IV.

Rouva Penistonin salongin ikkunaverhot olivat vedetyt alas kesäkuun

voimakasta aurinkoa vastaan ja painostavassa hämärässä hänen luokseen

kokoontuneiden sukulaisten kasvot olivat sopivana tappion taustana.

Ne olivat siellä kaikki: Van Alstynet, Stepneyt ja Melsonit

-- vieläpä pari mukaan eksynyttä Penistonia, joiden puvun ja

käytöstavan suurempi vapaus ilmaisi etäisempää sukulaisuutta.

Penistonin sukulaiset tiesivät itse asiassa varmasti, että Mr.

Penistonin omaisuuden pääosa "joutuisi suvusta pois", koska lesken

yksityisomaisuudella oli suoranaisia perillisiä ja koska tämän

omaisuuden suuruutta ei tarkasti tiedetty. Jack Stepney rikkaimpana

sukulaisena otti äänettömällä suostumuksella johdon käsiinsä ja hänen

surupukunsa syvempi tummuus ja hänen käytöstapansa asianmukainen

arvokkuus lisäsivät hänen tärkeyttään, kun taas hänen vaimonsa

ikävystynyt olento ja jokapäiväinen puku ilmaisivat perijättären

välinpitämättömyyttä kuolinpesän vähäpätöisiä asioita kohtaan. Vanha

Ned Van Alstyne kiersi valkoisia viiksiään, peittääkseen huuliensa

värinää, ja Grace Stepney, nenä punaisena ja levittäen suruharson

tuoksua, kuiskasi rouva Melsonille: "Minä en sietäisi Niagaraa

silmieni edessä missään!"

Ovi aukeni ja Lily Bart ilmaantui solakkana ja hienona mustassa

puvussaan Gerty Farish rinnallaan. Hänen seisahtuessaan kysyvän

näköisenä kynnykselle kuvastui naisten kasvoilla epäröintiä. Yksi

ja toinen teki pienen jälleentuntemista ilmaisevan liikkeen,

jonka pidättyväisyys johtui joko toimituksen juhlallisuudesta tai

epätietoisuudesta, kuinka pitkälle toiset aikoivat mennä. Rouva

Stepney nyökkäsi huolimattomasti ja Grace Stepney osoitti vakavalla

kädenliikkeellä vierellään olevaa paikkaa. Mutta Lily, joka ei ollut

sitä huomaavinaankaan enemmän kuin Jack Stepneyn asiaankuuluvaa

yritystä johtaa hänet tuolle paikalle, meni huoneen yli sulavin

kevein askelin ja istui tuolille, joka näytti tahallaan asetetun

muista erilleen.

Tämä oli ensi kerta kun hän näki sukulaisiaan palattuaan kaksi

viikkoa sitten Euroopasta. Mutta jos hän huomasi epävarmuutta heidän

vastaanotossaan, niin oli se vain omiaan antamaan ironian vivahduksen

hänen esiintymisensä tavalliseen tyyneyteen. Sen hämmennyksen, jolla

hän oli laivalla kuullut Farishilta rouva Penistonin äkillisestä

kuolemasta, oli ehkä heti hälventänyt tuo vastustelematon ajatus,

että nyt vihdoinkin kykeni maksamaan velkansa. Hän oli huomattavasti

pelännyt ensimäistä kohtausta tätinsä kanssa. Rouva Peniston oli

kaikin voimin vastustanut veljentyttärensä lähtöä Dorsetien kanssa,

ja oli osoittanut jatkuvaa paheksumistaan siten, ettei ollut

kirjoittanut koko Lilyn poissaoloaikana. Varmuus siitä, että hän

oli kuullut välien rikkoutumisesta Dorsetien kanssa, teki ajatuksen

kohtaamisesta yhä hirveämmäksi. Ja miten saattoi Lily tukahduttaa

äkillistä vapautuksen tunnetta ajatellessaan, ettei hänen tarvinnut

alistua jo ennakolta langetettuun tuomioon, vaan ottaa vain vastaan

hänelle varmasti lankeava perintö? Oli ollut aina itsestään

selvää, että rouva Penistonin oli kunnollisesti huolehdittava

veljentyttärensä toimeentulosta, ja viimeksimainitun mielestä tuo

käsitys oli aikoja sitten kiteytynyt tosiasiaksi.

