V.

Lilystä tuntui nyt, kun rouva Penistonin ovi oli sulkeutunut hänen

jälkeensä, että hän sanoi lopulliset hyvästit entiselle elämälleen.

Tulevaisuus näytti hänestä synkältä ja tyhjältä kuin autio, pitkä

Viides avenue, ja valopilkut näyttivät siinä yhtä niukoilta kuin

kyydittäviä vainuavat harvat ajoneuvot, joita kyydittäviä ei

kuitenkaan kuulunut. Tämän yhtäläisyyden täydellisyyttä häiritsi

kuitenkin hänen päästessään jalkakäytävälle ajoneuvojen nopea

läheneminen. Hänet nähdessään vaunut pysähtyivät.

Vaunuista viittilöitiin hänelle, ja seuraavassa silmänräpäyksessä

rouva Fisher hyppäsi kadulle ja syleili häntä.

"Lily kulta, vieläkö sinä olet kaupungissa? Kun näin sinut taannoin

Sherryllä, ei minulla ollut aikaa kysyä --" Hän vaikeni ja lisäsi

sitten avomielisyyden puuskassa: "Totta puhuen minä olin kauhuissani,

Lily, ja siitä lähtien olen halunnut puhua kanssasi."

"Oh --", vastusteli Miss Bart vetäytyen pois hänen

hyvittämissyleilystään, mutta rouva Fisher jatkoi tavallisella

suorasukaisuudellaan: "Katsos tänne, Lily, äläkä ole milläsikään,

sillä tyhjän luuloittelu saa aikaan puolet elämän hämmennystä. Se

ei ole minun tapaistani, ja minun täytyy vain sanoa, että kovasti

häpeän omaa itseäni, että seurasin toisten naisten esimerkkiä. Mutta

tästä me puhumme myöhemmin -- kerro nyt minulle, missä sinä oleskelet

ja mitä suunnitelmia sinulla on. En luule, että pidät yhdessä taloa

Grace Stepneyn kanssa, ethän? Minua hämmästyttää, että voisit olla

tuuliajolla."

Lily ei voinut nykyisellään vastustaa tätä vilpitöntä ystävyyden

ilmausta ja hän sanoi hymyillen: "Minä olen tätä nykyä tuuliajolla,

mutta Gerty Farish on vielä kaupungissa ja hän on kyllin hyvä

antaakseen minun olla seurassaan, milloin ikinä hänellä on aikaa."

Rouva Fisher teki pienen kasvojenilmeen. "Hm -- se on vaatimatonta

iloa. Niin, Gerty on tietenkin kunnon ihminen ja vastaa kaikkia

meitä yhteensä, mutta sinun paikkasi on hieman ylempänä, eikö niin,

kultaseni? Ja sitäpaitsi, luulen hänen itsensäkin matkustavan pois

ennen pitkää -- elokuun 1 päivänä, niinhän sinä sanoit? No niin,

näethän, ettet voi viettää kesääsi kaupungissa. Puhumme tästä vielä

myöhemmin. Mutta mitäs siihen sanot, jos sitä ennen pistäisit

muutamia kapineita matka-arkkuun ja tulisit minun kanssani tänä

iltana Sam Gormer'eille?"

Ja kun Lily pysyi sanattomana tuon äkillisen ehdotuksen kuultuaan,

jatkoi hän kevyesti naurahtaen: "Sinä et tunne heitä, eivätkä he

sinua, mutta se ei tee yhtään mitään. He ovat ottaneet Van Alstyne'in

paikan Roslynissä ja ovat antaneet minulle valtuuden tuoda sinne

ystäviäni -- mitä enemmän sitä parempi. He osaavat järjestää

kadehdittavan hyvin, ja tällä viikolla siellä pitäisi olla jokseenkin

iloinen seura --" Hän keskeytti puhetulvansa Miss Bartin vaikeasti

selitettävän ilmeen vaihtumisen takia. "No, enhän minä tarkoita

tietenkään erikoisesti _sinun_ seurapiiriäsi: siellä on jokseenkin

kirjava seura, mutta hyvin hauskaa siellä on. Tosiasia on, että

Gormerit ovat järjestäneet omaan tapaansa, he toivovat erikoisesti,

että olisi hauskaa ja sitä he toivovat pitävänsä omalla tavallaan

ja siihen he haluavat ihmisiä, joiden seurassa he voivat todellakin

tuntea olevansa kotonaan. Jokseenkin omaperäistä heiltä, eikö niin?

