VII

Se valaistus, jota rouva Fisher oli heittänyt tilanteesen, oli yhtä

ilottoman selvä kuin talvinen aamunkoitto. Se piirsi tosiasioiden

ääriviivat kylmän tarkasti varjon ja värin luomatta vaihtelua: hän

oli avannut ikkunoita, joista ei koskaan nähnyt taivasta. Mutta

tavallisen elämän välttämättömyyksiin pakosta taipuneen idealistin

täytyy käyttää tavallisen elämän keinoja tehdäkseen johtopäätökset,

joihin hän ei voi alistua. Ja Lilyn oli helpompi antaa rouva Fisherin

järjestää hänen asiansa kuin käydä siihen suoraan itse käsiksi. Mutta

siihen kerran jouduttuaan hän sai hartioilleen kaikki sen seuraukset;

eivätkä nämä olleet esiintyneet hänelle koskaan selvempinä kuin

seuraavana päivänä lähtiessään kävelylle Rosedalen kanssa.

Oli noita tyyniä marraskuun päiviä, jolloin ilma väreilee kuulasta

valoa, ja maiseman piirteissä ja niitä verhoavassa kulta-autereessa

oli jotakin, joka toi Miss Bartin mieleen sen syyskuun iltapäivän,

jolloin hän oli kiipeillyt rinteitä Seldenin kanssa. Tämä

tuskallinen muisto muodosti ivallisen vastakohdan hänen nykyiselle

tilanteelleen, hänen kävelyretkensä Seldenin kanssa kun oli ollut

vastustamatonta pakoa juuri siitä ilmapiiristä, jota tämä retki

levitti hänen ympärilleen. Mutta toisetkin muistot kiusasivat häntä,

joukko samanlaisia tilanteita. Hänen päätöksensä oli nyt kuitenkin

järkkymätön. Hän käsitti, että sovittelun ikävän työn täytyi alkaa

uudelleen, vieläpä paljon suurempia vastuksia vastaan, jos Bertha

Dorsetin onnistuisi rikkoa hänen välinsä Gormerien kanssa. Ja hänen

suojan ja turvallisuuden kaipuutaan enensi hänen intohimoinen halunsa

päästä voitolle Berthasta, koska vain valta ja etevämmyys saattoi

päästä hänestä voitolle. Rosedalen vaimona -- sen Rosedalen, jonka

hän tunsi voivansa luoda -- hän saattoi ainakin vaaratta uhmata

vihollistaan.

Lilyn oli pysyttävä tässä ajatuksessa kuten ainakin jossakin

voimakkaassa kiihoittimessa, pidettävä yllä osaansa näyttämöllä,

jonka puoleen Rosedale kallistui liian vapaasti. Kulkiessaan tämän

rinnalla, jokaisella hermollaan säpsähtäen sitä tapaa, jolla tämän

katse ja ääni ilmaisivat hänen omistusoikeutensa häneen, mutta

kuitenkin vakuuttaen itselleen, että tämä hetken kestävä hänen

suhtautumisensa sietäminen oli hinta, joka hänen oli maksettava

saadakseen lopullisen vallan Rosedalesta, Lily koetti harkita tarkkaa

kohtaa, missä myönnytys muuttuisi vastustukseksi ja se hinta, joka

Rosedalen olisi maksettava, selvitettäisiin samaten hänelle. Mutta

Rosedalen reipas itseluottamus näytti tekevän sellaiset vihjaukset

mahdottomiksi, ja Lily tunnusteli jotain kovaa ja itsetyytyväistä

hänen käytöstapansa näennäisen lämmön takaa.

He olivat istuneet jonkun ajan eräässä yksinäisessä kallionrotkossa

järven rannalla, kun Lily äkkiä käänsi kumppaniinsa vakavan

viehättävän katseensa.

"Minä uskon, mitä te sanotte, Mr. Rosedale", sanoi hän rauhallisesti,

"ja olen valmis menemään kanssanne naimisiin milloin haluatte."

Rosedale, punastuen hiusmartoa myöten, hypähti tämän kuullessaan

pystyyn ja jäi seisomaan hänen eteensä miltei koomilliseen pettymystä

osoittavaan asentoon.

"Koska luulen sen olevan teidän toivonne", jatkoi Miss Bart samalla

rauhallisella äänellä. "Ja vaikka en voinut antaa suostumustani, kun

puhuitte minulle tästä aikaisemmin, olen nyt, kun tunnen teidät niin

paljon paremmin, valmis uskomaan onneni teidän käsiinne."