"Hän saa tietenkin kaikki -- minä en käsitä, mitä me täällä teemme",

huomautti rouva Stepney huolimattoman äänekkäästi Ned Van Alstynelle,

ja tämän paheksuvan mutinan -- "Julia oli aina oikeamielinen nainen"

-- olisi voinut tulkita myönnytykseksi tai epäilykseksi.

"No niin, on kysymys vain neljästä sadasta tuhannesta dollarista",

jatkoi rouva Stepney haukotellen, ja Grace Stepneyn kuultiin

nyyhkyttävän notarion valmistavan yskimisen aiheuttamassa

hiljaisuudessa.

Lily, jota ahdisti ummehtunut ilma ja uusien surupukujen tukahduttava

tuoksu, tunsi tarkkaavaisuutensa terästyvän, kun rouva Penistonin

asianajaja, joka oli juhlallisesti noussut huoneen perällä olevan

pöydän taa, alkoi lukea testamentin esipuhetta.

"On kuin kirkossa", mietti hän, ihmetellen epämääräisesti, mistä

Gwen Stepney oli saanut niin kauheannäköisen hatun. Sitten hän pani

merkille, miten tukevaksi Jack oli käynyt -- hän olisi ehkä piankin

yhtä lihava kuin Herbert Melson, joka istui siinä lähellä huohottaen

raskaasti mustahansikkaiset kädet kepin varassa.

"On ihme, miten rikkaat lihovat -- luulen sen johtuvan siitä,

ettei heillä ole huolia. Jos minä saan periä, niin pidän huolta

ulkomuodostani", mietti hän notarion lukiessa pitkäveteisesti

testamenttisäädöksiä. Ensin mainittiin palvelijat, sen jälkeen

muutamia hyväntekeväisyyslaitoksia, sitten useita etäisempiä

Melsoneja ja Stepneytä, jotka kohottivat itsetietoisesti päätään, kun

heidän nimiään mainittiin, ja sitten vaipuivat hetken juhlallisuuteen

sopivaan tunteettomuuden tilaan. Sitten seurasivat Ned Van Alstyne,

Jack Stepney ja pari sukulaista, jotka saivat kukin muutamia

tuhansia. Lily ihmetteli, ettei Grace Stepney ollut niiden joukossa.

Sitten hän kuuli oman nimensä -- "veljentyttärelleni Lily Bartille

kymmenen tuhatta dollaria --" ja tämän jälkeen notario taas lateli

käsittämättömän pitkiä lauseita, jotka päättyivät yllättävän selvään

loppuponteen: "Ja jälelläoleva omaisuuteni rakkaalle serkulleni ja

kaimalleni Grace Julia Stepneylle."

Tämä tieto sai läsnäolevat hämmästyksestä pidättämään henkeään ja

äkkiä kääntämään päätään siihen nurkkaan, missä Miss Stepney itki

mustalaitaiseen nenäliinaansa sitä, ettei hän tuntenut ansaitsevansa

sellaista onnea.

Lily seisoi erillään tuntien itsensä ensi kertaa niin sanomattoman

yksinäiseksi. Ei kukaan katsonut häneen, ei kukaan näyttänyt

huomaavan hänen olemassaoloaan; hän sai tuta syvintä vähäpätöisyyttä.

