Trenor oli työntänyt tuolin Lilyn ja oven välille. Hän heittäytyi
itse siihen ja nojasi taaksepäin katsoen Lilyyn.
"Sanon teille, mitä tahdon: Tahdon tietää tarkalleen, missä te ja
minä olemme. Totta vieköön, miehellä, joka kustantaa päivällisen, on
tavallisesti paikkansa pöydässä."
Lily kuohahti suuttumuksesta ja samalla hän oli masentunut.
"En käsitä, mitä te tarkoitatte -- mutta teidän täytyy ymmärtää, Gus,
etten minä voi jäädä puhelemaan kanssanne tähän aikaan --"
"Lempo soikoon, te käytte kyllin rohkeasti miesten asunnoissa
keskellä kirkasta päivää -- minua kummastuttaa, että te ette aina ole
niin riivatun tarkka sopivaisuudesta."
Näiden sanojen raakuus antoi hänelle huumauksen tunteen, mikä seuraa
lyöntiä. Rosedale oli siis puhunut -- sillä tavalla miehet puhuivat
hänestä --. Hän tunsi äkkiä heikkoutta ja avuttomuutta, sääliä
itseään kohtaan. Mutta koko ajan toinen puoli hänen olennostaan
terästi häntä kuiskaten hänelle hätäisen varoituksen, että jokainen
sana ja liike oli punnittava.
"Jos olette tuonut minut tänne herjataksenne --" hän alkoi.
Trenor naurahti. "Älkää puhuko roskaa. En halua herjata teitä. Mutta
miehellä on tunteensa -- ja te olette leikkineet minun tunteillani
liian kauan. Minä en alkanut tätä hommaa -- pysyin syrjässä ja pidin
radan selvänä toisille veijareille, kunnes te huomasitte minut
ja ryhdyitte työhön tehdäksenne minusta aasin -- se oli teille
helppoa se, liiaksikin helppoa. Siitä hämmennys -- se oli teille
liian helppoa -- te tulitte häikäilemättömäksi -- ajattelitte,
että voisitte kääntää minut nurin ja heittää katuojaan kuin tyhjän
kukkaron. Mutta lempo vieköön -- se ei ole puhdasta peliä: se on
pelisääntöjen vääristelemistä. Tietystikin minä tiedän mitä te
tahdoitte -- minun kauniita silmiäni ette jahdanneet -- mutta sanon
teille, Miss Lily, mitä olette saanut maksaa siitä, että olette
saanut minut ajattelemaan näin --"
Hän nousi asettaen olkapäänsä kuin hyökkäysasentoon ja astui Lilyä
kohti otsa punehtuen. Mutta Lily pysyi urheasti paikoillaan, vaikka
jokainen hermo käski hänen peräytymään Trenorin lähestyessä.
"Saan maksaa?" sammalsi Lily. "Tarkoitatteko, että olen teille
velkaa?"
Trenor naurahti jälleen. "Oh. En vaadi maksua rahassa. Mutta on
sellaistakin kuin puhdas peli -- ja rahan korko ja -- piru minut
vieköön, jos olen saanut teiltä edes yhtä katsetta --"
"Teidänkö rahanne? Mitä minulla on tekemistä teidän rahanne kanssa?
Te neuvoitte minua sijoittamaan omat rahani... varmaankin näitte,
etten ymmärtänyt raha-asioista mitään... Te sanoitte minulle, että
kaikki oli hyvin."
"Kaikki _oli_ hyvin -- se merkitsee, Lily: olette kaikkeen siihen
tervetullut osanottaja. Ja kymmenen kertaa enemmänkin. Pyydän vain
yhtä kiitossanaa teiltä."
Trenor oli yhä salaperäisempi ja suljetumpi. Ja Lilyn pelästynyt
olento tukahdutti hänen olentonsa toisen puolen.
"Minä _olen_ kiittänyt teitä; olen osoittanut, että olin kiitollinen.
Mitä te olette tehnyt enemmän kuin jokin ystävä tekisi, tai jokin
ottaisi vastaan ystävältä?"
Tämä herätti Trenorin ivahymyn.
"En epäile, että olette ottanut vastaan yhtä paljon ennenkin ja
sysännyt pois muut veijarit, kuten te niin mielellänne sysäätte
minut. Älkää katsoko minuun tuolla tavoin -- tiedän, etten puhu kuten
miehen luullaan puhuvan tytölle -- mutta, hitto vie, jollette pidä
siitä, niin voitte kyllä nopeasti tukkia suuni -- te tiedätte, että
olen hullaantunut teihin -- viis rahoista, niitä kyllä on enemmänkin
-- jos _se_ teitä kiusaa... Minä olen järjetön elukka, Lily -- Lily!
