydettiin versoavan
seuraelämän opastajaksi, koska hänen näköjään suuret sihteerilahjansa
eivät päässeet oikeuksiinsa siitä syystä, että rouva Hatch tuskin
vielä tiesi ketään, jolle kirjoittaa.
Rouva Hatchin olemuksen jokapäiväiset yksityiskohdat olivat
Lilylle yhtä outoja kuin sen yleissävy. Hän ja hänen ystävänsä
näyttivät olevan aivan riippumattomia ajasta ja paikasta. Ei ollut
mitään määräaikoja eikä määrättyjä velvollisuuksia, yö ja päivä
sekaantuivat toisiinsa, niin että lunch-ateria siirtyi teetunneille,
kun taas päivällinen usein muuttui meluisaksi teatterinjälkeiseksi
illalliseksi, joka jatkui päivänkoittoon. Kaiken tämän tyhjän touhun
ohella tuli ja meni omituinen lauma käypäläisiä käsienhoitajia,
kauneustohtoreja, kähertäjiä, bridgen, ranskan ja "fyysillisen
kehityksen" opettajia. Mutta kaikista ihmeellisintä Lilystä oli
kohdata tässä seurassa useita tuttaviaan. Hän oli olettanut,
eikä suinkaan ilman helpotuksen tunnetta, päässeensä hetkeksi
kokonaan ulkopuolelle oman piirinsä. Mutta hän huomasi, että herra
Staney oli vetänyt useita rouva Fisherin maailman loistavimpia
koristeita Emporiumin piiriin. Lilyn ensimmäisiä yllätyksiä oli
nähdä Ned Silverton rouva Hatchin tavallisten vieraiden joukossa.
Mutta pian hän huomasi, ettei tuo nuori mies ollut herra Staneyn
tärkein rekryytti. Se oli pieni Freddy Van Osburgh, Van Osburghien
miljoonien hento perijä; ja näihin miljooniin keskittyi rouva Hatchin
ryhmän huomio. Freddy, joka oli tuskin päässyt koulunpenkiltä,
oli Lilyn tähden laskettua noussut seuraelämän taivaalle, ja Lily
näki nyt hämmästyksekseen, mitä loistetta tuo nuori mies toi rouva
Hatchin olemuksen ulkonaiseen hämärään. Lilyllä oli omituinen
tunne siitä, että hän oli seuraelämänverhon takana, sillä puolen,
missä langat olivat solmitut yhteen ja niiden päät riippuivat.
Hetken ajan häntä jollakin tavalla huvitti tuo näky ja hänen oma
osuutensa siihen: tilanne oli mukava ja sovinnaisuudesta vapaa
ja se virkisti häntä kaikkien sovinnaisuuksien jälkeen. Mutta
nämä hupaisuuden välähdykset olivat vain sen vastenmielisyyden
lyhyitä vastavaikutuksia, mitä hänen oleskelunsa täällä hänessä
herätti. Verrattuna rouva Hatchin olemassaolon tyhjyyteen Lilyn
entisten ystävien elämä näytti järjestetyltä ja toimekkaalta. Hänen
tuttavapiirinsä edesvastuuttomammallakin sievällä naisella oli
perityt velvollisuutensa, sovinnaiset hyveensä, osuutensa suuren
yhteiskuntakoneiston työssä. Ja kaikkia yhdisti yhteinen harrastus
näihin perinnäisiin toimiin. Erikoisten määrättyjen velvollisuuksien
toimeenpano olisi yksinkertaistuttanut Miss Bartin asemaa, mutta
hänen epämääräinen suhtautumisensa rouva Hatchiin teki sen
vaikeammaksi.
Näitä vaikeuksia ei suinkaan aiheuttanut hänen emäntänsä. Rouva Hatch
osoitti alusta alkaen melkein liikuttavaa halua olla Lilyn mieliksi.
