I.

Seldenistä tuntui elävästi Kasinon portailla, että Monte Carlolla oli

suuremmassa määrin kuin millään muulla hänen tuntemallaan paikalla

kyky sopeutua joka miehen mielialaan.

Hänen oman mielialansa mukaan se oli tällä hetkellä kuin valmis

viettämään tervetuliaisjuhlaa, mikä kylmälle tarkastelijalle

olisi voinut esiintyä maalattuina poskina ja kevyenä elämänä. Kun

hän tarkasteli valkoista toriaukeamaa, jota reunusti keikaileva

arkkitehtuuri, puutarhojen tavoiteltua troopillisuutta, etualalla

päilyviä ryhmiä taustana vuoret, jotka vaikuttivat kuin ylevä

näyttämöllepano, mikä oli kuin siihen unohtunut kuvaelmien

kiireisesti vaihtuessa -- kun hän sai tuta valon ja huolettomuuden

vaikutelman koko laajuudessaan, tunsi hän vapautusta elämänsä

viimeisistä kuukausista.

New Yorkin talvi oli ollut loppumaton sarja lumisia päiviä, joita

oli seurannut kevät kalseine auringonpaisteineen ja rajuilmoineen,

ympäristön rumuuden loukatessa silmää ja kolean tuulen piestessä

ihoa. Selden oli työhönsä syventyneenä ajatellut, etteivät

ulkonaiset olosuhteet merkitsisi paljoa hänen asemassaan olevalle

miehelle ja että kylmyys ja rumuus olivat hyvä panssari niiden

pehmeyttä vastaan. Kun hänen oli kiireellisen asian takia lähdettävä

Pariisiin neuvottelemaan erään asiakkaan kanssa, keskeytti hän

vastahakoisesti totutun toimistoaskartelunsa. Ja vasta nyt,

toimitettuaan asiansa ja päästyään viikoksi etelään, alkoi hän tuntea

uudelleen tarkasteluintoa, mikä on niiden lohdutus, jotka osoittavat

objektiivista mielenkiintoa elämään.

Sitä moninaisuutta, mitä se tarjosi -- sitä lakkaamatonta yllätystä,

mitä saivat aikaan sen vastakohdat ja samanlaisuudet! Siinä ne nyt

olivat kevään mukana kaikki nuo näyttämön juonet ja käänteet hänen

ympärillään, hänen laskeutuessaan Kasinon portaita ja pysähtyessään

sen edustalla olevalle kivitykselle. Hän ei ollut ollut matkoilla

seitsemään vuoteen -- miten paljon olikaan sillä aikaa muuttunut!

Joskin elämä oli syvimmässä syvyydessään pysynyt koskemattomana,

niin ulkokuoressa löytyi tuskin pienintäkään kohtaa, joka olisi

pysynyt samana. Ja tämä oli oikea paikka tuomaan näkyviin muutoksen

täydellisyyden.

Oli huhtikuun puoliväli ja tuntui jo siltä, että juhliminen oli

saavuttanut kiinteän pisteensä ja torilla ja puistoissa häilyvät

ryhmät pian hajaantuisivat ja näyttämö vaihtuisi. Sillävälin näytti

esityksen viimeisille hetkille antavan uutta loistoa väliverhon

laskeutumisen uhka. Ilman ihanuus, kasvien uhkeus, meren ja taivaan

voimakas sini saivat aikaan loppukuvaelman vaikutuksen, kun kaikki

valot ovat yht'äkkiä sytytetyt. Tätä vaikutelmaa lisäsi tällä

hetkellä se tapa, millä tietoisesti huomiotaherättävä ihmisryhmä

lähestyi Kasinon keskipäätyä ja seisoi Seldenin edessä ikäänkuin

ne olisivat olleet loppukohtaukseen yhteenkokoontuneita näytelmän

päähenkilöitä. Heidän ilmaantumisensa vahvisti sitä vaikutelmaa,

että näytelmän kustannuksista ei oltu välitetty. Naiset seisoivat

erilaisissa asennoissa, jotka olivat harkittuja saamaan aikaan

yksilöllisiä vaikutelmia, ja miehet kieppuivat erillisinä heidän

ympärillään kuin näyttämösankarit, joiden räätälien nimet ovat

ohjelmassa. Selden itse se tietämättään sekoitti ryhmän herättämällä

erään sen jäsenen huomion puoleensa.

"Mitä? Mr. Selden!" huudahti rouva Fisher hämmästyneenä. Ja osoittaen

rouva Stepneytä ja Brytä hän lisäsi valittaen: "Me olemme nälkään

nääntymäisillämme, kun emme voi päättää, minne mennä aamiaiselle."