Hän puhui sillä ylevällä suoruudella, jota hän saattoi käyttää

tällaisissa tapauksissa ja joka oli kuin voimakas tasainen valo, joka

oli heitetty hallitsemaan tilanteen sekavaa hämärää. Sen räikeässä

valossa Rosedale näytti haparoivan hetken ajan ikäänkuin olisi

tiennyt, että jokainen ulosjohtava tie oli haitallisen kirkkaasti

valaistu.

Sitten Rosedale naurahti lyhyesti ja otti esille kultaisen

savukekotelon, josta hän kömpelöillä jalokivillä koristetuilla

sormillaan hamuili kultaimukkeista savuketta. Valittuaan yhden hän

oli hetken ajan vaiti ennenkuin hän sanoi: "Paras neiti Lily, olen

pahoillani, jos välillämme on ollut jotain pientä väärinkäsitystä --

mutta te annoitte minun tuntea, että kosintani oli niin toivotonta,

ettei minulla todellakaan ollut aikomusta uudistaa sitä."

Veri sihisi Lilyn suonissa, mutta hän karkoitti ensimmäisen vihan

puuskan ja sanoi suopean arvokkaalla äänellä: "Minun on moitittava

vain omaa itseäni, jos te saitte sen vaikutelman, että päätökseni oli

lopullinen."

Hänen sanoilla leikittelynsä oli Rosedalelle aina liian nokkelaa ja

tämä vastaus piti häntä hämmentyneen hiljaisena, kun Lily ojensi

kätensä ja lisäsi hieno surullisuuden vivahdus äänessään: "Ennenkuin

heitämme toisillemme hyvästit, haluan ainakin kiittää teitä siitä,

että olette kerran ajatellut minusta sillä tavoin."

Hänen kätensä kosketus, hänen katseensa eloisa viehkeys kosketti

Rosedalea arkaan kohtaan. Miss Bartin erikoinen luoksepääsemättömyys,

se välimatkavaikutelma, jota hän saattoi herättää osoittamatta

halveksumisen vihjaustakaan, se juuri teki Rosedalelle vaikeaksi

jättää häntä.

"Miksi te puhutte jäähyväisistä? Eikös meidän pitänyt tulla hyviksi

ystäviksi?" tiukkasi Rosedale päästämättä hänen kättään.

Lily veti sen rauhallisesti pois. "Mitä te tarkoitatte hyvinä

ystävinä olemisella?" kysyi hän vuorostaan hieno hymy huulilla.

"Rakasteletteko minua menemättä kanssani naimisiin?"

Rosedale naurahti päästen jälleen hilpeälle mielelle. "Niin, jotain

sinnepäin, luullakseni. En voi olla rakastelematta teitä -- enkä

käsitä, kuinka kukaan voi olla tekemättä sitä, mutta tarkoitukseni ei

ole pyytää kättänne, niin kauan kuin voin olla tekemättä sitä."

Lily hymyili yhä. "Pidän suoruudestanne, mutta pelkään, että

ystävyytemme voi tuskin kestää sellaisilla edellytyksillä."

Hän kääntyi poispäin ikäänkuin näyttääkseen, että oli saavutettu

päätekohta, ja Rosedale seurasi häntä muutamia askelia tuntien

pettymyksekseen, että Miss Bart oli loppujen lopuksi pitänyt valtit

kädessään.

"Miss Lily --" hän alkoi vaistomaisesti, mutta Lily kulki edelleen

näyttämättä kuulevan häntä.

Rosedale saavutti hänet ottaen muutamia ripeitä askelia ja tarttui

hänen käsikoukkuunsa. "Miss Lily -- älkää noin kiiruhtako pois.

Jollettekaan välitä todenpuhumisesta, en käsitä, miksette sallisi

minun tehdä sitä."

Lily oli seisahtunut hetkiseksi kulmakarvat kohotettuina irtaantuen

vaistomaisesti Rosedalen kosketuksesta, vaikkeikaan koettanut päästä

kuulemasta hänen sanojaan.

"Minusta tuntui", lausui Lily, "että olette tehnyt sen odottamatta

minun lupaani."

"No niin -- miksette sitten kuulisi syitä menettelyyni?

Emmehän kumpikaan ole niin nuoria ja kokemattomia, että suunsa

puhtaaksipuhuminen järkyttäisi meitä. Olen rakastunut teihin enemmän

kuin vuosi sitten, mutta minulle on selvinnyt se seikka, että tilanne

on muuttunut."

Lily katseli häntä yhä yhtä ivallisen tyynenä. "Tarkoitatte sanoa,

että minä en ole yhtä haluttava otus kuin luulitte?"

