VI.

Kuten sopiikin henkilöille, joiden merkitys on kasvamassa, olivat

Gormeritkin maatalon rakennuspuuhissa Long Islandille; ja Miss

Bartin velvollisuuksiin kuului seurata emäntäänsä usein tapahtuville

talontarkastusmatkoille. Rouva Gormerin ollessa syventyneenä

valaistus- y.m. järjestelykysymyksiin Lilyllä oli hyvää aikaa

kuljeskella kirkkaassa syysilmassa pitkin puiden reunustaman lahden

rantoja, jotka viettivät veteen. Niin vähän taipuvainen kuin hän

olikin yksinäisyyteen, oli kuitenkin hetkiä, jolloin se tuntui

tervetulleelta pakopaikalta hänen elämänsä tyhjästä touhusta. Hän oli

kyllästynyt olemaan toimettomana huvitusten ja touhuamisen virran

vietävänä, kun ei hänellä ollut näihin mitään osaa, kyllästynyt

näkemään toisten vaativan huvituksia ja tuhlaavan rahaa hänen itsensä

tuntiessa olevansa heidän keskuudessaan yhtä merkityksetön kuin

ylellinen lelu hemmoitellun lapsen käsissä.

Tässä mielentilassa hän eräänä aamuna palatessaan rannikolta

kolkonnäköiselle mutkittelevalle lehtikujalle äkkiä kohtasi George

Dorsetin. Dorsetien maalaisasunto oli aivan Gormerien vastahankitun

maatilan naapurina ja tehdessään sinne autoretkiä rouva Gormerin

kanssa Lily oli kerran tai pari nähnyt vilahdukselta herra ja rouva

Dorsetin. Mutta he liikkuivat siksi eri piireissä, ettei hän ollut

pitänyt mahdollisena välitöntä tapaamista.

Dorset kuljeskellen allapäin, äreän hajamielisenä, ei huomannut

Miss Bartia, ennenkuin hän oli aivan hänen lähellään. Mutta Miss

Bartin näkeminen ei saanut häntä pysähtymään, kuten Lily oli melkein

odottanut, vaan se saattoi hänet vielä lähenemään Lilyä innolla, joka

pukeutui seuraaviin sanoihin:

"Miss Bart! Tokihan tahdotte puristaa kättä? Olen toivonut tapaavani

teidät -- minun olisi pitänyt kirjoittaa teille, mutta en ole

uskaltanut." Hänen kasvoillaan oli pingoitettu, vaivautunut ilme,

ikäänkuin elämä olisi muuttunut hänen ja hänen ajatustensa väliseksi

kilpajuoksuksi.

Tuo ilme sai Lilyn lausumaan myötätuntoisen tervehdyssanan, ja Dorset

jatkoi ikäänkuin Lilyn äänen rohkaisemana: "Halusin teitä puolustaa

-- pyytää teitä antamaan minulle anteeksi kurjan menettelyni -"

Lily keskeytti hänet nopeasti. "Ei puhuta siitä. Olin teille hyvin

pahoillani", hän sanoi, äänessään halveksimisen vivahdus, mikä ei

jäänyt Dorsetilta huomaamatta, kuten Lily heti älysi.

Dorset punastui korvanlehtiä myöten, sävähti niin punaiseksi, että

Lily katui hyökkäystään. "Tietystikin olette pahoillanne. Te ette

tiedä -- teidän pitää antaa minun selittää. Minua oli petetty,

kauheasti petetty --"

"Olen vielä enemmän pahoillani teille, sillä", Lily jatkoi

ivallisesti: "teidän täytyy käsittää, etten minä ole juuri se

henkilö, jonka kanssa asiasta voi keskustella."

Dorset kohdisti häneen katseen, jossa kuvastui todellinen ihmettely.

"Miksette? Ettekö te sitten ole ennen kaikkea se henkilö, jolle olen

velvollinen antamaan selityksen --"

"Ei tarvita mitään selitystä: tilanne oli minusta täysin selvä."