Mattie Gormerilla on yhä vielä kiihkeitä haluja; naisilla niitä on

aina. Mutta hän on kadehdittavan kevytluontoinen eikä Sam tahdo

kiusaantua; molemmat he ovat mielellään ympäristönsä tärkeimpiä

henkilöitä ja niinpä he ovat panneet pystyyn jonkinlaisen oman

yhtenäisen seurapiirin, jonkinlaisen hupisaaren, johon jokainen

on tervetullut, joka osaa pitää kyllin suurta melua. Siellä on

taiteilijoitakin, jokin sievä näyttelijätär j.n.e. Tällä viikolla

esim. niillä on Andrey Anstell, jolla oli viime keväänä niin suuri

menestys 'The Winning of Winny'ssa'; ja Paul Morpeth -- hän maalaa

paraillaan Mattie Gormeria -- ja Dick Bellingerit ja Kate Corby --

niin, kaikki, joiden luulet olevan iloisia ja pitävän melua. No,

älä siinä seiso nenä pystyssä, kultaseni -- siellä tulee olemaan

koko lailla parempaa kuin kaupungin sunnuntai-ikävässä ja siellä

tapaat älykkäitä ihmisiä yhtä hyvin kuin nenäkkäitäkin -- Morpeth,

joka ihailee Mattieta hirveästi, tuo aina yhden tai pari omasta

piiristään."

Rouva Fisher veti Lilyä vaunuihin ystävällisen määräävästi. "Sisään

nyt vain, ajamme hotelliisi ja pakkaamme tavarasi ja sitten juomme

teetä, ja molempien palvelijattaret voivat tavata meidät junalla."

* * * * *

Oli koko lailla parempaa kuin kaupungin sunnuntai-ikävässä -- sitä ei

Lilyn tarvinnut epäilläkään, kun hän siinä leväten lehtevän verannan

varjossa katseli merelle nurmikon yli, jolle pitsipukuiset naiset

ja tennispukuiset herrat muodostivat maalauksellisia ryhmiä. Tuo

suunnaton Van Alstynen talo ja sen laajat sivurakennukset olivat

täpö täynnä Gormerien loppuviikkovieraita, jotka nyt säteilevänä

sunnuntaiaamupäivänä olivat hajaantuneet ylt'ympäri etsien niitä

eri huvituksia, joita paikka tarjosi: tennispelistä ampumarataan,

bridge-pelistä ja whiskeystä automobiili- ja höyrylaivaretkiin asti.

Lilyllä oli omituinen tunne siitä, että hänet oli otettu tuohon

joukkoon yhtä välinpitämättömästi kuin matkustajan ottaa sisäänsä

pikajuna. Vaalea ja nerokas rouva Gormer esitti konduktöörin osaa

rauhallisesti osoittaen paikat matkustajajoukolle, kun taas Carry

Fisher esitti kantajaa toimittaen heidän matkalaukkunsa paikalle,

antaen heille päivällisnumeronsa ja ilmoittaen heille, milloin oli

lähdettävä junasta. Juna oli sillävälin tuskin vähentänyt vauhtiaan

-- elämä kulki eteenpäin korviahuumaavalla melulla ja pauhulla,

jossa ainakin yksi matkustaja löysi tervetulleen pakopaikan omien

ajatustensa telmeeltä.