"Niin, sitä minä juuri tarkoitan", vastasi Rosedale varmasti. "En

halua sekaantua siihen, mitä on tapahtunut. En usko juttuja teistä --

en _tahdo_ uskoa niitä, mutta ne ovat nyt kerran olemassa, eikä se

ollenkaan muuta asiaa, etten minä niitä usko."

Lilyn ohimot sävähtivät punaisiksi, mutta hänen äärimmäinen

ahdinkotilansa karkoitti pisteliään vastauksen hänen huuliltaan ja

hän katsoi yhä tyynesti Rosedalea vasten kasvoja. "Jolleivät ne ole

tosia", hän sanoi, "niin eikö _se_ muuta tilannetta?"

Rosedale tarkasteli häntä tyynesti ja tutkivasti, mikä saattoi Lilyn

tuntemaan itsensä vain erikoisen hienoksi ihmiskauppatavaraksi.

"Luulen, että niin käy romaaneissa, mutta varmastikaan ei

todellisessa elämässä. Tiedätte sen yhtä hyvin kuin minäkin. Kun

nyt puhutaan suoraan, niin sanotaan julki koko totuus. Viime vuonna

tahdoin kaikin mokomin naida teidät, ettekä te tahtonut katsoakaan

minuun; tänä vuonna -- no niin, te näytätte olevan suostuvainen. No,

mitä on muuttunut sillä välin? Teidän asemanne, siinä kaikki. Silloin

luulitte voivanne tehdä paremmat kaupat, nyt --"

"Te luulette voivanne?" pääsi Lilyltä ivallisesti.

"Miksei, kyllä: yhdellä tavalla, niinpä niin." Rosedale seisoi

hänen edessään kädet taskussa, rinta pystyssä. "Tällä tavalla,

nähkääs: Olen saanut alituisesti ponnistella näinä viime vuosina

kohottaessani yhteiskunnallista asemaani. On kai hassua, että puhun

siitä? Miksen sanoisi, että haluan päästä hienoon seuraelämään? Eihän

yksikään mies häpeä sanoa haluavansa omistaa kilpa-ajohevosia tai

taulukokoelman. No niin, pyrkimys seuraelämään on eräs toinen laji

noita mielihaluja. Tavalla millä tahansa tahdon päästä parhaimpien

perheiden seurapiiriin; ja niihin pääsenkin vähitellen. Mutta minä

tiedän, että nopein keino vieroittaa itsensä 'oikeista' ihmisistä on

se, että esiintyy 'ei oikeiden' seurassa. Ja siitä syystä minä haluan

välttää erehdyksiä."

Miss Bart seisoi yhä hänen edessään ääneti, mikä olisi saattanut

ilmaista joko pilkkaa tai puoleksi vastahakoista kunnioitusta hänen

suorasukaisuuttaan kohtaan, ja hetken kuluttua Rosedale jatkoi: "Sitä

se on, nähkääs. Olen teihin rakastunut enemmän kuin koskaan ennen,

mutta jos nyt menisin kanssanne naimisiin, tärvelisin kaiken sen,

mitä varten olen työskennellyt kaikkina näinä vuosina."

Miss Bart vastasi tähän katseella, jossa ei ollut pienintäkään

katkeruuden vivahdusta. Kaiken seuraelämän valheellisuuden jälkeen,

jossa hän oli liikkunut niin kauan, oli virkistävää saada kokea

tuollaista suorasukaisuutta.

"Ymmärrän teitä", hän sanoi. "Vuosi sitten olisin ollut teille

hyödyksi ja nyt olisin haitaksi. Minusta on niin mieluista, että

puhutte minulle noin rehellisesti." Ja hän ojensi kätensä hymyillen.

Taasen vaikutti tuo liike hämmentävästi Mr. Rosedalen itsehillintään.

"Kautta taivaan, te olette jalo otus, te!" huudahti hän; ja kun

Lily alkoi taas tehdä poislähtöä, sinkautti hän: -- "Miss Lily --

pysähtykää. Te tiedätte, etten minä usko noita juttuja -- uskon, että

ne olivat kaikki erään naisen aikaansaamia, joka ei epäröi uhrata

teitä oman etunsa vuoksi --"

Lily teki liikkeen, joka ilmaisi äkillistä halveksumista: hänen oli

helpompi sietää tuon miehen loukkausta kuin säälittelyä.

"Olette kovin hyvä, mutta en luule, että meidän tarvitsee keskustella

enää tästä asiasta."

