XV.

Kun Lily heräsi, oli hän yksin sängyssä ja oli jo valoisaa.

Hän nousi istualleen hämmästyen ympäristönsä outoutta -- sitten

hän muisti kaikki ja hän katseli väristen ympärilleen. Kylmässä

valoviirussa, joka heijastui naapuritalon seinästä, hän näki

juhlapukunsa koreana kasana tuolilla. Syrjäänpannut hienoudet ovat

yhtä vastenmielisiä kuin juhlan jätteet ja Lilyn mieleen tuli,

että kotona hänen palvelustyttönsä piti huolta siitä, ettei hänen

tarvinnut nähdä sellaista. Hänen ruumiinsa oli kipeä väsymyksestä ja

Gertyn vuoteen ahtaudesta. Koko ajan hän oli rauhattomassa unessaan

ollut tietoinen siitä, ettei hänellä ollut liikkumisalaa, ja pitkä

ponnistus pysyä liikkumattomana sai hänet tuntemaan ikäänkuin hän

olisi viettänyt yönsä junassa.

Tämä fyysillinen epämukavuuden tunne tuli ensimmäisenä hänen

tajuntaansa. Sitten hän tajusi sen yhteydessä vastaavaa sielullista

masennusta, vielä sietämättömämpää kauhun tuomaa raukeutta kuin

oli ensimmäinen inhon puuska. Ajatus, että hänen oli herättävä

joka aamu tuo taakka rinnassaan, nosti hänen väsyneen mielensä

uusiin ponnistuksiin. Hänen oli keksittävä jokin keino miten

päästä liejusta, johon hän oli juuttunut: hänen toimintatarvettaan

eivät niinkään kiirehtineet tunnonsoimaukset kuin aamuajatusten

pelko. Mutta hän oli sanomattoman väsynyt, oli tuskallista

ajatella yhtenäisesti. Hän asettui jälleen pitkälleen, katsellen

ympäri köyhännäköistä huonetta, tuntien jälleen fyysillistä

vastenmielisyyttä. Korkeiden rakennusten väliin suljettu ulkoilma ei

tuonut ikkunan läpi raikkautta, kuuma höyry alkoi soida likaisissa

pattereissa ja kiehuvan veden porina tunkeutui oven raosta.

Ovi aukeni ja Gerty pukeutuneena ja hattu päässä toi kupin teetä.

Hänen kasvonsa olivat tuhruisen ja turpean näköiset synkässä

valaistuksessa ja hänen tumma tukkansa yhtyi huomaamatta hänen

hipiänsä väriin. Hän katsahti arasti Lilyyn kysyen häneltä

epävarmalla äänellä, miten hän jaksoi. Lily vastasi yhtä väkinäisesti

ja nousi juomaan teetä.

"Olin varmaankin liikarasittunut eilen illalla. Luulen, että sain

hermokohtauksen vaunuissa", sanoi hän, kun tee selvitti hänen

velttoja ajatuksiaan.

"Et voinut hyvin. Olen niin iloinen, että tulit tänne", vastasi Gerty.

"Mutta miten minä pääsen kotiin? Ja täti Julia --?"

"Hän tietää, soitin aikaisemmin, ja palvelustyttösi toi tavarasi.

Mutta etkö söisi jotain?"

Lily ei voinut syödä. Mutta tee virkisti häntä, niin että hän saattoi

nousta ja pukeutua. Oli helpotus, että Gertyn täytyi kiiruhtaa pois:

he suutelivat hiljaa, mutta siinä ei ollut jälkeäkään yöllisestä

liikutuksesta.

Kun Lily tuli kotiin, oli rouva Peniston kiihtynyt. Hän oli

lähettänyt hakemaan Grace Stepneytä ja otti lääkettä. Lily vastasi

tiedustelutulvaan parhaansa mukaan selittäen, että hän oli saanut

pyörtymiskohtauksen palatessaan Carry Fisherin kutsuista, ja peläten,

että hänen oli vaikea päästä kotiin asti, hän oli mennyt sen sijaan

Miss Farishin luo, jossa yön lepo oli virkistänyt häntä niin, ettei

hän tarvinnut lääkäriä.

Se oli helpotus rouva Penistonille, joka saattoi kääntää huomionsa

omaan vaivaansa, ja Lily sai neuvon mennä vuoteeseen, mihin hänen

tätinsä turvautui kaikissa fyysillisissä ja henkisissä vaivoissa.

Oman huoneensa yksinäisyydessä hän johtui tarkastelemaan tapahtumia.