Kun Selden oli lausuttu tervetulleeksi seuraan, kuuli hän

hauskuudekseen, että oli useitakin paikkoja, joiden aamiaisen

kokematta jättäminen olisi vahinko tai joiden aamiaiselle meneminen

olisi erehdys, niin että syöminen otettiin nyt vähemmin lukuun kuin

se oikea paikka, jossa sen menot suoritettaisiin.

"Parasta tarjotaan tietenkin _Terrassella_, mutta siellä oleminen

näyttää kuin sinne menisi vain sen vuoksi: amerikkalaiset, jotka

eivät tunne ketään, ryntäävät aina parhaan ruoan kimppuun. Ja

Beltshiren herttuatar oli hiljattain Bécassinillä", toimitti rouva

Bry totisena.

Rouva Bry ei ollut rouva Fisherin kauhuksi edistynyt siltä asteelta,

jolla julkisesti harkitaan seuraelämän vaihtoehtoja. Hän ei voinut

saavuttaa sitä esiintymisastetta, että tehdään jotakin, koska

halutaan sitä tehdä ja valinta suoritetaan vain kelvollisuutta

silmällä pitäen.

Mr. Bry, lyhyt, kalpea ja puuhailevan näköinen mies, jolla oli väljä

puku, otti asian kevyeltä kannalta.

"Minä luulen herttuattaren käyvän siellä, missä on huokeinta,

jolleivät muut maksa hänen ateriaansa. Jos tarjoatte hänelle aterian

Terrassella, niin hän kyllä tarttuu koukkuun."

Mutta rouva Stepney ehätti väliin. "Suurherttuattaret käyvät pienessä

Condaminessa. Lord Hubert sanoo sen olevan ainoan ravintolan

Euroopassa, missä osataan keittää herneitä."

Lord Hubert Dacey, hoikka, rähjääntyneen näköinen, jonka hymy oli

viehättävän raukea ja joka näytti kuluttaneen parhaat vuotensa

ohjaamalla varakkaita oikeaan ravintolaan, huudahti myöntäen: "Aivan

niin."

"_Herneitä?_" sanoi Mr. Bry miettivästi. "Osaavatko ne keittää

_terrapinia_? Siitä sen juuri näkee", hän jatkoi, "mitä nämä

eurooppalaiset ovat, kun herneiden keittotaidolla saa itselleen

mainetta!"

Jack Stepney sekaantui puheeseen arvovaltaisena. "En tiedä, voinko

täysin yhtyä Daceyhin: Pariisissa, Quai Voltairen lähellä, on pieni

loukko -- mutta missään tapauksessa minä en voi suositella tuota

Condaminea, en ainakaan, kun on naisia seurassa."

Stepney oli naimisiin jouduttuaan lihonut ja tullut turhankainoksi,

kuten Van Osburghin suvusta naineen sopikin. Mutta hänen vaimonsa

käynti oli hänen hämmästyksekseen ja pettymyksekseen kehittynyt

maatatärisyttävän raskaaksi, mikä sai hänet henkeään pidättäen

kulkemaan vaimonsa jälkiä.

"Sinne me menemme!" selitti tämä heilauttaen raskaasti hattusulkiaan.

"Olen niin kyllästynyt Terrasseen: siellä on niin pitkäveteistä

kuin äidin päivällisillä. Ja Lord Hubert lupasi sanoa meille, ketä

kunnianarvoista väkeä on muualla -- eikö luvannutkin, Carry? No,

Jack, älä ole niin juhlallisen näköinen!"

"Hyvä", sanoi rouva Bry, "en halua tietää muuta kuin ketä heidän

räätälinsä ovat."

"Epäilemättä voi Dacey sanoa teille senkin", huomautti Stepney

ivallisesti, mikä herätti toisissa pientä mutinaa, "minä voin ainakin

_löytää_, toveri paras." Ja kun rouva Bry oli selittänyt, ettei

hän voinut käydä enää askeltakaan, huusi seurue pari kolme kevyttä

ajoneuvoa, jotka odottivat kyydittäviä puistojen varsilla, ja kulkue

vyöryi Condamineen päin.

Heidän määräpaikkansa oli eräs niitä pieniä ravintoloita, jotka

kohoavat Monte Carlosta pitkin rannikkoa alhaalla sijaitsevaan

kaupunginosaan johtavan boulevardin varrella. Ikkunasta, jonka

luo he olivat asettuneet, he näkivät yli sataman syvänsinisen

kaarelman, jota reunusti kaksoiskallionienten vihreys; oikealla

näkyi jyrkkäkallioinen Monaco kirkkonsa ja linnansa keskiaikaisine

ääriviivoineen, vasemmalla pelihuoneen terassit ja tornit. Näiden

välillä kyntivät lahden vettä kevyet huvialukset ja juuri tällä

hetkellä veti seurueen huomion herneistä puoleensa suuren höyryjahdin

majesteetillinen satamaan tulo.

