XIV.

Gerty Farish heräsi Wellington Bryn kekkerien jälkeisenä aamuna

yhtä onnellisista unista kuin Lilykin. Ne olivat kuitenkin vähemmän

värikkäitä hänen persoonallisuutensa ja kokemuksensa mukaan.

Sellaiset ilonpuuskat, joita Lily tunsi, olisivat sokaisseet Miss

Farishin, joka oli tottunut onnen tiellä siihen niukkaan valoon, mikä

näkyi toisten ihmisten elämän raoista.

Nyt hän oli oman pienen juhlavalaistuksensa keskustana: pieni,

mutta selvä säde, johon sisältyi Lawrence Seldenin lisääntyvä

hyvyys häntä kohtaan ja se huomio, että tämä piti myöskin Lily

Bartista. Nämä kaksi tekijää näyttävät käsittämättömiltä naisen

sielunelämän tutkijasta, mutta on muistettava, että Gerty oli aina

ollut moraalisen järjestyksen loiseläjä, joka eli toisten pöydältä

pudonneista muruista ja tyytyi katsomaan ikkunan läpi juhla-ateriaa,

johon hänen ystävänsä ottivat osaa. Nyt, kun hänellä oli oma pieni

yksityisjuhla, olisi näyttänyt uskomattoman itsekkäältä, jollei hän

olisi asettanut jollekin ystävällekin lautasta. Eikä ollut ketään,

jonka kanssa hän olisi jakanut mieluummin iloa kuin Miss Bart.

Mitä Seldenin kasvavan hyvyyden laatuun tulee, niin Gerty olisi yhtä

vähän uskaltanut määritellä sitä kuin hän olisi koettanut oppia

tuntemaan perhosen värit poistamalla tomun sen siivistä. Ihmeen

käsittäminen vaatisi sen kukan poisnyhtämistä ja sen näkemistä ehkä

kuihtuneena kädessään: parempi tuntea saavuttamattomissa väreilevää

kauneutta hänen seuratessa, henkeään pidättäen, minne se painuisi

alas. Seldenin olo Bryllä oli kuitenkin saattanut siipien lepatuksen

niin lähelle, että ne näyttivät koskettavan Gertyn sydämeen. Tämä ei

ollut nähnyt häntä milloinkaan niin herkkänä, niin huomaavaisena ja

niin tarkoin seuraavan hänen puhettaan. Selden osoitti tavallista

hajamielistä suopeutta, johon Gerty tyytyi, ja oli kiitollinen, jos

hänen ylitsevuotava tunteensa näytti inspireeraavan Seldeniä; mutta

Gerty tunsi nopeasti hänessä muutoksen: hän, Gerty, saattoi herättää

mieltymystä yhtä hyvin kuin tunteakin.

Ja oli suloista, että tämän heidän suuremman sympatiansa aiheutti

heidän mielenkiintonsa Lily Bartiin! Gertyn mieltymys ystävätärtään

kohtaan -- tunne, joka oli oppinut pitämään itsensä elossa mitä

niukimmalla ravinnolla -- oli kasvanut aktiiviseksi ihailuksi,

sen jälkeen kuin Lilyn väsymätön uteliaisuus oli vetänyt hänet

Miss Farishin työalalle. Lilyssä oli herännyt hetkellinen

hyväntekeväisyyden halu. Hänen ensimmäinen käyntinsä Tyttöjen

yhdistyksessä oli ensi kertaa saattanut hänet kosketuksiin elämän

dramaattisten vastakohtien kanssa. Hän oli aina hyväksynyt

filosofisella tyyneydellä sen asiaintilan, että hänen kaltaistensa

olemassaolojen perustuksena oli tuntemattomien ja halpojen ihmisten

suuri joukko. Köyhyyden ja puutteellisuuden synkkä tyyssija on

kaikkialla tuon pienen valaistun piirin ympärillä ja alapuolella,

missä elämä saavutti hienoimman kukoistuksensa, kuten talviyön lika

ja lumisohju ympäröi kasvihuonetta, joka on täynnä kukoistavia

troopillisia kasveja. Kaikki tämä oli luonnollista.

Mutta toista on mukavasti eläen abstraktisesti pohtia köyhyyttä,

toista joutua kosketuksiin sen kanssa ihmiselämässä. Lily ei ollut

koskaan kuvitellut näitä kohtalon uhreja mielessään muuten kuin

joukkona. Että joukon muodostivat yksilölliset elämät, lukemattomat

eri tunnekeskukset, omine kiihkeine onnen tavoitteluineen, omine

ylpeine vapautumisyrityksineen tuskasta -- että joillakuilla noista

tunnekeskuksista oli ruumiillinen asu, joka ei paljoakaan eronnut

hänen ulkonaisesta olemuksestaan: silmät, jotka oli tarkoitettu

näkemään iloa, nuoret huulet, jotka oli luotu rakkautta varten --

tämä huomio antoi Lilylle yhden noita äkillisiä säälinpuuskia, jotka

joskus järkyttävät elämän. Lilyn luonto ei taipunut sellaiseen

uudistukseen: hän saattoi tuntea toisten tarpeita vain omien

tarpeittensa avulla, ja ainoastaan se tuska oli kauan elävä, jota hän

itsekin tunsi. Ensimmäistä lahjaansa hän oli täydentänyt avustamalla

henkilökohtaisesti paria suurimmassa avun tarpeessa olevaa Miss

Farishin holhokkia, ja se ihailu ja mielenkiinto, jota hänen

läsnäolonsa herätti yhdistyksen väsyneissä työntekijöissä, tyydytti

uudella tavalla hänen väsymätöntä mielihyvän haluaan.

Gerty Farish ei ollut kyllin tarkka luonteenlukija erottaakseen

ne sekavat langat, joista Lilyn hyväntekeväisyys oli kudottu. Hän

otaksui, että hänen kauniiseen ystävättäreensä olivat vaikuttaneet

samat syyt kuin häneenkin -- siveellisen käsityksen voimistuminen,

mikä tekee kaiken inhimillisen kärsimyksen niin läheiseksi ja

pakottavaksi, että elämän muut vaatimukset häipyvät etäälle.

Yksinkertaisessa vilpittömyydessään Gerty ei epäröinyt rinnastaa

ystävättärensä tilaa "sydämen muutoksen" kanssa, johon hänen

osanottonsa köyhien elämään oli totuttanut hänet, ja häntä ilahdutti

ajatus, että hän oli ollut tämän muutoksen vaatimaton välikappale.

Nyt hän saattoi vastata kaikkiin Lilyn käytöksen arvosteluihin: hän

tunsi, kuten hän oli sanonut, "todellisen Lilyn", ja se huomio,

että Selden oli yhtä mieltä hänen kanssaan, kohotti hänen hiljaisen

elämääntyytymisensä sen mahdollisuuksien häikäisevään tajuamiseen --

mikä yhä lisääntyi, kun hän iltapäivällä sai Seldeniltä sähkösanoman,

missä tämä pyysi saada tulla hänen luokseen päivällisille.