"Ah --" mutisi hän painaen taas päänsä alas ja huitoen tahdottomasti

kädellään lehtikujan varrella kasvavaa alusmetsää. Mutta kun Lily

teki liikkeen mennäkseen hänen ohitseen, huudahti hän kiihkeästi:

"Miss Bart, älkää Jumalan nimessä jättäkö minua! Me olimme

tavallisesti hyviä ystäviä -- te olitte aina hyvä minulle -- ja te

ette tiedä, kuinka minä nyt tarvitsen ystävää."

Näiden sanojen surkea avuttomuus herätti sääliä Lilyn rinnassa.

Hän itsekin tarvitsi ystävää -- hänhän oli maistanut yksinäisyyden

tuskaa. Ja hänen vihansa Bertha Dorsetin julmuutta kohtaan hellytti

hänen sydämensä tuota raukkaa kohtaan, joka loppujen lopuksi oli

Berthan pääuhri.

"Toivon yhä olevani hyvä; en tunne mitään kaunaa teitä vastaan", hän

sanoi. "Mutta teidän täytyy käsittää, ettemme sen jälkeen, mitä on

tapahtunut, voi olla jälleen ystäviä -- emme voi nähdä toisiamme."

"Ah, te _olette_ hyvä -- te olette armelias -- kuten olette ainakin

ollut!" Dorset katsoi häneen surkean näköisenä. "Mutta miksemme voi

olla ystäviä -- miksemme, kun minä kadun tomussa ja tuhassa? Eikö ole

liian kovaa, että te tuomitsisitte minun kärsimään toisten vääryyden

ja petollisuuden tähden? Minua on tällä välin kyllin rangaistu --

eikö minulle sitten myönnetä huojennusta?"

"Minun mielestäni te olitte saanut täysin huojennusta sen sovinnon

kautta, joka syntyi minun kustannuksellani", alkoi Lily uudelleen

kärsimättömänä. Mutta Dorset keskeytti rukoilevalla äänellä: "Älkää

puhuko tuolla tavalla -- kun se on ollut minulle pahin rangaistus.

Hyvä Jumala! mitä minä saatoin tehdä -- enkö minä ollut voimaton?

Teidät oli erikoisesti valittu uhriksi; jokainen minun lausumani sana

olisi käännetty teitä vastaan --"

"Olen teille jo sanonut, etten soimaa teitä. Pyydän teidän vain

käsittämään, että kaiken sen jälkeen, mihin Bertha on nähnyt hyväksi

käyttää minua ja mitä hänen käytökseensä on sen jälkeen sisältynyt,

meidän on mahdotonta enää tavata toisiamme."

Dorset seisoi yhä hänen edessään yhtä avuttomana. "Onko se --

tarvitseeko sen olla? Eikö saattaisi olla asianhaaroja --?" keskeytti

hän neuvottomana. Sitten hän taas alkoi: "Miss Bart, kuunnelkaa --

suokaa minulle minuutti aikaa. Jollemme voi enää tavata toisiamme,

niin kuunnelkaa minua nyt edes. Te sanotte, ettemme voi olla ystäviä

sen jälkeen, mitä on tapahtunut. Mutta enkö edes voi vedota teidän

sääliinne? Enkö voi liikuttaa teitä, jos pyydän teidän ajattelemaan,

että olen kuin vanki -- vanki, jonka te yksin voitte laskea vapaaksi?"

Lilyn sisäinen hämminki ilmausi siinä, että hän sävähti punaiseksi;

sitäkö Carry Fisher olisi todellakin tarkoittanut?

"En todellakaan käsitä, kuinka voisin, olla teille miksikään avuksi",

mutisi hän vetäytyen hieman taaksepäin Dorsetin yhä kiihtyvän katseen

tieltä.

Lilyn ääni näytti viihdyttävän häntä, kuten niin usein ennenkin hänen

kiihkeinä hetkinään. Hänen kasvojensa pingoitetut piirteet sulivat ja

hän sanoi äkkiä hieman talttuneena: "Te käsittäisitte, jos olisitte

yhtä armelias kuin tavallisesti olette ollut; ja taivas tietää, etten

koskaan ole sitä kipeämmin tarvinnut!"

Lily pysähtyi hetken ajaksi, häneen tahtomattaankin vaikutti

tämä muistutus siitä vaikutuksesta, mikä hänellä oli Dorsetiin.