Gormerien seurapiiri edusti sellaista seuraelämätasoa, jota Lily

oli aina huolellisesti karttanut. Mutta nyt, kun hän oli siinä,

se tuntui hänestä vain hänen oman maailmansa leimahtelevalta

jäljennökseltä, todellisuutta lähentelevältä karikatyyriltä kuten

seurapeli lähentelee vierashuoneen tapoja. Häntä ympäröivät ihmiset

tekivät samaa kuin Trenorit, Van Osburghit ja Dorsetit, erotus ilmeni

alkuasun ja tapojen sadoissa vivahduksissa miesten liivien kuosista

naisten äänien väreeseen saakka. Kaikki oli viritetty korkeampaan

sävellajiin ja kaikkea oli enemmän: enemmän melua, enemmän väriä,

enemmän samppanjaa, enemmän tuttavallisuutta -- mutta myöskin enemmän

suopeutta, vähemmän kateutta ja suurempaa nauttimiskykyä.

Miss Bartin tuloa tervehdittiin ystävällisyydellä, joka oli vapaa

kritikoimisesta ja joka ensin suututti hänen ylpeyttään ja sitten sai

hänen elävästi tajuamaan oman asemansa elämässä, joka hänen täytyi

ottaa vastaan tällä hetkellä ja josta hänen oli tehtävä parasta

mahdollista. Nämä ihmiset tunsivat hänen tarinansa, siitä ei hänen

ensimmäinen pitkä keskustelunsa Carry Fisherin kanssa jättänyt

epäilystäkään: hän oli julkisesti merkitty omituisen seikkailun

sankarittareksi. Mutta sen sijaan, että he olisivat väistäneet

häntä, kuten hänen omat ystävänsä, he mitään kyselemättä ottivat

hänet kirjavaan piiriinsä. He sulattivat hänen menneisyytensä yhtä

helposti kuin Miss Anstellinkin; muuta he eivät häneltä pyytäneet

kuin että hän olisi samanlaisena lisänä -- omalla tavallaan, sillä

he tunnustivat taipumusten ja kykyjen erilaisuuden -- yleiseen

hauskuuteen kuin tuo viehättävä näyttelijätär, jonka lahjat

näyttämön ulkopuolella olivat mitä erilaatuisimpia. Lily tunsi kerta

kaikkiaan, että yritys nostaa nokkaansa, osoittaa erikoisuuttaan ja

hienostuneisuuttaan, tekisi lopun hänen viipymisestään Gormerien

seurapiirissä. Joutuminen sellaiseen piiriin oli kyllin raskasta

hänessä piilevälle ylpeydelle. Mutta hän käsitti, että siitä pois

joutuminen olisi lopultakin vielä kovempaa. Sillä hän oli ehkä

äkkiä tuntenut salaista viehätystä siitä, että pääsi takaisin

elämään, josta kaikki aineelliset vaikeudet olivat siloitetut pois.

Äkillinen poispääsy tukahduttavasta hotellista ja pölyisestä autiosta

kaupungista ilmavaan, suureen ja loisteliaaseen maakartanoon, jonka

yli leppoisat merituulet leyhkivät, oli saanut hänet moraalisen

raukeuden tilaan, joka oli niin miellyttävä edellisten viikkojen

hermojännityksen ja fyysillisen epämukavuuden jälkeen. Tällä hetkellä

hänen täytyi myöntyä siihen virkistykseen, jota hänen hermonsa

vaativat; tämän jälkeen hän korjaisi jälleen asemansa ja pitäisi

neuvoa arvonsatunnon kanssa. Hänen hauskuuttaan tässä ympäristössä

häiritsi kuitenkin se epämieluinen tunne, että hän otti vastaan

niiden vieraanvaraisuutta ja tavoitteli niiden suosiota, joita hän

oli halveksinut toisissa oloissa. Mutta hän oli käynyt vähemmän

herkäksi sellaisissa asioissa ja jokainen myönnytys lisäsi hieman

tuota välinpitämättömyyttä.

Maanantaina, jolloin seurapiiri hajaantui meluisasti hyvästellen,

paluu kaupunkiin saattoi selvemmin näkyviin sen elämän viehätykset,

jonka hän jätti. Toiset vieraat hajaantuivat jatkaakseen samanlaista

elämää toisessa ympäristössä: muutamat Newportissa, muutamat

Bar Harbourissa, muutamat Adirondaekin leirin varta vasten

laitetussa maalaisympäristössä. Gerty Farishkin, joka lausui Lilyn

tervetulleeksi hellällä huolella, varustausi pian lähtemään tätinsä

kanssa viettämään kesäänsä, kuten tavallisesti, George-järven

rannalle. Lilyllä itsellään ei vain ollut mitään suunnitelmaa, hän

oli joutunut suuren huvitusten virran vanaveteen. Mutta Carry Fisher,

joka tahtoi kivenkovaan viedä hänet omalle talolleen, minne hänen

oli poikettava päiväksi tai pariksi matkallaan Bry'in leirille, tuli

avuksi uudella ehdotuksella.