Kaukana siitä, että hän olisi vaatinut itselleen vallan ylemmyyttä,
hänen kauniit silmänsä näyttivät anovan itselleen kokemattomuuden
puolustusta: hän tahtoi tehdä, mikä oli "sievää", oppia sitä, mikä
oli "hyvää ja herttaista". Vaikeus oli vain siinä, miten löytää
kosketuskohtia hänen ja Lilyn ajatusten ja mielipiteiden välillä.
Rouva Hatch oli epämääräisen innostuksen ja sellaisten pyrkimysten
vallassa, joita hän oli saanut näyttämöltä, sanomalehdistä,
muotilehdistä ja kirjavasta urheilumaailmasta, joka oli vielä
enemmän hänen tuttaviensa näköpiirin takana. Lilyn epäkiitollinen
tehtävä oli erottaa näistä hajanaisista käsityksistä ne, jotka
olivat eniten omiaan auttamaan tuon naisen edistymistä, mutta tuon
tehtävän toimeenpanoa haittasivat nopeasti esiintyvät epäilykset.
Lily tuli itse asiassa yhä tietoisemmaksi asemansa eräänlaisesta
epämääräisyydestä. Ei niin, että hän olisi tavallisessa mielessä
epäillyt rouva Hatchin nuhteettomuutta. Tämän hairahdukset koskivat
aina pikemmin makua kuin käytöstä; hänen avioeronsa näytti
aiheutuneen pikemminkin maantieteellisistä kuin eetillisistä
edellytyksistä, ja hänen pahimmat siveelliset höllyytensä olivat
samaten vietävät hänen häilyvän hyväluontoisuutensa tilille. Ned
Silvertonin suhde Staneyyn näytti esim. läheisemmältä ja vähemmän
selvältä kuin mihin mikään luonnollinen yhteenkuuluvaisuus
oikeuttaisi; ja molemmat näyttivät yhteisvoimin edistävän Freddy
Van Osburghin kasvavaa taipumusta rouva Hatchiin. Lilyllä oli se
epämääräinen tunne, että heidän kokeilujensa esine oli liian nuori,
liian rikas ja liian herkkäuskoinen. Hänen levottomuuttaan lisäsi
se, että Freddy näytti pitävän itseään osallisena rouva Hatchin
seuraelämäkehitykseen, mikä sai hänet osoittamaan pysyväistä
mielenkiintoa rouvan tulevaisuuteen. Oli hetkiä, jolloin tämä seikka
herätti Lilyssä ivansekaista hauskuutusta, mutta tätä seurasi yhä
kasvavia epäilyksen hetkiä.
Nämä epäilykset olivat ylimmillään, kun hän myöhään eräänä
iltapäivänä hämmästyksekseen sai vieraakseen Lawrence Seldenin. Tämä
tapasi hänet yksinään, sillä rouva Hatchin piirissä teetunti ei ollut
omistettu seuraelämän tavoille, ja rouva itse oli hierojan käsissä.
Seldenin saapuminen oli aiheuttanut Lilyssä sisäistä hämminkiä,
mutta hän oli pian oman itsensä herra ja hänen äänensä sai äkkiä
hämmästyksen ja leikinlaskun sävyn, ihmetellen kursailematta, että
Selden oli seurannut hänen jälkiään niin outoon paikkaan, ja kysyen
häneltä, mikä hänet oli saanut sellaisille etsintäretkille.
Selden esiintyi tavattoman vakavasti, Lily ei ollut koskaan nähnyt
häntä niin epävarmana, niin hänen vastaväitteilleen alttiina. "Minun
teki mieleni nähdä teitä", sanoi Selden, ja Lily ei voinut olla
vastaukseksi huomauttamatta, että hänen vieraansa oli niin kauan
pidättänyt sitä haluaan. Lilylle oli totta puhuen Seldenin pitkä
poissaolo tuottanut viime kuukausien katkerimpia pettymyksiä, se oli
koskenut häneen syvältä hänen ylpeän kuorensa alla.