Kärsimykset olivat taltuttaneet häntä, ja pikainen pilkistys Dorsetin

pilattuun ja särjettyyn elämään hävitti halveksimisen, jota hän oli

tuntenut Dorsetin heikkoutta kohtaan.

"Olen pahoillani teidän puolestanne -- tahtoisin mielelläni auttaa

teitä, mutta teillä täytyy olla muita ystäviä, muita neuvonantajia."

"Minulla ei ole koskaan ollut teidän kaltaistanne ystävää", vastasi

hän koruttomasti. "Ja sitäpaitsi -- ettekö käsitä -- te olette ainoa

henkilö" -- hän alensi äänensä kuiskutukseksi -- "ainoa henkilö, joka

tietää."

Taas Lily tunsi kasvojensa värin vaihtuvan, taas hänen sydämensä

sykki kiihkeästi hänen tuntiessaan, mitä oli tuleva.

Dorset kohotti katseensa kohdatakseen Lilyn katseen. "Ettekö käsitä?

Ymmärrättekö? Olin epätoivon partaalla -- pitemmälle en enää voi

mennä. Tahdon olla vapaa, ja te voitte vapauttaa minut. Tiedän,

että voitte. Ettehän tahdo pitää minua kahlehdittuna helvettiin?

Ettehän tahdo minulle sellaista kostoa? Te olette aina ollut niin

hyvä -- teidän silmistänne loistaa nyt hyvyys. Sanotte, että olette

pahoillanne tähteni. No hyvä, teidän on vain se näytettävä. Ja taivas

tietää, ettei mikään pidätä teitä. Ymmärrättehän tietystikin -- ei

vihjaustakaan julkisuudesta -- ei hiiskahdustakaan, joka yhdistäisi

teidät tuohon asiaan. Siihen ei asia koskaan joudu, olkaa varma,

kaikki mitä tarvitaan, on se, että voin lopullisesti sanoa: 'Minä

tiedän sen -- ja sen -- ja sen --' ja niin taistelu päättyisi ja tie

selkenisi ja koko tuo kauhea juttu olisi pyyhkäisty pois yhdessä

sekunnissa."

Hän puhui huohottaen kuin väsynyt juoksija hengähtäen sanojen

välillä. Ja noiden pysähdyksien välitse Lily näki ikäänkuin sumun

vaihtelevien aukkojen läpi leveän kultaisen rauhan ja turvallisuuden

alueen. Sillä Dorsetin epämääräisen vetoomuksen takana ei ollut

epäilystäkään siitä, mihin hän lopullisesti tähtäsi; Lily olisi

voinut täyttää aukkopaikat rouva Fisherin vihjauksittakin. Siinä oli

mies, joka kääntyi hänen puoleensa äärimmäisessä yksinäisyydessään

ja avuttomuudessaan. Jos hän, Lily, lähestyisi häntä tuollaisena

hetkenä, niin olisi hän hänen koko petetyn uskonsa voimalla. Tämä oli

kokonaan hänen, Lilyn, vallassa -- niin täydellisesti, ettei Dorset

voinut sitä vähimmässäkään määrin arvata. Lilyn vallassa oli kostaa

ja sovittaa yhdellä iskulla -- tuossa hänelle edullisessa tilanteessa

oli jotain häikäisevää.

Lily seisoi äänettömänä tuijottaen pitkin autiota syksyistä

lehtikujaa. Äkkiä valtasi hänet pelko -- hän alkoi pelätä omaa

itseään ja kiusauksen kauheaa voimaa. Hän kääntyi nopeasti ja ojensi

kätensä Dorsetille.

"Hyvästi -- olen pahoillani; minä en voi tehdä mitään."

"Ettekö mitään? Oh, älkää puhuko noin", huudahti Dorset; "sanokaa,

kuten asia on: että te jätätte minut kuten muutkin. Tekin, ainoa

olento, joka olisi voinut pelastaa minut!"

"Hyvästi -- hyvästi", toisti Lily kiireisesti, ja poistuessaan hän

kuuli Dorsetin huudahtavan epätoivoisen kiihkeästi: "Saanen kai teitä

ainakin kerran vielä nähdä?"