Päivänvalossa ne esiintyivät ehdottomasti toisessa valossa

kuin yöllä. Siivekkäät raivottaret olivat nyt hiiviskeleviä,

kielitteleviä ystäviä, jotka kokoontuivat teelle. Mutta hänen

pelkonsa näytti pahemmalta, kun se oli täten saanut määrätymmän

muodon; ja sitäpaitsi hänen oli toimittava eikä hourailtava. Ensi

kertaa hän nyt pakotti itsensä laskemaan tarkoin sen summan, minkä

hän oli velkaa Trenorille; ja tulokseksi hän sai yhdeksän tuhatta

dollaria. Hän tunsi nyt, ettei pennikään siitä ollut hänen omaansa

ja että palauttaakseen itsekunnioituksensa hänen oli yhdellä kertaa

maksettava takaisin koko summa. Tottumattomuus täten hyvittämään

loukattuja tunteitaan antoi hänelle herpaisevan vähäpätöisyyden

tunteen. Hän totesi ensi kerran, että naisen arvo saattaa olla

tärkeämpi kuin hänen elämänsä.

Aamiaisen jälkeen, kun Grace Stepneyn vaaniva silmä ei ollut

näkemässä, Lily pyysi saada vaihtaa sanan tätinsä kanssa. He

nousivat vierashuoneeseen, missä rouva Peniston istui mustaan

satiininojatuoliinsa. Täällä hän oli uskonut asiansa tädilleen ne

harvat kerrat, jolloin hän sen teki. Tämän kauhu perhekohtausta

kohtaan antoi hänelle heltymättömyyden, jota suurinkaan

luonteenlujuus ei olisi voinut saada aikaan, kun se kerran oli

riippumaton kaikesta oikean tai väärän harkitsemisesta; ja tämän

tietäen Lily harvoin uskalsi käydä tuon heltymättömyyden kimppuun.

Hänestä ei koskaan yrittäminen ollut tuntunut vastenmielisemmältä

kuin tässä tilaisuudessa. Mutta hän oli turhaan etsinyt muita keinoja

päästäkseen sietämättömästä tilanteesta.

Rouva Peniston tarkasteli häntä arvostelevasti. "Värisi on huono,

Lily: tuo alituinen meno alkaa tuntua sinussa", sanoi hän.

Miss Bart näki, mistä päästä asiaan käsiksi. "En luule, että se on

sitä, täti Julia; minulla on ollut ikävyyksiä", vastasi hän.

"Aha", sanoi rouva Peniston, sulkien huulensa kuten suljetaan

rahakukkaro pyytäjältä.

"Olen pahoillani, että vaivaan teitä niillä", jatkoi Lily, "mutta

uskon todellakin, että eilisiltainen heikkouteni johtui osaksi

kiusallisista ajatuksista --"

"Minun olisi pitänyt sanoa, että Carry Fisherin keittäjätär kyllä

saattoi vaikuttaa siihen. Se on sama vaimo, joka oli Maria Melsonilla

v. 1891 -- sen vuoden keväänä, jolloin me menimme Aixiin -- ja

muistan syöneeni siellä päivällistä kaksi päivää ennen lähtöämme

merimatkalle ja tunteneeni varmasti, ettei kupariastioita oltu

puhdistettu."

"En luule syöneeni paljoa; en voi syödä enkä nukkua." Lily pysähtyi

ja jatkoi sitten äkkiä: "Seikka on se, täti Julia, että minulla on

velkoja."

Rouva Penistonin kasvot synkkenivät huomattavasti, mutta niistä ei

ilmennyt sitä kummastusta, jota Lily oli odottanut. Hän oli hiljaa ja

Lilyn täytyi jatkaa: "Olen tehnyt tyhmyyksiä --"

"Epäilemättä, hyvinkin suuria tyhmyyksiä", tokaisi rouva Peniston.

"Minun on mahdotonta käsittää, miten sinun tuloillasi ja ilman menoja

-- puhumattakaan niistä sievoisista lahjoista, joita olen aina

antanut sinulle --"

"Oi, olette ollut kovin antelias, täti Julia, en tule koskaan

unohtamaan hyvyyttänne. Mutta te ette ehkä täysin voi käsittää, mihin

kaikkeen naiselta menee nykypäivinä rahaa --"

"En käsitä, että _sinulla_ olisi muita menoja kuin vaatteisiisi ja

rautatiematkoihin. Toivon sinun olevan hyvin puetun; mutta maksoinhan

minä Celesten laskun puolestasi viime lokakuussa."

Lily epäröi: hänen tätinsä pettämätön muisti ei ollut koskaan ollut

haitallisempi. "Olitte mahdollisimman hyvä; mutta senjälkeen on minun

ollut hankittava joitakin kapineita --"

"Mitä? Vaatteitako? Paljonko olet kuluttanut? Näytä minulle lasku --

totisesti se nainen petkuttaa sinua."