"Totta totisesti, luulenpa, että se on Dorsetien laiva!" huudahti

Stepney; ja Lord Hubert, pudottaen monokkelinsa, vahvisti: "Se on

Sabrina."

"Niinkö pian? Heidänhän piti viettää kuukausi Siciliassa", huomautti

rouva Fisher.

"Arvaan heistä tuntuvan kuin olisivat he sen viettäneetkin: koko

Siciliassa on vain yksi kunnon hotelli", moitti Mr. Bry.

"Se oli Ned Silvertonin keksintö -- mutta Dorset-paralla ja Lily

Bartilla on varmaankin ollut hyvin ikävä", huomautti rouva Fisher ja

lisäsi hiljentäen ääntään Seldenille: "Toivon, ettei siellä ole ollut

riitaa."

"On hirveän hauskaa, kun Miss Bart on mukana", sanoi Lord Hubert

lempeällä varovaisella äänellään, ja rouva Bry lisäsi vilpittömästi:

"Vakuutan, että herttuatar tahtoo nyt, kun Lily on täällä, syödä

päivällistä kanssamme."

"Herttuatar ihailee häntä suunnattomasti: olen varma, että hän on

ihastuksissaan, kun asia on näin järjestynyt", myönteli Lord Hubert

nopeasti kuten ainakin mies, joka on tottunut käyttämään hyväkseen

helpottavia seuraelämän kosketuksia, niin että Seldeniä kummastutti

hänen käytöksensä muutos.

"Lilyllä on ollut täällä suurenmoinen menestys", jatkoi rouva Fisher

pitäen yhä Seldeniä uskottunaan. "Hän näyttää kymmentä vuotta

nuoremmalta -- hän ei ole minusta koskaan ollut niin sievä. Lady

Skiddaw otti hänet mukaansa, kaikkialle Cannesiin ja Makedonian

prinsessa pidätti häntä viikon Cimiezissä. Sanotaan sen olleen yhtenä

syynä, miksi Bertha toimitti höyryjahdin pois Siciliasta: prinsessa

ei ollut huomaavainen hänelle eikä hän voinut katsella Lilyn

voittokulkua."

Selden ei vastannut mitään. Hän oli ollut hämärästi tietoinen

siitä, että Miss Bart risteili Välimerta Dorsetien kanssa, mutta

hän ei osannut odottaa, että hän kohtaisi hänet Rivieralla, missä

varsinainen sesonki oli päättymäisillään. Nojatessaan tuolin

selkämystää vastaan ja hiljaa tarkastellen kullalla kirjailtua

turkkilaista kahvikuppia hän koetti jotenkin järjestää ajatuksiaan,

saada selville, miten Lilyn läheisyys todella vaikutti häneen.

Hänellä oli taipumus pakottaa itsensä sisäisen liikutuksenkin

hetkinä saamaan selvän tunteistaan, ja häntä todellakin hämmästytti

se hämminki, minkä Sabrinan näkeminen hänessä aiheutti. Hänellä oli

syytä ajatella, että hänen katkeraa pettymystään seuranneet kolme

ankarassa työssä kulunutta kuukautta olisivat haihduttaneet hänen

mielestään kaikki tunteelliset ajatukset. Hän tunsi ennen kaikkea

kiitollisuutta pakoonpääsystään; hän oli kuin matkustaja, joka on

niin kiitollinen tapaturmasta pelastumisestaan, että hän on aluksi

tuskin tietoinen ruhjevammoistaan. Nyt hän äkkiä tunsi kipua ja

totesi, ettei hän sittenkään ollut päässyt ehjin nahoin.

Tuntia myöhemmin hän rouva Fisherin rinnalla Kasinon puistoissa

koetti löytää uusia syitä sen vääryyden unohtamiseen, joka häntä

oli kohdannut tarkastellessaan vältettyä vaaraa. Seurue oli

hajaantunut kauan aikaa tuumailtuaan kuten on tavallista Monte

Carlossa, jossa kaikki näyttää houkuttelevan joutilaisuuteen. Lord

Hubert Dacey oli lopultakin mennyt etsimään Beltshiren herttuatarta

ja hän sai evästyksekseen rouva Bryn vaatimuksen, että hänen oli

varmasti tuotava herttuatar päivällisille; Stepneyt olivat lähteneet

automobiilillaan Nizzaan ja Mr. Bry oli mennyt ottamaan osaa

kyyhkysenampumakilpailuun, jossa hän tällä hetkellä sai koetella

korkeimpia kykyjään.

