Syyspäivät alkoivat käydä talvisiksi. Vielä kerran kulki joutilas
maailma maaseudun ja kaupungin väliä, ja Viidennellä Avenuella,
vaikkakin se oli vielä autio loppuviikolla, näkyi maanantaista
perjantaihin yhä sankempi ajoneuvojen virta vähitellen entisen asunsa
saavien talojen välillä.
Noin paria viikkoa aikaisemmin pidetty hevosnäyttely oli aiheuttanut
näennäisen ohimenevän vilkastumisen, täyttäen teatterit ja ravintolat
rikkaalla ja rehentelevällä yleisöllä. Miss Bartin maailmassa
hevosnäyttely ja sen yleisö asetettiin valioseurapiirin halveksumien
tilaisuuksien joukkoon; mutta kuten feodaaliherra saattoi
yhtyä tanssiin kylänsä niityllä, niin suostui hieno seurapiiri
epävirallisesti ja sivumennen vilkaisemaan vielä tuota touhua. Rouva
Gormer muiden muassa ei saattanut vielä olla käyttämättä sellaista
tilaisuutta hyväkseen itsensä ja hevostensa näyttelemiseksi.
Ja Lily saattoi kerran tai pari näyttäytyä ystävättärensä
rinnalla huomiotaherättävimmissä ajoneuvoissa, mitä talo kykeni
hankkimaan. Mutta tämä näennäisesti läheinen ystävyys teki hänet
yhä enemmän tietoiseksi muutoksesta Mattien ja hänen itsensä
väleissä, jo häämöittävästä erotuksesta, vähitellen muodostuvasta
seuraelämämittapuusta, joka sai alkunsa rouva Gormerin sekavasta
elämänkatsomuksesta. Oli ilmeistä, että Lily itse oli oleva tämän
uuden käsityksen ensi uhri, ja hän tiesi, että kun Gormerit ovat
kerran asettuneet kaupunkiin, seuraelämän koko kulku helpottaisi
Mattien irroittautumista hänestä. Hän ei lyhyesti sanoen ollut voinut
tehdä itseään välttämättömäksi, tai pikemminkin hänen ponnistuksensa
siihen suuntaan oli tehnyt tyhjäksi eräs vaikutus, joka oli vahvempi
kuin mikään hänen aikaansaamansa. Tuo vaikutus oli loppujen lopuksi
yksinkertaisesti rahan valta. Bertha Dorsetin seuraelämäluotto
perustui järkkymättömään pankkitiliin.
Lily tiesi, ettei Rosedale ollut liioitellut hänen asemansa
tukaluutta eikä tarjoamansa voiton täydellisyyttä: päästyään yhtä
varakkaaksi kuin Bertha, tekisi Lilyn henkinen etevämmyys hänelle
helpoksi päästä voitolle vastustajastaan. Lily tuli yhä selvemmin
käsittämään, mitä tuollainen voitollepääsy merkitsisi ja miten
haitallista siitä luopuminen olisi talven ensi viikkojen kuluessa.
Tähän saakka hän oli ainakin näennäisesti pitänyt yllä yhteyttä
seuraelämän kanssa, mutta nyt, palattuaan kaupunkiin ja toiminnan
keskityttyä, jo se pelkkä tosiasia, ettei hän liukunut luonnostaan
takaisin vanhoihin elämäntapoihinsa, merkitsi hänet ehdottomasti
niistä poissuljetuksi. Jollei ollut mukana sesongin tavallisessa
elämänkulussa, niin jäi roikkumaan tyhjään ilmaan seuraelämän
ulkopuolelle. Lily ei, huolimatta kaikista tyydyttämättömistä
unelmistaan, ollut koskaan todella käsittänyt eri piirissä
liikkumisen mahdollisuutta: oli kyllä helppoa halveksia maailmaa,
mutta vaikeaa löytää muuta asuttavaa seutua. Hänen irooniset
taipumuksensa eivät koskaan täydelleen jättäneet häntä, ja hän
saattoi vieläkin panna merkille sen tavattoman arvon, minkä saivat
hänen entisen elämänsä ikävimmät ja merkityksettömät pikkuseikat.
Sen todellisilla tukaluuksillakin oli viehätystä nyt, kun hänen oli
täytynyt vastoin tahtoaan vapautua niistä: kirjeiden kirjoittaminen,
täytymys osoittaa kohteliaisuuksia typerille ja vanheneville, ja
ikävien päivällisten hymyhuulin kestäminen -- miten hupaisesti
sellaiset velvollisuudet olisivat täyttäneet hänen päiviensä
tyhjyyden! Hän piti kyllä itseään hymyillen ja urhokkaan sitkeästi
oman maailmansa nähtävänä. Seuraelämä ei kääntynyt pois hänestä,
se vain kulki ohi omissa puuhissaan ja häntä huomaamatta, antaen
hänen tuntea hänen loukatun ylpeytensä täyteen mittaan saakka, miten
täydellisesti hän oli ollut sen suosiosta riippuvainen.
