III.

Lawrence Selden sai Miss Bartin sähkösanoman hotellinsa ovella.

Luettuaan sen hän palasi huoneeseensa odottamaan Dorsetia. Tuo

sanoma jätti paljon sijaa arveluille, mutta kaikesta siitä mitä hän

oli äskettäin kuullut ja nähnyt, hänen oli hyvinkin helppo päättää

asian oikea laita. Yleensä hän oli hämmästynyt, sillä vaikka hän oli

oivaltanut, että tilanne oli täynnä räjähdysaineksia, oli hän kyllin

usein omasta kokemuksestaan nähnyt juuri sellaisien sotkuisuuksien

selviävän. Dorsetin häilähteleväisyys ja hänen vaimonsa muusta

maailmasta piittaamattomuus tekivät kuitenkin aseman omituisen

epävarmaksi; ja Selden päätti saattaa tuon avioparin turvaan

enemmän puhtaasta ammattiharrastuksesta kuin erikoisesti asiaan

kohdistuvasta velvoituksesta. Hänen tehtävänään ei ollut tarkastella,

oliko tällä hetkellä molempien pelastus tuon niin uhatun siteen

jälleensolmiamisessa: yleensä hänen oli ajateltava vain häväistyksen

estämistä, sitäkin suuremmalla syyllä, kun hän pelkäsi, että siihen

sekaantuisi myöskin Miss Bart. Tuossa pelossa ei ollut mitään

erikoista, hän toivoi vain säästävänsä Lilyn siltä ikävyydeltä, jonka

tuottaisi vaikkapa vähäinenkin sekaantuminen Dorsetien julkiseen

pyykinpesuun.

Miten väsyttävä ja epämiellyttävä tuollainen juttu tulisi olemaan,

sen huomasi Selden selvästi keskusteltuaan pari tuntia onnettoman

Dorsetin kanssa. Selden näki, ettei hän tällä hetkellä voinut

tehdä muuta kuin rauhoittaa, kehoittaa varovaisuuteen ja osoittaa

myötätuntoa. Dorset lähti Seldenin luota vakuutettuna siitä, että

hänen tehtävänsä tällä hetkellä rajoittui asioiden tarkkaamiseen.

Selden tiesi kuitenkin, ettei hän voisi kauan pitää sellaisia rajuja

tunteita tasapainossa, ja hän lupasi tavata Dorsetia seuraavana

aamuna eräässä Monte Carlon hotellissa. Sillävälin hän luotti, että

heikkous ja epäluottamus itseään kohtaan seuraa, kuten tavallisesti

sellaisilla luonteilla, tuota henkisen voiman epätahallista käyttöä,

ja hänen vastaussähkösanomansa Miss Bartille sisälsi yksinkertaisesti

tiedotuksen: "Oletan, että kaikki on kuten tavallisesti."

Niin oli todellakin asianlaita seuraavan päivän aamupuolella.

Dorset, ikäänkuin totellen Lilyn harrasta pyyntöä, oli palannut

ajoissa myöhästyneelle päivälliselle aluksella. Ateria oli ollut

päivän vaikeimpia hetkiä. Dorset oli käynyt aivan äänettömäksi,

kuten tavallisesti "kohtauksiensa" jälkeen -- kuten hänen vaimonsa

niitä kutsui -- niin että oli helppoa viedä se tämän tapahtuman

tilille palvelijoiden silmissä. Mutta Bertha itse näytti --

kylläkin nurinkurisesti -- vastahakoisesti käyttävän hyväkseen

tätä läpinäkyvää suojeluskeinoa. Hän jätti taistelun kuumuuden

yksinkertaisesti miehensä käsiin. Lilystä tämä suhtautuminen oli

tilanteen turmiollisin aines, koska se sekoitti sitä enimmän.