Rouva Bryn, jolla oli taipumus punehtua aterian jälkeen, taivutti

Carry Fisher ovelasti vetäytymään hotelliinsa levähtämään tunnin

ajaksi, ja Selden ja hänen seuralaisensa saattoivat täten kuljeskella

ja pitää toisilleen tuttavallisesti seuraa. He istuutuivat pian

rauhalliselle penkille, jota varjostivat laakeri ja ruusut ja jolta

he näkivät viirun sinistä merta marmoripylväiden välitse ja ylpeitä

kaktuksien varsia, jotka meteorin tavoin kohosivat kalliosta. Heidän

lymypaikkansa pehmeä varjoisuus ja ilman väreily heidän ympärillään

houkuttelivat haaveiluun ja paperosseja polttamaan. Ja Selden näihin

vaikutuksiin antautuneena salli rouva Fisherin kertoa itselleen

viimeiset kokemuksensa. Tämä oli lähtenyt Bryn herrasväen kanssa

matkalle, kun hienosto pakenee New Yorkin tylyä kevättä. Ensimmäisen

menestyksensä huumaamina Bryt jo halusivat uusia kuningaskuntia,

ja rouva Fisher, jonka mielestä Rivieralta on helppo pääsy Lontoon

seurapiireihin, oli ohjannut heidän kulkunsa sinne. Hänellä oli

seurustelututtavia joka pääkaupungissa ja erikoinen kyky löytää ne

jälleen pitkien poissaolojen perästä. Ja huolellisesti tiedotettu

maine Bryn herrasväen rikkauksista oli yhtäkkiä kerännyt heidän

ympärilleen kansainvälisen huvinhaluisten joukon.

"Mutta asiat eivät ole menneet niin hyvin kuin odotin", lisäsi

rouva Fisher suoraan. "Voi kyllä sanoa, että jokainen, jolla on

rahoja, pääsee seuraelämään mukaan; mutta oikeampi on sanoa, että

_melkein_ jokainen pääsee. Ja Lontoon tori on niin tupaten täynnä

uusia amerikkalaisia, että heidän tulee olla joko hyvin viisaita tai

hirveän omituisia saavuttaakseen siellä menestystä. Mutta Bryt eivät

ole kumpaakaan. Ukko kyllä menisi mukiin, jos hänen rouvansa jättäisi

hänet yksin; ne pitävät hänen solkkauksestaan ja kerskailustaan ja

tuhmuuksistaan. Mutta Luisa tärvelee kaiken koettaessaan estää ukkoa

ja työntää itseään etualalle. Jos hän olisi luonnollinen oma itsensä

-- lihava ja jokapäiväinen ja jäntterä -- niin kaikki olisi hyvin.

Mutta heti kun hän tapaa jotakin hienoa, hän koettaa olla solakka ja

kuningatarryhtinen. Niin oli asianlaita, kun hän tapasi Beltshiren

herttuattaren ja Lady Skiddawin, ja nämä livistivät tiehensä. Olen

koettanut parastani saadakseni hänet näkemään erehdyksensä -- olen

sanonut hänelle yhä uudelleen ja uudelleen: 'ole juuri kuten olet,

Luisa'; mutta minuunkin nähden hän pitää yllä tuota humpuukia --

luulen hänen pitävän yllä kuningatarryhtiään omassa huoneessaankin,

lukitun oven takana."

"Pahinta on", jatkoi rouva Fisher, "että hänen mielestään kaikki

on _minun_ vikani. Kun Dorsetit tulivat tänne kuusi viikkoa sitten

ja kaikki alkoivat kieppua Lilyn ympärillä, niin saatoin nähdä,

miten Luisa ajatteli, että jos Lily olisi ollut hänen seurassaan

minun asemestani, niin hän olisi päässyt juomaan maljoja kaikkien

ajan kuninkaallisten suuruuksien kanssa. Hän ei saa päähänsä,

että Lilyn kauneus se saa sen aikaan. Lord Hubert kertoo, että

Lilyä pidetään vieläkin kauniimpana kuin silloin kun hän tutustui

häneen Aixissa kymmenen vuotta sitten. Hän näyttää siellä saaneen

täysin määrin ihailua osakseen. Eräs italialainen ruhtinas, rikas

ja mukava mies, halusi naida hänet. Mutta juuri ratkaisevalla

hetkellä ilmaantui sievännäköinen poikapuoli, ja Lily oli kyllin

yksinkertainen flirttaillakseen hänen kanssaan, kun naimishommat

isäpuolen kanssa olivat käynnissä. Jotkut sanoivat, että nuori

mies teki sen tahallaan. Voitte kuvitella sitä skandaalia: miesten

kesken syntyi kauhea riita ja ihmiset alkoivat katsoa Lilyyn niin

omituisesti, että rouva Penistonin oli pantava kampeensa kokoon ja

lopetettava kylpykautensa muualla. Ei niin, että _hän_ sitä ikinä

ymmärsi: tänäkin päivänä hän on siinä luulossa, ettei Aix sopinut

hänelle, ja mainitsee, että hänet oli lähetetty sinne epäpätevien

ranskalaisten lääkärien kokeeksi. Lily se on kaiken takana tietenkin;

hän työskentelee kuin orja muokaten maata ja kylväen siementään;

mutta kun hänen pitäisi korjata satoa, unohtuu hän nukkumaan tai

lähtee pitkälle retkelle."