Hän oli torjunut Rosedalen esityksen sellaisella halveksumisen
puuskalla, että se oli yllättävää ehkä hänelle itselleenkin; hän ei
ollut menettänyt kykyään kiivastua, mutta hän ei voinut hengittää
kauan niissä korkeuksissa; häntä ei oltu mitenkään kasvatettu
kehittämään kestävää siveellistä ankaruutta: se mitä hän vaati ja
mihin hän todella tunsi olevansa oikeutettu, oli asema, missä jaloin
käyttäytyminen olisi samalla helpoin. Tähän saakka hänen silloin
tällöin esiintyvät vastustuspuuskansa olivat riittäneet pitämään
yllä hänen itsekunnioitustaan. Jos hän luiskahti, pääsi hän jälleen
jaloilleen, ja vasta jälkeenpäin hän tunsi päässeensä joka kerta
hieman alemmalle tasolle. Hän oli torjunut Rosedalen tarjouksen
ilman tietoista ponnistusta; koko hänen olemuksensa oli noussut
sitä vastaan; eikä hän vieläkään tajunnut, että jo pelkästään häntä
kuuntelemalla hän oli oppinut hautomaan ajatuksia, jotka ennen
olisivat olleet hänelle sietämättömiä.
Gerty Farishille, joka valvoi häntä hellemmin, joskaan ei niin
tarkkanäköisesti kuin rouva Fisher, Lilyn kamppailun tulokset olivat
jo selvästi näkyvissä. Hän ei kuitenkaan tiennyt, mitä pantteja Lily
oli suorittanut sopivaisuudelle, mutta hän näki hänen intohimoisesti
ja auttamattomasti lupautuneen "itsensä ylläpitämisen" turmiolliseen
politiikkaan. Gerty saattoi nyt hymähtää aikaisemmalle unelmalleen
ystävättärensä uudistumisesta vastoinkäymisissä, hän ymmärsi kyllin
selvästi, ettei Lily ollut niitä, joille kieltäymykset opettavat
kaiken sen vähäpätöisyyden, minkä he ovat menettäneet. Mutta juuri
tämä seikka teki Gertylle hänen ystävättärensä sitä säälittävämmäksi
ja sitä enemmän hellyyttä tarvitsevaksi, niin vähän kuin hän olikaan
tietoinen tästä tarpeestaan.
Lily ei kaupunkiin palattuaan ollut usein avannut Miss Farishin ovea.
Gertyn kysyvässä, myötätuntoa ilmaisevassa katseessa oli hänestä
jotain ärsyttävää; hän tunsi asemansa vaikeudet, joita ei voinut
ilmaista kellekään, jonka katsantokanta on niin erilainen kuin
hänen omansa, ja Gertyn elämän rajoitukset, joilla kerran oli ollut
vastakohdan viehätys, muistuttivat nyt hänelle liian tuskallisesti
niitä rajoituksia, joihin hänen oma elämänsä oli vaipumassa. Kun
hän vihdoin eräänä iltapäivänä sai menneeksi ystävättärensä luo,
valtasi hänet tämä tunne tavattoman voimakkaasti. Kulku pitkin
Viidettä Avenueta, joka levisi hänen edessään kalsean talviauringon
valossa, loppumaton ajoneuvojen jono, joiden pienten ikkunaruutujen
läpi hän näki vilahdukselta tutunnäköisiä profiileja lukemassa
vierasluetteloja, ja käsiä, jotka kiireellisesti jakoivat ilmoituksia
ja luetteloja odotteleville jalankulkijoille -- tämä aina pyörivien
suuren seuraelämäkoneiston pyörien vilahdus toi Lilyn mieleen enemmän
kuin koskaan ennen Gertyn porraskäytävän jyrkkyyden ja ahtauden ja
sen ahtaan sopukan, johon se johti. Viheliäisiä portaita oli määrätty
kulkemaan viheliäistä väkeä: miten monta tuhatta vähäpätöistä olentoa
silläkin hetkellä kulki ylös ja alas sellaisia portaita yli koko
maailman -- yhtä kurjan näköisiä ja epäintressantteja olentoja kuin
tuokin mustiinpuettu keski-ikäinen nainen, joka tuli alas Gertyn
porraskäytävää Lilyn sitä noustessa!