Perinnöstä osaton -- hänet oli jätetty perinnöttä -- ja Grace

Stepneyn hyväksi. Hän kohtasi Gertyn surkean katseen, joka kohdistui

häneen epätoivoisin lohduttamisponnistuksin, ja tuo katse sai hänet

jälleen muistamaan oman itsensä. Hänen oli vielä tehtävä jotakin

ennenkuin läksisi talosta, tehtävä kaikella sillä hienoudella, jonka

hän tiesi voivansa panna sellaisiin eleisiin. Hän astui Miss Stepneyn

ympärillä olevaan ryhmään ja ojentaen kätensä sanoi koruttomasti:

"Rakas Grace, olen niin iloinen."

Toiset naiset olivat vetäytyneet syrjään hänen lähestyessään

ja hänen ympärilleen muodostui tyhjä tila. Se laajeni, kun hän

kääntyi lähteäkseen. Hän pysähtyi hetkiseksi katsellen ympärilleen,

ottaen rauhallisesti selvää tilanteesta. Hän kuuli jonkun kysyvän

testamentin päivämäärää. Sitten alkoivat läsnäolijat hajaantua;

rouvat Stepney ja Melson seisoivat ovella odottaen automobiiliään;

pidettiin asiaankuuluvana, että Grace Stepney lähtisi vaunuilla,

vaikka hän asui vain parin tonttivälin päässä. Miss Bart ja Gerty

jäivät yksin purppuranpunaiseen salonkiin, joka näin ummehtuneen

hämäränä muistutti enemmän kuin koskaan hyvässä kunnossa pidettyä

perhehautaholvia, johon viimeinen perheenjäsen on juuri äskettäin

haudattu.

Gerty Farishin vierashuoneessa, jonne molemmat ystävättäret olivat

ajaneet, heittäytyi Lily tuolille naurahtaen; hänestä tuntui niin

lystikkäältä sattumalta, että hänen tätinsä testamenttiosuus sattui

niin lähelle sitä summaa, jonka hän oli velkaa Trenorille. Hän oli

tuntenut yhä suurempaa tarvetta päästä tuosta velastaan palattuaan

Amerikkaan, ja hän lausui ensimmäisen ajatuksensa sanomalla

hätääntyneelle Gertylle: "Saapas nähdä, milloin testamenttisäädökset

maksetaan."

Mutta Miss Farish ei voinut olla kajoamatta testamenttisäädöksiin;

hänet valtasi kiihkeä suuttumus. "Voi, Lily, se on sula vääryys,

se on julmaa -- Grace Stepneyn täytyy _tuntea_, ettei hänellä ole

oikeutta koko tuohon summaan!"

"Sillä, joka tiesi, miten olla täti Julian mieliksi, on oikeus hänen

rahoihinsa", vastasi Miss Bart viisastelevasti.

"Mutta hänhän piti sinusta -- hän antoi kaikkien ymmärtää --"

keskeytti Gerty ilmeisesti hämmentyneenä, ja Miss Bart kääntyi häneen

päin katsoen häntä silmiin. "Gerty, ole rehellinen: testamentti oli

tehty kuusi viikkoa sitten. Hän oli kai kuullut riitautumisestani

Dorsetien kanssa?"

"Jokainen kuuli tietenkin, että oli ollut joitakin ikävyyksiä --

väärinkäsitystä --"

"Kuuliko hän, että Bertha ajoi minut pois alukselta?"

"Lily!"

"Mutta niin tapahtui, senhän tiedät. Hän sanoi, että koetin saada

George Dorsetin itselleni. Sen hän teki saadakseen Dorsetin uskomaan,

että hän oli mustasukkainen. Eikö hän juuri sitä kertonut Gwen

Stepneylle?"

"En tiedä -- en kuuntele sellaisia kauheita juttuja."

"Minun _täytyy_ kuunnella niitä -- minun täytyy tietää, miten asiani

ovat." Hän pysähtyi, ja taas kuului heikko naurahdus. "Piditkö

silmällä niitä naisia? Ne pelkäsivät, etteivät vain nolaisi minua

niin kauan kuin luulivat, että minä saisin perinnön -- sitten he

pakenivat minua kuin ruttoa." Gerty oli vaiti ja Lily jatkoi:

"Minä jäin katsomaan, mitä tapahtuisi. Ne odottivat merkkiä; Gwen

Stepneyltä ja Lulu Melsonilta -- näin heidän vahtaavan, mitä Gwen

tekisi. -- Gerty, minun täytyy tietää tarkoin, mitä minusta sanotaan."