* * * * *

Saavuttuaan Gormerien maatilalle Lily kulki nopeasti nurmikon

yli keskeneräistä taloa kohti, jossa hänen luulonsa mukaan hänen

emäntänsä varmaankin mietiskeli, eikä niinkään nöyrällä mielellä,

hänen viipymisensä syytä; sillä, kuten usein epäsäännölliset

henkilöt, rouva Gormer pani odottamisen pahakseen.

Päästyään ajotielle Miss Bart näki kuitenkin sirojen vaunujen

ja niissä hienon parin katoavan pensasten taa porttiin päin, ja

kynnyksellä seisoi rouva Gormer ja hänen avonaisessa olennossaan

kuvastui vielä mielihyvä. Lilyn nähdessään hän punastui hämmentyneenä

ja hieman naurahtaen ja lausui: "Näittekö vierastani? Luulin teidän

tulleen ajotietä myöten. Se oli rouva George Dorset -- hän sanoi

pistäytyvänsä naapurivierailulla."

Lily otti tämän tiedon vastaan tavallisella mielenmaltillaan, vaikka

hän kyllä kokemuksestaan tiesi, ettei Berthan temperamenttiin

sisältynyt naapurivaisto; ja rouva Gormer nähdessään helpotuksekseen,

ettei Lily näyttänyt hämmästyksen merkkiäkään, jatkoi vapautuneesti

naurahtaen: "Hänen todellinen tulonsa aiheuttaja oli tietenkin

uteliaisuus -- hän kuljetutti minulla itseään läpi koko talon. Mutta

kukaan ei olisi voinut olla viehättävämpi -- ei mitään ylvästelyä,

kuten tiedätte, ja niin hyvänsävyinen: ymmärrän mainiosti, miksi

ihmiset pitävät häntä niin lumoavana."

Tämä yllättävä tapahtuma, joka sattui liian täydellisesti yhteen

hänen ja Dorsetin tapaamisen kanssa voidakseen olla sen kanssa

yhteydessä, oli kuitenkin vaikuttanut Lilyyn pahaaennustavasti.

Berthan tapojen mukaista ei ollut pitää yllä naapurisuhteita, paljon

vähemmän koettaa lähestyä jotakin, joka ei kuulunut hänen läheiseen

seurapiiriinsä. Hän oli aina järkähtämättömästi välinpitämätön sen

ulkopuolelta siihen pyrkiviä kohtaan tai oli kääntänyt huomionsa

joitakin yksityisiä kohtaan, jos hänen oma etunsa sitä vaati. Ja

hänen valintansa oikullisuus antoi sille erityisen arvon hänen

valitsemiensa henkilöiden silmissä. Lily näki tämän nyt rouva

Gormerin peittelemättömästä mielihyvästä ja siitä, että rouva Gormer

parina seuraavana päivänä matki onnellisena Berthan mielipiteitä ja

urkki hänen pukunsa alkuperää. Kaikki ne salaiset kunnianhimoiset

aikeet, jotka rouva Gormerin synnynnäinen mukavuus ja hänen

seuralaistensa suhtautuminen tavallisesti pitivät aisoissa, versoivat

nyt tuoreina Berthan lähentymisen sytyttämässä loistossa. Ja mikä

tuon lähentymisen syy lienee ollutkaan, Lily ymmärsi, että jos sitä

jatkuu, tulisi se vaikuttamaan haitallisesti hänen tulevaisuuteensa.

Keskeyttääkseen yhtämittaisen oleskelun uusien ystäviensä seurassa

Lily oli järjestänyt käynnin tai pari hiljakkoin hankittuun

tuttavapiiriinsä. Ja palatessaan tältä jollakin tavoin alakuloiselta

retkeltä hän heti tunsi, että rouva Dorsetin vaikutus oli vielä

ilmassa. Rouvien kesken oli taas oltu vieraisilla, teellä seudun

klubilla, oli tavattu metsästystanssiaisissa; kävi myöskin kuiskeita

läheisistä päivälliskutsuista, joista Mattie Gormer luonnottomin

vaitioloponnistuksin koetti olla puhumatta, milloin vain Miss Bart

otti keskusteluun osaa.

Tämä oli jo suunnitellut kaupunkiin palaamista vietettyään

jäähyväissunnuntain ystäviensä kanssa. Ja Gerty Farishin avulla hän

oli keksinyt pienen yksityishotellin, minne hän asettui talveksi.