"Se oli Miss Jane Silvertone parka -- hän oli täällä juttelemassa
kanssani, hän ja hänen sisarensa haluavat tehdä jotakin työtä
tullakseen toimeen", selitti Gerty Lilyn seuratessa häntä
vierashuoneeseen.
"Tullakseen toimeen? Ovatko he niin ahtaalla?" kysyi Miss Bart
äänessä kiihtymyksen vivahdus; hän ei ollut tullut kuuntelemaan
toisten surkeuksia.
"Pelkään, ettei heille ole jäänyt mitään: Nedin velat ovat nielleet
kaiken. He toivoivat parasta, kuten kai tiedät, kun Ned pääsi eroon
Carry Fisheristä. He ajattelivat, että Bertha Dorsetilla olisi häneen
hyvä vaikutus, koska hän ei välitä kortinpeluusta, ja -- rouva Dorset
puhui hyvin kauniisti Miss Jane paralle siitä, miten hänestä tuntuu
kuin Ned olisi hänen nuorempi veljensä ja että hän haluaa korjata
hänet huvialukselle, jotta hän jättäisi kortinpeluun ja kilpa-ajot ja
ryhtyisi jälleen kirjalliseen työhönsä."
Miss Farish pysähtyi huokaisten, mikä kuvasti hänen äskeisen
vieraansa avuttomuutta. "Mutta ei siinä kaikki eikä se ole pahinta.
Ned näyttää riitautuneen Dorsetien kanssa tai ei ainakaan Bertha
tahdo päästää häntä luokseen, ja poika-parka on siitä niin onneton,
että hän on taas alkanut pelata ja seurustella kaikenlaisten
epäilyttävien ihmisten kanssa. Ja serkku Grace Van Osburgh syyttää
häntä siitä, että hänellä on huono vaikutus Bertieen, joka lähti
Harvardista viime keväänä ja on ollut Nedin kanssa sen jälkeen paljon
yksissä. Serkku Grace lähetti hakemaan Miss Janea ja pani toimeen
hirveän kohtauksen, ja Jack Stepney ja Herbert Melson, jotka myöskin
olivat siellä, kertoivat Miss Janelle, että Bertie uhkasi naida
jonkun kauhea naisen, johon Ned oli hänet tutustuttanut, ja etteivät
he mahtaneet hänelle mitään, koska hänellä nyt täysi-ikäisenä on
käytettävänään omia rahoja. Voit kuvitella mielessäsi, mitä Miss
Jane parka tunsi -- hän tuli ilman muuta minun luokseni ja näytti
luulevan, että jos minä voisin antaa hänelle jotakin työtä, niin hän
voisi ansaita kylliksi maksaakseen Nedin velat ja lähettääkseen hänet
pois -- pelkään, ettei hänellä ole käsitystäkään siitä, miten kauan
aikaa hän tarvitsisi maksaakseen Nedin yhdenkään bridge-illan. Ja
Nedillä oli hirveästi velkoja palatessaan merimatkalta -- minä en voi
käsittää, miksi hänen on pitänyt tuhlata niin paljon enemmän rahaa
ollessaan Berthan kuin Carryn vaikutuksen alaisena -- voitko sinä?"
Lily teki kärsimättömän liikkeen. "Gerty hyvä, minä ymmärrän aina
paremmin, miksi ihmiset voivat paremmin tuhlata paljon rahaa kuin
vähän!"
Hän aukaisi turkiksensa ja istuutui Gertyn lepotuoliin, tämän
järjestellessä teekuppeja.
"Mutta mihin ne Silverton-neidit voivat ryhtyä? Miten ne aikovat
tulla toimeen?" hän kysyi tietäen äänessään vielä olevan kiihtymyksen
vivahduksen. Se oli vihoviimeinen aihe, jonka hän aikoi ottaa
puheeksi -- se ei todellakaan huvittanut häntä vähääkään -- mutta
hänet oli vallannut äkillinen uteliaisuuden puuska saada tietää,
miten nuo kaksi nuoren Silvertonin tunnekokeilujen kuihtuvaa uhria
aikoivat selviytyä tuosta julmasta välttämättömyydestä, joka väijyi
hänen omallakin kynnyksellään.
"En tiedä -- koetan löytää heille jotakin. Miss Jane lausuu hyvin
sievästi -- mutta on niin vaikea löytää kuuntelijoita. Ja Miss Annie
maalaa hieman -"
"Niin, niin -- omenankukkia imupaperille, juuri sitä, mitä minäkin
tulen tekemään ennen pitkää!" huudahti Lily hypähtäen seisaalleen
niin rajusti, että Miss Farishin hento teepöytä oli vaarassa.
Lily kumartui suojelemaan kuppeja. Sitten hän vaipui taas tuoliinsa.