Koettaessaan lietsoa puhetta käyntiin ja yhä uudestaan pystyttää

jälleen sovinnaisuuden horjuvaa rakennusta, häiritsi hänen omaa

huomiotaan lakkaamatta kysymys: "Mitä ihmettä Bertha saattaa

hautoa mielessään?" Berthan erilläänpysyttelevän epäluuloisessa

käyttäytymisessä oli jotakin todella katkeroittavaa. Jos hän olisi

antanut ystävättärelleen ohjauksenkaan, niin he olisivat saattaneet

vielä toimia menestyksellä yhdessä, mutta miten Lily saattoi olla

hyödyksi, kun hänet näin itsepintaisesti pysytettiin erillään? Ja

hänen rehellinen toivonsa oli olla hyödyksi -- ei oman itsensä,

vaan Dorsetien takia. Hän ei ollenkaan ajatellut omaa asemaansa,

hän koetti yksinkertaisesti järjestää hieman heidän asemaansa.

Mutta lyhyen ikävän illanvieton jälkeen hän tunsi ponnistustensa

toivottomuuden. Hän ei ollut koettanut päästä Dorsetin kanssa

kahdenkesken: hänellä ei ollut todellakaan halua joutua jälleen hänen

uskotukseen. Berthan luottamusta hän etsi ja tämä olisi yhtä helposti

saanut osakseen hänen luottamuksensa, mutta nyt hän torjui hänen

ojennetut kätensä ikäänkuin itsehävityksen huumeessa.

Lily meni aikaisin levolle jättäen avioparin yksin, ja näytti

kuuluvan yleiseen häntä ympäröivään salaperäisyyteen, että kului

enemmän kuin tunti, ennenkuin hän kuuli Berthan hiljaa laskeutuvan

makuuhyttiinsä. Aamulla ei mikään ilmaissut, mitä oli tapahtunut

aviopuolisoiden kesken. Vain eräs seikka ilmaisi ulkonaisesti

muutoksen, josta he kaikki koettivat olla tietämättä: Ned Silvertonia

ei näkynyt, ei kuulunut. Ei kukaan huomauttanut siitä, ja tämä

vaikeneminen piti sitä seikkaa tietoisuudessa. Mutta oli toinenkin

muutos, jonka vain Lily huomasi: Dorset karttoi häntä ehkä yhtä

huolellisesti kuin vaimoaankin. Ehkä hän katui edellisen päivän

äkillistä purkaustaan; ehkä hän vain koetti kömpelöllä tavallaan

mukautua Seldenin neuvoon "olla kuin tavallisesti".

Joka tapauksessa oli siitä seurauksena, että Lily jouti omiin

hoteisiinsa. Hän oli lähtiessään hytistään saanut tietää, että

rouva Dorsetia ei ollut vielä näkynyt ja että Dorset oli lähtenyt

laivalta aikaisin. Tuntien itsensä liian rauhattomaksi jäädäkseen

yksin soudatti hän itsensä maihin. Kulkiessaan Kasinoon päin hän

yhtyi Nizza-tuttaviensa seuraan, söi heidän kanssaan ja oli heidän

kanssaan palaamassa sisälle, kun hän kohtasi äkkiä Seldenin, joka

kulki torin poikki. Lily ei voinut sillä hetkellä lopullisesti erota

seurueestaan, joka oli vierasvaraisesti pyytänyt hänet seuraansa

lähtöönsä saakka. Mutta hän sai aikaa hetkiseksi tiedustellakseen

asioita. Selden ilmoitti hänelle nopeasti: "Tapasin taas Dorsetia --

hän läksi juuri luotani."

Lily odotti hätääntyneenä Seldenin edessä. "No? Mitä on tapahtunut?

Mitä on tapahtuva?"

"Ei mitään tähän saakka -- eikä luullakseni tulevaisuudessakaan."

"Onko kaikki ohi? Onko asia järjestetty? Oletteko varma?"

Selden hymyili. "Antakaa minulle aikaa. En ole varma -- mutta

olen hyvän joukon varmempi." Ja tähän oli Lilyn tyydyttävä ja

kiirehdittävä portailla odottavan seurueen luo.

Selden oli todellakin saanut Lilyyn osan omaa varmuuttaan.