Rouva Fisher pysähtyi ja katsoi miettiväisesti merenvälkettä

kaktuksien välitse. "Joskus", lisäsi hän, "ajattelen, että se johtuu

vilkkaudesta, joskus taas ajattelen, että se on siitä syystä,

koska hän sisimmässään halveksii sitä, mitä hän tavoittelee. Ja

tuo ratkaisun vaikeus se tekee hänet niin mielenkiintoiseksi."

Hän katsahti kuin tutkien Seldenin liikkumattomaan profiiliin

ja jatkoi taas kevyesti huokaisten: "Niin, kaikki mitä voin

sanoa, on se, että toivoisin, että hän antaisi minulle muutamia

hyljeksimistään etuisuuksista. Toivon, että esimerkiksi nyt voisimme

vaihtaa paikkoja. Hänellä voisi olla suurta hyötyä Bryistä, jos

hän suhtautuisi heihin oikealla tavalla, ja minä tietäisin, miten

käsitellä George Dorsetia, kun Bertha lukee Verlainea Neddy

Silvertonin kanssa."

Seldenin vastaväitemutinan kuullessaan hän katsahti häneen

naurahtaen. "No, mitä tässä teeskentelemään! Kaikkihan me tiedämme,

miksi Bertha otti hänet matkoille mukaan. Kun Bertha haluaa saada

vapaat kädet, on hänen hankittava Georgelle askartelua. Aluksi luulin

Lilyn pelaavan korttinsa hyvin _tällä_ kertaa, mutta puheita kuuluu,

että Bertha kadehtii hänen menestystään täällä ja Cannes'issa, eikä

olisi hämmästyttävää, jos välit rikkoutuisivat jonakin päivänä.

Lilyn ainoa turva on se, että Bertha tarvitsee häntä välttämättä.

Silvertonin juttu on kriitillisimmällä asteellaan: on välttämätöntä,

että Georgen huomio on yhä kääntynyt toisaanne. Ja minun täytyy

sanoa, että Lily kiinnittää puoleensa hänen huomionsa; luulen että

George menisi huomispäivänä hänen kanssaan naimisiin, jos hän

huomaisi, ettei Berthan laita ole niinkuin olla pitää. Mutta tehän

tunnette Georgen -- hän on yhtä sokea kuin hän on mustasukkainen;

ja Lilyn nykyinen tehtävä on pitää häntä sokeana. Viisaan naisen on

osattava juuri oikealla hetkellä katkaista side. Mutta Lily ei ole

tässä suhteessa viisas, ja kun George saa silmänsä auki, on hänen

luultavasti onnistunut päästä pois hänen näköpiiristään."

Selden heitti pois paperossinsa, "Minun täytyy lähteä junalleni",

huudahti hän, katsahtaen kelloonsa, ja vastaukseksi rouva Fisherin

hämmästyneeseen huomautukseen -- "mitä, luulin teidän tietenkin

olevan Montessa!" -- mutisi hän jotakin, että hän tekee Nizzasta

pääkortteerinsa.

"Pahinta asiassa on se, että hän nolaa nyt Bryt", kuuli Selden

sinkautettavan jälkeensä.

Kymmenen minuuttia myöhemmin Selden kokosi erään hotellin ylhäällä

sijaitsevassa huoneessa kapineensa kantajan odottaessa ulkopuolella

viedäkseen ne hotellin ovella odottaviin vaunuihin. Hänen tarvitsi

ajaa vain lyhyt matka äkkijyrkkää, valkoista tietä päästäkseen

turvallisesti Nizzan iltapäiväpikajunaan. Ja vasta sitten, kun hän

oli asettunut tyhjän vaunun nurkkaan, huudahti hän itsekseen: "Mitä

täytistä minä oikein lähden hakemaan?"