"Sanon sinulle, että minä en kuuntele --"

"Niitä asioita kuulee kuuntelemattakin." Hän nousi ja laski

päättäväisesti kätensä Miss Farishin olalle. "Gerty, aikovatko

ihmiset lakata seurustelemasta kanssani."

"_Ystäväsikö_, Lily -- miten sinä voit ajatella sellaista?"

"Kuka pysyy tällaisena aikana ystävänä? Kuka muu kuin sinä,

uskollinen sielu! Ja Luoja tietää, mitä _sinä_ ajattelet minusta?"

Hän suuteli Gertyä omituisesti mutisten. "Sinä olet aina ollut

sama -- mutta silloin sinä olet mieltynyt rikollisiin, Gerty! Ja

parantumattomiin? Sillä minä olen paatunut, kuten tiedät."

Hän kohotti koko majesteetillisen pitkän, solakan vartalonsa, katsoen

kuin musta kieltäymyksen enkeli alas hämmentyneeseen Gertyyn, joka

saattoi vain huudahtaa: "Lily, Lily -- miten voit laskea leikkiä

sellaisista asioista?"

"Itkeäkö minun ehkä pitäisi. Mutta ei -- minä en ole kyyneleihin

taipuva. Tein ennen sen huomion, että huutaminen tekee nenän

punaiseksi, ja tuo ohje on minua auttanut monen vaikean ajan yli." Hän

kääntyi levottomasti huoneessa ja istuutuen jälleen käänsi ivailevan

katseensa hätääntyneeseen Gertyyn.

"Perinnön saamisesta en olisi välittänytkään --" ja kuultuaan

Miss Farishin väittävän vastaan "Oho!" toisti hän rauhallisesti:

"En hituistakaan, hyvä ystävä. Sillä, ensiksikin, he eivät olisi

täysin uskaltaneet olla minusta välittämättä, ja jos olisivat

uskaltaneetkin, niin ei sillä olisi ollut väliä, koska olisin ollut

heistä riippumaton. Mutta nyt --!" Iva haihtui hänen katseestaan ja

hän kumartui synkännäköisenä ystävättärensä puoleen.

"Miten voit puhua noin, Lily? Tietysti perinnön olisi pitänyt joutua

sinulle, mutta sehän on loppujen lopuksi samantekevä. Tärkeää on --"

Gerty pysähtyi ja jatkoi sitten päättäväisesti: "Tärkeää on, että

selvität asiat -- sanot ystävillesi koko totuuden."

"Koko totuuden?" Miss Bart naurahti. "Mikä on totuus? Kun on nainen

kysymyksessä, niin sitä on helpoimmin uskottava juttu. Tässä

tapauksessa on paljon helpommin uskottava Bertha Dorsetin kuin

minun juttuni, koska Berthalla on suuri talo ja oopera-aitio ja on

asiaankuuluvaa olla hänen kanssaan hyvissä väleissä."

Miss Farish katsoi häneen yhä hätääntyneen näköisenä. "Mutta mikä

sinun juttusi on, Lily? En luule kenenkään sitä vielä tietävän."

"Minunko juttuni? -- En luule, että sitä itsekään tiedän.

Ymmärräthän, etten koskaan ajatellut valmistaa jutusta toisintoa

edeltäkäsin, kuten Bertha teki -- ja jos olisinkin niin tehnyt, niin

en luule, että vaivautuisin sitä nyt käyttämään hyväkseni."

Mutta Gerty jatkoi rauhallisesti mietiskelyään: "En toivo edeltäpäin

valmistettua toisintoa, vaan toivon, että kertoisit minulle tarkoin,

mitä tapahtui alusta alkaen."