"Oh, ei, sitä en luule: vaatteet ovat niin hirveästi kallistuneet; ja

niitä tarvitsee niin monta eri lajia."

"Näytä minulle lasku", toisti rouva Peniston.

Lily epäröi taas. Ensiksikin, madame Celeste ei ollut vielä

lähettänyt hänen laskuaan ja toiseksi, se oli vain osa siitä

summasta, jonka Lily tarvitsi.

"Hän ei ole vielä lähettänyt laskua talvitilauksistani, mutta

minä _tiedän_, että se on suuri. Ja sitten on vielä pari muuta

maksettavaa; olen ollut huolimaton ja varomaton -- pelottaa

ajatellakin, mitä minä olen maksamassa --"

Lily käänsi suloiset hämmentyneet kasvonsa rouva Penistonin puoleen,

turhaan toivoen, että se vaikuttaisi hänen omaan sukupuoleensa, kuten

se oli vaikuttanut miehiin. Mutta rouva Penistoniin se vaikutti

siten, että hän peräytyi pelokkaasti.

"Olet, Lily, todellakin kyllin vanha hoitamaan omat asiasi, ja

säikyteltyäsi minut kuoliaaksi hommillasi eilen illalla voisit

ainakin valita paremman ajan vaivataksesi minua tuollaisilla

asioilla." Rouva Peniston katsoi kelloon ja nieli lääketabletin.

"Jos olet Celestelle maksamassa toisen tuhannen, niin lähettäköön

hän laskun minulle", lisäsi hän, ikäänkuin lopettaakseen keskustelun

hinnalla millä hyvänsä.

"Olen kovin pahoillani, täti Julia. Minun on vaikeata vaivata teitä

tällaisella hetkellä, mutta minulla ei todellakaan ole valinnan varaa

-- minun olisi pitänyt puhua ennemmin -- minä olen maksamassa paljon

enemmän kuin tuhat dollaria."

"Paljon enemmän? Kaksiko? Hän on varmaankin petkuttanut sinua!"

"Sanoin teille, ettei ollut vain Celeste. Minulla -- on muitakin

laskuja -- kiireellisempiä -- ne on järjestettävä."

"Mutta mitä Herran nimessä sinä olet ostanut? Jalokiviäkö? Sinähän

olet menettänyt järkesi", sanoi rouva Peniston tiukasti. "Mutta

jos olet joutunut velkoihin, niin saat kärsiä seuraukset ja panna

säästöön kuukausittain tulosi, kunnes laskusi ovat maksetut. Jos

pysyt rauhallisesti kotona ensi kevääseen etkä matkustele ympäri

maata, niin ei sinulla ole mitään menoja ja varmaankin saat neljässä

tai viidessä kuukaudessa maksetuksi lopun veloistasi, jos minä maksan

nyt räätälisi."

Lily oli taas vaiti. Hän tiesi, ettei hän voinut toivoa saavansa

irti tuhattakaan dollaria rouva Penistonilta vetoamalla pelkästään

Celesten laskuun, sillä rouva Peniston tahtoisi selvittää pukulaskut

ja asettaa shekin suorastaan Lilyn räätälille eikä hänelle. Ja raha

oli kuitenkin saatava, ennenkuin määräpäivä oli ohi!

"Velat, joista puhun ovat -- toisenlaisia -- ne eivät ole

kauppalaskuja", alkoi hän hämillään, mutta rouva Penistonin ilme

pelästytti hänet ehkä jatkamasta. Mahtoiko hänen tätinsä epäillä

jotakin? Tuo ajatus joudutti tunnustusta.

"Asia on se, että olen pelannut jokseenkin paljon korttia -- bridgeä;

kaikki naiset pelaavat; myöskin naimattomat naiset -- sitä vaaditaan

heiltä. Joskus olen voittanut -- voittanut aika tavalla -- mutta

viime aikoina ei minulla ole ollut onnea -- ja tietenkään sellaisia

velkoja ei voi maksaa vähitellen."

Hän pysähtyi, sillä rouva Penistonin ilme oli hänen kuunnellessaan

jähmetyttävä.

"Korttia -- olet pelannut korttia rahasta? Onko se sittenkin totta:

kun minulle siitä puhuttiin, en tahtonut sitä uskoa. En halua kysyä,

onko kaikki se muukin kauhea, mitä olen sinusta kuullut, myöskin

totta; hermoillani on muutenkin kestämistä. Kun ajattelen, millaista

esimerkkiä sinulle on näytetty tässä talossa! Mutta luulen, että se

on entisen kasvatuksesi syy -- eihän kukaan tietänyt, mistä äitisi

haali ystävänsä. Ja hänen sunnuntainviettonsa oli skandaali -- mikäli

minä tiedän." Rouva Peniston pyörähti äkkiä ympäri. "Pelaatko sinä

sunnuntainakin korttia?"

