Kun Miss Bart tuli seuraavana aamuna hytistään, huomasi hän olevansa
yksin Sabrinalla.
Laajan päivänsuojustimen alle valmiiksi asetetuilla tuoleilla ei
näkynyt merkkejäkään, että niillä oli äskettäin istuttu, ja hän
kuuli tarjoilijalta, ettei rouva Dorsetia ollut vielä näkynyt
ja että herrat olivat erikseen menneet maihin heti kun olivat
einestäneet. Nämä tiedot saatuaan Lily seisoi hetken ajan laivan
reunalla katsellen edessään olevaa näkyä. Meri ja rannikko kylpivät
mitä häikäisevimmässä auringonpaisteessa. Kuohuva aallokko muodosti
rannikon vedenrajaan selvän valkoisen vaahtojuovan; rannikon
korkeammilla paikoilla näkyi hotelleja ja huviloita harmahtavasta
oliivien ja eucalyptuksien vihreydestä: ja paljaat ja hienopiirteiset
vuoret muodostivat kalpeassa valomeressä kylpevän taustan.
Miten kaunista oli -- ja miten hän rakasti kauneutta! Hän oli
aina tuntenut, että hänen herkkyytensä tässä suhteessa korvasi
jonkinlaisen tunteen tylsyyden, josta hänellä oli vähemmän
syytä ylpeillä, ja viimeisen kolmen kuukauden kuluessa hän oli
intohimoisesti antautunut sen valtaan. Dorsetien matkoillepyytö
oli tullut hänelle kuin mitä ihmeellisin vapautus musertavasta
ahdingosta, ja hänen kykynsä uudistua uusissa oloissa ja vapautua
vaikeuksista yhtä helposti kuin ympäristöstä, jossa ne olivat
syntyneet, saattoi paikasta toiseen siirtymisen näyttämään ei
ainoastaan hänen ahdinkonsa lykkääntymiseltä, vaan myöskin
päättymiseltä. Hänelle oli olemassa henkisiä tukaluuksia vain siinä
ympäristössä, joka ne oli aiheuttanut. Hänen tarkoituksensa ei ollut
olla niistä välinpitämätön, mutta ne kadottivat todellisuutensa,
kun niiden tausta muuttui. Hän ei olisi voinut jäädä New Yorkiin
maksamatta velkaansa Trenorille; tuosta vastenmielisestä velasta
vapautuminen olisi saattanut pakottaa hänet naimisiin Rosedalen
kanssa. Mutta päästessään Atlantin yli hänen velvoituksensa häipyivät
näköpiirin taa ikäänkuin ne olisivat olleet kilometripylväitä, jotka
hän oli sivuuttanut.
Ne kaksi kuukautta, mitkä hän oli oleskellut Sabrinassa, olivat
erittäinkin olleet omansa vahvistamaan tuota välimatkakuvittelua. Hän
oli joutunut uusiin ympäristöihin ja niiden mukana olivat uusiutuneet
vanhat toiveet ja tavoittelut. Itse retkeily toi hänelle romanttisen
seikkailun viehätystä. Nimet ja maisemat, joiden keskuudessa hän
liikkui, saivat väräjämään hänen tunteensa kielet, ja kuunnellessaan
Ned Silvertonin lukevan Theocritusta kuutamolla aluksen kierrellessä
Sicilian rannikoita oli hänen hermoväristyksensä vahvistanut hänen
uskoaan henkiseen etevämmyyteensä. Mutta Cannesissa ja Nizzassa
vietetyt viikot olivat todellakin tuottaneet hänelle enemmän hupia.
Se tyydytys, että hän oli tervetullut ylhäiseen seurapiiriin ja
saattoi siellä tehdä vaikutuksen ylemmyydellään, niin että huomasi
mielenkiintoisen lehden, joka oli kosmopoliittisten seurapiirien
yhdysside, kuvaavan itseään vielä "kauniiksi Miss Bartiksi" --
kaikki tämä oli omansa karkoittamaan muistin äärimmäisiin sopukoihin
ne proosalliset ja halpamaiset tukaluudet, joista hän oli päässyt
erilleen.