-- katsokaa suoraan minuun --"
Lilyn ympärillä kohosi nöyryytyksen meri -- laine tapasi lainetta,
niin että moraalinen häpeä yhtyi fyysilliseen pelkoon. Hänestä
näytti, että hänen itsekunnioituksensa olisi tehnyt hänet
haavoittumattomaksi -- että hänen oma häpeänsä saattoi kauhistuttavan
yksinäisyyden hänen ympärilleen.
Trenorin kosketus oli töytäys hänen uinuvaan tietoisuuteensa. Hän
peräytyi ylenkatseellisesti.
"Sanoin teille, etten ymmärrä -- mutta jos olen teille velkaa, niin
maksun saatte --"
Trenorin kasvot punehtuivat raivosta. Lilyn inhon ilmaus oli
herättänyt hänessä eloon alkuihmisen.
"Niin -- te lainaatte Seldeniltä tai Rosedalelta -- ja onnistutte
hullaannuttamaan heidät kuten olette hullaannuttanut minut! Jollette
-- jollette ole jo tehnyt muita sopimuksia -- ja minä olen ainoa,
joka on jätetty kylmään värjöttämään!"
Lily seisoi hiljaa, jähmettyneenä paikalleen. Sanat -- sanat olivat
pahempia kuin kosketus! Hänen sydämensä tykytys tuntui yli koko
ruumiin -- hänen kurkussaan, jäsenissään, toimettomissa käsissään.
Hänen katseensa tarkasteli epätoivoisesti ympäri huonetta -- se osui
soittokelloon, ja hän muisti, että hän saattoi kutsua apua. Niin,
mutta entä häväistys -- kauhistuttava kielenpieksäminen. Ei, hänen
täytyi päästä täältä yksin pois. Siinäkin oli jo kylliksi, että
palvelijat tiesivät hänen olevan talossa Trenorin kanssa -- ei saanut
olla mitään, mikä herättäisi arveluja hänen täältä lähtiessään.
Lily nosti päätään ja suuntasi viimeisen kirkkaan katseen Trenoriin.
"Olen täällä yksin teidän kanssanne", sanoi hän. "Mitä teillä on
sanottavaa vielä?"
Hänen hämmästyksekseen vastasi Trenor katseeseen tuijottaen häneen
äänettömästi. Viimeisen sanatulvan mukana oli tämän kiihko asettunut
jättäen hänet kylmäksi ja masentuneeksi. Oli kuin kylmä ilma olisi
haihduttanut hänen juomauhrinsa höyryt ja tilanne törrötti hänen
edessään mustana ja autiona kuin tulipalon rauniot. Vanhat tavat,
vanhat pidättymiset, perityn sivistyksen vaikutukset taltuttivat
villiintyneen mielen, jonka intohimo oli saanut pois uomistaan.
Trenorin katseessa oli vaarallisen pengermän partaalla heränneen
unissakävijän kauhistunut ilme.
"Menkää kotiin! Menkää pois täältä" -- sammalsi hän ja kääntyen
Lilystä poispäin hän astui takan luo.
Äkillinen vapautuminen pelostaan palautti Lilyn heti selvyyteen.
Trenorin tahdon äkillinen murtuminen sai hänet tarkistamaan asemaa
ja hän kuuli itsensä äänellä, joka oli hänen omansa, vaikkakin hänen
ulkopuolellaan, pyytävän Trenorin soittamaan palvelijaa, käskemään
toimittamaan hänelle ajurin ja saattamaan häntä vaunuihin, kun ne
saapuisivat. Miten tuo tarmo oli tullut häneen, sitä ei hän tiennyt.
Muta sisäinen ääni varoitti häntä lähtemästä talosta salakähmäisesti
ja antoi hänelle voimaa puhelemaan hallissa maleksivan palvelijan
kuullen kevyesti Trenorin kanssa ja käskemään hänen sanoa
tavanmukaiset terveiset Judylle, sillä aikaa kuin häntä värisytti
koko ajan sisäinen inho. Ulko-ovella, katu silmiensä edessä, hän
tunsi vapautuksen huumausta kuten vanki ensi kerran hengittäessään
raitista ilmaa. Mutta aivojen selkeys jatkui ja hänen huomiotaan
herätti Viidennen avenuen hiljaisuus, mikä johtui myöhäisestä
ajasta, ja hän huomasi miehen varjon -- oliko sen ääriviivoissa
jotakin puoleksi tuttua? -- mikä Lilyn astuessa vaunuihin kääntyi
vastakkaiselta nurkalta ja hävisi sivukadun hämäryyteen.