Lilyn mieleen muistui muutamia sateisia sunnuntaita Bellomontissa ja

Dorseteilla.

"Olette kovin ankara minulle, täti. En ole koskaan todella välittänyt

korteista, mutta naimattomien naisten on vastenmielistä joutua

omahyväisen ja ylimielisen maineeseen ja niin helpostihan sitä joutuu

tekemään, mitä muut tekevät. Olen saanut tuntuvan opetuksen, ja jos

autatte minua tällä kertaa, niin lupaan --"

Rouva Peniston kohotti kätensä varoittaen. "Sinun ei tarvitse tehdä

mitään lupauksia. Kun tarjosin sinulle kodin, en sitoutunut maksamaan

sinun pelivelkojasi."

"Täti! Ettehän tarkoita, ettette tahdo auttaa?"

"Varmastikaan en tee mitään, joka saattaisi näyttää käytöksesi

suosimiselta. Jos todellakin olet velkaa räätälillesi, niin hänet

kyllä maksan -- mutta muuten en tunnusta olevani velvollinen

vastaamaan veloistasi."

Lily oli noussut ja seisoi kalpeana ja vavisten tätinsä edessä.

Ylpeys taisteli hänessä, mutta nöyryytys sai hänet huudahtamaan:

"Täti, minä menetän ihmisten suosion -- minä --" Mutta hän ei voinut

jatkaa. Jos hänen tätinsä oli jo niin julma peliveloistakin, niin

millä mielellä hän kuulisikaan totuuden kauheaa tunnustusta?

"Minun mielestäni sinä _olet jo menettänyt_ ihmisten suosion, Lily:

käytöksesi kautta enemmän kuin sen seurausten. Sanot ystäviesi

houkutelleen pelaamaan sinut kanssaan; no, heillekin on opetus yhtä

tarpeen. Heillä on ehkä varaa menettää hieman rahaa -- missään

tapauksessa en pane rahojani niiden maksamiseen. Ja nyt minun täytyy

pyytää, että jätät minut -- tämä kohtaus on ollut kovin rasittava,

ja minun on pidettävä huolta terveydestäni. Vedä verhot alas ja sano

Jenningsille, etten ota tänä iltana vastaan ketään muita kuin Grace

Stepneyn."

Lily meni huoneeseensa ja salpasi oven. Hän vapisi pelosta ja

vihasta -- raivottarien siipien suhina oli hänen korvissaan. Hän

kulki huoneessaan edestakaisin epäsäännöllisin askelin. Viimeinen

pelastusportti oli lukittu -- hän tunsi olevansa suljettu sisään, oma

häpeänsä kumppaninaan --.

Äkkiä hänen katseensa osui uunin reunakkeella olevaan kelloon.

Se näytti puoli neljää, ja hän muisti, että Selden tulisi hänen

luokseen neljän aikana. Hän oli aikonut käännyttää hänet pois niine

hyvineen, mutta nyt hänen sydämensä halasi nähdä häntä. Eikö Seldenin

rakkaudessa ollut pelastuksen lupaus? Maatessaan Gertyn vieressä

edellisenä yönä Lily oli ajatellut hänen tuloaan ja sitä suloutta,

kun saisi itkeä pois tuskansa hänen rinnallaan. Tietysti hän oli

aikonut selvittää asiansa, ennenkuin tapaisi häntä, -- hän ei ollut

todella koskaan epäillyt, ettei rouva Peniston auttaisi häntä. Ja

hän oli tuntenut kurjuutensa suurimmillaankin ollessa, että Seldenin

rakkaus ei voinut olla hänen viimeinen pakopaikkansa; olisi vain niin

suloista hakea siitä hetken ajaksi suojaa ja yrittää sitten uusin

voimin eteenpäin.