Pois kääntyessään ja astellessaan mäkeä alas asemalle päin

Lilyn pelokkaisuus oli hänen mielessään hänen pelkonsa näkyvänä

oikeutuksena. Hän ei kuitenkaan pelännyt mitään erityisesti:

oli ollut sananmukaisesti totta, mitä hän oli selittänyt, ettei

hänen luullakseen tapahtuisi mitään. Häntä hämmensi se, että

vaikka Dorsetin käyttäytyminen oli huomattavasti muuttunut, ei

tuosta muutoksesta tahtonut saada selkoa. Sitä ei varmaankaan

ollut aiheuttanut Seldenin todistelu tai hänen oman selkeämmän

järkensä toiminta. Viiden minuutin puhelu riitti osoittamaan, että

Dorset oli ollut jonkun vieraan vaikutuksen alaisena ja ettei

se ollut niinkään paljon saanut väistymään hänen kostonhaluaan

kuin heikontanut hänen tahtoaan, niin että hän liikkui tylsänä

kuin mielipuoli, joka on saanut myrkkyjuomaa. Tilapäisesti se

epäilemättä vaikutti yleistä turvallisuutta: kysymys oli, kuinka

kauan se kestäisi ja millainen vastavaikutus sitä seuraisi. Näihin

kohtiin Selden ei saanut valaistusta, sillä hän näki, että yhtenä

muutoksen vaikutuksena oli ollut, että se sulki hänet pois vapaasta

seurustelusta Dorsetin kanssa. Tällä oli kuitenkin vastustamaton

halu väittää hänen olevan väärässä, mutta niin itsepäisesti kuin

hän pysyikin tuossa väitteessään, Selden tiesi, että jokin yhä esti

häntä täydellisesti ilmaisemasta ajatuksiaan. Hänen tilansa oli

omansa ensin ikävystyttämään hänen kuulijansa ja sitten tekemään

hänet kärsimättömäksi. Ja kun heidän keskustelunsa oli päättynyt,

alkoi Selden tuntea, että hän oli pannut parhaansa ja saattoi hyvällä

syyllä pestä kätensä seurauksista.

Tässä mielentilassa hän kulki asemalle, kun Miss Bart tapasi hänet.

Mutta vaikka hän, vaihdettuaan nuo muutamat sanat tämän kanssa,

jatkoi koneellisesti matkaansa, tunsi hän vähittäistä muutosta

aikeessaan. Tuon muutoksen oli aiheuttanut Lilyn katse, ja innoissaan

päästä selville tuosta katseesta hän istuutui puiston penkille

miettimään tuota ongelmaa. Oli tietenkin aivan luonnollista, että

Miss Bart näytti pelästyneeltä: nuori nainen, joka on joutunut

yhteisen merimatkan aiheuttamaan läheiseen yhdyselämään onnettomuuden

partaalla olevan avioparin kanssa, ei saata olla tuntematta oman

asemansa tukaluutta. Pahinta oli, että Miss Bartin mielentilan

saattoi tulkita niin monella eri tavalla. Ja Seldenin hämmentyneeseen

mieleen tuli rouva Fisherin ruma tulkitsemisvaihtoehto. Jos Miss Bart

pelkäsi, niin pelkäsikö hän oman itsensä vai ystävättärensä puolesta?

Mihin määrin hänen tuhon pelkoaan lisäsi tunne siitä, että hän oli

auttamattomasti kietoutunut siihen? Rouva Fisher otaksui epäilemättä,

että Dorset naisi Lilyn, jos jotakin tapahtuisi. Ja vaikka rouva

Fisherin johtopäätökset olivat selvästi hätiköityjä, oli tämä kyllin

ovela tajutakseen merkit, joista hän ne teki. Dorset oli ilmeisesti

osoittanut erikoista mielenkiintoa Miss Bartiin, ja tämä mielenkiinto

saattoi olla riittävänä syynä rouva Dorsetin sovintopyrkimyksiin.

Selden tiesi, että Bertha tulisi tekemään kaikkensa säilyttääkseen

viime kädessä vallan itsellään, mutta hänen ajattelematon käytöksensä

sopi huonosti yhteen hänen kylmän päätöksensä kanssa päästä vapaaksi

sen seurauksista. Selden ei tällä hetkellä nähnyt selvästi, mihin

rouva Dorset pyrki, mutta Miss Bartin neuvottomuus lisäsi hänen

pelkoaan ja sen mukana tunnetta siitä, että hänen oli ennen lähtöään

puhuteltava vielä häntä. Mikä sitten olikaan tämän osuus tilanteessa

-- ja Selden oli aina rehellisesti koettanut olla tuomitsematta

häntä hänen ympäristönsä mukaan -- miten erillään hän siitä omasta

kohdastaan olikaan, olisi parempi, jos hän ei joutuisi mukaan

mahdolliseen romahdukseen; ja kun hän oli kerran pyytänyt häneltä

apua, niin oli selvästi Seldenin tehtävä sanoa tämä hänelle.