Tuo kysymys askarrutti itsepintaisesti hänen mieltään ennen junan

lähtöä. Oli naurettavaa paeta kuin mikäkin säikähtynyt pelkuri

mielettömyydestä, joka oli vallannut hänen järkensä. Hän oli

ilmoittanut pankkiireilleen, että hänen tärkeät liikekirjeensä

lähetettäisiin Nizzaan, ja Nizzassa hän tahtoi rauhassa odottaa

niitä. Hän jo pahoitteli itsekseen Monte Carlosta lähtöään, jossa

hän oli aikonut viettää Euroopasta lähtönsä edellisen viikon. Mutta

nyt olisi vaikea palata jäljilleen näyttämättä häilyvältä, mitä

taas hänen ylpeytensä ei sallinut. Sisimmässään hän ei surrut, että

oli kaiken todennäköisyyden mukaan tehnyt itselleen mahdottomaksi

Miss Bartin tapaamisen. Niin täydellisesti kuin hän olikin eronnut

hänestä, hän ei kuitenkaan voinut pitää häntä pelkkänä seuraelämän

tekijänä. Satunnaiset kohtaamiset tai jopa hänen nimensäkin usein

kuuleminen saattaisivat hänen ajatuksensa urille, joilta hän

oli päättäväisesti ne irroittanut; muutoin, jos Lily voisi olla

täydelleen ulossuljettu hänen elämästään, täydentäisivät pian uudet

ja vaihtelevat vaikutelmat, joihin ei liittynyt Lilyn muisto, eron.

Rouva Fisherin keskustelu oli kuitenkin vaikuttanut päinvastoin.

Mutta hoitotapa oli liian tuskallinen, jotta sen olisi valinnut

vapaaehtoisesti, kun lievempiä keinoja oli vielä koettelematta; ja

Selden ajatteli, että hän saattoi luottaa itseensä niin paljon, että

voi taas vähitellen asettua järjelliselle kannalle Miss Bartiin

nähden, jos hän vain ei nähnyt häntä.

Jouduttuaan aikaisin asemalle hän oli päässyt tälle kohtaa

mietteissään, ennenkuin lisääntyvä tungos asemasillalla ilmaisi

hänelle, ettei hän voinut toivoa saavansa olla yksin. Seuraavalla

hetkellä käsi tarttui oveen ja kääntyessään sinnepäin hän näki

edessään ne kasvot, joita hän oli paennut.

Miss Bart, kasvot hehkuen junaan kiiruhtamisesta, astui ryhmän

etunenässä, johon kuuluivat Dorsetit, nuori Silverton ja Lord Hubert

Dacey ja joka oli töintuskin ennättänyt hypätä vaunuun ja tervehti

Seldeniä hämmästyshuudoin, ennenkuin lähtövihellys kuului. Seurue

kiirehti, kuten kävi selville, Nizzaan, jonne se oli kutsuttu

Beltshiren herttuattaren päivällisille katsomaan venetsialaista iltaa

lahdella -- ilmeisesti yht'äkkiä tehty suunnitelma -- huolimatta Lord

Hubertin vastaväitteistä -- jonka kiireellisenä tarkoituksena oli

tehdä tyhjäksi rouva Bryn ponnistukset saada käsiinsä herttuatar.

Tämän tempun kertomisen aiheuttaman naurun aikana Seldenillä oli

aikaa saada nopea vaikutelma Miss Bartista, joka oli istuutunut

häntä vastapäätä illan hohteeseen. Siitä oli tuskin kolmea

kuukautta, kun he olivat eronneet Bryn kasvihuoneen kynnyksellä,

mutta Miss Bartin kauneuden laadussa oli tapahtunut huomattava

muutos. Silloin se oli ollut läpinäkyvää, joka joskus traagillisesti

kuvasti hänen mielenliikkeitään; nyt sen läpitunkematon ulkopinta

oli kuin jähmettynyt kovaksi loistavaksi aineeksi. Tuo muutos oli

rouva Fisheristä näyttänyt nuorentumiselta; Seldenistä se näytti

tuolta pysähdyshetkeltä, jolloin nuoruuden lämmin neste jähmettyy

lopulliseen olotilaansa.

Hän tunsi sen tavasta, millä Lily hymyili hänelle, ja siitä

valmiudesta ja varmuudesta, millä hän, odottamatta jouduttuaan

Seldenin seuraan, sai jälleen heidän seurustelulankansa päästä kiinni

ikäänkuin ei tuo lanka olisikaan katkennut niin äkkiä, että hän oli

vieläkin töperryksissä. Tuollainen helppous teki hänelle pahaa --

mutta hän vakuutti itselleen, että siihen yhtyy äkillinen tuska,

joka käy parantumisen edellä. Nyt hän tahtoi todellakin parantua

-- poistaa viimeisen myrkkypisaran verestään. Hän tunsi jo itsensä

rauhallisemmaksi hänen läsnäollessaan kuin mitä hän oli oppinut

olemaan, kun hän ajatteli häntä. Lilyn puhetapa, kylmyys, jolla hänen

onnistui suhtautua Seldeniin silloinkin, kun ei ollut näkyvissä

haitallista vilahdustakaan menneisyydestä, toi näkyviin, miten hän

oli edistynyt tuossa taidossa sitten heidän viime tapaamisensa.