Gertyn ollessa sen onnellisen puuhan vallassa, minkä tämä ilmoitus

sai aikaan, Selden ajatteli yhtä paljon kuin hänkin Lily Bartia.

Asia, joka oli vaatinut hänen Albanyssa käyntinsä, ei ollut kyllin

monimutkainen vetääkseen kaiken hänen huomionsa puoleensa, ja hänellä

oli kyky pitää osa ajatuksiaan vapaina, jollei jokin asia vaatinut

niitä kokonaan. Tämä osa -- mikä tällä hetkellä näytti vaarallisesti

kokonaiselta -- oli kukkuralleen täynnä edellisen illan tunnelmaa.

Selden ymmärsi oireet; hän oivalsi sen tosiasian, että hänen oli

maksettava menneisyytensä vapaaehtoisesta yksinäisyydestä. Hän oli

aikonut pysyä vapaana pysyvistä siteistä, ei tunteen köyhyydestä,

vaan koska hän oli yhtä paljon kuin Lilykin, vaikka eri tavalla,

ympäristönsä uhri. Siinä oli ollut totuuden hiven, kun hän oli

selittänyt Gerty Farishille, ettei hän ollut koskaan halunnut

mennä naimisiin. Seldenillä oli viehättävä äiti; hänen isänsä oli

sellaisia miehiä, joita viehättävät naiset ihastuttavat. Ei kumpikaan

välittänyt rahasta, vaan he kuluttivat sitä aina hieman enemmän kuin

mikä oli varovaista. Joskaan heidän kotinsa ei ollut ylellinen, oli

se erinomaisessa kunnossa; jos hyllyillä oli hyviä kirjoja, oli

myöskin pöydällä hyviä ruokia. Isä Selden oli taiteen harrastaja,

hänen vaimonsa vanhojen pitsien tuntija.

Vaikka useat Seldenin tuttavista olisivat kutsuneet hänen vanhempiaan

köyhiksi, oli hän kasvanut ilmapiirissä, missä varojen puutetta

tuntui vain mikäli se esti järjetöntä tuhlausta, missä se, mitä

oli, oli niin hyvää, että sen erinomaisuus korvasi ansiokkaasti sen

niukkuuden, ja rouva Seldenin käsissä vanhakin silkki ja sametti

näytti aina uudelta. Miehellä on se etu, että hän pääsee aikaisemmin

vapaaksi kodin elämäntavoista, ja jo ennenkuin hän oli lopettanut

koulunkäyntinsä, oli Selden oppinut, että on yhtä monta tapaa tulla

toimeen rahatta kuin tuhlatakin sitä. Valitettavasti hän ei löytänyt

muuta niin miellyttävää keinoa kuin kotona käytetyn. Äidiltään hän

oli perinyt stoalaisen huolettomuuden aineellisissa asioissa, johon

oli liittynyt epikurolainen mieltymys niihin. Elämä, joka sisältäisi

vain jommankumman tunteen, näytti hänestä puolelta elämältä; eikä

missään näiden kahden aineksen sekoitus ollut niin oleellinen kuin

sievän naisen luonteessa.

Seldenistä oli aina tuntunut siltä, että kokemuksella oli tärkeä

sija tunneseikkailun ohella, hän saattoi vielä elävästi kuvitella

rakkautta, joka lavenisi ja syventyisi, ennenkuin se tuli elämän

keskeiseksi tekijäksi. Hän ei omasta kohdastaan tahtonut taipua

hellyyteen, joka vetoaisi sääliin eikä ollenkaan koskettaisi

ymmärrystä: myötätunto ei saanut eksyttää häntä enempää kuin silmien

tenho, eikä avuttomuuden viehätys enempää kuin kasvojen viehkeys.

Mutta nyt -- tuo pieni _mutta_ pyyhkäisi pois kaikki hänen

juhlalliset lupauksensa. Hänen järkensä vastustukset näyttivät tällä

hetkellä olevan paljon vähäpätöisempiä kuin kysymys, saisikohan Lily

hänen kirjeensä. Hän alistui jokapäiväisten puuhien viehätykseen,

mietiskellen, milloin Lilyn vastaus saapuisi, millä sanoilla se

alkaisi. Sen sisältöä hän ei epäillytkään -- hän oli yhtä varma

Lilyn taipuvaisuudesta kuin omastaankin. Ja niin hänellä oli

tilaisuus miettiä kaikkia sen hienoimpiakin yksityisseikkoja, kuten

kova työntekijä lepää vapaapäivän aamuna vuoteessaan ja tarkkaa

valonsädettä, joka vähitellen ulottuu yli huoneen. Mutta uusi valo

häikäisi, se ei sokaissut häntä. Hän saattoi vielä eroittaa asioiden

ääriviivat, vaikkakin hänen oma suhteensa niihin oli muuttunut. Hän

tiesi yhtä hyvin kuin ennenkin, mitä Lily Bartista arveltiin, mutta

hän saattoi erottaa naisen, jonka hän tunsi, sen jokapäiväisestä

maineesta. Hänen mieleensä tulivat Gerty Farishin sanat ja maailman

viisaus näytti hapuilevalta viattomuuden näkökyvyn rinnalla. _Autuaat

ovat puhtaat sydämestä, sillä he saavat nähdä Jumalan_ -- vieläpä

naapurinsakin sydämeen kätketyn jumalan! Selden oli siinä rauhallisen

hajamielisyyden tilassa, jonka rakkauden ensimäinen aste synnyttää.

Hän tarvitsi sellaisen seuraa, jonka näkökanta vahvistaisi hänen

omaansa. Hän ei voinut odottaa puolipäivälomaa, vaan käytti hetken

loma-aikaa pannakseen kokoon sähkösanomansa Gerty Farishille.

Saavuttuaan kaupunkiin hän ajoi suoraan klubilleen, jossa hän toivoi

tapaavansa Miss Bartin kirjeen. Mutta hänen laatikostaan löytyi

vain rivi Gertyltä ja hän kääntyi nyrpeänä lähteäkseen, kun hänet

pysähdytti tupakkahuoneesta tuleva ääni.

"Halloo, Lawrence! Syötkö täällä päivällistä? Ota minun kanssani

pala."

Hän huomasi Trenorin päiväpuku yllään istuvan urheilulehden takana,

edessään korkea lasi.

Selden kiitti häntä, mutta sanoi olevansa kutsuttu muuanne.

"Hitto vieköön, minusta tuntuu, että kaupungin joka mies on kutsuttu

muuanne. Minä saan pitää klubin omissa hoteissani. Tiedäthän,

millaista minun elämäni on tänä talvena, saan harhailla ympäri tyhjää

taloa. Vaimoni aikoi tulla tänään kaupunkiin, mutta sikseen se taas

jäi, ja miten miehisenä miehenä syöt yksin päivällistä huoneessa,

joka on peilien peittämä ja jossa on vain Harvey-kastikeastia

sivupöydällä? Sanon sinulle, Lawrence, jätä muuanne menosi ja sääli

minua -- on helkkarin ikävää syödä yksin eikä täällä ole ketään muita

kuin tuo teeskentelevä Wetherall-aasi."