"Miksi minä olisin tullut", sanoi Selden suoraan, "kun en luullut
voivani olla teille hyödyksi? Se on ainoa puolustukseni siitä, että
kuvittelin teidän voivan haluta nähdä minua."
Tämän selittelyn kömpelyys hämmästytti Lilyä ja se antoi hänen
vastaukselleen erikoisen terävyyden. "No, te tulitte siis nyt, koska
luulette voivanne olla minulle hyödyksi?"
Selden epäröi taas. "Niin, vaatimattomasti vain keskustelemalla
asioista."
Se järkevälle miehelle tosiaankin tyhmä alku, ja ajatus siitä, että
hänen kömpelyytensä johtui pelosta, että Lily antaisi persoonallisen
merkityksen hänen käynnilleen, tappoi Lilyn halun nähdä häntä.
Epäedullisemmissakin oloissa tuo halu oli aina olemassa: Lily
saattoi vihata Seldeniä, mutta hän ei ollut koskaan voinut toivoa
häntä pois luotaan. Hän oli nyt vihaamaisillaan häntä, mutta hänen
äänensä sointu, se tapa, jolla valo lankesi hänen pehmeälle tummalle
tukalleen, tapa, jolla hän astui ja liikkui ja piti vaatteitaan --
Lily oli aina tietoinen siitä, että nämä jokapäiväisetkin seikat
yhtyivät hänen sisimpään elämäänsä. Seldenin läsnä ollessa valtasi
hänet äkillinen rauha ja hänen mielensä myrsky asettui. Mutta tämän
salaa hiipivän vaikutuksen puuska kiirehti häntä nyt sanomaan: "Se
on teiltä hyvin ystävällistä, mutta mikä teidät saa luulemaan, että
minulla on jotain erikoista puhuttavaa?"
Vaikka hän piti yllä samaa kevyttä keskustelusävyä, tehtiin tuo
kysymys tavalla, joka muistutti Seldeniä siitä, ettei hänen
hyviä tarjouksiaan tarvittu, ja hetken ajan tämä vaivasi häntä.
Heidän välinen tilanteensa oli selvinnyt vain äkillisellä
tunteenpurkauksella. Mutta koko heidän kasvatuksensa ja ajatustapansa
oli sellaista purkausta vastaan. Seldenin tyyneys näytti pikemminkin
jäykistyvän vastustukseksi ja Miss Bartin näköjään säihkyväksi
ironiaksi heidän katsellessaan toisiaan rouva Hatchin suunnattoman
sohvan nurkista. Tämä sohva ja koko asunto hirveine kalustoineen
aiheutti ennen pitkää Seldenin vastauksen.
"Gerty kertoi minulle teidän olevan rouva Hatchin sihteerinä, ja minä
tiesin, että hän tahtoi kaikin mokomin tietää, miten te jaksatte."
Miss Bartiin ei tämä selitys huomattavasti vaikuttanut. "Miksei hän
tullut sitten itse?" kysyi hän.
"Siksi, että hän pelkäsi käyntinsä olevan teille haitaksi, te kun
ette lähettänyt hänelle osoitettanne." Ja Selden jatkoi hymyillen:
"Te näette, ettei minua pidätä sellaiset epäröinnit, mutta eipä
minulla olekaan niin väliä, jos teen itseni teille vastenmieliseksi."
Lily hymyili vastaan. "Te ette ole sitä vielä tehnyt, mutta minusta
tuntuu, että olitte siihen hyvällä alulla."
"Se riippuu teistä, eikö niin? Ymmärrättehän, että minun aloitteeni
rajoittuu asettumaan teidän käytettäväksenne."
"Mutta millä tavoin? Mitä minun on tehtävä teille?" kysyi Lily
samalla kevyellä äänensävyllä.
Selden loi taas silmäyksen yli rouva Hatchin vierashuoneen. Sitten
hän sanoi äänessä päättäväisyys, jonka hän näytti saaneen tästä
lopullisesta tarkastelusta: "Teidän täytyy antaa minun viedä itsenne
pois täältä."