Kun tuo hotelli oli hienon kaupunginosan laidassa, meni noiden

muutamien neliöjalkojen ylellisyys tuntuvasti hänen varojensa yli.

Mutta vastenmielisyytensä oikeutusta köyhiä kaupunginosia kohtaan

hän perusteli sillä, että tässä erikoisessa tilanteessa oli tuiki

tärkeää koettaa näyttää varakkaalta. Todellisuudessa hänen oli

mahdotonta, niin kauan kuin hänellä oli varoja kustantaa tavallinen

elämäntapansa viikoksikaan eteenpäin, alkaa viettää Gerty Farishin

elämää. Hän ei ollut koskaan ollut niin lähellä maksukyvyttömyyttä.

Mutta hän saattoi ainakin suorittaa viikoittaisen hotellilaskunsa ja

maksettuaan tärkeimmät velkansa Trenorilta saamallaan rahalla hänellä

oli vielä vähäinen ylijäämä. Tilanne ei kuitenkaan ollut kyllin

miellyttävä tuudittaakseen hänet tiedottomaksi sen epävarmuudesta.

Hänen huoneensa, joista oli rajoitettu näköala tiiliseiniin ja

savupiippuihin, hänen yksinäiset ateriansa synkässä ravintolassa --

kaikki nämä aineelliset epämukavuudet, joista niistäkin kuten niin

monista etuoikeuksista hänen pian täytyi kaiken todenmukaisuuden

mukaan luopua, pitivät alituisesti hänen asemansa huonouden hänen

mielessään; ja hän alkoi yhä kiinteämmin ajatella rouva Fisherin

neuvoja. Hän saattoi kiertää ja kaartaa tuota kysymystä mielensä

mukaan, hän tiesi kuitenkin, että sitä ei ratkaisisi mikään muu kuin

se, että hän menisi naimisiin Rosedalen kanssa; ja tätä vakaumusta

vahvisti George Dorsetin odottamaton käynti.

Lily löysi hänet ensimmäisenä sunnuntaina kaupunkiin palattuaan

astelemasta hänen pienessä vierashuoneessaan niin kiivaasti, että

hänen vähäiset korutavaransa, joilla hän oli koettanut peittää

huonekaluston plyyshipäällystää, olivat ilmeisessä vaarassa.

Mutta Lilyn näkeminen näytti rauhoittavan häntä, ja hän sanoi

nöyrästi, ettei hän ollut tullut ikävystyttämään häntä -- että

hän vain pyytäisi saada istua puolisen tuntia ja puhua eräästä

Lilylle mieleisestä asiasta. Todellisuudessa hänellä oli, kuten

Lily tiesi, vain yksi puheenaihe: oma itsensä ja omat vaivansa, ja

Lilyn myötätunnon tarve oli ajanut hänet tänne takaisin. Mutta hän

alkoikin muka kyselemällä Lilyn omia kuulumisia ja vastattuaan tämä

huomasi, että kuultuaan Lilyn tukalasta tilasta hänen ajatuksensa

ensi kertaa kääntyivät pois omasta itsestään. Oliko mahdollista,

että vanha täti-peto oli jättänyt hänet puille paljaille? Että hän

oli näin yksin, koska hänellä ei ollut ketään, kenen luokse mennä,

ja että hän tuli töintuskin toimeen, kunnes tuo surkean pieni

perintö maksettaisiin? Myötätunto oli herännyt Dorsetissa, mutta hän

kärsi itse niin kovasti, että hänellä oli vain heikko tunne siitä,

mitä toisten kärsimykset merkitsevät -- ja, kuten Lily huomasi,

hän yhdisti siihen ehkä oman käsityksensä siitä tavasta, miten hän

käyttäisi hyväkseen Lilyn onnettomuuksia.

Kun Lily vihdoin pyysi häntä lähtemään sillä tekosyyllä, että hänen

oli pukeuduttava päivällistä varten, viipyi Dorset itsepintaisesti

kynnyksellä tokaistakseen: "On ollut niin herttaista -- sanokaa,

annatteko minun toistekin tavata teitä --." Mutta tähän suoranaiseen

pyyntöön Lilyn oli mahdotonta myöntyä, ja niinpä hän sanoikin

ystävällisen päättäväisesti: "Olen pahoillani -- mutta tiedättehän,

miksi en voi."