Mutta Rosedalen luontainen taipumattomuus vihjauksiin teki hänelle

helpoksi syrjäyttää tuollaisen vastustuksen. "En halua keskustella

mistään; haluan vain antaa teille täyden selon asiasta", intti hän.

Lily vaikeni vastoin tahtoaan, sillä Rosedalen katseesta ja äänestä

ilmeni uusi tuuma, joka sitoi hänen kielensä. Ja tämä jatkoi katsoen

tiukasti Lilyn silmiin: "Minua ihmetyttää, että olette jaksanut

niin kauan tulla toimeen tuon naisen kanssa, kun teillä oli valta

käsissänne." Lily oli yhä ääneti hämmästyneenä Rosedalen sanoista ja

tämä astui askeleen häntä lähemmäksi kysyäkseen hiljaisella äänellä:

"Miksette käytä hyväksenne niitä hänen kirjeitään, joita ostitte

viime vuonna?"

Lily ei saanut sanaa suustaan. Ennen tätä kysymystä hän oli Rosedalen

sanojen otaksunut sisältävän enintään vihjauksen siihen vaikutukseen,

joka hänellä oletettiin olevan George Dorsetiin. Mutta nyt hän näki,

miten alas hän oli pudonnut. Ja ällistys kuullessaan, että Rosedale

oli päässyt perille kirjesalaisuudesta, sai hänet tällä hetkellä

olemaan tietämätön siitä, mihin Rosedale käytti tuota tietoaan.

Lilyn tilapäinen hämilleenjoutuminen antoi Rosedalelle aikaa pitää

kiinni asiasta; ja hän jatkoi joutuisasti ikäänkuin täydellisemmin

varmistaakseen asemaansa "Näette, että minä tiedän, missä asemassa

olette -- tiedän miten täydellisesti hän on teidän vallassanne.

Tämä kuulostaa juhlapuheelta, eikös niin? -- mutta noissa vanhoissa

lauseparsissa on koko joukko totta, enkä luule teidän ostaneen noita

kirjeitä vain siksi, että keräilitte autografioita." Lily katseli

häntä yhä kasvavalla hämmennyksellä hänen ainoa selvä vaikutelmansa

oli hätääntynyt tietoisuus Rosedalen mahdista.

"Te varmaan ihmettelette, miten minä olen päässyt niistä perille?"

jatkoi RosedaJe vastaten Lilyn katseeseen itsetietoisen ylpein

ilmein. "Olette ehkä unohtanut, että minä olen Benedickin omistaja

-- mutta eihän se kuulu nyt asiaan. Katsokaamme tilannetta suoraan

silmiin. Rouva Dorset syistä, joihin meidän ei tarvitse kajota,

teki teille hirveän ilkeän kepposen viime keväänä. Jokainen tietää,

mikä rouva Dorset on, eivätkä hänen parhaat ystävänsä uskoisi häntä

valankaan nojalla, missä heidän omat etunsa olisivat kysymyksessä.

Mutta niin kauan kuin he eivät ole riitaantuneet, on heidän paljon

helpompi seurata hänen johtoaan kuin asettua sitä vastaan. Ja teidät

on yksinkertaisesti uhrattu heidän laiskuudelleen ja itsekkyydelleen?

Eikö se ole sievä asioiden järjestely? -- No niin, jotkut sanovat

että te olette saanut käsiinne sukkelimman vastaustavan: sen, että

George Dorset naisi teidät huomispäivänä, jos kertoisitte hänelle

kaiken, minkä tiedätte ja antaisitte hänelle tilaisuuden näyttää

tuolle naiselle, missä ovenreikä on. Luulen hänen tahtovan niin,

mutta te että näytä välittävän tästä, ja katsoen asiaa puhtaasti

afäärin kannalta luulen teidän olevan oikeassa. Tällaisesta asiasta

ei kukaan selviydy täysin puhtain käsin, ja ainoa oikea tapa päästä

entiseen asemaanne on saada Bertha Dorset nostamaan teidät jälleen

eikä taistella häntä vastaan."