"Kovasti ikävää, Gus, mutta en voi jäädä."

Pois kääntyessään Selden huomasi tumman hehkun Trenorin kasvoilla,

epämiellyttävän kosteuden hänen ihmeen valkoisella otsallaan, hänen

jalokivillä koristetut sormuksensa uurtivat syvän vaon hänen lihaviin

punaisiin sormiinsa. Totisesti oli eläin hänessä silmiinpistävä --

lasin pohjalla löytyvä eläin. Ja hän oli kuullut mainittavan tämän

miehen nimeä Lilyn nimen rinnalla. Uh -- tuo ajatus saattoi hänet

voimaan pahoin; koko kotimatkan näki hän mielessään Trenorin lihavat

poimuiset kädet.

Hänen pöydällään oli kirje: Lily oli lähettänyt sen hänen

huoneeseensa. Hän tiesi, mitä se sisälsi, ennenkuin hän murti

sinetin -- harmaan sinetin, jossa oli kirjoitus. _Toiselle puolen!_

kulkevan laivan alla. Niin, Selden tahtoi ottaa hänet toiselle puolen

rumuutta, ilkeyttä, pikkumaisuutta ja sielun kuihtumista.

Gertyn pieni vierashuone säteili tervetuliaisiksi, kun Selden

astui sinne. Sen vaatimattomat "efektit" puhuivat Seldenille juuri

silloin hänen korvilleen suloisinta kieltä. On hämmästyttävää,

miten vähän merkitsevät ahtaat seinät ja sisustus, kun sielun

ovet ovat avautuneet. Gerty säteili myöskin tai näytti ainakin

hillityn kirkastuneelta. Pienessä päivällispöydässä (ja tässäkin

vaikutukset olivat ihmeellisiä) Selden sanoi hänelle, että hänen

pitäisi mennä naimisiin -- Selden oli sillä tuulella, että hän olisi

toimittanut kaikki ihmiset yhteen. Oliko Gerty valmistanut omin käsin

jälkiruoan? Oli synti pitää sellaisia lahjoja itseään varten. Hän

mietti ylpeillen, että Lily saattoi laittaa kuntoon omat hattunsa

-- niin hän oli kertonut hänelle heidän ollessaan kävelyretkellä

Bellomontissa.

Selden ei puhunut Lilystä ennenkuin päivällisen jälkeen. Aterian

aikana hän piti puhetta emännän kanssa, joka, tuntien imartelua

siitä, että oli huomion keskipisteenä, oli yhtä punertava kuin

kynttilävarjostimet, jotka hän oli tehnyt tilaisuutta varten. Selden

osoitti erikoista mielenkiintoa hänen talousjärjestelyitänsä kohtaan:

lausui tunnustuksensa hänen kekseliäisyydestään käyttää hyväkseen

pienintäkin alaa asunnostaan, kysyi, mitä hänen palvelijansa hommasi

iltapäivisin, sai kuulla, miten voi nopeasti valmistaa herkullisen

päivällisen ja huomautti rasituksesta, minkä suuri asunto tuottaa.

Heidän ollessaan jälleen vierashuoneessa ja Gertyn laittaessa kahvia

ja kaataessa sitä isoäitinsä munankuorenmuotoisiin kuppeihin,

kirkastui Seldenin silmä, kun hän siinä nojasi taaksepäin ja nautti

lämpimästä tuoksusta, huomatessaan Miss Bartin uuden valokuvan,

ja toivottu keskusteluaineen siirtyminen kävi kuin itsestään.

Valokuva oli kyllä hyvä -- mutta toista oli nähdä häntä sellaisena

kuin hän oli eilen illalla! Gerty oli yhtä mieltä -- hän ei ollut

ollut koskaan niin säteilevän kaunis. Mutta saattoiko valokuvaus

kuvata sellaista valoa. Hänen kasvoissaan oli ollut jotakin uutta

-- jotakin erilaista. Niin, Seldenkin oli yhtä mieltä, että niissä

oli ollut jotakin erilaista. Kahvi oli niin erinomaista, että hän

pyysi toisen kupin: se oli toista kuin klubin sumppivesi! Voi sinuas

poikamiesparkaa persoonattomine klubiruokinesi, johon tuo vaihtelua

yhtä persoonaton päivälliskutsujen ruokakomento!

Mies, joka elää vuokralaiselämää, kadottaa parhaan osan elämästään

-- Gerty kuvitteli Seldenin yksinäistä mautonta ateriaa ja tunsi

ohivilahtavaa sääliä tuota miestä kohtaan... Mutta tämä palasi

jälleen Lilyyn -- ja yhä uudestaan ja uudestaan hän palasi häneen,

kysellen, tehden arveluja, ohjaten Gertyä, houkutellen esille hänen

sisimmätkin ajatuksensa ystävästään.

Aluksi Gerty tyhjensi itsensä ilman mitään rajoituksia, onnellisena

tästä heidän sympatiojensa täydellisestä yhtymisestä. Se että

Selden ymmärsi Lilyä, auttoi vahvistamaan hänen omaa uskoansa

ystävättäreensä. He olivat yhtä mieltä, ettei Lilyllä ollut ollut

onnea. Gerty mainitsi esimerkkinä hänen jalomielisyyden puuskansa

-- hänen levottomuutensa ja tyytymättömyytensä. Se seikka, ettei

hänen elämänsä ollut koskaan tyydyttänyt häntä, todisti, että hän

oli tarkoitettu parempaa varten. Hän olisi voinut mennä useammankin

kerran naimisiin -- sovinnaisiin rikkaisiin naimisiin, jota hänet

oli opetettu pitämään olemassaolon ainoana päämääränä -- mutta

kun sopiva tilaisuus tuli, niin hän oli aina peräytynyt siitä.

Percy Gryce oli esimerkiksi ollut rakastunut häneen -- jokainen

Bellomontissa oli otaksunut heidän olevan kihloissa, ja heidän

eronsa oli käsittämätöntä. Tämä Gryce-juttu sopi liian hyvin yhteen

Seldenin mielen kanssa ollakseen heti tarttumatta siihen. Olisiko

todellakin tapahtunut ero -- ja hän ihmetteli nyt, että hän oli sitä

koskaan epäillyt! -- sillä hänellä oli salaisuuden avain hallussaan,

ja Bellomontin rinteitä valaisi ei tällä kertaa auringonlasku,

vaan päivänkoitto. Hän se oli epäröinyt ja ollut ottamatta vaaria

sopivasta tilaisuudesta -- ja ilo, joka lämmitti nyt hänen rintaansa,

olisi varmaankin ollut tuttu tunne, jos hän olisi tarttunut siihen

sen ensimmäisellä pakoretkellä.

Ehkä tässä kohdassa ilo, joka juuri koetteli siipiään Gertyn

sydämessä, putosi maahan ja pysyi yhä alallaan. Hän istui katsoen

Seldeniin toistaen koneellisesti: "Ei, häntä ei ole koskaan

ymmärretty --" ja koko ajan hänestä tuntui, että hän itse oli

ymmärtämyksen keskipisteenä. Pieni, kodikas huone, jossa hetki sitten

heidän ajatuksensa olivat niin läheisesti liittyneet toisiinsa,

kasvoi oudon suureksi, erottaen hänet Seldenistä pitkin hänen uuden

tulevaisuudenkuvansa koko pituutta -- ja tuo tulevaisuus ulottui

loppumattoman pitkälle ja hänen yksinäinen olentonsa, joka oli pelkkä

piste yksinäisyydessä, ahersi siinä.