"Alusta alkaen?" matki Miss Bart sävyisästi. "Gerty rakas, miten

vähän mielikuvitusta teillä hyvillä ihmisillä on! Niinpä niin,

luulen, että alku on haettava kehdosta asti -- siitä tavasta, jolla

minut kasvatettiin, ja asioista, joista minut opetettiin välittämään.

Tai ei -- en tahdo moittia ketään vioistani: tahdon sanoa, että

se oli veressäni, että olen sen saanut joltakin turmeltuneelta

huvinhaluiselta esi-isältä?" Ja kun Miss Farish yhä ahdisti häntä

hämmentyneellä katseellaan, jatkoi hän kärsimättömänä: "Pyysit

minulta juuri totuutta -- totuus naimattomaan naiseen nähden on se,

että kun hän kerran joutuu puheenaiheeksi, on hän mennyttä kalua, ja

mitä enemmän hän selittää asiaansa, sitä pahemmalta se näyttää. --

Gerty hyvä, ei sinulla satu olemaan paperosseja?"

Ummehtuneessa hotellihuoneessaan, jossa hän oli löytänyt pakopaikan,

Lily tarkasteli tuona iltana asemaansa. Oli kesäkuun loppupäivät,

eikä yksikään hänen tuttavistaan ollut kaupungissa. Ne muutamat

sukulaiset, jotka olivat jääneet kaupunkiin tai palanneet rouva

Penistonin testamentin avajaistilaisuuteen, olivat tuona iltana

paenneet Newportiin tai Long Islandiin, eikä kukaan heistä ollut

osoittanut Lilylle vieraanvaraisuutta. Ensi kerran elämässään hän

tunsi olevansa ypö yksin, Gerty Farishia lukuunottamatta. Ei edes

heti välien rikkouduttuakaan Dorsetien kanssa hän ollut niin selvästi

tajunnut sen seurauksia, sillä Beltshiren herttuatar, kuultuaan

tapahtumasta Lord Hubertilta, oli heti tarjonnut hänelle suojaa,

ja hänen turvissaan Lily oli kulkenut melkein voitosta voittoon

Lontoon seurapiirissä. Hänellä oli ollut suuri houkutus jäädä

seuraelämään, jossa häneltä odotettiin vain sen huvittamista ja

viehättämistä, kyselemättä liian uteliaasti, miten hän oli hankkinut

kyvyn siihen. Mutta Selden oli ennen lähtöään vaatinut kivenkovaan,

että Lilyn oli palattava heti tätinsä luo, ja Lord Hubert antoi

Lontooseen palattuaan saman neuvon. Lilylle ei tarvinnut sanoa, ettei

herttuattaren suojelus ollut paras tie seuraelämän hyvittämiseen, ja

kun hän sitäpaitsi tiesi, että hänen ylhäinen suojelijansa saattoi

jonakin hetkenä hankkia hänelle uuden suojatin kilpailijaksi, päätti

hän, vaikkakin vastenmielisesti, palata Amerikkaan. Mutta hän ei

ollut ollut kymmentä minuuttia kotirannikolla, ennenkuin hän totesi

olleensa poissa liian kauan.

