"Niinpä kyllä. Mies, joka ajoi samassa vaunussa sinun ja George
Dorsetin kanssa -- tuo hirveä pieni Dabham, joka toimittaa
'Seuraelämäuutisia Rivieralta' -- oli kanssamme Nizzassa
päivällisillä. Ja hän kertoi kaikille, että sinä palasit Dorsetin
kanssa yksin aamuyöstä."
"Yksin --? Kunko hän oli kanssamme?" nauroi Lily, mutta nähdessään
yhä rouva Fisherin hämmentyneen katseen hänen naurunsa sammui.
"_Palasimme_ yksin -- jos se on niin kauheaa! Mutta kenen vika se
oli? Herttuatar oli viettänyt iltaa Cimiezissä prinsessan kanssa;
Bertha sai kyllänsä katselemisesta ja meni aikaisin pois luvaten
tavata meitä asemalla. Menimme sinne ajoissa, mutta häntä ei kuulunut
ei näkynyt."
Miss Bart teki tämän ilmoituksen ikäänkuin olisi pitänyt täydellistä
puolustuspuhetta, mutta rouva Fisher otti sen vastaan mahdollisimman
epäjohdonmukaisella tavalla. Hän näytti unohtaneen ystävänsä osuuden
tapahtumaan, sillä hänen ajatuksensa olivat suuntautuneet toisaanne.
"Eikö Bertha saapunut ensinkään? Miten herran nimessä hän pääsi
takaisin?"
"No seuraavalla junalla luullakseni; juhlan takia lähti kaksi
ylimääräistä. Joka tapauksessa tiedän hänen olevan laivassa, vaikk'en
ole nähnyt häntä vielä. Mutta käsitäthän, ettei se ole minun syyni",
vakuutteli Lily.
"Eikö ole sinun syysi, ettei Bertha palannut? Lapsi raukka, kunhan
et vain saisi siitä maksaa!" Rouva Fisher nousi -- hän oli nähnyt
rouva Bryn lähenevän. "Tuolla on Luisa, minun täytyy poistua -- niin,
me olemme ulkonaisesti mitä parhaimmissa väleissä; me syömme täällä
yhdessä; mutta sisimmässään hän söisi _minut_", selitti hän puristaen
vielä ystävättärensä kättä, ja luoden häneen viimeisen silmäyksen
hän lisäsi: "Muista, että jätän hänet sinulle. Hän haparoi nyt
avuttomana, valmiina ottamaan sinut vastaan."
* * * * *
Lilyn mieleen jäivät rouva Fisherin erohetkellä lausumat sanat.
Hän oli ennen lähtöään ottanut ensimmäisen askelen saavuttaakseen
jälleen rouva Bryn mielisuosion. Ystävällinen lähenemisyritys --
mainitseminen jotain siitä, että heidän pitäisi tavata useammin --
viittaus läheiseen tulevaisuuteen, johon sisältyisi sekä herttuatar
että Sabrina -- miten helposti se olikaan tehty, jos oli kykyä tehdä
se! Hän ihmetteli itseään, kuten hän oli niin usein ihmetellyt, ettei
hän enemmän käyttänyt sitä. Mutta joskus hän unohti -- ja joskus,
oliko se mahdollisesti ylpeyttä? Tänään hänellä joka tapauksessa
oli ollut hämärä tunne siitä, että hänellä oli syytä lannistaa
ylpeyttään, hän oli alentunut pyytämään Lord Hubert Daceyta, jonka
hän tapasi Kasinon portailla, että hän toimittaisi herttuattaren
syömään päivällistä Bryiden kanssa, jos hän koettaisi järjestää sen
Sabrinaan. Lord Hubert oli luvannut apuaan auliudella, jota Lily
saattoi aina odottaa: se oli hänen ainoa tapansa muistuttaa Lilylle,
että hän oli kerran ollut valmis tekemään hänen hyväkseen paljon
enemmänkin. Lilystä tuntui, että hänen polkunsa tasoittui sitä mukaa
kuin hän eteni; pieni levottomuuden tunne oli kuitenkin jäljellä.