"Katsos, Lily -- asia on näin: etkö astuisi minun sijalleni Mattie

Gormerin seuralaiseksi tänä kesänä. He lähtevät retkelle Alaskaan

ensi kuussa omalla autollaan, ja Mattie, joka on maailman laiskin

nainen, tahtoo minut mukaan päästäkseen asioiden järjestämisvaivasta.

Mutta Bryit pyytävät minua myöskin -- ja ollakseni suora -- vaikka

pidänkin enimmän Gormereista, on Bryistä minulle eniten hyötyä.

Seikka on se, että he haluavat koettaa Newportia tänä kesänä, ja jos

hankin heille siellä menestystä -- no niin, he tuottavat menestystä

_minulle_." Rouva Fisher taputti käsiään ihastuksesta. "Tiedätkö,

Lily, mitä enemmän ajattelen tuumaani, sitä enemmän siitä pidän --

aivan yhtä paljon sinun kuin itsenikin takia. Molemmatkin Gormerit

ovat hirveästi mieltyneet sinuun, ja Alaskanmatka on -- niinpä niin

-- sinulle parasta, mitä voit toivoa tällä hetkellä."

Miss Bart nosti silmänsä katsoen tiukasti. "Päästäkseni pakoon

ystävieni tieltä, sitäkö tarkoitat?" sanoi hän levollisesti, ja rouva

Fisher vastasi häntä sovittavasti suudellen: "Ollaksesi pois heidän

näkyvistään, kun he huomaavat, miten paljon he kaipaavat sinua."

* * * * *

Miss Bart meni Gormerien kanssa Alaskaan, ja tuolla retkellä oli,

joskaan se ei tuonut mukanaan hänen ystävättärensä ennustamaa

vaikutusta, ainakin se kielteinen etu, että se erotti hänet

arvostelun ja keskustelun ylpeästä keskuksesta. Gerty Farish oli

asettunut vastustamaan matkasuunnitelmaa hieman kritiikittömän

luonteensa koko tarmolla. Jopa hän oli tarjoutunut jättämään sikseen

George-järven matkansa ja jäämään kaupunkiin Miss Bartin kanssa,

jos tämä luopuisi retkestään. Mutta Lily saattoi salata todellisen

vastenmielisyytensä tätä suunnitelmaa kohtaan riittävän pätevällä

perustelulla.

"Sinä viaton sielu, etkö näe", väitti hän vastaan, "että Carry on

aivan oikeassa ja että minun täytyy alkaa jälleen entinen elämäni

ja olla ihmisten kanssa niin paljon kuin mahdollista. Jos vanhat

ystäväni tahtovat mieluummin uskoa minusta valheita, on minun

hankittava uusia, siinä kaikki. Ja tiedäthän, ettei kerjäläisillä ole

valinnan varaa. Eipä silti, etten pitäisi Mattie Gormerista -- minä

_pidän_ hänestä: hän on hyvä ja rehellinen ja suora; ja etkö luule,

että tunnen kiitollisuutta häntä kohtaan siitä, että hän on avosylin

ottanut minut vastaan aikana, jolloin -- kuten itse olet nähnyt --

omat sukulaiseni ovat kuin yhdestä tuumasta pesseet kätensä minusta?"