Tämä päätös sai vihdoin Seldenin jaloilleen ja menemään

pelisaleihin, joiden ovista hän oli nähnyt Miss Bartin menevän

sisälle. Mutta siellä hän ei päässyt hänen jäljilleen. Hän näki

sen sijaan hämmästyksekseen Ned Silvertonin pöyhkeilevän pöytien

ääressä. Ja se huomio, ettei tuo draaman asianosainen ainoastaan

räpytellyt siipiään, vaan tällä hetkellä pyrki esiintymään täydessä

valaistuksessa, ikäänkuin kaikki vaara olisi ohi, oli omansa

syventämään pahan aavistuksen tunnetta. Tämä vaikutelma mielessään

hän palasi toriaukeamalle toivoen näkevänsä Miss Bartin kulkevan

sen yli, kuten jokainen Monte Carlossa näytti ehdottomasti tekevän

ainakin kaksitoista kertaa päivässä. Mutta täälläkin hän odotti

turhaan ja hän tuli vähitellen siihen päätökseen, että hän oli

palannut Sabrinaan. Olisi vaikeaa seurata häntä sinne ja vieläkin

vaikeampaa päästä siellä hänen kanssaan kahdenkeskisiin puheisiin,

ja hän olisi ehkä tyytynyt kirjoittamaankin hänelle, kun hän huomasi

äkkiä edessään Lord Hubertin ja rouva Bryn.

Lord Hubertilta hän kuuli, että Miss Bart oli juuri palannut

Sabrinaan Dorsetin seurassa. Tämä tieto pahoitti niin hänen mieltään,

että rouva Bry, saatuaan seuralaiseltaan katseen, joka näytti

vaikuttavan kuin paine vesisuihkuun, teki nopean esityksen, että

Selden tulisi tapaamaan ystäviään päivällisille tänä iltana --

"Becassinilla -- pienet päivälliset herttuattarelle", tuli hänen

suustaan, ennenkuin Lord Hubert ehti hellittämään painetta.

Tuntien minkä etuoikeuden hänelle oli tuottanut joutuminen sellaiseen

seuraan Selden tuli jo aikaisin illalla ravintolan ovelle; johon

hän pysähtyi tarkkaamaan päivällisjärjestelyjä läheten kirkkaasti

valaistua terassia. Täällä hän odotti Sabrinasta tulevia vieraita.

Näiden mukana oli herttuatar, Lord ja Lady Skiddaw ja Stepneyt. Tästä

ryhmästä hän sai helposti erilleen Miss Bartin, muka katselemaan

loistavia myymälöitä terassin sivulla, sanoakseen hänelle, kun

he katselivat yhdessä erään jalokivikauppiaan ikkunan välkettä:

"Jäin tavatakseni teitä -- pyytääkseni, että lähtisitte pois koko

aluksesta."

Lilyn Seldeniin kohdistuneessa katseessa näkyi välähdys hänen

entisestä pelostaan. "Lähtisin pois --? Mitä te tarkoitatte? Mitä on

tapahtunut?"

"Ei mitään. Mutta jos jotakin tapahtuisi, niin miten siitä selviytyä?"

Jalokivikaupan ikkunan säteily lisäsi Lilyn kasvojen kalpeutta ja

antoi niiden hienoille piirteille traagillisuuden leiman. "Ei mitään

tule tapahtumaan, olen siitä varma; mutta jos sitä saattaa kerran

epäilläkin, niin kuinka voitte ajatella, että jättäisin Berthan?"

Nuo sanat herättivät Seldenissä tyytyväisyyden sävyä -- oliko se

mahdollisesti tyytyväisyyttä häneen itseensä? No hyvä, hän oli

halukas saattamaan vaaranalaiseksi sen uudistumisenkin väittämällä

vastaan epäämättömästi lisääntyneellä mielenkiinnolla: "Teidän on

ajateltava itseänne, tiedättehän --", johon Lily vastasi omituisen

alakuloisella äänellä, katsoen häntä silmiin: "Jos tietäisitte, miten

vähän sillä on väliä!"