Dorset sävähti punaiseksi korviaan myöten, työnsi oven kiinni ja

seisoi Lilyn edessä hämillään, mutta päättäväisenä. "Tiedän, että

voitte, jos tahdotte -- jos asiat olisivat toisin -- ja teistä

riippuu järjestää ne niin. Tarvitsee vain sanoa sana ja te päästätte

minut kurjuudestani!"

Heidän katseensa yhtyivät, ja toisen kerran Lily värisi, houkutuksen

vaarasta. "Teidät on johdettu harhaan; en tiedä mitään; en ole nähnyt

mitään", hän huudahti koettaen rakentaa suojavallia itsensä ja oman

tuhonsa välille. Ja kun Dorset kääntyi pois mutisten: "Te uhraatte

meidät, molemmat", toisti Lily yhä ikäänkuin se häntä viehättäisi:

"En tiedä mitään -- en yhtään mitään."

* * * * *

Valaisevan keskustelun jälkeen rouva Fisherin kanssa Lily oli nähnyt

vähän Rosedalea, mutta niissä parissa kolmessa tilaisuudessa,

jolloin he olivat tavanneet, Lily huomasi selvästi voittaneensa yhä

enemmän hänen suosionsa. Ei saattanut olla epäilystäkään, etteikö

Rosedale ihaillut häntä enemmän kuin koskaan, ja hän luuli riippuvan

vain hänestä itsestään tuon ihailun kohottamisen siihen määrään,

että se voittaisi sopivaisuudesta johtuvat epäröimiset. Tehtävä ei

ollut Lilylle helppo; mutta hänen ei ollut myöskään helppoa hautoa

pitkinä unettomina öinään ajatusta siitä, mitä George Dorset oli niin

ilmeisesti valmis tarjoamaan. Valittavana oli kaksi pahaa, toinen

oli hänelle vähemmän vastenmielinen. Olipa vielä hetkiä, jolloin

avioliitto Rosedalen kanssa näytti hänestä ainoalta kunnialliselta

keinolta selviytyä vaikeuksistaan. Kaikki hälveni hänen mielessään

aineellisen hyvinvoinnin sumuun, jossa hänen hyväntekijänsä persoona

pysyi ihmeen epämääräisenä. Hän oli oppinut pitkinä unettomina

hetkinään, että oli asioita, joita ei ollut hyvä ajatella,

keskiyönunia, jotka oli kaikin mokomin manattava pois -- ja näihin

kuului myöskin hänen oman itsensä kuvittelu Rosedalen vaimona.

Bry'iden Newport-menestyksen rasittamana -- kuten hän itse suoraan

tunnusti -- Carry Fisher oli vuokrannut syyskuukausiksi pienen talon

Tuxedosta, ja sinne oli Lily lupautunut Dorsetin käynnin jälkeisenä

sunnuntaina. Vaikka oli melkein päivällisaika hänen saapuessaan, oli

hänen emäntänsä vielä ulkona, ja tuon pienen, hiljaisen talon rauha

toi hänen mieleensä rauhan ja kodikkuuden tunnetta. Saattaa epäillä,

oliko Carry Fisherin ympäristö koskaan ennen herättänyt sellaista

tunnetta. Mutta sitä maailmaa vastaan, jossa Lily oli viime ajan

elänyt, oli huonekalujen oikeassa sijoituksessa ja häntä saattavan

sisäkön rauhallisessa tottuneisuudessa levon ja vakavuuden leima.

Rouva Fisherin epäsovinnaisuus olikin loppujen lopuksi pelkkää

pinnallista, peritystä seuraelämän uskontunnustuksesta poikkeamista,

sen sijaan kuin Gormerin piirin tavat edustivat heidän ensimmäistä

yritystään muovailla sellainen uskontunnustus omaa itseään varten.

Euroopasta palattuaan tämä oli ensi kerta, jolloin Lily oli huomannut

olevansa omassa seurapiirissään, ja perhetuttavuuksien muuttuminen

oli ehkä saanut hänet luulemaan laskeutuessaan ennen päivällistä

alakerrokseen -- joutuvansa vanhojen seurustelutoveriensa piiriin.