Gerty pudisti päätään äänettömästi epäillen. Hän ei tajunnut

ainoastaan sitä, että Lily halvensi omaa itseään turvautumalla

seurusteluun, jota hän ei olisi koskaan harjoittanut, jos hän olisi

saanut valita, vaan myöskin sen, että joutuessaan nyt takaisin

entiseen elintapaansa, hän turmeli viimeisen mahdollisuutensa päästä

siitä koskaan. Gertyllä oli vain hämärä käsitys siitä, mitä Lilyn

nykyinen kokemus oli ollut; mutta sen seuraukset olivat tehneet hänen

säälinsä pysyväksi sitten tuon ikimuistoisen yön, jolloin hän oli

paljastanut oman salaisen toiveensa ystävättärensä äärimmäisessä

pulassa. Gertyn kaltaisille luonteille sellainen uhraus sisältää

moraalisen vaatimuksen sen henkilön kohtaloon, jonka hyväksi se

on tehty. Autettuaan kerran Lilyä hänen täytyi edelleenkin auttaa

häntä; ja auttaessaan häntä hänen täytyi uskoa häneen, koska usko on

sellaisten luonteiden päävaikutin. Mutta joskin Miss Bart, jälleen

mielistyttyään elämän viehätyksiin, olisi palannut elokuisen New

Yorkin kuivuuteen, jota oli lieventämässä vain Gerty-paran läsnäolo,

olisi hänen elämänviisautensa neuvonut häntä luopumaan sellaisesta

kieltäymysteosta. Hän tiesi, että Carry Fisher oli oikeassa, että

poissaolo sopivalla ajalla olisi ensimmäinen askel sovintoon ja että

ennen kaikkea sesonginvastainen kaupungissaoleskelu olisi kohtalokas

tappion tunnustaminen.

Palatessaan matkaltaan Gormerien seurassa läpi heidän

syntymäseutunsa, matkalta, joka oli ollut yhtä voittokulkua, hänellä

oli muuttunut käsitys asemastaan. Jälleentottuminen ylellisyyteen

-- saadessaan joka aamu herätä huolettomuuteen ja aineelliseen

mukavuuteen -- tylsistytti vähitellen hänen mielensä näitä arvoja

kohtaan ja jätti hänet tietoisemmaksi siitä tyhjästä tilasta, jota

ne eivät voineet täyttää. Mattie Gormerin muuttumaton suopeus ja

hänen ystäviensä huoleton seuramieli, jotka ystävät kohtelivat

Lilyä aivan kuten toisiaankin -- kaikki tämä alkoi koetella hänen

kärsivällisyyttään. Ja mitä enemmän hän katseli seuratoverejaan

arvostelevin silmin, sitä vähemmän hän käsitti, miksi hän käytti

heidän seuraansa. Hänen ikävänsä päästä takaisin entiseen

ympäristöönsä kasvoi kiinteäksi ajatukseksi. Mutta tuon aikomuksen

varmistuessa hän ehdottomasti havaitsi, että sen saavuttaakseen hänen

täytyi vaatia ylpeydeltään uusia myönnytyksiä. Nämä edellyttivät

tällä hetkellä, ikävä kyllä, jatkuvaa pysymistä isäntäväkensä

seurassa heidän Alaskasta palattuaan. Niin vähän kuin hän sulautuikin

heidän ympäristöönsä, olivat hänen suunnaton seuraelämäkykynsä ja

hänen pitkäaikainen tottumuksensa mukautua toisiin, hankkineet

hänelle tärkeän aseman Gormerin seurapiirissä. Joskaan hän ei ottanut

osaa heidän äänekkääseen hilpeyteensä, antoi hän seurapiirille kevyen

eleganssin sävyn, joka oli Mattie Gormerista suuremman arvoinen kuin

suurisuinen ilonpito. Sam Gormer ja hänen kumppaninsa tunsivat hieman

pelonsekaista kunnioitusta häntä kohtaan; mutta Mattien seurue, Paul

Morpeth etunenässä, antoi hänen tuntea, että he kunnioittivat häntä

niiden ominaisuuksien takia, jotka heiltä erikoisesti puuttuivat.