Dorsetit, Stepneyt, Bryt -- kaikki tuon onnettoman draaman

näyttelijät ja todistajat -- olivat joutuneet ennen häntä kertomaan

tapahtumasta omalla tavallaan. Ja jos hän olisi voinut olettaa

itsellään olevan pienintäkään mahdollisuutta saada asiassa oma

äänensä kuuluville, niin jokin hämärä epämääräinen halveksuminen

ja vastenmielisyys olisi pidättänyt häntä. Hän tiesi, ettei hän

selittelyillä ja vastasyytöksillä voinut toivoa parantavansa huonoa

asemaansa; mutta joskin hän olisi tuntenut vaikkapa pientäkin

luottamusta niiden tehokkaisuuteen, olisi häntä kuitenkin pidättänyt

sama tunne, joka oli pidättänyt häntä puolustamasta itseään

Gerty Farishille -- tunne, joka oli puoleksi ylpeyttä, puoleksi

nöyryytystä. Sillä vaikkakin hän tiesi, että Bertha Dorset oli hänet

säälittä valinnut uhrikseen voittamaan itselleen takaisin miestään,

ja vaikka hänen oma suhteensa Dorsetiin oli ollut pelkkää hyvää

toveruutta, oli hän kuitenkin jo alusta alkaen täysin selvillä siitä,

että hänen osuutensa asiassa oli, kuten Carry Fisher häikäilemättä

määritteli, vetää Dorsetin huomio pois vaimostaan. Sen tehtävän

hän oli valinnut maksaakseen kolmen kuukauden ylellisyyden ja

huolettomuuden. Hänen tapansa katsoa päättävästi asioita vasten

kasvoja harvoina itsetutkistelemuksen hetkinä ei sallinut hänen

tulkita väärin tilannetta. Hän oli uskollisesti täyttänyt äänettömän

sopimuksensa, mikä ei suinkaan ollut ollut helppoa, ja nyt hän tajusi

epäonnistumisen koko surkeuden.

Samassa sovittamattomassa valossa hän näki myöskin tästä

epäonnistumisesta johtuvien seurausten sarjan; ja nämä seuraukset

kävivät hänelle sitä ilmeisemmiksi, mitä kauemmin hän viivytteli

ikävystyneenä kaupungissa. Hän jäi osaksi siitä syystä, että Gerty

Farishin läheisyys oli hänelle mukavaa, osaksi siksi, että hän ei

tiennyt, minne mennä. Hän ymmärsi hyvin häntä odottavan tehtävän

laadun. Hänen oli koetettava saada takaisin menetetty asemansa;

ja tuon ikävän tehtävän ensimmäinen aste oli saada mahdollisimman

pian selville, kenen puoleen ystävistään hän saattoi kääntyä. Hänen

toiveensa olivat etupäässä keskittyneet rouva Trenoriin, joka

suhtautui niin suvaitsevasti niitä kohtaan, jotka häntä huvittivat

tai olivat hänelle hyödyksi. Mutta Judy, vaikka hän tietenkin oli

kuullut Miss Bartin tulosta, ei ollut osoittanut sitä käymällä

ilmaisemassa osanottoaan ystävänsä onnettomuuteen. Lähestyminen Lilyn

puolelta olisi pilannut asian; niinpä ei ollut muuta tehtävissä kuin

luottaa satunnaisen kohtaamisen onnelliseen sattumaan, ja Lily tiesi,

että niinkin lopulla sesonkia saattoi aina toivoa joutuvansa yhteen

ystäviensä kanssa näiden usein liikkuessa kaupungilla.

Tässä tarkoituksessa hän näyttäytyi uskollisesti ravintoloissa, missä

heillä oli tapana käydä ja missä hän hämmentyneen Gertyn seurassa söi

ylellisesti, odotellessaan, kuten hän sanoi.

"Gerty hyvä, ethän tahdo, että annan ylitarjoilijan nähdä, että elän

vain täti Julian testamentilla? Ajattele Grace Stepneyn iloa, jos hän

tulisi ja näkisi meidän ateriamme käsittävän vain kylmää lampaanlihaa

ja teetä! Mitä otamme tänään jälkiruuaksi -- _Coupe Jacques_'ia vai

_Pêches à la Melba_'a?"

Hän pudotti äkkiä ruokalistan ja sävähti punaiseksi, ja kun Gerty

seurasi hänen katsettaan, näki hän sisimmästä huoneesta tulevan

seurueen, jonka etupäässä oli rouva Trenor ja Carry Fisher.