"Unohdin, ettei täällä ole tilaa riehua -- miten kauniisti menettelee
se, joka osaa sovittaa käyttäymisensä tilan ahtauden mukaan! Voi,
Gerty, minua ei ole luotu olemaan hyvä", huokaisi hän äkkiä ilman
muuta.
Gerty katseli pelokkaasti hänen kalpeihin kasvoihinsa ja
unettomuudesta omituisesti loistaviin silmiinsä.
"Olet hirveän väsyneen näköinen, Lily. Juo teesi ja ota tämä tyyny,
jota vastaan nojaat."
Miss Bart otti teen, mutta torjui tyynyn kärsimättömin elein.
"Älä anna sitä minulle! En halua nojata -- nukun, jos sen teen."
"No hyvä, nuku vaan, kultaseni. Olen hiljaa kuin hiiri", pyysi Gerty
hellästi.
"Ei, ei, älä ole hiljaa; puhele minulle -- pidä minua hereillä! Minä
en saa öisin unta ja iltapäivisin minut valtaa hirveä väsymys."
"Sinä et saa öisin unta? Kuinka kauan tätä on kestänyt?"
"En tiedä -- en voi muistaa." Hän nousi ja laski tyhjän teekupin
tarjottimelle. "Toinen ja väkevämpi, ole hyvä; jollen nyt pysy
valveilla, niin näen hirveitä unia yöllä -- aivan kauheita!"
"Mutta sitä pahemmaksihan se tulee, jos juot liian paljon teetä."
"Ei, ei -- anna vain äläkä saarnaa", vastasi Lily käskevästi. Hänen
äänessään oli vaarallisen terävä sointu ja Gerty huomasi, että hänen
kätensä vapisi hänen korottaessaan sitä ottaakseen toisen kupin.
"Mutta olet niin väsyneen näköinen; olet varmaankin sairas --"
Miss Bart laski nopeasti kuppinsa. "Näytänkö sairaalta? Näkyykö se
ulkomuodostani?" Hän nousi ja astui rauhallisesti pienen kuvastimen
luo, joka oli kirjoituspöydän yläpuolella. "Kauhea peili! Se on
aivan himmentynyt ja täynnä pilkkuja. Se tekee kalmankalpeaksi!" Hän
kääntyi pois, kiinnittäen surkeannäköisen katseensa Gertyyn. "Voi
sinua höppänä, miksi sanotkaan minulle niin ilkeitä asioita? Riittää
jo tekemään sairaaksi kun kuulee, että on sairaannäköinen! Ja kun
on sairaannäköinen, on samalla rumannäköinen." Hän tarttui Gertyn
ranteisiin ja veti hänet aivan ikkunan ääreen. "Loppujen lopuksi,
parempi olisi tietää totuus. Katso minua suoraan silmiin, Gerty, ja
sano minulle, olenko aivan pelottavan näköinen?"
"Olet nyt hyvin kaunis, Lily, silmäsi loistavat ja poskesi ovat
tulleet punaisiksi aivan yht'äkkiä --"
"Ah, ne _olivat_ siis kalpeat -- kalmankalpeat, kun tulin sisään.
Mikset sano minulle suoraan, että olen mennyttä? Silmäni ovat nyt
kirkkaat, koska olen niin hermostunut -- mutta aamuisin ne ovat kuin
lyijy. Ja voin nähdä kasvoihini ilmestyvän ryppyjä, mielipahan ja
pettymyksen ja vastoinkäymisen ryppyjä! Jokainen uneton yö jättää
aina uuden rypyn -- ja miten saatan nukkua, kun minulla on niin
kauheita ajateltavia?"
"Kauheita -- mitä?" kysyi Gerty, hellävaroen irroittaen ranteensa
ystävättärensä kuumeisista sormista.
"Mitäkö? No niin, köyhyys, ensiksikin -- enkä tiedä mitään
kauheampaa." Lily kääntyi poispäin ja vaipui äkillisen väsymyksen
puuskassa teepöydän lähellä olevaan lepotuoliin. "Kysyit minulta
äsken, käsitinkö, miksi Ned Silverton kulutti niin paljon rahaa.
Tietenkin minä käsitän -- hän kuluttaa sitä eläessään rikkaiden
seurassa. Luulet meidän elävän rikkaiden _kustannuksella_ pikemminkin
kuin heidän kanssaan. Niinhän me teemmekin, tavallaan -- mutta se on
oikeus, josta meidän on maksettava! Me syömme heidän päivällisiään
ja juomme heidän viinejään ja poltamme heidän savukkeitaan ja
käytämme heidän ajoneuvojaan ja ooppera-aitioitaan ja yksityisiä
rautatievaunujaan -- niin, mutta kustakin tästä ylellisyydestä
on olemassa oma taksansa. Mies maksaa sen runsaina juomarahoina
palvelijoille, pelaamalla korttia yli varojensa, kukkina ja lahjoina
-- ja -- ja -- paljona muunakin, mikä maksaa rahaa; nainen maksaa
sen myöskin juomarahoina ja korteissa -- niinpä niin, minun on
taas alettava pelata bridgeä -- ja teetättämällä pukunsa parhailla
räätäleillä ja pukeutumalla juuri niinkuin pitää jokaista tilaisuutta
varten, ja pitämällä aina itsensä nuorteana ja hauskana."