Lily hätkähti kuullessaan tämän äkillisen hyökkäyksen. Sitten hän
rauhoittui ja sanoi kylmästi: "Ja saanko kysyä, mihin te aiotte minut
viedä?"
"Takaisin Gertyn luo ensiksikin, jos niin tahdotte; pääasia on, että
joudutte täältä pois."
Seldenin äänen oudon karkeuden olisi pitänyt osoittaa hänelle,
miten paljon nuo sanat maksoivat niiden lausujalle, mutta Lily ei
kyennyt arvostelemaan seuralaisensa tunteita, hänen omansa kun
olivat kapinan liekissä. Olla hänestä välittämättä, vieläpä ehkä
karttaakin häntä silloin, kun hän kipeimmin tarvitsi ystäviensä apua,
ja sitten äkkiä ja odottamatta ilmaantua hänen tielleen outoine
arvovaltavaatimuksineen -- se oli omansa herättämään hänessä kaikki
ylpeyden ja itsepuolustuksen vaistot.
"Olen teille hyvin kiitollinen", hän sanoi, "että osoitatte
sellaista mielenkiintoa minun suunnitelmiini; mutta minä olen täysin
tyytyväinen täällä enkä aio lähteä."
Selden oli noussut ja seisoi hänen edessään epämääräisen odotuksen
vallassa.
"Se tarkoittaa sitä, että te ette tiedä, missä te olette!" huudahti
hän.
Lily nousi myöskin ja viha värähteli hänen äänessään. "Jos olette
tullut tänne sanomaan loukkaavaa rouva Hatchista --"
"Minä tarkoitan vain suhdettanne rouva Hatchiin."
"Suhdettani rouva Hatchiin minun ei ole syytä hävetä. Hän on antanut
minulle toimeentulon, kun vanhat ystäväni eivät panneet rikkaa
ristiin nähdessään minun vaipuvan kurjuuteen."
"Mitä joutavia! Kurjuuteen joutuminen ei ole ainoa mahdollisuus.
Tiedättehän, että voitte aina saada kodin Gertyn luona, kunnes olette
taas riippumaton."
"Te näytätte tuntevan niin hyvin minun asiani, että otaksun teidän
tarkoittavan -- kunnes tätini perintö on maksettu?"
"Sitä tarkoitankin; Gerty kertoi minulle siitä", tunnusti Selden
joutumatta hämilleen. Hän oli nyt liian vakavalla päällä tunteakseen
mitään turhaa pelkoa puhuessaan niin kuin ajatteli.
"Mutta Gerty ei satu tietämään", jatkoi Miss Bart, "että olen jo
saanut koko perintöosuuteni."
"Hyvä Jumala!" huudahti Selden, ja tämä odottamaton uutinen järkytti
hänen tyyneyttään.
"Joka pennin siitä ja enemmänkin", toisti Lily, "ja nyt te ehkä
käsitätte, miksi jään mieluummin rouva Hatchin luo kuin käytän
hyväkseni Gertyn hyvyyttä. Minulla ei ole jäljellä muita rahoja kuin
pienet tuloni ja minun täytyy ansaita jotakin sen lisäksi pysyäkseni
hengissä."
Selden epäröi hetken ajan; sitten hän vastasi rauhallisemmalla
äänellä: "Mutta teidän tuloillanne ja Gertyn -- jos sallitte
minun mennä niin pitkälle tilanteen yksityiskohtiin -- te
voitte turvallisesti viettää yhdessä elämää, joka tekisi teille
tarpeettomaksi ansaita elatuksenne. Tiedän Gertyn olevan kovin
halukkaan järjestämään asiat näin ja hän olisi kovin onnellinen, jos
--"
"Mutta minä en", pisti Miss Bart väliin. "On muitakin syitä, miksi
se ei olisi hyvää Gertyltä eikä minulta viisasta." Hän pysähtyi
hetkiseksi, ja kun Selden näytti odottavan lisää, jatkoi hän
kohottaen nopeasti päätään: "Ehkä suotte anteeksi, jos en ilmaise
teille näitä syitä."