Mutta nyt Seldenin rakkaus oli hänen ainoa toivonsa, ja hänen siinä

onnettomana yksin istuessaan tuli ajatus uskoa asiansa hänelle niin

viekottelevaksi kuin virran juoksu itsemurhaajalle. Ensi syöksähdys

olisi hirveä -- mutta mikä siunaus siitä sitten seuraisikaan! Hän

muisteli Gertyn sanoja: "Tunnen hänet -- hän tahtoo auttaa sinua"; ja

hänen mielensä takertui niihin kuten sairas takertuisi parantavaan

pyhäinjäännökseen. Oi, jos Selden todellakin ymmärtäisi häntä --

jos hän tahtoisi auttaa häntä saamaan ehjäksi hänen särkyneen

elämänsä ja muodostamaan sen uuteen asuun, mihin ei jäisi jälkeäkään

entisestä! Selden oli aina saanut hänet tuntemaan, että hän on

paremman arvoinen, eikä hän koskaan tarvinnut kipeämmin sellaista

lohdutusta kuin nyt. Yhä uudelleen häntä arvelutti ajatus, että

hän tunnustuksellaan saattaisi vaaraan hänen rakkautensa, sillä

rakkautta hän tarvitsi -- siihen sisältyisi koko hehkuva halu koota

yhteen hänen itsekunnioituksensa erilliset pirstaleet. Mutta hän

palasi Gertyn sanoihin ja piti niistä kiinni. Hän oli varma siitä,

että Gerty tiesi Seldenin tunteet häntä kohtaan, ja hänelle ei ollut

koskaan selvinnyt, että Gertyn tunteet Seldeniä kohtaan olivat paljon

palavammat kuin hänen.

Neljän aikana hän oli salongissa: hän oli varma, että Selden olisi

täsmällinen. Mutta kello löi neljä -- hänen sydämensä löi kuumeisen

kiihkeästi. Hänellä oli aikaa tarkastaa uudestaan ahdistustaan ja

harkita jälleen, särkisikö hän luottamuksellaan Seldenin illusionin.

Mutta kun minuutit kuluivat, kävi tarve saada hänelle puhua asiansa

pakottavammaksi; hän ei voinut yksin kantaa kurjuutensa taakkaa.

Siitä tulisi ehkä turmiollinen hetki, mutta eikö hän voinut luottaa

kauneuteensa, joka saattaisi hänet onnellisesti Seldenin hellyyden

turviin. Mutta tunti kului ja Selden ei tullut. Epäilemättä jokin

oli häntä pidättänyt tai oli hän lukenut nelosen viitoseksi hänen

hätäisesti kirjoitetussa kirjeessään. Ovikellon soitto muutama

minuutti yli viiden vahvisti tämän otaksumisen ja sai Lilyn

tekemään nopean päätöksen kirjoittaa vasta selvemmin. Askelten

kaiku eteishallissa ja palvelijan ääni valoivat uutta tarmoa hänen

suoniinsa. Hän tunsi vielä kerran olevansa taipuisa ja voittamaton

satunnaisuuksien muovailija, ja muistellessaan, mikä mahti hänellä

oli Seldeniin, hän sai äkkiä luottamusta. Mutta kun salongin ovi

aukeni, tunsi hän sisääntulijassa Rosedalen.

Pettymys tuotti hänelle kipeää tuskaa, mutta kun suuttumus kohtalon

kömpelyyteen ja omaan huolimattomuuteen, kun ei ollut kieltänyt

päästämästä sisään muita kuin Seldenin, oli mennyt ohi, oli hän

jälleen oman itsensä herra ja tervehti Rosedalea ystävällisesti. Oli

ikävää, että Selden, jos hän tulisi, tapaisi tuon omituisen vieraan

hänen luonaan, mutta Lily oli mestari vapautumaan haitallisista

vieraista ja hänen nykyiselle mielelleen Rosedale näytti selvästi

syrjäytettävältä.

Rosedalen käsitys tilanteesta ilmeni hänelle muutaman minuutin

keskustelun kuluttua. Lily oli ottanut puheeksi Bryn herrasväen

kutsut ikäänkuin siten päästäkseen sen väliajan yli, kunnes Selden

ilmaantuisi, mutta Rosedale, asetuttuaan itsepäisesti teepöydän

ääreen kädet taskussa ja sääret hieman liian vapaasti ojennettuina,

antoi keskustelulle äkkiä persoonallisen käänteen.

"Aika hyvin järjestetty -- kylläkin. Tietysti oli yhtä ja toista,

mitä rouva Fisheriltä ei olisi voinut odottaa: samppanja ei ollut

kylmää ja pukuhuoneessa vaihtui vaatteita. Minä olisin kustantanut

hienompaa musiikkia. Mutta sehän on minun luonteen mukaista. Jos

tahdon jotakin, niin en kitsaile: minä en mene tiedustelemaan

kirjanpitäjältä ja sitten ihmettele, onko esine hintansa arvoinen. En

tyytyisi Bryn herrasväen kaltaisiin pitoihin; haluaisin jotakin, joka

näyttäisi helpommalta ja luontevammalta. Ja siihen tarvitaan juuri

kaksi asiaa, Miss Bart: rahaa ja naista, joka osaisi sitä käyttää."