Hän nojasi taaksepäin hetken ajan sulkien silmänsä ja hänen
siinä istuessaan, kalpeat huulet hieman raollaan ja silmäluomet
painuneina hänen väsyneesti loistavan katseensa yli, huomasi Gerty
hämmästyksekseen muutoksen hänen kasvoissaan ja miten tuhkanharmaa
päivänvalo näytti äkkiä sammuttavan niiden keinotekoisen loisteen.
"Se ei kai kuulosta kovin hauskalta? Eikä se sitä olekaan -- olen
siihen kuolemaan asti kyllästynyt! Ja kuitenkin ajatus, että minun
olisi se kokonaan jätettävä, melkein tappaa minut -- se se pitää
minua valveilla öisin ja saa minut niin kärkkääksi väkevälle
teellesi. Sillä, näes, kauempaa en voi jatkaa tällä tavalla,
pitemmälle en juuri pääse. Ja mikä minun eteeni sitten tulee, miten
ihmeessä minä pysyn hengissä? Minulla on nähtävästi edessäni sama
kohtalo kuin tuolla neiti Silverton paralla -- kulkea ympäri ja
koettaa myydä maalattuja imupapereja! Ja on olemassa tuhansia naisia,
jotka jo koettavat tehdä samaa eikä kukaan heistä ole niin neuvoton
kuin minä saamaan dollaria kokoon!"
Hän nousi taas vilkaisten kelloonsa. "On myöhä, ja minun on
lähdettävä -- olen luvannut tavata Carry Fisheriä. Älä nyt ole
noin huolestuneen näköinen, hyvä ystävä, älä välitä liikoja
siitä hölynpölystä, mitä sinulle puhuin." Hän oli taas peilin
edessä, korjaten hellävaroen hiuksiaan, vetäen harson kasvoilleen
ja asetellen ketterästi turkiksiaan. "No, eihän minun ole
vielä tarvinnut turvautua paikanvälitystoimistoihin eikä
imupaperimaalailuun, mutta juuri tällä hetkellä olen aika pulassa
ja jos löytäisin jotain tehtävää, niin olisin autettu siksi, kun
saan perinnön. Ja Carry lupasi toimittaa jonkun, joka tarvitsisi
jonkinlaista seuraelämäkirjuria -- sehän on hänen erikoisalansa."
Miss Bart ei ollut ilmaissut Gertylle hätänsä koko suuruutta. Hän
tarvitsi todellakin kipeästi ja nopeasti rahaa: rahaa tavallisiin
viikon tarpeisiin, joita ei voinut siirtää eikä välttää. Luovuttaa
pois asuntonsa ja tyytyä pahaiseen täysihoitolaan tai tilapäisesti
turvautua Gerty Farishin vierashuoneen vuoteeseen -- se saattoi vain
lykätä tuonnemmaksi tuon häntä vaivaavan kysymyksen. Ja hänestä
tuntui sekä viisaammalta että mukavammalta jäädä paikoilleen ja
keksiä jokin keino, miten ansaita elatuksensa. Mahdollisuutta, että
oli pakotettu siihen, hän ei vielä koskaan ollut vakavasti ajatellut,
ja se huomio, että henkensä elättäjänä hänen oli osoitettava
samanlaista avuttomuutta ja saamattomuutta kuin Miss Silvertonraukan,
oli kova kolahdus hänen itseluottamukselleen.
Tottuneena pitämään itseään yleisen mielipiteen mukaan tarmokkaana ja
neuvokkaana ihmisenä, joka luonnostaan kykeni hallitsemaan jokaista
tilannetta, hän epämääräisesti kuvitteli mielessään, että sellaiset
lahjat olisivat arvokkaat seuraelämäohjausta etsiville. Mutta kovaksi
onneksi ei ollut mitään erikoista otsaketta, jolla varustettuna
oikein sanomisen ja tekemisen taidon olisi voinut tarjota kaupaksi,
eikä rouva Fisherinkään neuvokkaisuus kyennyt keksimään keinoja,
jotta Lilyn viehätysvoima ja kyvyt olisivat päässeet oikeuksiinsa.