Mutta tämä toivo haihtui heti hänen harkitessaan, että hänelle

uskollisina pysyneet ystävät olivat juuri niitä, jotka olivat

vähimmän halukkaita johtamaan häntä sellaisiin tapaamisiin, niin että

hän tuskin hämmästyikään tavatessaan Rosedalen kotoisasti kyyryllään

vierashuoneen uunin ääressä emäntänsä pikku tyttären edessä.

Lilylle ei ollut yllättävää huomata, että Rosedale oli valittu

hänen ainoaksi vierastoverikseen. Vaikka hän ei ollut tavannut

rouva Fisheriä sen jälkeen kuin tämä oli keskustellut hänen

tulevaisuudestaan, tiesi Lily, että rouva Fisher käytti usein

vastakohtien voittamiskykyään ystäviensä hyväksi. Carrylle oli

todellakin kuvaavaa, että, vaikka hän nyt poimi omaa osaansa

runsauden kentiltä, hänen todellinen myötätuntonsa kohdistui toiselle

puolen -- onnettomiin, huomaamattomiin, kovaonnisiin.

Kokemuksestaan rouva Fisher tiesi, ettei ollut viisasta saattaa Lilyä

ensimmäisenä iltana Rosedalen välittömään vaikutukseen. Kate Corby

ja pari kolme herraa ilmaantui päivällisille. Lily tunsi, että hänen

oli alistuttava rouva Fisherin suunnitelmaan kuten sairas alistuu

kirurgin toimiin; ja tämä miltei horrosmainen avuttomuus jatkui, kun

rouva Fisher vieraiden lähdettyä seurasi häntä yläkertaan.

"Saanko tulla luoksesi polttamaan savukkeen? Jos puhelemme minun

huoneessani, häiritsemme lasta." Rouva Fisher katseli häntä

vieraanvaraisuutta anova ilme katseessaan. "Toivoakseni olet

järjestänyt elämäsi täällä mukavaksi, ystävä hyvä? Eikös olekin

hauska pikku talo? On todellinen siunaus päästä muutamiksi viikoiksi

rauhaan pienokaisen kanssa."

Harvoina onnenhetkinään Carryn valtasi sellainen ylitsevuotava

äitiyden tunne, että Miss Bart joutui joskus ajattelemaan, eikö hän

uhraisi lopulta aikansa ja rahansa tyttärelleen, jos hänellä vain

olisi niitä kylliksi.

"Se on hyvin ansaittu lepo, se minun on tunnustettava itseni",

jatkoi hän vaipuen tyytyväisen näköisenä takan ääressä olevalla

pehmeälle tuolille. "Louisa Bry koettelee kovasti kestävyyttä;

minä toivon usein, että pääsisin takaisin Gormerien luo.

Mustasukkaisuus ja epäluulo rakkausasioissa ei ole mitään verrattuna

seuraelämäkunnianhimoon! Louisan oli tapana valvoa yöllä vaivaten

päätään sillä, tulivatko naiset, jotka kävivät meitä katsomassa,

_minun_ takiani, koska minä olin hänen kanssaan, vai _hänen_ takiaan,

koska hän oli minun kanssani, ja aina hän koetti päästä selville,

mitä minä ajattelin. Tietenkin minun täytyi luopua parhaista

ystävistäni mieluummin kuin antaa hänen epäillä, että hänen oli

kiittäminen minua yksinkertaisesta tutustumisesta, vaikka minä olin

juuri sen takia hänen luonaan ja hän sen takia kirjoitti minulle

sievoisen shekin, kun sesonki oli loppunut!"

Rouva Fisher ei ollut nainen, joka puhui itsestään ilman syytä.

Paperossinsa savuverhon läpi hän yhä katseli miettivästi Miss Bartia,

joka lähetettyään luotaan palvelijattarensa istui toalettipöytänsä

edessä laskien irralleen hartioilleen aaltoilevat hiuksensa.