Selden tunsi, että Lily oli päässyt ymmärrykseen oman itsensä

kanssa: oli tehnyt sopimuksen kapinallisten mielijohteidensa kanssa

ja lopullisesti muodostanut yhtenäisen itsehallintajärjestelmän,

jossa hänen epävakaiset taipumuksensa olivat joko vangittuina tai

pakotettuina valtion palvelukseen.

Ja Selden näki muutakin hänen esiintymisessään: näki, miten se

oli mukautunut tilanteen salaisiin sotkuisuuksiin. Rouva Fisher

ei tosiaankaan voinut enää syyttää Miss Bartia siitä, että tämä

jätti ottamatta vaarin otollisista tilaisuuksista! Selden teki

sen katkeran huomion, että Lily oli liiankin kärkäs niihin. Hän

esitti osansa moitteettomasti kaikkiin nähden: hän alistui Berthan

arkaan hallitsevaan asemaan, otti hyväluontoisesti vaarin Dorsetin

mielentiloista, oli loistavan hupaisa Silvertonille ja Daceylle,

joka kohteli häntä vanhalla ihailulla, kun taas pahaenteisesti

itseensä syventynyt nuori Silverton näytti pitävän häntä jollakin

tavoin itselleen haitallisena. Ja äkkiä Seldenin mieleen jysähti,

huomatessaan Lilyn esiintymisen hienot vivahdukset, joiden kautta hän

pysyi sopusoinnussa ympäristönsä kanssa, että hänen asemansa mahtoi

olla epätoivoinen, koska hänen tarvitsi toimia niin taitavasti. Lily

oli kuilun partaalla -- se vaikutelma jäi Seldenille. Hänestä tuntui,

että hän näki hänet ammottavan kuilun partaalla, viehättävä jalka

eteenpäin ojennettuna vakuuttamassa hänen tietämättömyyttään siitä,

että perusta oli pettämäisillään hänet.

Promenade des Anglais'lla, missä Ned Silverton oli yhtynyt häneen

puoli tuntia ennen päivällistä, Selden sai vielä syvemmän yleisen

epävarmuuden vaikutelman. Silvertonin mieli oli titaanisen

pessimistinen. Miten saattoi tulla sellaiseen kirottuun loukkoon

kuin Riviera on -- kukaan, jolla on hituinenkaan mielikuvitusta --

kun on valittavana koko Välimeri: siten vain, että johonkin paikkaan

mieltyminen riippui tavasta, jolla siellä käristetään kananpoika!

Lempo vie, minkä tutkielman saattaisi tehdä vatsan tyranniudesta;

naisen elämän voi tärvellä se, ettei mies voi sulattaa tuoresta

leipää. Groteskiako? Niin -- ja traagillista -- kuten useimmat

muutkin mielettömyydet. Ei ole mitään julmempaa kuin koomillisuuteen

verhottu traagillisuus... Missä hän oli? Oh -- syykö, miksi he

pötkivät pois Siciliasta ja töytäsivät tänne takaisin? Niin -- osaksi

epäilemättä Miss Bartin halu päästä takaisin bridgen peluuseen ja

keikailemaan. Kuollut kuin kivi taiteelle ja runoudelle -- valo ei

_ollut_ maalla tai merellä koskaan häntä varten! Ja tietysti hän

sai Dorsetin vakuutetuksi siitä, että italialainen ruoka ei sovi

hänelle. Ah, hän saisi Dorsetin kyllä uskomaan kaikki -- _kaikki_!

Rouva Dorset tiesi sen -- täydellisesti. Ei ollut mitään, mitä hän

ei nähnyt! Mutta hän saattoi pitää suunsa kiinni. Miss Bart oli hyvä

ystävä -- rouva Dorset ei tahtonut kuulla sanaakaan, mikä oli häntä

vastaan. Mutta se koskee naisen ylpeyttä -- on asioita... "Kaikki

tämä meidän kesken, eikö niin?" Ah, tuolta naiset antoivat merkkejä

hotellin balkongilta... Hän meni puistotien yli, jättäen Seldenin

mietiskellen polttamaan sikaria.

Näille johtopäätöksille hän sai vahvistusta myöhemmin illalla

muutamista vihjauksista. Selden oli satunnaisen ikävän ajamana syönyt

päivällistä Silvertonin kanssa ja lähtenyt, yhä hänen seurassaan,

kirkkaasti valaistulle puistokadulle, missä täpötäysiltä korokkeilta

näki veden välkkyvän tummuuden. Ilta oli lauha ja houkutteleva.