Seurueen, jossa Lily oli yht'äkkiä huomannut sekä Trenorin että

Rosedalen, oli mahdotonta uloskulkiessaan välttää pöytää, jossa

Lily ja Gerty istuivat; Gerty tunsi avuttomuutta. Sitävastoin Miss

Bart, jota tuki hänen joustava viehkeytensä ja joka ei näyttänyt

karttavan näitä tuttaviaan enempää kuin odottavankaan heitä, antoi

kohtaukselle luonnollisuuden leiman, jolla hän osasi verhota

vaikeimmankin tilanteen. Rouva Trenor se ällistyi puolestaan, mikä

ilmeni siinä, että liioitellun lämpimään ystävällisyyteen sekaantui

tuskin huomattava pidättyväisyys. Hänen äänekäs ilonilmaisunsa

Miss Bartin näkemisestä sai yleisen ja epämääräisen muodon, johon

ei sisältynyt tiedusteluja hänen tulevaisuudestaan eikä lopullista

toivomusta jälleentapaamisesta. Lily, perehtyneenä tällaisiin mitään

sanomattomiin kohteliaisuuksiin tiesi, että seurueen toiset jäsenet

ymmärsivät ne yhtä hyvin: Rosedalekin, joka näytti tietävän, mikä

merkitys sillä oli, että hän sai olla sellaisessa seurassa, omaksui

heti rouva Trenorin sydämellisen sävyn ja ilmaisi sen tervehtimällä

kursailematta Miss Bartia. Trenor, punaisena ja vaivautuneena, oli

lopettanut lyhyeen tervehdyksensä, koska hänellä oli muka sanottava

sana hovimestarille; ja muu seurue häipyi pian pois rouva Trenorin

jälkeen.

Hetken kuluttua tämä oli hävinnyt -- tarjoilija, ruokalista kädessä,

odotti yhä _Coupe Jasques_'in tai _Pêches à la Melba_'n tilausta --

mutta Miss Bart oli sillä välin tehnyt päätöksensä. Minne Judy Trenor

ohjasi, sinne seuraisivat kaikki.

Hänen mieleensä välähtivät rouva Trenorin valitukset Carry Fisherin

anastamishalun takia. Siinä levottomassa sekamelskassa, mitä elämä

oli Bellomontissa, jossa kellään ei näyttänyt olevan aikaa tarkata

ketään ja jossa yksityiset aikeet ja persoonalliset mielenkiinnot

häipyivät huomaamatta yleisessä humussa, oli Lily luullut olevansa

suojattu haitallisilta tutkisteluilta ja silmälläpidolta; mutta jos

Judy tiesi rouva Fisherin lainaavan rahaa mieheltään, niin mahtoiko

hänelle olla Lilyn lainailu tietämätöntä? Joskaan hän ei välittänyt

miehensä suhteista, oli hän kuitenkin hyvin mustasukkainen tämän

kukkarosta. Siten oli selitettävissä Judyn ynseys Lilyä kohtaan.

Näistä päätelmistä johtui välittömästi, että Lily teki kiihkeän

päätöksen maksaa velkansa Trenorille. Tämän tehtyään hänelle jäisi

vain tuhat dollaria rouva Penistonin perinnöstä, ja paitsi tätä

hänellä ei olisi mitään muuta, millä elää, kuin omat pienet tulonsa,

jotka olivat huomattavasti pienemmät kuin Gerty Farishin viheliäinen

hengenpidin; mutta tämänkin seikan piti väistyä hänen loukatun

ylpeytensä tieltä. Hänen täytyi päästä ensin selväksi Trenoreista,

sitten hän ajattelisi tulevaisuuttaan.

Tuntematta perintöasioiden hoitoa Lily oli otaksunut saavansa

perinnön käteensä muutamien päivien kuluttua tätinsä testamentin

avaamistilaisuudesta. Ja jonkun aikaa tuskallisesti odotettuaan

hän tiedusteli kirjeellisesti viipymisen syytä. Kesti taas jonkun

aikaa, ennenkuin rouva Penistonin asianajaja, joka myöskin oli

testamentin toimeenpanijoita, vastasi, että koska oli epäselvyyttä

testamentin tulkintaan nähden, ei hänelle voitu maksaa perintöosuutta

ennen lain myöntämän 12 kuukauden määräajan umpeenkulumista.