Rosedale vaikeni vain sen verran kuin tarvitsi hengähtääkseen, mutta

ei niin kauaksi, että Lily olisi saanut aikaa vastustelemiseen. Ja

kun hän tyrkytti ajatustaan sellaisen miehen varmuudella, joka ei

epäröi asiastaan, tunsi Lily suuttumuksen vähitellen jähmettyvän

huulilleen eikä pääsevänsä irti tuon miehen kylmänjärkähtämättömistä

todisteluista. Nyt ei ollut aikaa ihmetellä, miten hän oli

kuullut kirjeiden Lilyn haltuun joutumisesta. Ensi säikähdyksestä

toinnuttuaan häntä ei pitänyt lumottuna tuon ajatuksen synnyttämä

kauhu, vaan pikemminkin sen salainen yhtäläisyys hänen omien

sisimpien toiveidensa kanssa. Rosedale menisi hänen kanssaan

naimisiin huomispäivänä, jos hän pääsisi jälleen Bertha Dorsetin

ystävyyteen, ja hänen tarvitsi vain saattaa tuon naisen tietoon se

salainen uhka, mikä sisältyi tuohon hänen käsiinsä niin ihmeellisesti

joutuneeseen kääröön. Lily näki äkkiä, mitä etua tämä seikka tuotti

siihen nähden, minkä vuoksi Dorset oli ahdistellut häntä. Toinen

suunnitelma riippui seuraukseltaan ilmeisen vääryyden korjaamisesta,

tämä kun rajoitti toiminnan yksityiseksi asiaksi, josta minkään

sivullisen ei tarvinnut saada pienintäkään vihjausta. Rosedalen

järjestämänä tämä asia sai viattoman keskinäisen avustuksen leiman.

Rosedale näytti Lilyn vaikenemisessa lukevan ei ainoastaan

asteettaista suostumusta suunnitelmaansa, vaan myöskin

kauaksitähtäävän sen tarjoamien etujen tajuamisen, sillä Lilyn yhä

seisoessa hänen edessään mykkänä, hän alkoi äkkiä puhua pyörähtäen

ympäri: "Ettekö näe, miten yksinkertainen asia se on? No, älkää

antako hämmentää itseänne sen ajatuksen, että se on _liian_

yksinkertaista. Kun nyt kerran ollaan puheissa, niin puhutaan asiat

suoraan ja selvitetään koko juttu. Tiedätte vallan hyvin, ettei

Bertha Dorset olisi voinut kajota teihin, jollei olisi ollut -- kuten

jo ennenkin on ollut puhetta -- joitakin hämäriä kohtia, niinhän? Hän

huomasi maaperän sopivaksi. Ymmärrättekö, mihin minä tähtään? Te ette

halua vetää enää esille näitä pieniä kysymyksiä. On olemassa yksi

keino saada Bertha Dorset ansaan -- mutta te haluatte tietenkin pitää

häntä siinä. Te voitte pelästyttää hänet kyllin pahanpäiväiseksi

-- mutta miten aiotte saada tuon pelon pysyväiseksi? Näyttämällä,

että olette yhtä mahtava kuin hänkin. Eivät kaiken maailman kirjeet

voi tehdä sitä teille sellaisena kuin te nyt olette. Mutta vankka

selkäranka takananne te voitte pitää häntä juuri siinä, missä

tahdotte hänet pitää. Se on _minun_ osuuteni asiassa -- sitä minä

teille juuri tarjoan. Te ette voi saada asiaa toimeen ilman minua --

älkää kuvitelkokaan, että voitte. Kuuden kuukauden kuluttua olisitte

jälleen yhtä tukalassa asemassa, jollei tukalammassakin. Tässä

minä olen valmiina nostamaan teidät siitä huomispäivänä, jos vain

myönnytte. Myönnyttekö, Miss Lily?" lisäsi hän läheten äkkiä.

Nämä sanat ja niitä seuraava lähenemisliike herättivät Lilyn siitä

tiedottoman alistuvaisuuden tilasta, johon hän oli huomaamattaan

luisunut. Ne näyttivät hänelle koko teon uudessa valossa ja hän

näki, että teon oleellinen halpamaisuus oli siinä, ettei siinä ollut

minkäänlaista vaaraa.

Hän vetäytyi takaisin tehden kädellään nopean torjuvan liikkeen

sanoen äänellä, joka hämmästytti häntä itseäänkin: "Te erehdytte --

kokonaan erehdytte -- sekä tosiasioihin että siihen nähden, mitä te

niistä johdatte."

Rosedale tuijotti hetken ajan hämmentyneenä siitä, että Miss Bart

otti äkkiä askeleen aivan eri suuntaan kuin mihin hän oli näyttänyt

Rosedalen antavan ohjata itsensä.

"No mutta mitä ihmettä tämä tarkoittaa? Luulin meidän ymmärtävän

toisiamme?" hän huudahti. Ja kun Miss Bart mutisi: "Niin, sitä me nyt

teemmekin", sinkautti hän äkillisessä rajuuden puuskassa: "Luulen

näin olevan siksi, että kirjeet ovat kirjoitetut _hänelle_, niinhän?

No niin, olen hukassa, jos näen mitä ajatuksia olette saanut häneltä!"