"Sinulla on ihmeen ihana tukka, Lily. Ohentunutko --? Mitä se tekee,

kun se on kerran niin vaalea ja elinvoimainen? Niin usean naisen

huolet näyttävät suoraan kohdistuvan heidän tukkaansa -- mutta sinun

tukkasi näyttää siltä kuin ei sen alla olisi koskaan ollut ikävää

ajatusta. En ole koskaan nähnyt sinua sievempänä kuin tänä iltana.

Mattie Gormer kertoi minulle, että Morpeth halusi maalata sinut --

mikset antanut hänen tehdä sitä?"

Miss Bart vastasi, heikko suuttumuksen väre äänessään: "En välitä

ottaa vastaan muotokuvaa Paul Morpethiltä."

Rouva Fisher mietti. "Eipä ei. Ja juuri nyt, erittäinkin -- no niin,

hänhän voi maalata sinut, kun olet naimisissa." Hän odotti hetken ja

sitten jatkoi: "Mattie kävi muuten joku päivä sitten luonani. Hän

ilmestyi tänne viime sunnuntaina -- ja Bertha Dorsetin kanssa, totta

totisesti!"

Hän vaikeni jälleen tarkatakseen tämän ilmoituksen vaikutusta

kuulijaansa, mutta harja Miss Bartin kohotetussa kädessä pysyi yhtä

liikkumattomana.

"Ei mikään ole minua ihmetyttänyt enemmän", jatkoi rouva Fisher.

"En tiedä kahta naista, jotka olisivat vähemmän sopivia toistensa

ystäviksi -- Berthan kannalta katsoen, tietenkin; sillä tietystikin

Mattie-parka pitää sitä luonnollisena, että hänen seuraansa

pyritään. Muistathan, kuinka olen aina sanonut sinulle, että Mattie

on salaisesti halunnut kiusata itseään todella uudenaikaisella ja

muodinmukaisella; ja nyt, kun onni on häntä potkaissut, minä käsitän,

että hän saattaa uhrata kaikki vanhat ystävänsä sen takia."

Lily laski harjan kädestään kohdistaen läpitunkevan katseen

ystäväänsä. "Myöskinkö _minut_?" kysyi hän.

"Oi, hyvä ystävä", mutisi rouva Fisher nousten ikäänkuin

vyöryttääkseen kiven sydämeltään.

"Sitähän se Bertha tarkoittaa, eikö niin?" jatkoi Miss Bart

järkähtämättä. "Sillä tietenkin hän tarkoittaa aina jotakin; ja ennen

lähtöäni Long Islandista minä näin, että hän alkoi asettaa ansoja

Mattielle."

Rouva Fisher huokasi. "Mattie on nyt varmasti hänen käsissään. Bertha

saa hänet jo uskomaan, mitä hän vain haluaa -- ja minä pelkään, lapsi

raukka, että hän on alkanut vihjailla kaikenlaisia ryövärijuttuja

sinusta."

Veri nousi Lilyn kasvoihin, joita varjostivat alasriippuvat

suortuvat. "Maailma on liian ilkeä", mutisi hän koettaen suojella

itseään rouva Fisherin huolekkaalta tarkastelulta.

"Se ei ole mikään ihana laitos ja ainoa keino pitää siinä puoliaan

on taistella sitä vastaan sen omilla aseilla -- eikä ystäväiseni,

millään muotoa yksin! Olet kertonut minulle niin vähän, että voin

vain arvata, mitä on tapahtunut, mutta siinä touhussa, missä me

elämme, ei ole aikaa kantaa kaunaa ketään kohtaan ilman syytä, ja

jos Bertha on vielä kyllin ilkeä halutakseen sotkea välisi toisten

kanssa, niin johtuu se varmaankin siitä, että hän yhä pelkää

sinua. Hänen kannaltaan katsoen on vain yksi syy pelätä sinua; ja

minun ajatukseni on se, että jos haluat rangaista häntä, sinulla

on oleva välikappaleet kädessäsi. Luulen, että voit huomispäivänä

mennä naimisiin George Dorsetin kanssa. Mutta jollet välitä tästä

erikoisesta kostotavasta, niin ainoa keino pelastaa itsesi Berthan

käsistä on, että menet jonkun toisen kanssa. Mutta jollet välitä

tästä erikoisesta kostotavasta, niin ainoa keino pelastaa itsesi

Berthan käsistä on, että menet jonkun toisen kanssa naimisiin."