Oliko sen aiheuttanut hänen kohtauksensa Seldenin kanssa? Sitä
hän ei luullut -- aika ja muutos näyttivät karkoittaneen Seldenin
tarpeellisen kauas. Ja tämä oli käsittänyt aseman niin selvästi,
ettei heidän tarvinnut tavata uudestaan, että hän oli pistäytynyt
Nizzaan vain päiväksi tai pariksi ja oli ehkä astunut ensimmäiseen
höyrylaivaan. Ei -- tuo menneisyyden osa oli ilmaantunut vain hetken
ajaksi tapahtumien ohikiitävälle ulkopinnalle; ja nyt, kun se oli
jälleen häipynyt, jäi jäljelle epävarmuus ja pelko.
Se sai äkkiä yllykettä, kun hän huomasi George Dorsetin laskeutuvan
Hotel de Paris'in portaita ja tulevan häntä kohti torin poikki. Lily
oli aikonut ajaa rantaan ja mennä alukseen, mutta nyt hänellä oli
välitön tunne siitä, että jotakin suurempaa oli ensin tekeillä.
"Mihin te olette menossa? Kävelläänkö hieman?" alkoi Dorset tehden
toisen kysymyksen, ennenkuin oli saanut vastauksen ensimmäiseen ja
odottamatta vastausta kumpaankaan, ennenkuin lähti Lilyä äänettömänä
kuljettamaan puistoihin päin.
Lily huomasi hänessä äkkiä äärimmäisen hermostuneisuuden kaikki
merkit. Iho riippui höllänä hänen syvälle painuneiden silmiensä alla
ja niiden sameus oli käynyt yhä hailakammaksi. Hänen ulkomuodossaan
ilmaantui omituinen sekoitus raukeutta ja julmistumista.
Hän käveli Lilyn rinnalla ääneti nopein askelin, kunnes he tulivat
Kasinon itäpuolella oleville pengermille. Silloin hän sanoi äkkiä:
"Oletteko nähnyt Berthaa?"
"En. Alukselta lähtiessäni ei hän ollut vielä noussut."
Dorset naurahti tähän, mikä kuului kuin epäkunnossa olevan kellon
särinä. "Ei vielä noussut? Oliko hän sitten mennyt makuulle?
Tiedättehän, mihin aikaan hän tuli alukseen? Aamulla kello
seitsemän!" huudahti hän.
"Kello seitsemän?" huudahti Lily ihmeissään. "Mitä on tapahtunut --
junaonnettomuusko?"
Dorset naurahti taas. "He myöhästyivät junalta -- kaikilta junilta --
heidän oli palattava hevosella."
"Niinkö --?" Lily epäröi, tuntien yht'äkkiä, miten vähän tämäkin
välttämättömyys selitti heidän myöhäistä paluutaan.
"No niin, he eivät saaneet heti ajuria -- siihen vuorokauden aikaan,
ymmärrättehän -- ja vihdoin he saivat vain yhden hevosen vaunut, ja
hevonen oli ontuva!"
"Miten ikävää! Ymmärrän kyllä", vakuutti Lily sitäkin totisempana,
koska hän tunsi, ettei hän ymmärtänyt. Ja hetken kuluttua hän lisäsi:
"Olen niin pahoillani -- mutta eikö meidän olisi pitänyt odottaa?"
"Odottaa yhden hevosen vaunuja? Ne olisivat tuskin kantaneet kaikkia
neljää, eikö niin?"
Lily otti asian näköjään ainoalta mahdolliselta kannalta: nauramalla
sille ja antamalla sille siten humoristisen sävyn. "Niinpä niin,
hankalaahan se olisi ollut: meidän olisi ollut käveltävä vuoron
perään. Mutta hauskaa olisi ollut nähdä auringonnousu."
"Niin; auringonnousu _oli_ hauska", myönteli Dorset
"Oliko? Näittekö sen sitten?"
"Näin kyllä. Kannelta. Odotin heitä."
"Tietenkin -- luulen teillä olleen ikävän. Miksette kutsunut minua
valvomaan kanssanne?"
Dorset seisoi yhä kiertäen viiksiään laihalla, heikolla
kädellään. "En luule, että olisitte välittänyt tuon valvomisen
loppukohtauksesta", sanoi hän äkillisellä julmuudella.
Lily oli taas joutunut levottomaksi hänen äänensävynsä äkillisestä
muutoksesta ja yhdellä kertaa hän näki hetken vaaran.
"Loppukohtaus -- eikö se ole liian voimakas sana noin vähäpätöiselle
tapahtumalle? Pahinta siinä on loppujen lopuksi Berthan väsymys."
Hän turvautui urhokkaasti tähän huomautukseen, vaikka Dorsetin
raukeiden silmien välkähdys osoitti hänelle, miten mitättömänä hän
sitä piti.