Joskin Morpeth, jonka välinpitämättömyys seuraelämää kohtaan oli yhtä

suuri kuin hänen taiteellinen toimeliaisuutensa, oli jättäytynyt

Gormerien seuraelämän kulkuun, jossa vähimmätkin kohteliaisuuden

vaatimukset olivat tuntemattomia tai ei niistä välitetty, säilytti

hän kuitenkin ylemmyyden tunteen ja arvonantonsa viehkeyttä kohtaan,

vaikk'ei hänellä ollut aikaa sitä viljellä. Bryin eläviä tauluja

valmistellessaan häntä olivat suunnattomasti hämmästyttäneet Lilyn

plastilliset mahdollisuudet -- "eivät kasvot, joiden ilme oli liian

harkitseva, vaan hänen muu olemuksensa, taivas, mikä malli!" -- ja

vaikka Morpethin kauhu sitä maailmaa kohtaan, jossa hän oli nähnyt

Lilyn, oli liian suuri, jotta hän olisi ajatellut etsiä häntä

sieltä, elähdytti häntä suuresti se etuoikeus, että hän saattoi

häntä katsella ja kuunnella hänen vetelehtiessään Mattie Gormerin

sekasotkuisessa vierashuoneessa.

Lily oli täten muodostanut ympäristönsä melussa pienen ystävällisten

suhteiden keskuksen. Hän sai myöskin silloin tällöin heikkoja

välähdyksiä maailmastaan, erittäinkin kun Newportin sesongin

päätyttyä seuraelämävirta suuntautui jälleen Long Islandiin. Kate

Corby, jonka taipumukset tekivät hänet yhtä populaariksi kuin

Carry Fisher oli, tuli sattumalta Gormereille, jossa hän ensi

hämmästyksestä toinnuttuaan otti Lilyn läsnäolon ehkä liiankin

luonnostaan selvänä asiana. Rouva Fisher, joka usein ilmaantui

lähimaille, tiedoitti kokemuksiaan ja toimitti Lilylle, kuten hän

itse kutsui viimeisen raportin ilmahavaintoasemalta. Ja Lily, joka ei

ollut koskaan ollut häneen suoranaisen läheisissä suhteissa, saattoi

kuitenkin puhua hänen kanssaan vapaammin kuin Gerty Farishin kanssa,

jonka läsnäollessa oli mahdotonta omaksua paljoakaan siitä, mitä

rouva Fisher piti aivan luonnollisena.

Rouva Fisher ei sitäpaitsi ollut kiusaavan utelias. Hän ei halunnut

saada selville Lilyn tilanteen sisäisiä seikkoja, vaan katsella sitä

yksinkertaisesti ulkoapäin ja tehdä senmukaisesti johtopäätöksensä.

Ja nämä johtopäätökset hän keskitti erään tuttavallisen keskustelun

päätyttyä seuraavaan huomautukseen: "Sinun täytyy mennä naimisiin

niin pian kuin voit."

Lily naurahti hieman -- tällä kertaa rouva Fisheriltä puuttui

alkuperäisyyttä. "Onko tarkoituksesi Gerty Farishin tavoin suositella

'hyvän miehen rakkauden' aina tepsivää yleislääkettä?"

"En -- en luule, että kumpikaan ehdokkaistani vastaisi sitä

vaatimusta", sanoi rouva Fisher hetken ajan mietittyään.

"Ei kumpikaan? Onko niitä tällä kertaa kaksikin?"

"On kuin onkin, tai ehkä minun pitäisi sanoa puolitoista -- tällä

haavaa."

Miss Bartia tämä huvitti yhä enemmän. "Koska muu on minulle

yhdentekevää, niin luulisin, että mieluimmin ottaisin puolimiehen.

Kuka hän on?"

"Älä nyt hyökkää kimppuuni, ennenkuin olet kuullut perusteluni --

George Dorset."

"Oh --", mutisi Lily pahoittelevasti, mutta rouva Fisher oli

hellittämätön. "No, miksei? Heillä oli heti Euroopasta palattuaan

muutaman viikon kuherruskuukausi, mutta nyt heidän asiansa ovat taas

huonosti. Bertha on käyttäytynyt mielettömämmin kuin koskaan ennen

ja Georgen herkkäuskoisuus on miltei lopussa. He oleskelevat täällä,

kuten tiedät, ja minä vietin viime sunnuntain heidän kanssaan. Se oli

surullinen seurue -- ei ketään muita kuin tuo Neddy Silverton raukka,

joka tekee kaleeriorjan vaikutuksen (niillä oli tapana sanoa, että

minä teen tuon poikaraukan onnettomaksi!) -- ja lunch-aterian jälkeen

George vei minut pitkälle ajelulle ja sanoi minulle, että siitä oli

pian tuleva loppu."