"En pyydäkään niitä tietää", vastasi Selden pääsemättä selville
hänen äänensävystään; "en pyydä antaa selitystä tai huomautusta sen
lisäksi, mitä jo olen lausunut. Ja oikeuteni tehdä niin on miehen
yleinen oikeus auttaa naista, kun hän näkee tämän tunnottomasti
asetetuksi väärään asemaan."
Lily hymyili. "Luulen", hän vastasi, "teidän tarkoittavan väärällä
asemalla sen ulkopuolella olemista, mitä me kutsumme seuraelämäksi.
Mutta teidän tulee muistaa, että olin sysätty noiden pyhitettyjen
rajamerkkien ulkopuolelle jo aikoja ennenkuin tapasin rouva Hatchin.
Mikäli minä käsitän, on ulko- tai sisäpuolella olemisen välillä hyvin
pieni erotus, ja muistelen teidän kerran sanoneen minulle, että vain
sisäpuolella olevat tarkoittavat tuolla erotuksella täyttä totta."
Hän oli tarkoittanut tällä vihjata heidän muistettavaan
keskusteluunsa Bellomontissa, ja hän odotti omituisella
hermojännityksellä näkevänsä, minkä vastauksen se toisi; mutta
kokeilun tulos oli hänelle pettymys. Selden ei antanut tuon
vihjauksen saattaa itseään pois asioista; hän sanoi vain kiihkeästi:
"Kysymys, ollako ulko- vai sisäpuolella on, kuten sanotte, pieni
asia ja sillä ei satu olemaan tämän asian kanssa mitään tekemistä
paitsi mikäli rouva Hatchin halu olla sisäpuolella voi saattaa teidät
asemaan, jota minä kutsun vääräksi."
Huolimatta hänen maltillisesta äänensävystään jokainen hänen
lausumansa sana vahvisti Lilyn vastustusta. Seldenin täysin
puolueeton suhtautuminen, hänen täydellinen vaikenemisensa Lilyn
avunpyyntöön käänsi tämän loukatun ylpeyden kostonhaluksi. Tietoisuus
siitä, että Selden oli Gertyn lähettämä ja ettei hän olisi omasta
aloitteestaan koskaan tullut hänen avukseen, tiesipä hän hänen olevan
millaisessa ahdingossa tahansa, sai Lilyn päättämään, ettei hän
päästä Seldeniä sekaantumaan hiuskarvankaan vertaa asioihinsa, miten
vaikeaksi hän tuntisikaan asemansa.
"Minä en tiedä", hän sanoi, kun Selden oli lopettanut, "miksi te
luulette minun olevan sellaisessa asemassa kuin te kuvailette. Mutta
koska te olette aina sanonut, että sellaisen kasvatuksen ainoa
päämäärä, minkä minä olen saanut, on opettaa nainen saamaan, mitä hän
haluaa, niin miksei nyt myöntää, että se on juuri sitä, mitä minä
teen?"
Tätä esitystä seuraava hymy oli seinä, joka esti kaiken enemmän
tuttavallisuuden ja joka piti Seldeniä sellaisen välimatkan päässä,
että hän tunsi olevansa melkein kuulomatkan ulkopuolella, kun
hän vastasi: "En varmaan tiedä koskaan kutsuneeni teitä hyväksi
esimerkiksi sellaisesta kasvatuksesta."
Lily punastui hieman, mutta hän peitti sen naurahtamalla.
"No, odottakaahan hieman -- antakaa minulle vähän enemmän aikaa,
ennenkuin päätätte!" Ja kun Selden epäröi hänen edessään yhä odottaen
tuon lujan rintaman murtumista, vakuutti Lily: "Älkää jättäkö minua;
minä saatan tuottaa vielä kunniaa kasvatukselleni!"