"Älkää -- älkää --!" pääsi Dorsetilta huudahdus kuin lapselta ja hän
vaipui penkille, jonka luo he olivat pysähtyneet, ja purki Lilylle
surkeutensa.
Se oli kauhea hetki -- hetki, jonka kestettyään Lily oli tyrmistynyt
ja lakastunut, ikäänkuin sen häikäisevä valo olisi kärventänyt hänen
silmäluomensa. Eipä sillä, ettei hän olisi koskaan nähnyt sellaisen
purkauksen uhkaavia enteitä, vaan pikemminkin, koska silloin tällöin
kolmen kuukauden kuluessa elämän ulkokuoressa oli näkynyt sellaisia
tuhoauhkaavia halkeamia ja höyryjä, että hän oli aina saanut pelätä
purkausta, ja oli ihme, että tuo heikko varustus oli kestänyt niinkin
kauan. Hänen tunnettaan siitä, että hän oli kietoutunut romahdukseen
eikä ollut vain sen pelkkä katselija, lisäsi se tapa, jolla Dorset
raivokkaassa paljastuksessaan ja itsehalveksumisessaan antoi hänen
tuntea, miten hän tarvitsi Lilyä ja mikä asema hänellä oli hänen
elämässään. Paitsi Lilyä, kuka olisi kallistanut korvansa hänen
huudoilleen ja ojentanut hänelle kätensä vetääkseen hänet, jälleen
terveyden ja itsekunnioituksen tilaan? Ponnistellessaan Dorsetin
ohjaamiseksi ja nostamiseksi Lilyllä oli ollut äidillisyyteen
vivahtava tunne. Mutta joskin Dorset tällä hetkellä turvautui häneen,
niin ei se tapahtunut ylöspääsemisen tarkoituksessa, vaan koska hän
halusi Lilyn kärsivän kanssaan eikä auttavan häntä kärsimään vähemmän.
Onneksi molemmille hänen ruumiilliset voimansa eivät kauan kestäneet
raivoa, ja murtuneena ja raskaasti hengittäen hän vaipui niin
syvään ja kauankestävään tylsyyteen, että Lily melkein pelkäsi
ohikulkijoiden luulevan sen taudinkohtauksen aiheuttamaksi ja
pysähtyvän tarjoomaan apuaan. Mutta Monte Carlo on paikka, missä
inhimilliset suhteet ovat höllimmät ja missä oudot kohtaukset
herättävät vähimmän huomiota. Joskin yksi ja toinen vilkaisi tuohon
pariin, ei keitä häirinnyt mikään tungetteleva myötätunto, ja Lily
itse katkaisi hiljaisuuden nousten seisaalleen. Hänen näkemiskykynsä
selviämisen mukana oli turman ala laajentunut ja hän näki, ettei
Dorsetia varjellut enää mikään vaarasta.
"Jollette tahdo lähteä takaisin, niin minun täytyy -- älkää pakottako
minua jättämään teitä!" tiukkasi Lily.
Mutta Dorset ei hievahtanutkaan, ja Lily lisäsi: "Mitä te aiotte
tehdä? Ettehän te todellakaan voi istua täällä koko iltaa ja yötä."
"Voinhan mennä hotelliin. Voin sähköttää asianajajilleni." Hän
ojentautui uuden ajatuksen pälkähtäessä hänen päähänsä. "Totta vie,
Seldenhän on Nizzassa -- haen hänet käsiini!"
Tämän kuultuaan Lily istahti jälleen huudahtaen hämmästyneenä. "Ei,
ei, ei!" vastusteli hän.
Dorset kääntyi häneen päin epäilevän näköisenä. "Miksei Seldeniä?
Hänhän on lakimies, eikös olekin? Tämänkaltaisessa asiassa on yksi
yhtä hyvä kuin toinenkin."
"Tarkoitatte, että yksi on yhtä huono kuin toinenkin. Luulin teidän
turvautuneen _minuun_, jotta auttaisin teitä."
"Te autattekin -- olemalla minulle niin lempeä ja kärsivällinen.
Jollei olisi ollut teitä, niin olisin selvittänyt asian jo aikoja
sitten. Mutta nyt se on lopussa." Hän nousi äkkiä, suoristaen itsensä
ponnistamalla kaiken voimansa. "Ette suinkaan halua nähdä minua
naurettavana."