Hän pysähtyi ja tutki Lilyä katseellaan tarkkaavaisesti, kun tämä oli

järjestävinään teekuppeja.

"Rahaa minulla on", jatkoi hän selvitellen kurkkuaan, "naista vain

kaipaan -- ja luulen, että minulla se onkin jo tiedossa."

Rosedale kumartui hieman eteenpäin pitäen kättään kävelykeppinsä

päässä. Hän oli nähnyt Ned Van Alstynen kaltaisten miesten tuovan

hattunsa ja keppinsä salonkiin ja hän ajatteli, että se antoi

tuttavallisen eleganssin vivahduksen hänen esiintymiselleen.

Lily oli ääneti, suu hienossa hymyssä ja hajamielisesti katsoen

Rosedalen kasvoihin. Todellisuudessa hän mietti, että kosiminen

kestäisi jonkun aikaa ja että Selden varmaankin ilmaantuisi,

ennenkuin hänen tarvitsisi antaa kieltävä vastaus. Hänen mietiskelevä

ilmeensä, joka ikäänkuin ilmaisi hänen taipuneen, vaikk'ei

vielä lopullisesti myöntyneen, näytti Rosedalesta kehoittavan

häntä rohkaisemaan mielensä. Hän ei olisi pitänyt vastustelua

todennäköisenä.

"Luulen, että se onkin minulla jo tiedossa", toisti hän naurahtaen,

mikä oli tarkoitettu vahvistamaan hänen itseluottamustaan.

"Tavallisesti _olen saanut_, mitä olen tahtonut elämässä, Miss Bart.

Tahdoin rahaa, ja olen saanut sitä enemmän kuin tiedän, miten sen

sijoittaa; ja nyt ei raha tunnu olevan mistään kotoisin, jollen

voi sitä käyttää oikean naisen hyväksi. Tahtoisin saada aikaan

sillä sen, että vaimoni saisi tuntemaan rinnallaan kaikki naiset

pieniksi. En kitsastelisi rahaa, mitä siihen tarvittaisiin. Mutta

kaikki naiset eivät voi sitä tehdä. Luin eräästä kirjasta naisesta,

joka tahtoi kultasormuksia tai jotain sellaista, ja pojat kantoivat

niitä hänelle, mutta hän sortui niihin: ne tappoivat hänet. No,

siinä on kyllä totta: jotkut naiset näyttävät kiusaantuneilta

jalokiviensä taakan alla. Mutta minä haluan sellaista naista, joka

tahtoo pitää päänsä sitä pystymmässä, mitä enemmän minä koristan sen

timanteilla. Ja kun katsoin teihin toissa iltana Bryn herrasväellä,

kun esiinnyitte yksinkertaisessa valkoisessa puvussa ja olitte sen

näköinen kuin olisi ollut kruunu päässänne, sanoin itsekseni: 'Totta

totisesti, jos hänellä olisi sellainen, niin hän kantaisi sitä kuin

olisi se kasvanut häneen!'"

Lily oli yhä ääneti ja Rosedale jatkoi innostuen aiheeseensa:

"Sanokaa, mistä johtuu, että tämänlaiset naiset ovat suuremman

arvoisia kuin kaikki muut yhteensä? Jos nainen alkaa olla

välittämättä koristeistaan, niin on se sen merkki, että hän haluaa

parempaa kuin muilla on -- ja niin on kaiken muunkin laita. Te

tiedätte, mitä minä tarkoitan -- tiedätte, että vain koreat esineet

ovat arvottomia. No niin, haluaisin, että vaimoni kykenisi pitämään

varmasti omanaan sitä, mitä hän haluaa. Tiedän, että rahaan liittyy

eräs jokapäiväinen seikka: se, että ajattelee sitä. Mutta minun

vaimoni ei tarvitsisi koskaan tehdä sitä." Hän pysähtyi ja lisäsi

sitten: "Arvaan teidän tietävän, ketä naista minä pidän silmällä,

Miss Bart."

Lily nosti päätään ilostuen hieman tuosta vetoumuksesta. Hänen

ajatustensa sekamelskankin läpi oli Rosedalen miljoonien

kilahduksella hieman viekoitusvoimaa. Ah, ne kyllä riittäisivät

hänen onnettoman velkansa maksuksi! Mutta niiden omistaja tuli yhä

vastenmielisemmäksi Seldenin tuloa odotellessa. Vastakohta oli liian

jyrkkä: Lily saattoi tuskin pidättää hymyä, jota se herätti. Hän

päätti, että suoruus olisi paras.