"Hän on vain harvojen kanssa oma itsensä; ja sinä kuulut niihin",

kuuli hän Seldenin sanovan. Ja sitten: "Ole hyvä hänelle, Gerty,

olethan?" ja: "Hän on sellainen, että hänestä tulee se, mikä hänen

luullaan olevan -- tahdothan auttaa häntä uskomalla hänestä parasta?"

Nämä sanat sattuivat Gertyn mieleen kuten ääni, joka etäältä

kuulostaa tutulta, mutta kun tulee lähemmäksi, huomaa, että se on

käsittämätöntä. Hän oli tullut hänen luokseen puhelemaan Lilystä

-- siinä kaikki! Juhlassa, jonka hän oli valmistanut Seldenille,

oli ollut kolmas, ja tuo kolmas oli vallannut hänen oman paikkansa.

Hän koetti seurata, mitä Selden sanoi, tarttua omasta puolestaan

puheeseen, mutta se oli yhtä tarkoituksetonta kuin aaltojen loiske

hukkuvan korvissa, ja hän tunsi, kuten hukkuva varmaankin tuntee,

ettei hukkuminen olisi mitään sen tuskan rinnalla, mitä tuottavat

pinnalla pysymisponnistukset.

Selden nousi ja Gerty huokasi syvään tuntien, että hän sai pian

turvautua pelastaviin aaltoihin.

"Rouva Fisherillä? Sanoitko, että hän oli siellä päivällisinä? Siellä

on aterian jälkeen musiikkia; luulen, että sain häneltä kutsukortin."

Selden katsahti hullunkurisen näköiseen kelloon, joka juuri löi.

"Neljänneksen yli kymmenen? Minun on varmaankin pistäydyttävä siellä;

Fisherien illat ovat huvittavat. Enhän ole pidättänyt sinua liian

myöhään, Gerty? Näytät väsyneeltä -- olen tässä puhunut puuta heinää

ja ikävystyttänyt sinua." Ja tunteidensa vallassa hän lähtiessään

tahdottomasti suuteli serkkuaan poskelle.

* * * * *

Fisherillä tervehti atelierin tupakansavun läpi toistakymmentä ääntä

Seldeniä. Esitettiin parhaillaan laulua, kun hän astui sisään, ja hän

istuutui tuolille lähelle emäntää katseellaan etsien Miss Bartia.

Mutta hän ei ollut siellä, ja tuo huomio koski häneen odottamattoman

kipeästi. Mutta hänen povitaskussaan oleva kirje vakuutti hänelle,

että he tapaisivat seuraavana päivänä kello neljä. Odottaminen tuntui

hänestä loppumattoman pitkältä ja puoleksi häveten päähänpistoaan hän

kumartui rouva Fisherin puoleen kysyen laulun loputtua, eikö Miss

Bart syönyt päivällistä heillä.

"Lilykö? Hän lähti juuri. Hänen oli mentävä jonnekin, unohdin, minne.

Eikö hän ollut ihmeen ihana eilen illalla?"

"Lilystäkö on puhe?" kysyi Jack Stepney läheisen nojatuolin pohjasta.

"Te tiedätte, etten ole turhankaino, mutta kun tyttöihminen asettuu

yleisön nähtäväksi kuin huutokaupassa -- ajattelin vakavasti puhua

serkku Julian kanssa."

"Te ette tiedä, että Jackista on tullut meidän seuraelämän

sensorimme!" sanoi rouva Fisher Seldenille naurahtaen; ja Stepney

sopersi keskellä yleistä naurua: "Mutta hän on serkku, hitto vieköön,

ja kun mies on naimisissa -- _Mitä kaupungilla puhutaan_ oli täynnä

kirjoituksia Lilystä tänä aamuna."

"Niin, se oli eloisaa lukemista", sanoi Mr. Ned Van Alstyne, sivellen

viiksiään peittääkseen siten hymyään. "Tietenkään en osta mokomaa

moskaa, jotkut veijarit näyttivät sen minulle -- mutta olen ennenkin

kuullut noita juttuja. Kun nainen on niin hyväntahtoinen kuin hän,

niin on parempi, että hän menee naimisiin; sitten ei tehdä enää

kyselyjä. Meidän vaillinaisesti järjestetyssä yhteiskunnassamme ei

ole ainakaan toistaiseksi ymmärtämystä nuorelle naiselle, joka vaatii

avioliiton etuoikeuksia tunnustamatta sen velvollisuuksia."

"Hyvä, ymmärrän, että Lily ei niitä tunnusta Mr. Rosedaleen nähden",

sanoi rouva Fisher naurahtaen.

"Rosedale -- taivas varjelkoon!" huudahti Van Alstyne pudottaen

silmälasinsa. "Stepney, se on sinun syysi, että tuo elukka pääsi

meidän seuraamme."

"No, hitto vieköön, tiedäthän, ettemme _naita_ Rosedalea sukuumme",

vastusteli Stepney veltosti; mutta hänen vaimonsa, joka täydessä

loistossaan istui huoneen toisella puolella, tukkesi hänen suunsa

tuolla arvostelevalla mietelmällä: "Lilyn asemassa on erehdys pitää

lippua liian korkealla."

"Rosedalekin on kuulemma äskettäin säikähtänyt puheista", huomautti

rouva Fisher; "mutta Miss Bartin näkeminen eilen illalla saattoi

hänen päänsä pyörälle. Mitä luulette hänen sanoneen Miss Bartin

_tableaun_ jälkeen? 'Hyvä Jumala, rouva Fisher, jos saisin Paul

Morpethin maalaamaan hänet sellaisena, niin maalaus tuottaisi sata

prosenttia kymmenessä vuodessa.'"

"Mutta Herran nimessä -- missä Miss Bart nyt on?" huudahti Van

Alstyne, asettaen silmälasejaan jälleen nenälleen.

"Hän livahti tiehensä, kun te laitoitte tuutinkia. Mihin hän oikein

mahtoi mennä? Mitä tänä iltana on? En ole kuullut mistään."

"Oh, ei mitään kutsuja luullakseni", sanoi eräs kokematon nuori

Farish, joka oli tullut myöhään. "Saatoin hänet vaunuihin tänne

tullessani, ja hän mainitsi ajurille Trenorien osoitteen."

"Trenorien?" huudahti rouva Stepney. "Mitä? Talohan on suljettu --

Judy soitti minulle Bellemontista tänä iltana."

"Soittiko? Sepä on kummallista. Olen varma siitä, etten erehtynyt.

No, nyt yskän ymmärrän, Trenor on kotona, jotenkuten -- minä -- no

niin -- seikka on se, että minun on mahdoton muistaa numeroita",

koetti hän sotkea puheensa saadessaan varoittavan töytäyksen

vierustoverinsa jalasta ja herättäen hymyä ympäri huonetta.