Mutta vaunujen pyöriessä eteenpäin tuli takaisku ja hänet ympäröi
kauhistuttava pimeys. "Minä en voi ajatella, en voi ajatella",
valitteli hän ja nojasi päänsä vaunujen tärisevää laitaa vastaan.
Hän tuntui vieraalta omasta itsestään, tai pikemminkin hänessä
oli kaksi olentoa, toinen, jonka hän oli aina tuntenut, ja uusi
kauhistuttava, johon hän huomasi olevansa kahlehdittu. Hän
oli kerran saanut käsiinsä _Eumenideen_ käännöksen, ja hänen
mielikuvituksensa oli vanginnut sen kohtauksen syvä kauhu, missä
Orestes tapaa oraakkelin luolassa leppymättömät vainoojattarensa
unessa ja saa nauttia hetken ajan lepoa. Niin, hänen raivottarensa
saattavat joskus nukkua, mutta aina ne ovat olemassa, aina noissa
pimeissä nurkissa, ja nyt ne olivat valveilla ja niiden siipien
raudankalske kuului hänen aivoissaan... Hän avasi silmänsä ja näki
katujen vilahtavan ohi -- tuttujen, mutta outojen katujen. Kaikki,
mitä hän näki, oli samaa ja kuitenkin muuttunutta. Suuri kuilu oli
asettunut tämän ja huomisen päivän välille. Kaikki mennyt näytti
yksinkertaiselta, luonnolliselta, päivänpaisteiselta -- ja hän oli
yksin pimeässä ja saastaisessa paikassa. -- Yksin! Yksinäisyys häntä
pelotti. Hänen katseensa osui kadun kulmauksessa olevaan valaistuun
kelloon ja hän näki viisarin osoittavan puolta kahtatoista. Vasta
puoli kaksitoista -- miten pitkältä yötä vielä oli! Ja hänen oli
vietettävä se yksin, vääntelehtimällä unettomana vuoteellaan. Hän
näki itsensä mustassa pähkinäpuuvuoteessa -- ja pimeys peloittaisi
häntä, ja jos hän jättäisi valot sammuttamatta, niin huoneen synkät
yksityiskohdat syöpyisivät iäksi hänen mieleensä. Hän oli aina
vihannut rouva Penistonin talossa olevaa huonettaan -- sen rumuutta,
sen luonteettomuutta, sitä, ettei siinä todellisuudessa ollut mikään
hänen omaansa.
Lily ei voinut kääntyä tätinsä puoleen. Heidän suhteensa oli yhtä
pintapuolinen kuin suhde tilapäiseen vuokralaiseen, jonka tapaa
porraskäytävässä. Mutta vaikkapa he olisivat olleet lähemmässäkin
kosketuksessa, oli mahdotonta ajatella, että rouva Peniston olisi
kyennyt tarjoamaan tukea tai ymmärtämystä sellaiseen kurjuuteen
kuin Lilyn. Joskin jaettu suru on vain puoli surua, niin ei sääli,
jota tuo surun ilmaiseminen herättää, ole suinkaan omansa sitä
lieventämään. Lily tarvitsi hiljaisuutta, joka ei ole yksinäisyyttä,
vaan henkeään pidättävää myötätuntoa.
Hän kavahti pystyyn ja katseli ohivilahtavia katuja. Gerty! -- He
lähenivät Gertyn kulmaa. Kun hän vain ennättäisi sinne ennenkuin
kirvelevä tuska raivaisi itselleen tien rinnasta huulille -- kun
hän vain voisi tuntea Gertyn syleilyn hänen ruumiinsa väristessä
pelosta, joka valtasi hänet! Hän työnsi katto-oven auki ja mainitsi
ystävättärensä osoitteen ajurille. Eihän ollut niin myöhä --
Gerty oli vielä varmaankin valveilla. Ja jollei hän olisikaan,
niin ovikellon ääni herättäisi hänet kyllä vastaamaan ystävänsä
avunpyyntöön.