"Jos tarkoitatte minua, Mr. Rosedale, niin olen hyvin kiitollinen,

se on minulle hyvin imartelevaa: mutta minä en tiedä, mikä teidät on

aiheuttanut ajattelemaan --"

"Ah, jos tarkoitatte, ettette ole hullaantumiseen asti rakastunut

minuun, niin minulla on kyllä sen verran tajuntaa jäljellä, että

huomaan sen. Enkä puhukaan teille ikäänkuin sitä olisitte --

otaksun tuntevani sen puheentavan, joka sopii näihin oloihin. Te

ette ole kovin ihastunut minuun, mutta te olette ihastunut loistoon

ja aistikkuuteen ja huvituksiin ja siihen, että pääsette ikävistä

vekseliasioista. Te pidätte hauskuudesta, mutta ette mielellänne näe

siitä vaivaa, ja minä ehdotan, että saan huolehtia hauskuudesta ja

nähdä siitä vaivaa."

Hän pysähtyi, ja Lily vastasi jäätävä hymy huulillaan: "Erehdytte

yhdessä kohdassa, Mr. Rosedale: kaikesta, mistä nautin, olen valmis

näkemään myöskin vaivaa."

Hän puhui siinä tarkoituksessa, että saisi Rosedalen näkemään, että,

jos tämä koetti näillä sanoillaan vihjata hänen yksityisasioihinsa,

hän olisi valmistunut torjumaan ne. Mutta joskin Rosedale käsitti

hänen tarkoituksensa, ei se saattanut häntä hämilleen, ja Rosedale

jatkoi samassa äänilajissa: "Tarkoitukseni ei ollut loukata. Suokaa

anteeksi, jos olen puhunut liian yksinkertaisesti. Mutta, miksi

ette ole minua kohtaan suora? Miksi käytätte noin kömpelöä temppua?

Muistatte, että on ollut aikoja, jolloin olitte tukalassa asemassa --

helkkarin tukalassa asemassa -- ja naisen vanhetessa ja tapahtumien

kulkiessa kulkuaan hänen haluamansa asiat pyrkivät kulkemaan hänen

ohitseen eivätkä tule takaisin. En tahdo sanoa, että se olisi lähellä

teitä, mutta te olette saanut maistaa ikävyyksiä, joita teidän

kaltaisenne naisen ei olisi pitänyt koskaan tulla tuntemaan, ja

minun tarjoukseni tarkoittaa, että voitte kääntää niille ainaiseksi

selkänne."

Lilyn kasvoihin nousi puna. Rosedalen tarkoitus oli päivänselvä,

ja antaa sen toteutua vastustelematta oli turmiollinen heikkouden

tunnustus, kun taas sitä liian avoimesti vastustamalla joutuisi

vaaraan suututtaa Rosedale vaarallisella hetkellä. Suuttumus väreili

Lilyn huulilla. Mutta sitä tukahdutti salainen ääni, joka varoitti

häntä riitaantumasta Rosedalen kanssa. Tämä tiesi liian paljon

hänestä, ja tälläkin hetkellä, jolloin Rosedalelle oli tärkeää

esiintyä parhaassa valossaan, hän ei arkaillut antamasta Lilyn nähdä,

miten paljon hän tiesi. Miten hän sitten käyttäisikään valtaansa,

kun Lily olisi ylenkatseellaan antanut siihen aiheen? Lilyn koko

tulevaisuus saattoi riippua siitä tavasta, millä hän vastaisi

hänelle: hänen oli pysähdyttävä ja harkittava sitä, kuten hengästynyt

pakolainen pysähtyy teiden risteykseen ja koettaa kylmästi harkita,

mille tielle hän lähtisi.

"Olette aivan oikeassa, Mr. Rosedale. Minä _olen_ ollut tukalassa

asemassa ja olen teille kiitollinen, että tahdotte vapauttaa

minut siitä. Ei ole aina helppoa olla aivan riippumaton ja oman

arvonsa tunteva, kun on köyhä ja elää rikkaiden parissa. Olen ollut

huolimaton raha-asioissani ja minulla on ollut ikävyyksiä laskujeni

kanssa. Mutta olisin itsekäs ja kiittämätön, jos siitä syystä

ottaisin vastaan kaikki, mitä tarjootte, voimatta omasta puolestani

mitään muuta kuin haluta päästä vapaaksi ikävyyksistäni. Teidän

täytyy suoda minulle aikaa -- aikaa ajatella hyvyyttänne -- ja sitä,

mitä minä voin antaa teille sitä vastaan --"