Lily katsoi häneen ystävällisesti. "Enpä en." Sitten hän hetken
mietittyään ehkä omaksi hämmästyksekseen huudahti: "No hyvä, menkää
tapaamaan Seldeniä. Teillä on kyllä aikaa ennen päivällistä."
"Oh, _päivällistä_ --" lausui Dorset ivallisesti, mutta Lily
lähtiessään vastasi hymyillen: "Päivällistä syödään aluksella;
siirrämme sen kello yhdeksään, jos haluatte."
Kello oli jo yli neljän. Ja kun Lily oli ajanut rannalle ja
odotti hakumiestä alukselle, alkoi hän ihmetellä, mitä siellä
oli tapahtunut. Hän ei ollut kuullut mitään, oliko Silverton
siellä. Oliko tämä palannut Sabrinaan? Vai oliko Bertha -- tuo
kauhea vaihtoehto pälkähti äkkiä hänen mieleensä -- yksin jäätyään
mennyt maihin tapaamaan häntä? Lily ei päässyt tuosta ajatuksesta.
Hänen osanottonsa oli tähän saakka kokonaan kohdistunut nuoreen
Silvertoniin, ei ainoastaan siksi, että sellaisissa asioissa
nainen on vaistomaisesti miehen puolella, vaan koska Silvertonin
asia herätti erikoisesti hänen myötätuntoaan. Poika parka oli
epätoivoisen vakava ja hänen vakavuutensa oli niin eri lajia kuin
Berthan, vaikka hänenkin oli kyllin epätoivoista. Ero oli siinä,
että Bertha oli vakava itsensä takia, kun Silverton oli sitä hänen
takiaan. Mutta tässä pulmassa tämä erotus näytti kallistavan hädän
vaa'an Berthan puolelle. Vähemmän ihanteelliselta kannalta asiaa
katsellen tuollaisen tilanteen tukaluudet sai nainen kärsiä, ja Lilyn
myötätunto kohdistui nyt Berthaan. Hän ei ollut erittäin ihastunut
Bertha Dorsetiin, mutta hän tunsi kuitenkin velvoitusta, sitäkin
enemmän kun sitä ei ollut ylläpitämässä henkilökohtainen ihastus.
Bertha oli ollut hyvä hänelle, he olivat eläneet yhdessä viime
kuukausien aikana jonkinlaisina ystävinä ja hän tunsi, että hänen oli
ehdottomasti työskenneltävä ystävättärensä hyväksi.
Berthalla oli tosiaankin täysi syy lähettää Dorset neuvottelemaan
Lawrence Seldenin kanssa. Saatuaan kerran tietää tilanteen
luonnottomuuden hän oli nähnyt vilahdukselta, että se oli Dorsetille
turvallisinta. Kuka muu kuin Selden saattoi yhdistää taidon pelastaa
Bertha velvollisuuteen tehdä se? Päätettyään kerran päästää Berthan
pälkähästä Lily saattoi luottaa, että Selden löytäisi keinon. Tämän
luottamuksensa hän puki sähkösanomaan, jonka hän sai lähetetyksi
Seldenille matkalla rantaan.
Tähän saakka Lily siis tunsi menetelleensä oikein, ja se kannusti
häntä jäljellä olevaan tehtävään. He eivät olleet Berthan kanssa
koskaan pitäneet toisiaan toistensa uskottuina, mutta tällaisessa
tapauksessa pidättyväisyyden täytyi väistyä. Dorsetin hurjat
vihjaukset aamuiseen kohtaukseen sai Lilyn tuntemaan, että heidän
välinsä oli jo rikki ja ettei niiden korjaaminen olisi enää Berthan
vallassa. Lily kuvitteli Bertha raukan värisevän avuttomana ja
odottavan epävarmana hetkeä, jolloin voisi paeta jonkun turviin. Kun
ei vain tuo turva olisi ilmaantunut jo muulta taholta! Kulkiessaan
tuon lyhyen matkan rannalta laivalle Lily oli hätääntyneempi kuin
koskaan pitkän poissaolonsa seurauksista. Mitä jos kiusaantunut
Bertha, kun ei löytänyt noina pitkinä hetkinä elävää sielua, jonka
puoleen kääntyä -- mutta Sabrinaan astuttuaan hän näki, että hänen
pahin pelkonsa oli aiheeton, sillä loistavasti järjestetyllä
peräkannella istui tuo kiusaantunut Bertha yhtä solakan hienona kuin
tavallisesti kaatamassa teetä Beltshiren herttuattarelle ja Lord
Hubertille.