Yläpuolella oli kesäinen taivas, jolle sinkoili raketteja, ja

idästä lähetti rannikon komean mutkan takaa nouseva kuu lahden

yli valojuovan, joka kalpeni tuhkanharmaaksi valaistujen veneiden

punaisessa välkkeessä. Lyhtyjen alla oli puistotie, soittoa kuului

silloin tällöin väkijoukon melun ja hiljaa pimeissä puistoissa

lepattavien lehtien suhinan yli, ja puistojen ja korokkeiden välitse

kulki ihmisvirta, jonka äänekästä karnevaalimelua näytti vaimentavan

sesongin lisääntyvä raukeneminen.

Selden ja hänen toverinsa, onnistumatta saamaan paikkaa millään

lahtea hallitsevalla korokkeella, olivat kulkeneet hetken ajan

ihmisvirran mukana ja sitten löytäneet korokepaikan puistotien

yläpuolella olevalla korkealla puistopengermällä. Sieltä he

näkivät vain kolmikulmaisen läikän vettä ja venheiden leikittelyn

sen pinnalla, mutta tiellä liikkuva ihmisjoukko oli välittömästi

heidän näkyvissään ja se näytti Seldenistä kokonaisuudessaan

mielenkiintoisemmalta kuin itse näköala. Hetken kuluttua

hän kuitenkin ikävystyi paikkaansa ja laskeuduttuaan yksin

tiekivitykselle meni ensimmäiseen kulmaukseen ja kääntyi hiljaiselle

kuutamoiselle sivutielle. Pitkät puutarhaseinämät ja niiden

yläpuolelle kohoavat puut piirsivät kivitykselle tumman rajan. Tyhjät

vaunut kulkivat autiota ajotietä, ja Selden näki vastakkaiselta

puolelta tulevan kaksi henkilöä, antavan merkin ajurille ja ajavan

kaupungin keskustaan päin. Heidän vaunuihin astuessaan kuunvalo

sattui heihin ja Selden tunsi rouva Dorsetin ja nuoren Silvertonin.

Lähimmän katulyhdyn alla hän katsoi kelloonsa ja näki, että se läheni

yhtätoista. Hän kääntyi toiselle poikkitielle ja sivuuttamatta

puistotien tungosta kulki sille hienolle klubille, joka on tuon

ajotien varrella. Täällä juomapöytien keskellä hän huomasi Lord

Hubert Daceyn, joka istui tavallinen väsynyt hymy huulillaan nopeasti

vähentyvän kultakasan takana. Kun kasa oli kokonaan hävinnyt,

nousi Lord Hubert olkapäitään kohauttaen ja Seldeniin yhtyen meni

hänen kanssaan klubin autiolle terassille. Oli yli keskiyön ja

katselijakorokkeet olivat tyhjentyneet, pitkien punavaloisten

venejonojen hajaantuessa ja häipyessä, ja taivas oli jälleen saanut

rauhallisen kuutamovalaistuksensa.

Lord Hubert katsoi kelloonsa. "Hitto sentään! Lupasin mennä

herttuattaren kanssa illalliselle _London Houseen_, mutta kello on

yli kahdentoista ja luulen, että he ovat jo kaikki hajaantuneet.

Seikka on se, että kadotin heidät tungoksessa päivällisten jälkeen ja

osuin tänne. Heillä oli paikka eräällä korokkeella, mutta tietenkään

he eivät voineet pysyä paikoillaan; herttuatar ei ikinä voi. Hän

meni Miss Bartin kanssa etsimään omien sanojensa mukaan seikkailuja

-- totta totisesti ei ole heidän vikansa, jolleivät he saa niitä,

merkillisiäkin!" Hetken ajan kaivettuaan esille paperossia hän lisäsi

tunnustellen: "Miss Bart on luullakseni teidän vanha ystävänne?

Niin hän kertoi minulle. Ah -- kauniit kiitokset -- minulla ei

näytä olevan jäljellä ketään." Hän sytytti Seldenin tarjoaman

paperossin ja jatkoi: "Eihän se tietenkään minuun kuulu, mutta

minä en häntä toimittanut herttuattarelle. Viehättävä nainen, se

herttuatar, ymmärrättehän, ja hyvin hyvä ystävä minun kanssani, mutta

_jotensakin_ vapaasti kasvatettu."

Selden kuunteli hiljaa, ja hieman hengähdettyään Lord Hubert alkoi

taas: "Ihme ja kumma, ettei voi päästä tuon nuoren ladyn yhteyteen --

vaikka nuoret ladyt ovat nykyjään niin omia herrojaan! Mutta tässä

tapauksessa -- minähän olen myöskin vanha ystävä... eikä kukaan

muukaan näytä miellyttävän. Koko tilanne on hieman sekava, minun

nähdäkseni -- mutta tavallisesti oli jossakin täti, hajamielinen ja

viaton henkilö, joka saattoi koollaan peittää kuilun, jota hän ei

nähnyt... Ah, onko hän New Yorkissa? Vahinko, että New York on niin

kaukana!"