Lily ojensi viehättävin liikkein kätensä hyvästiksi. Rosedale nousi

tottelevasti hieman punastuneena odottamattomasta menestyksestään

ja rotunsa tavoin tottuneena mukautumaan siihen, mitä oli

tarjolla, kiiruhtamatta liiaksi kiristämään enempää. Hänen

nopeassa taipuvaisuudessaan oli jotakin, joka peloitti Lilyä; hän

näki siinä kärsivällisyyden patoutuneen voiman, joka taltuttaisi

voimakkaimmankin tahdon. Mutta he olivat joka tapauksessa eronneet

ystävällisesti, ja Rosedale oli lähtenyt talosta kohtaamatta Seldeniä

-- Seldeniä, jonka itsepintainen poissaolo sai Lilyn uudelleen

hätääntymään. Rosedale oli viipynyt yli tunnin, ja Lily tunsi,

ettei Seldenin tulosta ollut enää toivoakaan. Tämä tietystikin

kirjeellisesti selittäisi poisjääntinsä; iltaposti toisi kirjeen

häneltä. Mutta Lilyn täytyi jättää tunnustuksensa tuonnemmaksi, mikä

sattui raskaasti hänen uupuneeseen mieleensä.

Isku kävi yhä raskaammaksi, kun iltaposti ei tuonutkaan

hänelle kirjettä ja hänen oli noustava huoneeseensa viettämään

yksinäistä yötä -- yhtä julmaa ja unetonta kuin hänen kidutettu

mielikuvituksensa oli loihtinut esille Gertyn luona. Hän ei ollut

koskaan oppinut elämään omien ajatustensa parissa.

Päivänsarastus karkoitti mielikuvien joukon ja selvensi hänelle, että

hänen oli saatava Seldeniltä tietoja vielä aamupäivällä. Mutta päivä

kului Seldenin kirjoittamatta tai tulematta itse. Lily pysyi kotona

syöden aamiaisen ja päivällisen yksin tätinsä kanssa, joka valitti

sydäntään ja jonka puhelu oli jäätävän kylmää. Rouva Peniston meni

hyvin aikaisin levolle, ja hänen mentyään Lily istui ja kirjoitti

kirjeen Seldenille. Hän oli soittamaisillaan kirjeenviejää, kun hänen

katseensa osui iltalehden uutiseen: "Mr. Lawrence Selden oli niiden

matkustajien joukossa, jotka lähtivät tänään iltapäivällä Havannaan

ja Länsi-Intiaan."

Hän laski sanomalehden pois ja istui liikahtamatta tuijottaen

kirjeeseensä. Nyt hän ymmärsi, ettei Selden tulisi koskaan, että hän

oli lähtenyt, koska hän pelkäsi, että hän saattaisi muuten tulla.

Lily nousi ja käyden huoneen poikki hän tarkasteli kauan itseään

kirkkaassa peilissä. Hänen kasvojensa viirut näkyivät hirveän

selvästi -- hän näytti vanhalta. Ja kun nainen näyttää itsestään

vanhalta, niin miltä hän näyttääkään muista? Hän kääntyi pois ja

alkoi kulkea huoneessa edestakaisin. Äkkiä hän huomasi, että kynä,

jolla hän oli kirjoittanut Seldenille, oli yhä aukinaisen mustetolpon

suulla. Hän istuutui jälleen ja kirjoitti nopeasti kuoreen Rosedalen

osoitteen. Sitten hän otti paperiarkin ja istui sen ääressä kynä

kädessä. Oli ollut kylläkin helppo kirjoittaa päivänmäärä ja "Paras

Herra Rosedale", mutta sitten hänen ajatuksensa pysähtyivät. Hän

aikoi pyytää häntä tulemaan, mutta hän ei löytänyt sanoja. Vihdoin

hän alkoi: "Olen ajatellut --" sitten hän laski kynän pois ja istui

kyynäspäihinsä nojaten ja peittäen kasvonsa käsiinsä.

Äkkiä hän hypähti ylös kuullessaan ovikellon soivan. Ei ollut

myöhä -- kello oli tuskin kymmentä -- ja saattoi vielä tulla kirje

Seldeniltä -- tai sana -- tai hän saattoi olla itse oven takana!

Uutinen hänen lähdöstään saattoi olla erehdys -- saattoi löytyä

toinenkin Lawrence Selden, joka oli lähtenyt Havannaan -- kaikki

nämä mahdollisuudet ennättivät liikkua hänen ajatuksissaan ja saada

hänet vakuutetuksi siitä, että hän saisi lopultakin nähdä ja kuulla

Seldenistä, kunnes salongin ovi aukeni ja sisään astui palvelija,

joka toi sähkösanomaa.

Lily avasi sen vapisevin käsin ja luki Bertha Dorsetin nimen

seuraavan ilmoituksen alla: "Matkustamme odottamatta huomenna. Tule

mukaan Välimerenmatkalle."