Rva Fisher teki voitavansa hankkiakseen ystävättärelleen toimeentulon
ja hän saattoi hyvällä omallatunnolla vakuuttaa, että hän oli
aikaisemmin usein onnistunut. Tiedustelujensa tuloksena hän
saattoikin ilmoittaa "löytäneensä jotakin".
Yksikseen jäätyään Gerty mietiskeli hajamielisenä ystävättärensä
tukalaa tilaa ja omaa kykenemättömyyttään lieventämään sitä. Hänestä
oli selvää, ettei Lily tällä kertaa toivonut mitään sellaista apua,
jota hän saattoi antaa. Miss Farish ei voinut nähdä ystävättärellään
olevan mitään toivoa, jollei hän alkaisi toisenlaista elämää,
erillään kaikesta entisestä. Mutta Lilyn koko tarmo kohdistui tuosta
entisestä kiinnipitämiseen, itsensä sen kanssa yhtäläistyttämiseen,
niin kauan kuin tuo harhakuva saattoi pysyä yllä. Koska tuo
suhtautuminen näytti Gertystä säälittävältä, ei hän saattanut tuomita
sitä yhtä ankarasti kuin esim. Selden olisi varmaankin tehnyt. Gerty
ei ollut unohtanut tuota liikutuksen yötä, jolloin hän ja Lily
olivat levänneet toistensa sylissä ja hän oli luullut tuntevansa
oman sydämensä veren siirtyvän ystävättärensä sydämeen. Hänen
tekemänsä uhraus oli näyttänyt kylläkin hyödyttömältä; Lilyyn ei
jäänyt jälkeäkään tuona hetkenä koetuista vaikutuksista. Mutta Gertyn
hellyys, joka oli kouliintunut niiden pitkien vuosien kuluessa,
jolloin hän joutui tekemisiin salaisen ja vaiteliaan kärsimyksen
kanssa, saattoi valvoa uhriaan hiljaisella kärsivällisyydellä,
joka ei pitänyt ajasta lukua. Hän ei kuitenkaan saattanut kieltää
itseltään lohdutusta, minkä toi arasteleva neuvon kysyminen Lawrence
Seldeniltä, jonka kanssa hän oli uudistanut sukulaistuttavalliset
suhteensa tämän palattua Euroopasta.
Selden itse ei ollut koskaan ollut tietoinen siitä, että mitään olisi
muuttunut heidän suhteissaan. Hän tapasi Gertyn samanlaisena kuin
lähtiessäänkin, yksinkertaisena, vaatimattomana ja uskollisena, mutta
se sydämen intelligenssi terästyneenä, minkä Selden tunsi koettamatta
selittää sitä. Gertystä itsestään olisi kerran tuntunut mahdottomalta
puhua jälleen Seldenin kanssa vapaasti Lily Bartista. Mutta se, mitä
oli tapahtunut hänen oman rintansa sopukoissa, näytti, kun hämmingin
usva oli selvinnyt, johtavan itsekkyyden kahleiden katkeamiseen
ja vaimentuneen persoonallisen liikutuksen muuttumiseen yleiseksi
ihmisten ymmärtämiseksi ja sääliksi.
Lilyn käynnistä oli tuskin kulunut paria viikkoa, kun Gerty sai
tilaisuuden ilmaista huolensa Seldenille. Tämä, ilmaannuttuaan eräänä
sunnuntai-iltapäivänä, oli viivytellyt yli serkkunsa vieraiden
vastaanottoajan, huomattuaan hänen äänessään ja katseessaan jotakin,
joka pyysi kahdenkeskistä sananvaihtoa, ja heti viimeisen vieraan
mentyä Gerty ryhtyi asiaan kysymällä, milloin Selden oli viimeksi
nähnyt Miss Bartia.
Seldenin huomattavan pitkä äänettömyys antoi hänelle aikaa hieman
ällistymään.
"En ole nähnyt häntä ollenkaan -- olen kokonaan ollut häntä näkemättä
sitten hänen paluunsa."
Tämä odottamaton myönnytys sai myöskin Gertyn äänettömäksi, ja
hän yhä epäröi, jatkaako samaa aihetta, kun Selden rohkaisi häntä
lisäämällä: "Olen toivonut näkeväni hänet -- mutta Gormerien
seurapiiri näkyy vievän hänen aikansa sitten hänen Euroopasta
paluunsa."
"Paljon suurempi syy on tämä: hän on ollut hyvin onneton."
"Onneton ollessaan Gormerien seurassa?"
"Oh, en kiellä hänen läheistä suhdettaan Gormereihin; mutta tämäkin
on nyt luullakseni lopussa. Nähkääs, ihmiset ovat olleet hyvin
tylyjä, sen jälkeen kuin hän riitaantui Bertha Dorsetin kanssa."