"No niin, mitään ei tule tapahtumaan", sanoi Selden enemmän omaksi

kuin Lilyn vakuuttamiseksi, ja Lily myönteli urhokkaasti: "Ei mitään,

tietystikään ei mitään!" heidän kääntyessään kulkemaan seuralaistensa

luo.

Täpötäydessä ravintolassa heidän asetuttuaan paikoilleen rouva Bryn

juhlavalaistun pöydän ääressä heidän luottamuksensa näytti saavan

tukea heidän pöytätoveriensa tuttavallisuudesta. Täällä Dorset ja

hänen vaimonsa esiintyivät vielä kerran keskenään hyvissä väleissä

maailman edessä, jälkimmäinen uuden uutukaisessa juhlaleningissä,

edellinen kauhistuen niitä moninaisia vaatimuksia, mitä ruokalista

asetti hänen ruoansulatukselleen. Jo yksin se seikka, että he näin

näyttäytyivät yhdessä mahdollisimman julkisesti, näytti hälventävän

kaikki epäilykset siitä, etteivät heidän välinsä olisi entisellään.

Miten se oli tapahtunut, oli vielä ilmeinen ihme, mutta selvää oli,

että Miss Bart oli tällä hetkellä tyytyväinen tulokseen; ja Selden

oli samaa mieltä sanoen itsekseen, että Miss Bartilla oli parempi

tilaisuus tarkasteluun kuin hänellä.

Sitä mukaa kuin päivällinen kului, Seldenin tarkkaavaisuus alkoi

kohdistua Miss Bartiin. Tämä oli niitä hänen päiviään, jolloin hän

oli niin kaunis, että pelkkä kauneus olisi riittänyt, ja kaikki

muu -- hänen viehkeytensä, pirteytensä, hänen seuraelämäkykynsä

-- näyttivät olevan anteliaan luonnon yltäkylläisyyttä. Mutta

erikoisesti pisti Seldenin silmään se tapa, millä hän erosi sadoin

selittämättömin vivahduksin henkilöistä, jotka kuuluivat hänen

seurapiiriinsä. Juuri tuollaisessa seurassa, joka muodosti sen

tilan, kukan ja täydellisen ilmenemismuodon, johon hän pyrki, nuo

eroavaisuudet tulivat erikoisesti esille, hänen viehkeytensä himmensi

toisten naisten hienouden kuten hänen vaiteliaisuutensa sai heidän

lörpöttelynsä tuntumaan typerältä. Viime hetkien tapahtumat olivat

palauttaneet hänen kasvoilleen sen syvemmän ilmehikkäisyyden,

jota Selden oli äskettäin niiltä kaivannut, ja hänen Seldenille

lausumiensa sanojen urhokkaisuus tuntui jo hänen äänessään ja

silmissään. Niin, hän oli verraton -- se oli ainoa sattuva sana

hänestä, ja Selden saattoi ihailla häntä vapaasti, koska siihen

sisältyi niin vähän persoonallista tunnetta. Selden oli todellakin

irtaantunut hänestä, ei silmien aukenemisen kalseana hetkenä, vaan

nyt, näin jälkeenpäin selvästi arvostellessaan asemaa, kun hän

näki Miss Bartin lopullisesti eronneeksi itsestään oman jyrkän

valintansa kautta. Se oli taas hänen tehtävänään tuo valinta,

jossa Lily näytti niin viihtyvän: tuossa pöydän ylellisyydessä ja

keskustelun komeilevassa typeryydessä ja vapaudessa, joka ei koskaan

päässyt toiminnan nerokkuudeksi ja vapaudeksi. Ravintolan räikeä

järjestely -- heidän pöytänsä näytti olevan asetettu erikoisesti

yleisön nähtäväksi -- ja "Rivieran Uutisten" pikku Dabhamin läsnäolo

tehostivat sen maailman ihanteita, jossa silmiinpistävyyttä pidetään

erikoisena hienoutena ja asema seuraelämässä määrää maineen.