Jos hän olikin hämärästi tietoinen tulevista vaikeuksista, niin
hän oli varma, että hän kykenisi suoriutumaan niistä: hänelle oli
kuvaavaa, että ainoat kysymykset, joita hän ei tuntenut voivansa
ratkaista, olivat ne, jotka olivat hänelle tuttuja. Hän saattoi
kuitenkin olla ylpeä siitä taidosta, millä hän oli sopeutunut
jossakin määrin arkoihin tilanteihin. Hänellä oli syytä luulla, että
hän oli tehnyt itsensä yhtä välttämättömäksi sekä isännälle että
emännälle. Ja jos hän olisi vain keksinyt jonkin täysin moitteettoman
keinon hyötyä asemastaan, niin hänen näköpiirissään ei olisi ollut
yhtään pilveä. Asia oli siten, että hänen kukkaronsa oli kiusallisen
tyhjä, eikä siitä voinut oikein vihjata ei Dorsetille eikä hänen
vaimolleen. Tarve ei ollut vielä pakottava; hän saattoi tuskitella
eteenkinpäin kuten hän oli tehnyt niin usein ennen toivoen avukseen
onnellista asiainkäännettä. Ja elämähän oli iloista ja kaunista ja
helppoa, ja hän tiesi esiintyvänsä arvokkaasti sellaisissa oloissa.
Hänet oli pyydetty Beltshiren herttuattaren aamiaisille, ja
kahdentoista aikana hän pyysi saattamaan itsensä maihin. Sitä ennen
oli hän lähettänyt palvelustyttönsä tiedustelemaan rouva Dorsetia.
Mutta tämä lähetti sanan, että hän oli väsynyt ja koetti nukkua. Lily
luuli ymmärtävänsä, mikä siihen oli syynä. Rouva Dorset ei kuulunut
herttuattaren kutsuvieraisiin, vaikka hän oli pannut parhaansa siihen
suuntaan. Mutta hänen armonsa ei ollut vihjauksista tietääkseenkään
ja kutsui ja oli kutsumatta oman valintansa mukaan. Ei ollut Lilyn
vika, jollei rouva Dorsetin konstikkaat eleet soveltuneet yhteen
herttuattaren kevyen olemuksen kanssa. Herttuatar, joka harvoin
selitteli, oli sanonut koruttomasti: "Hän on nähkääs ikävänpuoleinen.
Ainoa tuttavistanne, josta minä pidän, on tuo pikku herra Bry --
hän on hullunkurinen --" mutta Lily ei ollut vallan pahoillaan
saadessaan näin huomiota osakseen ystävänsä kustannuksella. Bertha
oli todellakin käynyt väsyttäväksi alettuaan harrastaa runoutta ja
Ned Silvertonia.
Yleensä tuntui helpotukselta päästä silloin tällöin pois Sabrinasta;
ja herttuattaren pienet aamiaiset, jotka Lord Hubert oli järjestänyt
tavallisella taituruudellaan, olivat Lilystä sitäkin hauskemmat,
kun niillä ei ollut hänen matkatoverejaan. Dorset oli viime aikoina
käynyt tavallista äreämmäksi ja käsittämättömämmäksi ja Ned
Silverton kulki ympäri sen näköisenä kuin hän uhmaisi koko maailmaa.
Herttuattaren seurustelun vapaus ja keveys oli miellyttävänä
vaihteluna, ja Lily joutui kiusaukseen lähteä aamiaisten jälkeen
herttuattaren kanssa Kasinon huvittavaan ilmapiiriin. Hän ei aikonut
pelata; hänen vähentyneet taskurahansa eivät sietäneet suuria
seikkailuja. Mutta häntä huvitti istua sohvalla herttuattaren
turvissa tämän ottaessa osaa peliin.