Selden oli noussut ja pudisti emännän kättä. Huoneen ilma tukahdutti

häntä ja hän ihmetteli, miten hän oli sietänyt sitä niin kauan.

Kynnyksellä hän vielä pysähtyi, muistellen Lilyn sanoja: "Minusta

näyttää, että te kulutatte suuren osan aikaanne ympäristössä, jota

ette hyväksy."

No niin -- mikäpä muu se saattoi hänet sinne kuin Lilyn etsiminen? Se

oli Lilyn ympäristö, ei hänen. Mutta hän tahtoi nostaa Lilyn siitä

pois, pelastaa hänet toiselle puolen! Tuo _toiselle puolen_ hänen

kirjekuoressaan oli kuin avunhuuto. Hän tiesi, ettei Perseuksen

tehtävä ole vielä suoritettu, kun hän on irroittanut Andromedan

kahleet, sillä tämän jäsenet ovat orjuudessa kangistuneet eikä

hän voi nousta ja kävellä, vaan tarttuu häneen raukein käsivarsin

hänen ponnistellessaan maihin taakkansa kanssa. Niin, hän oli

ponnistellut molempien takia -- toisen heikkous se oli pannut häneen

tuon tarmon. Heidän ei ollut päästävä vain aaltojen puhtaan kuohun,

vaan myöskin vanhojen suhteiden ja tapojen haitallisen suon läpi,

ja tällä hetkellä sen höyryt olivat hänen kurkussaan. Mutta hän oli

näkevä selvemmin, hengittävät vapaammin Lilyn läsnä ollessa: tämä

oli samalla kertaa raskaana painona hänen rinnallaan ja parruna,

joka kantaisi heidät turvaan. Hän hymyili tuolle vertaussikermälle,

jonka avulla hän koetti rakentaa puolustusta viimeisen tunnin

vaikutuksia vastaan. Oli säälittävää, että hän, joka tiesi ne

erilaiset syyt, joista seuraelämän arvostelut riippuvat, tunsi niiden

yhä itseänsä hallitsevan. Kuinka hän saattoi nostaa Lilyn vapaampaan

elämänkäsitykseen, jos hänen omaan käsitykseensä hänestä vaikutti

ympäristö?

Henkinen ahdistus oli aiheuttanut fyysillisen raittiin ilman tarpeen,

ja hän harppasi pitkin katuja vetäen henkeensä kylmää yöilmaa.

Viidennen Avenuen kulmassa Van AIstyne tervehti häntä tarjoten

seuraansa.

"Kävelemässäkö? Erinomainen keino tuuletuttaa itsestään pois

tupakansavu. Nyt, kun naiset ovat alkaneet polttaa, saamme aivan

kylpeä nikotiinissa. Olisi huvittavaa tutkia paperossien vaikutusta

sukupuolien suhteeseen. Tupakanpoltto on ehkä yhtä eristävä kuin

avioero: kumpikin pyrkivät himmentämään moraalista saavutusta."

Ei mikään olisi ollut niin vähän sopusoinnussa Seldenin mielenlaadun

kanssa kuin Van Alstynen päivällisen jälkeiset aforismit, mutta niin

kauan kuin tämä rajoittui yleistämiseen, saattoi hänen kuulijansa

hallita hermojaan. Rouva Fisher asui itäisellä sivukadulla Puiston

vieressä, ja kun he kulkivat Viidettä Avenueta alas, teki Van

Alstyne selityksiään tuon lakkaamatta uudistuvan pääliikenneväylän

rakennustaiteellisesta kehityksestä.

"Tuo Greinerin talo -- no, se on tyypillinen askelma sosiaalisissa

portaissa! Mies, joka sen rakensi, tuli sellaisesta _milieustä_,

jossa kaikki ruokalajit tuodaan yhtaikaa pöydälle. Sen fasaadi

on täydellinen arkkitehtooninen ruokapöytä. Ei mikään huono

kauppa Rosedalelle, vaikkakin se herättää huomiota ja Lännen

katselunhaluisten kunnioitusta. Ennen pitkää hän tahtoo päästä

erilleen tästä ja haluaa jotakin, jonka ohi ihmisjoukko kulkisi

pysähtymättä. Erittäinkin, jos hän naisi viisaan serkkuni --"

He olivat juuri avaran valkoisen fasaadin alla rikkaine

viivaesteineen, mikä vaikutti kuin liikalihavan vartalon älykäs

korsetilla puristaminen.

"Tuo on ensimmäinen aste: halu vihjata, että on käynyt Euroopassa

ja että on nähnyt esimerkkejä mitä jäljitellä. Rouva Bry luulee

varmaankin, että hänen talonsa on jäljennös _Trianonista_; Amerikassa

pidetään jokaista marmoritaloa, jossa on kullattu sisustus,

jäljennöksenä _Trianonista_. Mikä ovela veitikka tuo arkkitehti

onkaan, vaikka -- miten se osaakaan sovittaa työnsä rakennuttajan

mukaan! Trenoreille, kuten kai muistat, hän valitsi korinttilaisen

tyylin: se on yltäkylläinen, mutta perustuu parhaimpiin esikuviin.

Trenorin talo on parhaita hänen tekeleistään -- se ei näytä

juhlasalilta, jonka sisus on käännetty näkyviin. Rouva Trenor haluaa

kuulemma rakennuttaa uuden tanssisalin, ja Gusin vastustelu pitää

häntä Bellemontissa. Bryn herrasväen tanssisalin suuruussuhteet

varmaankin tarttuvat: saat olla varma, että hän tuntee ne yhtä hyvin

kuin jos hän olisi ne mitannut eilen illalla metrimitalla. Kuka

sanoi, että hän oli kaupungissa? Sekö nuori Farish? Rouva Trenor ei

ole kaupungissa, tiedän sen. Rouva Stepney oli oikeassa. Talo on

pimeä, näethän sen, luulen Gusin asuvan pihanpuolella."

Hän oli pysähtynyt vastapäätä Trenorien nurkkaa, ja Selden pakostakin

pysäytti myöskin kulkunsa. Talo törrötti pimeänä ja asumattomana,

vain kapea viiru oven yläpuolella ilmaisi, että siellä tilapäisesti

oli eloa.

"He ovat ostaneet takanaolevan talon: heillä on alaa 150 jalkaa

sivukadulle päin. Sinne se pitäisi tanssisalikin sijoittaa, lämmin

käytävä yhdistäisi sen biljardihuoneeseen j.n.e. Minä ehdotin

sisäänkäytävän muuttamista ja salongin siirtämistä ulottumaan

yli koko Viidennen Avenuen päädyn: näethän, että päätyovi on

yhdenmukainen ikkunoiden kanssa --"

Kävelykeppi, jota Van AIstyne heilutti selittäessään, putosi hänen

hämmästyneenä huudahtaessaan "Halloo!", kun ovi aukeni ja kaksi

olentoa kuvastui valoa vastaan. Samassa pysähtyivät ajoneuvot oven

eteen ja toinen olennoista hävisi niihin, kun taas toinen, musta

ja lihava pysyi itsepäisesti paikoillaan kuvastuen valoa vastaan.