Miss Bart teki torjuvan liikkeen. "Sitä menoa saa jatkua kuinka kauan

tahansa, loppua siitä ei koskaan tule -- Bertha kyllä aina tietää,

miten saada hänet takaisin, kun hän tahtoo häntä."

Rouva Fisher katsoi häneen yhä tutkivasti. "Eipä niinkään, jos

Dorsetilla olisi joku toinen, jonka puoleen kääntyä! Niin -- siitä

se juuri riippuu, tuo miesparka ei tule toimeen yksin. Ja minun

mielestäni hän on oikea vekkuli, täynnä elämää ja innostusta." Hän

pysähtyi ja jatkoi sitten kääntäen katseensa Lilyn katseesta: "Dorset

ei eläisi kymmentä minuuttia Berthan kanssa, jos hän tietäisi --"

"Tietäisi --?" toisti Miss Bart.

"Mitä _sinun_ täytyy, esimerkiksi -- niillä edellytyksillä, mitä

sinulla on ollut! Jos hänellä olisi varma todiste, tarkoitan --"

Lily keskeytti hänet syvän vastenmielisyyden puuskassa. "Jätetään

tämä asia, Carry, se on minulle liian vastenmielinen." Ja vetääkseen

toverinsa huomion toisaalle hän lisäsi helpotuksesta huokaisten:

"Entä toinen ehdokkaasi? Emme saa unohtaa häntä."

Rouva Fisher yhtyi hänen nauruunsa. "Ethän vain huudahda yhtä

kovasti, jos sanon -- Sim Rosedale?"

Miss Bart ei huudahtanut: hän istui hiljaa, ajatuksissaan tuijottaen

ystävättäreensä. Tuo ehdotus ilmaisi tosiaankin mahdollisuuden,

jota hän oli viime viikkoina useita kertoja ajatellut. Mutta hetken

kuluttua hän sanoi huolettomasti: "Herra Rosedale haluaa vaimon, joka

voi toimittaa hänet Van Osburghien ja Trenorien helmaan."

Rouva Fisher kävi kiivaasti hänen kimppuunsa. "Ja mitä _sinä_

saisitkaan aikaan -- hänen rahoillaan! Etkö huomaa, miten ihanaa se

olisi teille molemmille?"

"En näe mitään keinoa saada hänet huomaamaan sitä", vastasi Lily

naurahtaen ja aikoen siten päästä asiasta. Mutta todellisuudessa se

askarrutti hänen ajatuksiaan pitkän aikaa rouva Fisherin lähdettyä.

Lily oli nähnyt herra Rosedalea hyvin vähän sen jälkeen kuin hän oli

liittynyt Gormereihin, sillä Rosedale koetti yhä itsepintaisesti

tunkeutua siihen suljettuun paratiisiin, josta Lily oli nyt

ulossuljettu. Mutta kerran tai pari Rosedale oli paremman puutteessa

pistäytynyt sinne sunnuntaiksi, ja näissä tilaisuuksissa Lilylle ei

jäänyt epäilystäkään Rosedalen suhtautumisesta hänen tilanteeseensa.

Että hän yhä ihaili häntä, oli enemmän kuin koskaan ennen loukkaavan

ilmeistä, sillä Gormerien seurapiirissä, missä hän oli oikein omassa

elementissään, ei mikään häiritsevä sovinnaisuus ollut estämässä

häntä osoittamasta mielin määrin mieltymystään. Mutta hänen ihailunsa

laadusta Lily näki, miten ovelasti hän arvioi hänen asemansa.