Huoneet olivat tupaten täynnä katselevaa yleisöä, joka tungeskeli
pöytien välissä kuten sunnuntaiyleisö näyttelyhallissa. Oli vaikea
erottaa eri ihmisiä, mutta Lily huomasi kuitenkin rouva Bryn, joka
astui varmasti ovilta, ja rouva Fisherin kevyen olemuksen, joka
keikkui hänen takanaan kuten soutuvene hinaajahöyryn jäljessä. Rouva
Bry kiiruhti nähtävästi koettaakseen päästä jollekin määrätylle
paikalle huoneustossa; mutta rouva Fisher päästi Lilyn ohi
kulkiessaan hinausköyden irti ja kellui hänen rinnalleen.
"Eksytänkö hänet?" toisti hän Lilyn kysymyksen katsoen
välinpitämättömästi rouva Bryn jälkeen. "Eipä sillä väliä: _olen_
hänet jo eksyttänyt." Ja Lilyn huudahdukseen hän lisäsi: "Meillä oli
tänä aamuna kauhea riita. Tiedäthän, että herttuatar kohteli häntä
sysien eilisiltaisilla päivällisillä, ja hän luulee, että minä olen
sen saanut aikaan."
Lily mutisi osanottoaan. Rouva Fisher herätti myötätunnon
pilkahduksia ja vaistomaisesti hän tarjosi hänelle apuaan.
"Jos voin tehdä jotakin -- jos on vain kysymyksessä herttuattaren
tapaaminen... Kuulin hänen sanovan, että hän piti Mr. Brytä hauskana
--"
Mutta rouva Fisher keskeytti päättävällä liikkeellä: "Hyvä ystävä,
minulla on ylpeyteni, ammattiylpeyteni, enkä minä voi puolestani
käyttää sinun taitoasi omanani Luisa Bryhin nähden. Olen päättänyt
astua lopullisen askelen: lähden tänä iltana Pariisiin Sam Gormerin
herrasväen kanssa. Mutta ennen lähtöäni tahdon ilmoittaa viimeisen
tahtoni ja tehdä testamenttini -- haluan jättää Bryt sinun huomaasi."
"Minun?" virkkoi Miss Bart huvitettuna. "Erittäin ystävällistä, että
muistat minua, hyvä ystävä, mutta --"
"Onko sinusta jo niin hyvin huolehdittu?" Rouva Fisher katsoi häneen
terävästi. "Aiotko, Lily, todellakin hylätä tarjoukseni?"
Miss Bart punastui vähitellen. "Tarkoitukseni oli todellisuudessa
sanoa, etteivät Bryt viime kädessä olisi siihen niinkään taipuvaisia."
Rouva Fisher tarkasteli yhä hänen hämmennystään järkkymättömänä.
"Tarkoitukseni oli todellisuudessa sanoa, että olet hirveästi
nolannut Bryitä ja että he tietävät sen --"
"Carry!"
"Oh, on seikkoja, joille Luisa on hyvin herkkä. Jos vain olisit
kutsunut heidät kerran Sabrinaan -- erittäinkin samalla kertaa
ruhtinaallisten henkilöiden kanssa! Mutta se ei ole vieläkään liian
myöhäistä", lopetti hän vakavasti.
Lily hymyili. "Jää, minä toimitan herttuattaren kutsumaan heidät
päivällisille."
"En voi jäädä -- Gormerit ovat maksaneet makuupaikan minulle", sanoi
rouva Fisher koruttomasti. "Mutta toimita herttuatar antamaan heille
päivälliset siitä huolimatta."
Lily naurahti jälleen: rouva Fisherin itsepintaisuus alkoi vaivata
häntä. "Olen pahoillani, että olen ollut välinpitämätön Bryistä --"
alkoi hän.
"Oh, mitä Bryihin tulee -- sinua minä tässä ajattelen" sanoi rouva
Fisher äkkiä. Hän pysähtyi ja kumartuen sitten Lilyyn päin sanoi
hiljaa: "Tiedäthän, että menimme kaikki Nizzaan eilen illalla, kun
herttuatar jätti meidät. Se oli Luisan keksintöä -- sanoin hänelle,
mitä siitä ajattelin."