Molemmat tuon kohtauksen katselijat olivat hetken hiljaa. Sitten ovi

sulkeutui, vaunut vierivät pois ja koko kohtaus hävisi.

Van Alstyne pudotti silmälasinsa hiljaa viheltäen.

"Aha -- hm -- eikö mitään, hoi, Selden? Kun joku suvusta, tiedän,

että saan luottaa sinuun -- silmäthän saattavat pettää -- ja Viides

avenue on niin vaillinaisesta valaistu --"

"Hyvästi!" sanoi Selden kääntyen äkkiä sivukadulla näkemättä toisen

ojennettua kättä.

* * * * *

Yksin jäätyään, serkkunsa suudelma poskellaan, Gerty tuijotti

omiin ajatuksiinsa. Selden oli suudellut häntä ennenkin, mutta ei

toinen nainen huulillaan. Kunpa hän olisi säästänyt häntä, jotta

hän olisi voinut nukkua rauhassa, niin tervetuloa musta virta, kun

se upottaisi hänet laineisiinsa. Mutta nyt oli vaikeampi hukkua

auringon noustessa kuin pimeässä. Gerty kätki kasvonsa valolta, mutta

se tunkeutui hänen sielunsa piilopaikkoihin. Hän oli ollut niin

tyytyväinen, elämä oli tuntunut niin yksinkertaiselta ja riittävältä

-- miksi hän oli tullut järkyttämään häntä uusilla toiveilla? Ja

Lily -- Lily, hänen paras ystävänsä! Naisena hän syytti naista. Ehkä

ilman Lilyä hänen sisin kuvittelunsa olisi käynyt toteen. Selden

oli aina pitänyt hänestä -- oli ymmärtänyt ja tuntenut myötätuntoa

hänen elämänsä vaatimatonta riippumattomuutta kohtaan. Hän, joka

oli niin hienon arvostelijan maineessa, oli ollut häneen nähden

yksinkertainen ja vaatimaton: Seldenin älykkäisyys ei ollut koskaan

herättänyt hänessä pelonsekaista kunnioitusta, koska hän tunsi

olevansa kotiutunut hänen sydämessään. Ja nyt hänet oli pistetty

ulos, ja oven oli sulkenut häneltä Lilyn käsi! Lily, jonka sinne

laskemista hän itse oli puoltanut! Tilanne esiintyi ironian synkässä

valaistuksessa. Hän tunsi Seldenin -- hän näki, miten hänen oman

uskonsa voiman Lilyyn oli täytynyt auttaa haihduttamaan Seldenin

epäröintiä. Hän muisti myöskin, miten Lily oli puhunut Seldenistä

-- hän näki itsensä tutustuttamassa nuo kaksi toisiinsa. Seldenin

puolelta haava oli epäilemättä tiedottomasti saatu aikaan; hän ei

ollut koskaan aavistanutkaan Gertyn mieletöntä salaisuutta. Mutta

Lily -- Lily oli varmaankin tietänyt! Milloin naisen huomio osuu

sellaisissa tapauksissa harhaan? Ja jos hän sen tiesi, silloin hän

oli harkitusti ryöstänyt hänen ystävänsä, ja pelkästä vallanhimosta,

kun kerran -- äkkiäleimahtavassa mustasukkaisuudessaan Gertystä

näytti uskomattomalta, että Lily toivoisi itseään Seldenin vaimoksi.

Saattoi olla, että Lilyn oli mahdotonta mennä rahan vuoksi naimisiin,

mutta yhtä mahdotonta oli, että hän eläisi ilman sitä, ja Seldenin

innokkaat tiedustelut talouden pikkuseikoista osoittivat Gertylle,

että hän oli yhtä traagillisesti petetty kuin hän itsekin.

Gerty istui kauan aikaa vierashuoneessaan, missä kekäleet murenivat

kylmänharmaiksi ja lamppu himmeni korean varjostimensa alla. Juuri

sen alapuolella oli Lily Bartin valokuva katsellen hallitsevan

näköisenä pienen huoneen vaatimattomaan kalustoon. Saattoiko

Selden kuvitella häntä tällaiseen kotiin? Gerty tunsi ympäristönsä

köyhyyden, vähäpätöisyyden: hän tarkasteli elämäänsä sellaisena

kuin sen näytti Lilystä. Ja Lilyn arvostelujen julmuus muistui

hänen mieleensä. Hän näki, että hän oli varustanut epäjumalansa

omatekoisilla ominaisuuksilla. Milloin Lily oli todella tuntenut tai

säälinyt tai ymmärtänyt? Hän ei halunnut muuta kuin uusia kokemuksia;

hän näytti olevan kuin julmuri, joka kokeilee laboratooriossa.

Kello löi taas ja Gerty nousi äkkiä. Hänen oli tavattava varhain

seuraavaa aamuna Itäkaupungin aluetarkastajaa. Hän sammutti lampun,

peitti tulen takassa ja meni makuuhuoneeseensa riisuutumaan.

Toalettipöydän pienessä peilissä hän näki kasvonsa, joihin huoneen

varjot heijastuivat ja kyyneleet ilmaisivat hänen mietteensä. Mikä

oikeus hänellä oli uneksia lemmenunelmia? Ikävät kasvot toivat

mukanaan ikävän kohtalon. Hän huudahti hiljaa riisuutuessaan,

asettaen vaatteensa paikoilleen tavallisella täsmällisyydellä, pannen

kaikki järjestykseen huomispäivää varten, kun vanhaa elämää oli

jälleen ruvettava elämään ikäänkuin sen kulussa ei olisi tapahtunut

mitään häiriötä. Hänen palvelijansa tuli vasta kahdeksan jälkeen, ja

hän valmisti oman teetarjottimensa ja asetti sen vuoteen viereen.

Sitten hän lukitsi eteisen oven, sammutti valon ja pani maata. Mutta

uni ei tahtonut tulla ja hän totesi vihaavansa Lily Bartia. Tuo viha

tarrasi häneen pimeässä kuten jokin muodoton paha, jonka kanssa on

käytävä sokeasti käsikähmään. Järki, arvostelu, kieltäytyminen,

kaikki terveet valonvoimat saivat väistyä itsesäilytysponnistusten

tieltä. Hän tahtoi onnea -- tahtoi sitä yhtä ylpeästi ja arkailematta

kuin Lilykin, mutta, ilman Lilyn voimaa saavuttaa sitä. Ja tietoisena

voimattomuudestaan hän loikoi väristen ja vihasi ystävätärtään --

* * * * *

Ovikellon kilahdus saattoi hänet jaloilleen. Hän teki tulta ja

seisoi pelästyneenä, kuunnellen. Hetken ajan hänessä liikkui

ristiriitaisia tunteita, sitten hän suhtautui tyynesti asiaan ja

muisti, etteivät sellaiset kutsumiset olleet tuntemattomia hänen

hyväntekeväisyystyössään. Hän heitti ylleen yönuttunsa ja avatessaan

lukosta ovea hän huomasi Lily Bartin häämöttävän oven takana.