Seldenin mielestä tuo pikku Dabham oli kuin sellaisten tilaisuuksien

ikuistaja, ja niinpä tämä joutui äkkiä hänen tarkastelunsa

keskipisteeksi, kun hän oli vaatimattomana tarkkaajana tunkeutunut

kahden loistavan naapurin väliin. Miten paljon hän mahtoi

tietääkään siitä, mitä oli tekeillä, ja miten paljon oli vielä

hänen tarkoitusperälleen löytämisen arvoista? Hänen pienet silmänsä

olivat kuin tuntosarvet, jotka ojennettuina tavoittelivat uskottuja

salaisuuksia, joita Seldenistä ilma näytti tällä hetkellä olevan

täynnä. Sitten se taas sai tavallisen tyhjyytensä ja hän ei saattanut

nähdä siinä sanomalehtimiehelle mitään muuta kuin tilaisuutta

panemaan merkille naisten pukujen uhkeuden. Erittäinkin rouva

Dorsetin puku vaati kaiken Mr. Dabhamin sanavaraston. Aluksi, kuten

Selden oli huomannut, se oli ehkä liiaksi vetänyt omistajansa huomion

puoleensa, mutta nyt rouva Dorset hallitsi sitä täydellisesti ja

osasi sillä vaikuttaa odottamattoman vapaasti. Eikö hän kuitenkin

ollut liian vapaa, liian liukas ollakseen täysin luonnollinen?

Ja eikö Dorsetkin, johon Seldenin katse osui hänen vaimostaan

kuin itsestään, häilynyt liian silmiinpistävästi näiden kahden

äärimmäisyyden välillä? Dorset oli aina äkkinäinen, mutta tänä iltana

Seldenistä näytti, että jokainen värähdys töytäsi hänet edemmäksi

keskustastaan.

Päivällinen läheni sillä välin voittoisaa loppuaan rouva Bryn

ilmeiseksi tyydytykseksi, joka istuen kuin valtaistuimelleen

halpaantunut kuningatar Lord Skiddawin ja Lord Hubertin välissä,

näytti hengessään kutsuvan rouva Fisherin olemaan aikaansaannoksensa

todistajana. Ilman rouva Fisheriä hänen kutsujaan olisi saattanut

kutsua täydellisiksi, sillä ravintola oli täynnä ihmisiä, jotka

olivat kokoontuneet sinne vain katselemaan ja saamaan selkoa

kuuluisuuksien nimistä ja näöstä. Rouva Bry, joka tiesi että

kaikki hänen naisvieraansa kuuluivat näihin, katsoi Lilyyn tuolla

tukahdutetulla kiitollisuudella, jota rouva Fisher ei ollut

ansainnut. Selden, joka huomasi tuon katseen, ihmetteli, mikä osa

Miss Bartilla oli ollut kutsujen järjestämisessä. Tällä oli ainakin

suuri osa sen kaunistamisessa. Ja kun Selden tarkkasi sitä loistavaa

varmuutta, jota Miss Bart osoitti käyttäytymisessään, niin, hän

hymyili ajatellessaan, että oli kuvitellutkaan hänen tarvitsevan

hänen apuaan. Hän ei ollut koskaan esiintynyt selvemmin tilanteen

valtiaana kuin lähtöhetkellä, jolloin hän, hieman eristäydyttyään

pöydän ympärillä olevasta ryhmästä, kääntyi hymyillen ja viehkeästi

taivuttaen olkapäitään ottamaan vastaan vaippansa Dorsetiltä.

Päivällisen päättäjäisiksi oli Mr. Bry tarjonnut erikoisia sikareja

ja hämmästyttävän liköörivalikoiman, ja useat pöydät olivat jo

tyhjät. Mutta riittävä määrä oli vielä jälellä muodostamaan taustan

rouva Bryn huomattavien vieraiden hyvästijätölle. Tälle seremonialle

antoi leimansa se seikka, että herttuatar ja Lady Skiddaw sanoivat

lopullisesti jäähyväiset ja tekivät lupauksia pikimmältään

tapaamisesta Pariisissa, jonne he pysähtyisivät täydentämään

vaatevarastoaan matkalla Englantiin.