"Ah --" huudahti Selden nousten äkkiä kävelemään ikkunan luo, minne
hän jäi katselemaan pimenevälle kadulle hänen serkkunsa jatkaessa
selittelyään: "Judy Trenor ja hänen omat sukulaisensa ovat myöskin
hylänneet hänet -- ja kaikki siksi, että Bertha Dorset kertoi niin
kauheita juttuja. Ja Miss Bart on hyvin köyhä -- tiedättehän, että
rouva Peniston kuittasi hänet hyvin pienellä perinnöllä annettuaan
hänen ensin ymmärtää, että hän saisi kaiken."
"Tiedän kyllä", myönsi Selden lyhyesti, kääntyen takaisin huoneeseen,
mutta vain astellakseen levottomasti oven ja ikkunan väliä. "Niin,
-- häntä on kohdeltu hirveästi, mutta juuri se seikka on onnetonta,
ettei mies, joka haluaa osoittaa hänelle myötätuntoaan, voi sanoa
sitä hänelle."
Hänen sanansa aiheuttivat Gertyssä heikon pettymyksen väristyksen.
"Olisihan muitakin keinoja osoittaa hänelle myötätuntoa", esitti hän.
Hieman naurahtaen Selden istuutui hänen taakseen takan ääressä
olevalle pienelle sohvalle. "Mitä tarkoitatte, te parantumaton
lähetyssaarnaaja?" kysyi hän.
Gerty punehtui, ja hetken ajan tämä olikin hänen ainoa vastauksensa.
Sitten hän selitti tarkemmin: "Ajattelen sitä seikkaa, että te ja hän
olitte tavallisesti hyviä ystäviä -- että hänellä oli siitä hyvin
suuri huoli, mitä te hänestä ajattelitte -- ja että, jos hän pitää
teidän syrjässä olemistanne merkkinä siitä, mitä te nyt ajattelette,
niin saatan kuvitella mielessäni, että se suuresti lisää hänen
onnettomuuttaan."
"Hyvä lapsi, älkää lisätkö siihen enää mitään -- ainakaan sellaiseen
kuin miksi te sen käsitätte -- otaksumalla hänelle kaikenlaista,
mikä on teidän olettamustanne." Selden ei voinut millään keinoin
pidättää äänestään kuivuuden vivahdusta; mutta Gertyn hämmästyneen
katseen kohdatessaan hän sanoi lempeämmin: "Mutta vaikka hirveästi
liioittelettekin sen merkitystä, mitä voin tehdä Miss Bartin hyväksi,
niin ette voi liioitella valmiuttani tekemään sitä -- jos sitä
minulta pyydätte." Hän laski hetkiseksi kätensä Gertyn kädelle, ja
heidän välillään tapahtui tuona harvinaisena kosketuksen hetkenä
eräs noita ajatuksen vaihtoja, jotka täyttävät myötätunnon salaiset
säilöt. Gertyllä oli se tunne, että Selden harkitsi hänen pyyntönsä
hintaa yhtä tarkasti kuin hän, Gerty, Seldenin vastauksen merkitystä.
Ja tunne kaikesta siitä, mikä oli äkkiä selvää heidän välillään, teki
Gertylle helpommaksi löytää seuraavat sanat.
"Minä siis pyydän teitä; pyydän teitä, koska hän sanoi kerran
minulle, että te olitte auttanut häntä ja koska hän nyt tarvitsee
apua kipeämmin kuin koskaan ennen. Tiedätte, miten riippuvainen hän
on aina ollut hyvinvoinnista ja loistosta -- miten hän on vihannut
kaikkea, mikä on viheliäistä ja rumaa ja epämukavaa. Hän ei voi sitä
auttaa -- hänet on kasvatettu näin ajattelemaan eikä hän ole koskaan
kyennyt pääsemään siitä irti. Mutta häneltä on riistetty kaikki se,
mikä oli hänelle jonkin arvoista, ja ne ihmiset, jotka opettivat
hänet pitämään sitä arvossa, ovat myös hylänneet hänet. Ja minusta
tuntuu, että jos joku voisi ojentaa kätensä ja näyttää hänelle toista
puolta -- näyttää hänelle, miten paljon on vielä jäljellä elämässä
ja hänessä itsessään" -- Gerty keskeytti hämmentyneenä omasta
kaunopuheisuudestaan ja koska hänen oli vaikeaa tarkalleen ilmaista
haluaan pelastaa ystävättärensä. "Minä en voi auttaa häntä itse: hän
on mennyt minun ulottuvistani", jatkoi hän. "Luulen, että hän pelkää
olevansa minulle taakkana. Kun hän oli täällä viimeksi, kaksi viikkoa
sitten, tuntui hän olevan hirveän huolissaan tulevaisuudestaan:
hän kertoi Carry Fisherin koettavan löytää hänelle jotain työtä.