Gerty kääntyi ensin poispäin, ikäänkuin Lilyn läsnäolo lietsoisi

liian äkillisesti valaistusta hänen kurjuuteensa. Sitten hän kuuli

huudettavan nimeään, näki vilahduksen ystävättärensä kasvoista, tunsi

heltyneensä ja tarttui Lilyyn kiinni.

"Lily -- mikä on?" huudahti hän.

Miss Bart päästi hänet ja seisoi hengittäen katkonaisesti, kuten se,

joka on päässyt turvaan pitkän paon jälkeen.

"Minulla oli niin kylmä -- en voinut mennä kotiin. Onko sinulla

valkeaa?"

Gertyn säälivät vaistot, tottumuksen vahvistamina, lakaisivat pois

kaiken hänen ynseytensä. Lily oli yksinkertaisesti apuatarvitsevainen

-- mistä syystä, sitä ei ollut aikaa nyt pysähtyä arvelemaan:

harjoituksen kautta vahvistunut myötätunto karkoitti ihmettelyn

Gertyn huulilta, hän veti ystävättärensä hiljaa vierashuoneeseen ja

istutti hänet sammuneen hiilloksen viereen.

"Täällä on sytykkeitä; tuli syttyy siinä paikassa."

Hän kyykistyi ja liekki leimahti pian. Se hehkui oudosti kyynelten

läpi, joita vielä oli hänen silmissään, ja kajasti Lilyn kalpeille

sammuneille kasvoille. Tytöt katselivat toisiaan hiljaa. Sitten Lily

toisti: "En voinut mennä kotiin."

"Et, et -- tulit tänne, rakas! Sinun on kylmä ja olet väsynyt -- istu

rauhassa, minä laitan sinulle teetä."

Gerty oli tiedottomasti omaksunut lohduttavan sävyn: kaikki hänen

persoonalliset tunteensa olivat väistyneet velvollisuuden tunteen

tieltä, ja kokemus oli opettanut hänelle, että verenvuoto on ensin

tukittava, ennenkuin haavaa tutkitaan.

Lily istui hiljaa, kumartuneena tulta kohti. Kuppien kalina hänen

takanaan viihdytti häntä kuten tutut äänet viihdyttävät lasta,

jota hiljaisuus on pitänyt valveilla. Mutta kun Gerty seisoi hänen

vierellään teensä kanssa, työnsi hän sen pois ja käänsi oudon katseen

tuttuun huoneeseen.

"Tulin tänne, koska en sietänyt yksinäisyyttä", sanoi hän.

Gerty laski kupin kädestään ja polvistui hänen viereensä.

"Lily! Jotakin on tapahtunut -- etkö voi kertoa minulle?"

"En voinut maata valveilla huoneessani aamuun asti. Vihaan huonettani

täti Julian luona -- niin minä tulin tänne --"

Hän liikahti äkkiä, heräsi tylsyydestään ja tarttui Gertyyn uuden

pelonpuuskan vallassa.

"Oh, Gerty, raivottaret... tunnethan niiden siipien suhinan -- yksin,

yöllä, pimeässä? Mutta sinähän et tiedä -- on jotakin, joka saa sinut

pelkäämään pimeyttä --"

Nuo sanat saivat Gertyn naurahtaen mutisemaan. Mutta Lily ei oman

kurjuutensa sokaisemana nähnyt mitään muuta.

"Annathan minun jäädä? En osaa laskea, milloin päivä tulee -- onko jo

myöhä? Onko yö pian ohi? On varmaankin kauheaa, kun ei saa unta --

kaikki seisoo vuoteen ääressä ja tuijottaa --"

Miss Farish tarttui hänen rauhattomiin käsiinsä. "Lily, katso minuun!

Jotakin on tapahtunut -- tapaturmako? Olet pelästynyt -- mikä sinua

on pelästyttänyt? Kerro minulle, jos voit -- sana tai kaksi -- niin

että voin auttaa sinua."

Lily pudisti päätään.

"En ole pelästynyt: se ei ole oikea sana. Voitko kuvitella katsovasi

peiliin jonakin aamuna ja näkeväsi vääntyneet kasvosi? -- Jokin

kauhea muutos on tapahtunut sinussa nukkuessasi. Niin, sellaiselta

minä näytän itsestäni -- en siedä nähdä itseäni omissa ajatuksissani

-- vihaan rumuutta, kuten tiedät -- olen aina kääntynyt siitä pois --

mutta en voi selittää sinulle -- et kuitenkaan ymmärtäisi."

Hän nosti päätään ja hänen katseensa osui kelloon.

"Miten pitkä yö on! Ja tiedän, etten saa unta huomenna. Joku kertoi

minulle, että isäni valvoi usein vuoteessaan ja ajatteli kauheita.

Eikä hän ollut ilkeä, onneton vain -- ja nyt minä käsitän, miten

hänen on täytynyt kärsiä, valvoen yksin ajatuksineen! Mutta minä olen

paha -- paha tyttö -- kaikki ajatukseni ovat pahoja -- ympärilläni on

aina ollut huonoja ihmisiä. Onko se puolustus? Luulin voivani hallita

oman elämäni -- minä olin ylpeä -- ylpeä! Mutta nyt minä olen heidän

tasollaan --"

Nyyhkytykset pudistivat hänen ruumistaan kuten myrsky puuta.

Gerty polvistui hänen vierelleen odottaen kokemuksen kasvattamalla

kärsivällisyydellä, kunnes tämä kurjuuden puuska antaisi tilaa

puhetulvalle. Hän oli ensin ajatellut jotakin fyysillistä

järkytystä, jotakin tapaturmaa ihmisiä vilisevillä kaduilla, Lilyn

ollessa kotimatkalla Fishereiltä. Mutta nyt hän näki, että toiset

hermokeskukset olivat järkytetyt, ja hänen mielensä säpsähti.

Lilyn nyyhkytykset lakkasivat ja hän nosti päätään.

"Teidän slummeissanne on huonojakin tyttöjä. Sano minulle --

pääsevätkö he koskaan nousemaan? Koskaan unohtamaan ja tuntemaan

kuten ennen?"

"Lily! Et saa puhua noin -- sinä uneksit."

"Eivätkö he aina mene pahasta huonompaan? Paluutietä ei ole -- vanhat

olentomme karkoittavat meidät pois."

Hän nousi ojentaen kätensä kuin äärimmäisen fyysillisen tuskan

vallassa. "Mene vuoteeseen, hyvä ystävä! Sinulla on paljon työtä

ja nouset varhain. Minä valvon täällä tulen vieressä, ja jätä

lamppu palamaan ja ovi auki. En halua muuta kuin että tunnen, että

olet lähelläni." Hän laski molemmat kätensä Gertyn olkapäille, ja

hänen hymynsä oli kuin auringonnousu merellä, jossa uiskentelee

haaksirikkoutuneiden laivojen kappaleita.