Tuon nähdessään Lily niin ällistyi, että hän tunsi, että
ainakin Berthan täytyi se lukea hänen katseestaan, ja vastaansa
saaman katseen tyhjyys teki hänet jokseenkin noloksi. Mutta hän
ymmärsi heti, että rouva Dorsetin täytyi toisten läsnäollessa
olla ilmaisematta katseellaan mitään, ja lieventääkseen oman
hämmästyksensä vaikutusta Lilyn täytyi äkkiä tuoda esille siihen
jokin syy. Pitkä harjaantuminen äkillisiin muutoksiin teki hänelle
helpoksi huudahtaa herttuattarelle: "Mitä! Luulin teidän menneen
takaisin prinsessan luo", mikä tälle riittikin, joskin se kykeni
tuskin vakuuttamaan Lord Hubertia.
Ainakin se sai herttuattaren selittämään, että hänen oli tosiaankin
heti mentävä takaisin, mutta että hän oli ensin pistäytynyt
laivalle puhelemaan jonkin sanan rouva Dorsetin kanssa huomisista
päivällisistä, joihin Lord Hubert oli lopultakin saanut kutsutuiksi
Bryit.
"Pelastaakseni pääni, ymmärrättehän!" selitti Lord Hubert katsoen
Lilyyn ikäänkuin odottaen tunnustusta nopeudestaan. Ja herttuatar
lisäsi viattomasti: "Mr. Bry lupasi hänelle juomarahaa ja hän sanoo,
että jos me menemme, niin hän luovuttaa sen meille."
Tämä antoi aihetta leikinlaskuun, johon rouva Dorsetkin otti osaa,
kuten Lilystä näytti, hämmästyttävän urhoollisesti ja jonka päätyttyä
Lord Hubert huusi mennessään laskuportailta: "Ja Dorsetin saamme
tietysti myös mukaan?"
"Saamme, saamme", myönteli hänen vaimonsa iloisesti. Hän näytti
kestävän hyvin loppuun asti -- mutta kun hän kääntyi pois
heiluttamasta jäähyväisiä laidan yli, sanoi Lily itsekseen, että
naamio varmaankin putoo ja pelästynyt sielu tulee näkyviin.
Rouva Dorset kääntyi hitaasti; hän tarvitsi ehkä aikaa saavuttaakseen
ruumiinsa tasapainon, joka tapauksessa hän vielä täydellisesti
hallitsi itseään, kun hän, jälleen istuutuen teepöydän ääreen,
huomautti Miss Bartille ivan vivahdus äänessään: "Luullakseni minun
on sanottava hyvää huomenta."
Jos se oli taisteluhaaste, niin Lily oli valmis ottamaan sen
vastaan, vaikka hänellä oli vain hyvin epäselvä tunne siitä, mitä
häneltä vaadittiin. Oli jotakin hermostuttavaa katsella rouva
Dorsetin tyyneyttä, ja Lilyn täytyi erikoisesti ponnistaa saadakseen
seuraavaan vastaukseensa kevyen sävyn: "Koetin tavata sinua tänä
aamuna, mutta et ollut vielä ylhäällä."
"En ollut -- menin myöhään maata. Kadotettuamme teidät näkyvistämme
ajattelin, että meidän oli odotettava teitä viimeiselle junalle
asti." Hän puhui hyvin säyseästi, mutta äänessä pieni moitteen
vivahdus.
"Kadotitteko meidät? Odotitteko meitä asemalla?" Nyt oli Lily
kuitenkin liian hämmästynyt harkitakseen toisen sanoja tai
punnitakseen omiaan. "Minä kun luulin teidän joutuneen asemalle vasta
viimeisen junan lähdettyä!"
Rouva Dorset tarkastellen häntä kulmakarvojensa alta tiedusteli heti:
"Kuka sinulle sitä kertoi?"
"George -- näin hänet juuri puistossa."
"Aha, siinäkö muodossa George esitti asian? George parka -- hän oli
siinä tilassa, ettei muista, mitä minä kerroin hänelle. Hänellä oli
pahimpia kohtauksiaan tänä aamuna, ja toimitin hänet lääkärille.
Tiedätkö, tapasiko hän hänet?"