Muutamia päiviä myöhemmin hän kirjoitti minulle, että hän oli ottanut
yksityissihteerin paikan ja ettei minun tarvinnut hätäillä, sillä
kaikki oli hyvin ja hän tulisi luokseni puhumaan minulle siitä,
kun hänellä olisi aikaa. Mutta hän ei ole tullutkaan, enkä minä
mielelläni mene hänen luokseen, koska pelkään tuppautuvani hänen
seuraansa, kun en ole tervetullut. Kun kerran lapsena olin rientänyt
hänen luokseen pitkän eron jälkeen ja kietonut käsivarteni hänen
ympärilleen, hän sanoi: 'Ole niin hyvä äläkä suutele minua, jollen
pyydä sinua, Gerty' -- ja muutamia minuutteja myöhemmin hän _pyysi_
minua. Mutta siitä pitäen olen aina odottanut pyyntöä."
Selden oli kuunnellut hiljaa katse keskitettynä, kuten aina,
kun hän tahtoi varjella pieniä tummia kasvojaan äkkinäiseltä
ilmeenmuutokselta. Kun hänen serkkunsa oli lopettanut, sanoi hän
hieman hymyillen: "Koska kerran olette oppinut odottamisen taidon,
en käsitä, miksi vaaditte minun ryntäämään päätä pahkaa --", mutta
Gertyn katseen hätääntynyt avunanomus sai hänet lisäämään noustessaan
lähteäkseen: "Tahdon kuitenkin tehdä, mitä haluatte, mutta en saattaa
teitä edesvastuuseen epäonnistumisestani."
Seldenin karttaminen Miss Bartia ei ollut ollut niinkään
tarkoituksetonta kuin hän oli antanut serkkunsa ymmärtää.
Aluksi kuitenkin, kun muisto heidän viimeisestä kohtauksestaan
Monte Carlossa piti häntä vielä kiihtymyksen vallassa, oli hän
tuskallisesti odottanut Lilyn paluuta. Mutta tämä oli tuottanut
hänelle pettymystä viipymällä Englannissa, ja kun hän vihdoin
ilmaantui New Yorkiin, sattui, että toimi kutsui Seldenin Länteen,
josta palattuaan hän parhaiksi kuuli, että Miss Bart oli lähtenyt
Gormerien kanssa Alaskaan. Tieto tästä äkkiä solmitusta ystävyydestä
sammutti hänen halunsa nähdä Lilyä. Jokainen tämän askel näytti
tosiasiallisesti vievän hänet yhä kauemmaksi siitä piiristä, jossa
he kerran tai pari olivat tavanneet toisensa kuin kirkastuneen
hetken ajaksi. Seldenin oli yksinkertaisempaa arvostella häntä hänen
tavallisen käytöksensä mukaan kuin niiden harvojen poikkeamisten
mukaan siitä, mitkä olivat heittäneet hänet niin häiritsevästi hänen
tielleen.
Mutta Gerty Farishin sanat riittivät saamaan hänet näkemään, miten
vähän tämä katsantotapa oli todella hänen ja miten mahdotonta hänen
oli pysyä rauhallisena Lily Bartia ajatellessaan. Kuullessaan, että
hän oli avun tarpeessa -- sellaisenkin epämääräisen avun, jota hän
saattoi tarjota -- tuo ajatus valtasi hänet jälleen; ja kadulle
päästyään hän tuli niin vakuutetuksi avun välttämättömyydestä, että
hän heti ohjasi kulkunsa Lilyn hotelliin.
Täällä hänen intoaan jäähdytti se odottamaton uutinen, että Miss Bart
oli matkustanut pois. Mutta hänen tiedusteluihinsa muisteli hotellin
kirjanpitäjä, että Miss Bart oli jättänyt osoitteensa, jota hän alkoi
heti selailla kirjoistaan.
Oli todella omituista, että Lily Bart oli lähtenyt ilmoittamatta
Gerty Farishille tästä päätöksestään, ja Seldenin mieltä painoi
omituisesti kirjanpitäjän etsiessä osoitetta. Tätä kesti niin kauan,
että tuo painostus muuttui peloksi, mutta kun hänelle vihdoin
ojennettiin paperilappu, josta hän luki: "Rouva Norma Hatchin luona,
Emporium Hotel", niin hän jäi tuijottamaan uskomatta silmiään ja
repi sitten vastenmielisyyden valtaamana paperin kahtia ja läksi
rauhallisena astumaan kotiin päin.