Katsahdettuaan kelloaan herttuatar huudahti sisarelleen, että

oli aika kiiruhtaa junalle, ja tästä aiheutuneessa lähtötouhussa

Stepneyt, joiden auto odotti ovella, tarjoutuivat saattamaan

Dorsetit ja Miss Bartin satamaan. Tarjous otettiin vastaan, ja rouva

Dorset lähti ovelle miehensä kanssa, joka oli hänelle erikoisen

huomaavainen. Miss Bart viipyi sanoakseen viimeisen sanan Lord

Hubertille, ja Stepney, jolle Mr. Bry tyrkytti viimeistä ja yhä

kallisarvoisempaa sikaria, kutsui: "Joutukaa, Lily, jos olette

menossa takaisin laivalle."

Lily kääntyi totellakseen kutsua, mutta samassa rouva Dorset, joka

oli seisahtunut, kulki muutamia askelia takaisin pöytään päin.

"Miss Bart ei ole menossa takaisin laivalle", sanoi hän ihmeen

täsmällisellä äänellä.

Jokainen katsoi hämmästyneenä toisiinsa; rouva Bry oli

tukahtumaisillaan; rouva Stepney pujahti hermostuneesti miehensä taa

ja Selden tunsi vain mielenkuohussaan, miten häntä halutti tarttua

Dabhamia kauluksesta ja lennättää hänet kadulle.

Dorset oli sillä välin asettunut vaimonsa rinnalle. Hänen kasvonsa

olivat kalpeat ja hän katsoi ympärilleen pelokkaan näköisenä.

"Bertha! -- Miss Bart... tämä on joku väärinkäsitys... joku

erehdys..."

"Miss Bart jää tänne", jatkoi hänen vaimonsa pistävästi. "Ja luulen,

George, että on parempi, ettemme pidätä rouva Stepneytä kauempaa."

Miss Bart pysyi tämän lyhyen sananvaihdon aikana ihmeen jäykkänä,

hieman erillään ympärillään olevasta hämmentyneestä seurueesta.

Hän oli hieman kalvennut kuultuaan tuon herjauksen, mutta muiden

tyrmistyneet ilmeet eivät kuvastuneet hänen kasvoillaan. Hänen

hymyssään hieman kuvastuva halveksuminen näytti kohottavan hänet

kauas vastustajansa ulottuvilta ja vasta sitten kun hän oli antanut

rouva Dorsetin tuntea, millainen välimatka heidät erotti, hän kääntyi

ja ojensi emännälle kätensä.

"Tapaan herttuattaren huomenna", huudahti hän, "ja minusta näyttää

mukavammalta jäädä yöksi maihin."

Hän katsoi tiukasti rouva Bryn häilyviin silmiin tehdessään tämän

selityksen, mutta sitten Selden näki hänen tutkivasti tarkastelevan

jokaisen naisen kasvoja. Lily huomasi heidän katseestaan ja heidän

takanaan olevien miesten hiljaisista, surkeannäköisistä kasvoista

uskomattomuutta, ja onnettoman puolen sekunnin ajan Selden luuli

hänen hoipertelevan epäonnistumisen partaalla. Sitten kääntyen

Seldeniin päin kevein liikkein ja huulilla urhoollinen verhottu

hymy hän sanoi -- "paras herra Selden, te lupasitte hankkia minulle

vaunut."

Ulkona oli myrskyistä ja taivas oli pilvessä, ja Lilyn ja Seldenin

kulkiessa autioita puistoja kohti, puhalsi tuuli lämpimiä sadepuuskia

heidän kasvoilleen. Vihjaus vaunuihin oli kuin hiljaisesta

sopimuksesta jätetty sikseen; he kävelivät hiljaa käsi kädessä,

kunnes he pääsivät puistojen syvempiin varjoihin, ja seisahtuen erään

penkin viereen Selden sanoi: "Istukaa hetkiseksi."