Hän nautti antaessaan Gormerien nähdä, että hän oli tuntenut

"Miss Lilyn" -- Lily oli nyt hänelle "Miss Lily" -- ennenkuin

heillä oli vähäisintäkään asemaa seuraelämässä; nautti vieläkin

enemmän saadessaan erikoisesti hämmästyttää Paul Morpethia heidän

läheisen tuttavuutensa pitkäaikaisuudella. Mutta hän antoi tuntea,

että tuo läheinen tuttavuus oli pelkkää karehtimista eteenpäin

vierivän seuraelämän virran pinnalla, jonkinlaista huvittelua,

jota laajaharrastuksinen ja monipuuhainen mies sallii itselleen

joutohetkinään.

Välttämättömyys sulattaa tämä katsantokanta heidän menneisyydestään

ja suhtautua siihen leikillisen välinpitämättömästi uusien ystäviensä

nähden oli Lilylle syvästi alentavaa. Mutta hän uskalsi vähemmän kuin

koskaan ennen riitaantua Rosedalen kanssa. Se seikka, että Rosedale

tiesi jotakin hänen suhteistaan Trenoreihin, näytti saattavan

hänet auttamattomasti hänen valtaansa. Carry Fisherin vihjauksesta

oli kuitenkin uusi toivo versonut hänessä. Niin epämieluinen

kuin Rosedale hänelle olikin, ei hän häntä enää ehdottomasti

halveksinut. Sillä Rosedale oli vähitellen saavuttamaisillaan

elämäntarkoituksensa, ja se oli Lilyn mielestä aina vähemmän

halveksittavaa kuin sen menettäminen. Lannistumattomalla

sitkeydellä hän raivasi itselleen tietä seuraelämään sen monista

vihamielisyyksistä huolimatta. Hänen mahtinsa ja mestarillinen

tapansa käyttää sitä alkoivat antaa hänelle kadehdittavan aseman

liikemaailmassa. Hänen nimensä alkoi senjohdosta näkyä komiteoissa ja

yhdistyksissä, hän ilmaantui huomattaville vieraille toimeenpannuille

juhla-aterioille ja hänen ehdokkuuttaan erään hienon klubin

jäseneksi alettiin vastustaa yhä laimeammin. Hän oli ollut kerran

tai pari Trenorien päivällisillä ja oppinut puhumaan oikealla

halveksivalla sävyllä paksun Van Osburghin kemuista; ja kaikki,

mitä hän nyt tarvitsi, oli vaimo, jonka seurapiiri lyhentäisi hänen

ylenemisensä viimeisiä ikäviä askeleita. Tässä tarkoituksessa hän

vuotta aikaisemmin oli kiinnittänyt katseensa Miss Bartiin. Mutta

sillä välin oli hän noussut lähemmäksi päämääräänsä, kun taas

Lily oli menettänyt mahtinsa lyhentää hänen tiensä jäljelläolevia

askeleita. Lily näki kaiken tämän näkijän selvyydellä, minkä hän

sai alakuloisuuden ja epätoivon hetkinä. Menestys häikäisi häntä --

hän saattoi erottaa kyllin selvästi tosia-asioita epäonnistumisen

hämärästä. Ja kun hän nyt koetti tunkeutua tuon hämärän läpi,

hälvensi sitä vähitellen heikko toivon kipinä. Rosedalen

hyötyätavoittelevan liehakoimisen takana hän oli tuntenut kyllin

selvästi persoonallisen taipumuksen lämpöä. Hän ei olisi niin

inhonnut häntä, jollei hän olisi tietänyt, että hän julkeni ihailla

häntä. Entä jos tuo tunne pysyisi, vaikka muut syyt olivat lakanneet

tukemasta sitä? Lily ei ollut koskaan edes koettanut miellyttää häntä

-- hän oli pyrkinyt lähenemään häntä huolimatta hänen ilmeisestä

halveksimisestaan. Mitähän, jos hän, Lily, nyt katsoisi paremmaksi

käyttää tuota mahtiaan, jonka hän, Rosedale, oli sen lepotilassakin

tuntenut niin voimakkaaksi? Mitähän, jos Lily saisi hänen menemään

kanssaan naimisiin rakkaudesta, nyt, kun ei hänellä ollut mitään

muuta syytä mennä hänen kanssaan naimisiin?