"En voi jättää sinua, Lily. Tule minun vuoteeseeni. Kätesi ovat

kylmät -- sinun täytyy riisuutua ja päästä lämpimäksi." Gerty

pysähtyi äkkiä. "Mutta rouva Peniston -- on jo yli puoliyön! Mitä hän

ajattelee?"

"Hän menee maata. Minulla on ulkoavain. Siitä ei ole huolta -- en voi

mennä sinne takaisin."

"Ei tarvitsekaan. Sinä jäät tänne. Mutta sinun täytyy kertoa

minulle, missä olet ollut. Kuule, Lily -- puhuminen helpottaa!"

Hän tarttui jälleen Miss Bartin käsiin ja puristi niitä itseään

vastaan. "Koeta kertoa minulle -- se selvittää pää-raukkaasi. Kuule

-- sinä olit Carry Fisherin päivällisillä." Gerty pysähtyi ja lisäsi

sankarillisesti: "Lawrence Selden meni täältä tapaamaan sinua."

Tuon kuullessaan Lilyn kasvot heltyivät salpautuneesta tuskasta

lapsen avonaiseksi avuttomuudeksi. Hänen huulensa värähtelivät ja

silmänsä täyttyivät kyynelillä.

"Hän meni tapaamaan minua? Ja minä kadotin hänet! Oi, Gerty, hän

koettaa auttaa minua. Hän puhui minulle -- hän varoitti minua aikoja

sitten -- hän näki ennakolta, että tulisin vihaamaan itseäni!"

Tuo nimi, kuten Gerty näki vihlovin sydämin, oli irroittanut

itsesäälin lähteet hänen ystävättärensä rinnassa ja Lily valoi

kyyneleihin tuskansa. Hän oli heittäytynyt poikittain Gertyn suureen

nojatuoliin, hänen päänsä kaivautui siihen, mihin äsken Seldenin pää

oli nojannut. Lilyn avuton kauneus sai hänet tuntemaan oman tappionsa

välttämättömyyden, Lilyn puolelta ei tarvittu mitään tahallista

aietta riistämään Gerty unelmistaan! Tuo sulous oli kuin luonnon

voima, rakkauden ja vallan tunteminen kuului Lilyn kaltaisille, kun

taas luopuminen ja palvelu on niiden osa, joita he ryöstävät. Mutta

joskin Seldenin hurmaantuminen näytti kohtalon välttämättömyydeltä,

niin tuon nimen synnyttämä vaikutus järkytti Gertyn mielenlujuutta

ja herätti hänessä suurta tuskaa. Miehet pääsevät ehjin nahoin

tuollaisesta yli-inhimillisestä rakkaudesta: se on koetuskivenä,

joka alistaa sydämen inhimillisille iloille. Kuinka mielellään Gerty

olisi ryhtynyt pelastustoimintaan, viihdyttänyt kärsivän sietämään

jälleen elämää! Mutta Lilyn itsepaljastus riisti häneltä tämän

viimeisen toivon. Mainen impi on rannalla avuton sireeniä vastaan,

joka rakastaa saalistaan: sellaiset uhrit ajautuvat kuolleina

seikkailultaan.

Lily hypähti pystyyn ja tarttui häneen voimakkain käsin. "Gerty,

sinä tunnet hänet -- ymmärrät hänet -- sano minulle: jos menisin

hänen luokseen, jos kertoisin hänelle kaikki -- jos sanoisin: 'olen

kauttaaltaan huono -- haluan ihailua, kiihoitusta, rahaa' -- niin,

_rahaa!_ Se on häpeäni, Gerty -- ja se tiedetään, sitä puhutaan

minusta -- sitä miehet ajattelevat minusta --. Jos sanoisin kaiken

sen hänelle -- kertoisin hänelle koko jutun -- sanoisin valittaen:

'olen vaipunut alemmaksi alhaisinta, sillä olen ottanut, mitä he

ottavat, enkä ole maksanut, kuten he maksavat' -- oi, Gerty, sinä

tunnet hänet, voit puhua hänelle: jos kertoisin hänelle kaikki,

inhoisiko hän minua? Tai säälisikö hän minua ja ymmärtäisi ja

pelastaisi minut inhoamasta itseäni?"

Gerty seisoi kylmänä ja passiivisena. Hän tiesi, että hänen

koetushetkensä oli tullut, ja hänen sydänparkansa löi rajusti

kapinoiden kohtaloaan vastaan. Kuten synkkä virta lipuu ohitse

valoläikän alla, näki hänkin onnensa virtaavan ohi houkutuksen

alitse. Mikä esti häntä sanomasta: "Hän on kuten muutkin miehet?"

Hän ei loppujen lopuksi ollut niinkään varma Seldenistä! Mutta näin

menettelemällä olisi hän häväissyt omaa rakkauttaan. Hän saattoi

esittää hänet itselleen vain parhaimmassa valossa: hänen täytyi uskoa

hänet sellaisena kuin hän näki hänet oman intohimonsa korkeudesta.

"Niin, tunnen hänet; hän tahtoo auttaa sinua", sanoi Gerty, ja hetken

ajan Lily itki tuskaansa hänen rintaansa vasten.

Pienessä asunnossa oli vain yksi vuode, ja kumpikin asettui siihen

vierekkäin, kun Gerty oli auttanut Lilyä riisuutumaan ja saanut

hänet maistamaan lämmintä teetä. Kun valo oli sammutettu, makasivat

he vielä valveilla pimeässä, Gerty painautuen ahtaan sängyn reunaa

vasten välttääkseen koskettamasta vuodetoveriaan. Tietäen, ettei Lily

pitänyt hyväilyistä, hän oli jo aikoja sitten oppinut pidättämään

hyväilynhaluaan ystävätärtään kohtaan. Mutta tänä yönä jokainen hermo

hänen ruumiissaan vetäytyi pakoon Lilyn läheisyyttä: oli kiduttavaa

kuulla hänen hengitystään ja tuntea lakanan kohoavan sen mukaan. Kun

Lily kääntyi, pyyhkäisi yksi hiuskarva Gertyn poskea. Kaikki oli

hänessä lämmintä ja pehmeää ja tuoksuavaa: vieläpä hänen tuskansakin

vaikutti häneen kuten sadepisarat vaikuttavat katkenneeseen ruusuun.

Mutta kun Gerty makasi kädet ojennettuina pitkin ruumistaan,

tunsi hän nyyhkytystä viereltään, ja Lily ojensi kätensä, hapuili

ystävättärensä kättä ja piti siitä kiinni.

"Pidä minusta kiinni, Gerty, tai minä ajattelen kauheita", vaikeroi

hän; ja Gerty kietoi hiljaa käsivartensa hänen ympärilleen sovittaen

hänen päätään kainaloonsa kuten äiti asettelee rauhatonta lasta.

Näin viihdytettynä Lily makasi hiljaa ja hänen hengityksensä kävi

hiljaisemmaksi ja säännöllisemmäksi. Hänen kätensä yhä puristi Gertyn

kättä kuten karkoittaakseen pois pahat unet, mutta hänen sormiensa

ote höltyi, hänen päänsä vaipui syvemmälle suojapaikkaansa ja Gerty

tunsi, että hän nukkui.