Hämmentyneenä ja suuttuneena Lily päätti koettaa henkilökohtaisen

puheillakäynnin keinoa, mutta hän tunsi, retkeltään palatessaan,

miten voimattomia kauneus ja viehkeys ovat lakiasioissa. Hänestä

tuntui sietämättömältä elää vielä vuosi tuon velkataakan alla, ja

äärimmäisessä neuvottomuudessaan hän päätti kääntyä Miss Stepneyn

puoleen, joka oli yhä kaupungissa. Lilystä oli kyllä katkeraa pyytää

apua Grace Stepneyltä, mutta toinen vaihtoehto oli vielä katkerampi.

Ja eräänä aamuna hän ilmaantui rouva Penistonin asuntoon, minne Grace

oli tilapäisesti asettunut hurskaan työnsä helpottamiseksi.

Tuo outo tunne, jonka herätti astuminen apuapyytävänä taloon, jossa

hän oli ollut niin kauan määrääjänä, lisäsi Lilyn halua lyhentää

kidutusaikaa. Ja kun Miss Stepney astui hämärään vierashuoneeseen

kahisten parhaassa surukankaassa, kävi hänen vieraansa suoraan

asiaan: tahtoisiko hän antaa etukäteen hänelle tulevan perintöosuuden?

Vastaukseksi Grace itki ja ihmetteli pyyntöä, valitti, että laki

on niin mahdotonta selittää, ja oli hämmästynyt siitä, ettei Lily

käsittänyt heidän asemansa yhtäläisyyttä. Luuliko hän, että vain

testamenttisäädösten maksu viipyi? Eihän hän, Miss Stepney, ollut

vielä saanut penniäkään perinnöstään, ja hän sai tätä nykyä maksaa

vuokraa talosta, joka kuului hänelle. Varmastikaan ei se ollut

rakkaan Julia serkun tahto -- sen hän oli sanonut pesänselvittäjille

vasten kasvoja. Mutta niille oli mahdotonta puhua järkeä, eikä tässä

voinut tehdä muuta kuin odottaa. Ottaisi Lily esimerkkiä hänestä

ja olisi kärsivällinen -- heidän molempien oli muistettava, miten

suurenmoisen kärsivällinen serkku Julia oli aina ollut.

Lily teki liikkeen, joka osoitti, miten mahdoton hän oli noudattamaan

tuota esimerkkiä. "Mutta sinähän saat kaikki, Grace -- helppoahan

sinun olisi lainata kymmenen kertaa pyytämäni summa."

"Lainata -- minun olisi helppoa lainata?" Grace Stepney nousi hänen

edessään pystyyn kiukustuneena. "Saatatko hetkeäkään kuvitella,

että nostaisin rahaa serkku Julian odotettavaa perintöäni vastaan,

kun tunsin niin hyvin hänen sanomattoman kauhunsa kaikkea sellaista

kohtaan. Niin, Lily, jos sinun tulee tietää totuus, niin juuri ajatus

siitä, että sinulla oli velkoja, se se aiheutti hänen sairautensa --

muistathan, että hänellä oli lievä kohtaus ennen sinun merimatkalle

lähtöäsi. Oh, en tunne tietenkään yksityiskohtia -- mutta sinun

asioistasi kävi huhuja, jotka saattoivat hänet hyvin onnettomaksi --

jokaisen, joka oli hänen kanssaan, täytyi nähdä se. En voi auttaa,

jos olet loukkaantunut näistä sanoista -- jos minä voin tehdä jotakin

saadakseni sinut käsittämään elintapasi mielettömyyden ja miten

syvästi hän paheksui sitä, niin minä tunnen, että se on paras keino

korvata sinulle hänen menetyksensä."