Lily painui penkille sanaakaan vastaamatta ja polun mutkassa oleva

sähkölyhty loi valoa hänen tuskanvääntämille kasvoilleen. Selden

istui hänen viereensä, odottaen hänen puhuvan ja peläten, ettei vain

jokin hänen käyttämänsä sana koskisi liian raskaasti hänen haavaansa,

ja pidättäytyi siis sanomasta mitään; häntä kalvoi epäilys, joka

oli vähitellen nostanut jälleen päätään hänessä. Mikä oli Miss

Bartin saattanut tähän asemaan? Mikä heikkous oli ajanut hänet niin

kauheasti vihollisensa armoille? Ja miksi Bertha Dorset oli käynyt

vihollisensa kimppuun samalla hetkellä, jolloin hän niin kipeästi

tarvitsi sukupuolensa apua. Vaikkakin hänen hermonsa raivosivat sitä

vastaan että miehet alistuivat vaimojensa tahtoon ja että nämä olivat

niin julmia miestensä hyvyyttä vastaan, niin järki itsepäisesti piti

kiinni siitä, "ettei savua ilman tulta". Rouva Fisherin vihjauksien

muisteleminen ja hänen omien vaikutelmiensa vahvistus, samalla kun ne

syvensivät hänen sääliään, lisäsivät myöskin hänen painostustaan niin

että, miten hän koettikaan ilmaista myötätuntoaan, sitä oli estämässä

pelko, että hän tekee pahan erehdyksen.

Äkkiä hänen mieleensä jysähti, että hänen vaitiolonsa näytti

syyttävältä, mutta ennenkuin hän löysi sopivaa sanaa, oli Lily tehnyt

hänelle äkkiä erään kysymyksen.

"Tiedättekö rauhallista hotellia? Voinhan aamulla lähettää hakemaan

palvelustyttöäni."

"Hotellia -- täällä -- jonne voisitte mennä yksinänne? Se ei ole

mahdollista."

Lilyn vastauksessa oli kalpea välähdys entistä leikillisyyttä. "Entä

sitten? On liian kosteaa nukkua puistossa."

"Mutta jonkun täytyy olla --"

"Jonkun, jonka luo voin mennä? Tietenkin -- koko joukkokin --

mutta _tähän_ aikaan? Käsitättehän, että suunnitelmani muutos tuli

jokseenkin äkkiä --"

"Hyvä Jumala, jos olisitte kuunnellut minua!" huudahti Selden purkaen

avuttomuutensa ahdistushuutoon.

Lily piti häntä yhä loitolla suopealla ivahymyllään. "Mutta enkö ole

sitä tehnyt?" vastasi hän. "Te neuvoitte minua jättämään laivan ja

nythän minä sen jätinkin."

Selden näki silloin, ettei Lily aikonut selittää eikä puolustaa

itseään, ja itsesyytös vihlasi hänen mieltään. Hän ymmärsi myös, että

onnettomalla vaitiolollaan hän oli turmellut mahdollisuuden auttaa

häntä, ja että ratkaiseva hetki oli mennyt ohi.

Lily oli noussut ja seisoi Seldenin edessä kylmän majesteetillisena,

kuten jokin karkoitettu prinsessa lähtiessään rauhallisena maanpakoon.

"Lily!" huudahti Selden epätoivoisena kutsuvalla äänensävyllä; mutta

hän sai vastaukseksi sävyisän varoituksen: "Oh, ei nyt". Ja sitten

jatkoi Lily jälleensaavutetun tyyneytensä koko sulolla: "Kun minun

täytyy saada suojaa jossakin ja kun te olette niin ystävällisesti

auttamassa minua täällä --"

Vaunuissa he jatkoivat vaitioloaan lyhyen matkan ajan sen hotellin

valaistulle ovelle, jossa Stepneyt asuivat. Täällä Selden jätti hänet

ulkopuolelle pää päähineen peitossa, ja lähetettyään nimikorttinsa

Stepneylle asteli edestakaisin eteishallissa odottaen Stepneyn

alastuloa. Kymmenen minuutin kuluttua molemmat miehet tulivat yhdessä

ulos, mutta vestibyylissä Stepney pysähtyi viimeisen vastahakoisuuden

puuskan pidättämänä.

"Onko asia siis sovittu?" epäröi hän hermostuneesti käsi Seldenin

käsikoukussa. "Hän lähtee huomenna aikaisella junalla -- ja vaimoni

nukkuu eikä häntä voi häiritä."