Yhä arveluihinsa syventyneenä Lily ei vastannut mitään, ja rouva
Dorset istui kärsimättömänä tuolilleen. "George jää odottamaan häntä;
hän oli hirveän pelästynyt omasta tilastaan. Hänelle on hyvin paha,
kun hän saa ikävyyksiä, ja aina kun sattuu jotakin mullistavaa, saa
hän kohtauksen."
Tällä kertaa Lily tunsi varmasti, että hänelle oli tehty
taisteluhaaste; mutta se oli esitetty hänelle niin odottamatta ja
niin uskomattoman tietämättömän näköisenä siitä, mihin se johti, että
hän saattoi vain änkyttää epäillen: "Jotakin mullistavaa?"
"Niin -- kuten sellaista, että seurustelee sinun kanssasi niin
silmiinpistävällä tavalla pikkutunneilla. Ymmärräthän, hyvä ystävä,
että sinä olet suuresti vastuunalainen, että esiinnytte sellaisissa
pahennustaherättävissä paikoissa puoliyön jälkeen."
Tälle täysin odottamattomalle julkeudelle Lily ei voinut olla
hämmästyneesti naurahtamatta.
"Niin, todellakin -- siihen nähden sinä juuri saatoit hänet
vastuunalaisuuteen!"
Rouva Dorset suhtautui tähän täysin lempeästi. "Kunko en ollut
niin yli-inhimillisen tarkkanäköinen, että olisin hoksannut teidät
junaan ryntäävästä ihmisjoukosta? Tai kunko kuvittelin uskovani,
että astuisitte siihen ilman meitä -- sinä ja hän yhdessä -- ettekä
odottaisi rauhallisesti asemalla, kunnes onnistuimme tapaamaan
teidät?"
Veri nousi Lilyn poskille: hänelle alkoi selvitä, että Bertha
ajoi takaa jotakin seuraten sitä suuntaa, jonka hän oli merkinnyt
itselleen. Vaan miten tuollaisen tuomion uhatessa hukata aikaa näihin
lapsellisiin ponnistuksiin ilmaista se? Yrityksen poikamaisuus
haihdutti Lilyn suuttumuksen: eikö se vain todistanut, miten
pelästynyt Bertha parka oli?
"Ei, vaan yksinkertaisesti pysymällä Nizzassa kaikki yhdessä",
vastasi hän.
"Pysymällä yhdessä? Kun sinä käytit hyväksesi ensimmäistä tilaisuutta
livistääksesi tiehesi herttuattaren ja hänen ystäviensä kanssa? Lily
hyvä, sinä et ole kädestä talutettava lapsi!"
"Enpä en -- mutta en tosiaankaan ole myöskään läksytettävä, Bertha,
jos nyt aiot sitä."
Rouva Dorset hymyili hänelle nuhtelevasti. "Läksyttääkö sinua --
minäkö? Taivas varjelkoon! Koetin vain antaa sinulle ystävällisen
huomautuksen. Mutta asiahan on tavallisesti toisin: pidetään
luonnollisena, että minulle tehdään huomautuksia, sen sijaan
että antaisin niitä muille. Olen niitä saanut alituisesti näiden
viimeisten kuukausien kuluessa."
"Huomautuksiako? -- minultako?" toisti Lily.
"Ah, vain epäsuorasti -- mitä ei tehdä ja nähdä ja miten ei olla.
Ja luulen ottaneeni ne ihailtavasti vastaan. Vain, jos sallit minun
sanoa sen, Lily hyvä, minä en käsittänyt, ettei joku epäsuorista
velvollisuuksistani ollut varoitukseksi myöskin sinulle, kun
varomattomuutesi meni liian pitkälle."
Miss Bart tunsi pelon väreitä: hänestä tuntui kuin olisi hän
muistellut petosta, joka oli kuin puukon välähdys pimeässä. Mutta
myötätunto sai hänessä tällä hetkellä voiton. Mitä muuta oli tämä
järjettömän katkeruuden purkaus kuin tuon kiinnijoutuneen onnettoman
yritystä peittää jälkensä? Lilyn huulilta oli pääsemäisillään
huudahdus: "Olento parka, älä mutkistele ja kääntyile -- tule suoraan
takaisin minun luokseni ja me keksimme yhdessä ulospääsyn." Mutta
sanat kuolivat Berthan talttumattoman julkeaan hymyyn. Lily istui
hiljaa, kestäen sen levollisena; sitten hän nousi sanaa sanomatta ja
laskeutui hyttiinsä.