XII.

Miss Bart oli todella kasvatettu kierolla tavalla, eikä, yksikään

hänen arvostelijoistaan olisi tuntenut sitä elävämmin kuin hän.

Mutta hänellä oli turmiollinen tunne siitä, että häntä väijyi toinen

kovan onnen potkaus toisen jälkeen, huomaamatta koskaan oikeaa tietä

ennenkuin oli liian myöhäistä lähteä kulkemaan sitä.

Lily, joka ei sovittanut itseensä ahtaita ennakkoluuloja, ei ollut

kuvitellut, että hänen rahanhankkimisensa Gus Trenorin kautta tulisi

koskaan järkyttämään hänen rauhaansa. Ja asia näyttikin itsessään

jokseenkin viattomalta, mutta se oli ilkeämielisten selitysten vuolas

lähde. Kun hän oli tyydyttänyt rahantuhlaamishalunsa, kävivät nämä

selittelyt yhä äänekkäämmiksi, ja Lily, joka saattoi olla ankaran

johdonmukainen viedessään vastoinkäymistensä syyt toisten tiliin,

puolusteli itseään sillä ajatuksella, että kaikki hänen ikävyytensä

johtuvat Bertha Dorsetin vihamielisyydestä. Tämä vihamielisyys oli

kuitenkin ilmeisesti haihtunut, kun ystävyys molempien naisten

välillä oli uudistunut. Lilyn käynnistä Dorseteilla oli ollut

seurauksena, että he huomasivat voivansa olla toisilleen hyödyksi,

ja sivistyneet vaistot ovat kyllin ovelia huomatakseen, että on

parempi käyttää hyödykseen vastustajaansa kuin häiritä häntä. Rouva

Dorset oli itse asiassa joutunut sydämenasioissa uusiin kokeiluihin,

joiden kukoistavana uhrina oli rouva Fisherin viimeinen valloitus,

Ned Silverton. Ja sellaisina hetkinä hän tunsi, kuten Judy Trenor oli

kerran huomauttanut, pakottavaa tarvetta kääntää miehensä huomion

toisaalle. Dorset oli yhtä vaikea huvitettava kuin villi-ihminen,

mutt'ei hänenkään itsekylläisyytensä kestänyt Lilyn taidon edessä,

tai oli tämä erikoisen sopiva taltuttamaan vaikeaa itsekkyyttä.

Lilyn kokemus Percy Grycestä oli hänelle hyvänä tukena hallitessaan

Dorsetin mielialaa, ja joskin miellyttämishalu oli vähemmän kiihkeä,

niin opettivat hänen asemansa vaikeudet tekemään enemmän pienemmistä

etuisuuksista.

Tuttavallisuus Dorsetin kanssa ei näyttänyt vähentävän

aineellisia vaikeuksia. Rouva Dorsetilla ei ollut Judy Trenorin

tuhlaavaisuusmielijohteita, eikä Dorsetin ihailu näyttänyt ilmenevän

raha-asioissa, varoipa Lilykin uudistamasta kokemuksiaan tähän

suuntaan. Dorsetien ystävyydestä hän vain toivoi tällä hetkellä

seuraelämän hyväksymistä. Hän tiesi, että hänestä alettiin puhua;

mutta tämä ei häntä hälyyttänyt kuten se hälyytti rouva Penistonia.

Hänen seurapiirissään sellainen ystävyyssuhde ei ollut tavatonta, ja

kauniin naisen, joka flirttaili naineen miehen kanssa, otaksuttiin

olleen siihen etujensa pakottaman. Trenor itse hänet peloitti

luotaan. Heidän kävelyretkensä Puistossa ei ollut onnistunut. Trenor

oli nainut nuorena, ja senjälkeen hän ei ollut keskusteluissaan

naisten kanssa tavannut oikeaa sävyä. Hän oli ensin joutunut hämille

ja sitten häntä oli suututtanut huomatessaan aina joutuneensa

takaisin lähtökohtaan, ja Lily tunsi, että hän kadotti vähitellen

aseman herruuden. Trenor oli todellakin mahdottomalla tuulella.

Huolimatta ystävyydestään Rosedalen kanssa häneenkin oli jokseenkin

tuntuvasti koskenut arvopaperien lasku; hänen talousmenonsa

rasittivat häntä ja hän näytti joka taholla kohtaavan tahtonsa

itsepintaista vastustamista, kun häntä tähän saakka oli onni seurannut

kuin itsestään.

Rouva Trenor oli vielä Bellomontissa pitäen kaupunkiasuntoa avoinna

ja pistäytyen siellä silloin tällöin tunnustelemassa maailmaa.

Lupa-ajan päätyttyä hän ei ollut enää kiusannut Lilyä tulemaan

Bellomontiin ja kun he aluksi tapasivat kaupungissa, luuli Lily

huomaavansa kylmyyden vivahdusta hänen käytöksessään. Oliko se vain

mielipahan ilmausta Lilyn huomaamattomuudesta häntä kohtaan vai

olivatko hälyyttävät huhut tulleet hänen korviinsa? Jälkimmäinen

olettamus näytti mahdottomalta, mutta Lily ei kuitenkaan voinut

vapautua epämieluisasta tunteesta. Jos missään, niin Judy Trenorin

ystävyydessä olivat hänen häilyvät sympatiansa löytäneet tukevan

pohjan. Hän uskoi tämän ystävyyden vilpittömyyteen, vaikkakin

se joskus ilmaantui itsekkäällä tavalla, ja hän varoi tarkoin

saattamasta sitä vaaranalaiseksi. Mutta tätä huomioonottamatta hän

oli tarkoin tietoinen tavasta, jolla tuollainen vieraantuminen

vaikuttaisi häneen. Se seikka, että Gus Trenor oli Judyn mies, oli

ajoittain suurin syy siihen, että hän ei pitänyt Trenorista ja että

hän harmitteli sitä kiitollisuudenvelkaa, johon Trenor oli saattanut

hänet.

Päästäkseen epäilyistä rauhaan Miss Bart ehdotti heti uuden

vuoden jälkeen, että hän tulisi Bellomontin kutsuihin. Hän oli

huomannut, että suuressa seurassa hän olisi suojattu Trenorin

tungettelevaisuudelta, ja rouva Trenorin sähkösanoma "tule kaikin

mokomin" näytti vakuuttavan, että hän oli yhtä tervetullut kuin

tavallisesti.

Judy otti hänet ystävällisesti vastaan. Suurten kutsujen huolet

veivät aina voiton persoonallisista tunteista, eikä Lily nähnyt

mitään muutosta emäntänsä käytöksessä. Siitä huolimatta hän huomasi

pian, ettei hänen kokeilunsa Bellomontiin tulolla ollut määrätty

onnistumaan. Kutsutut olivat sellaista väkeä, joka ei pelaa bridgeä,

ja kun rouva Trenorilla oli tapana ryhmittää kaikki sellaiset

"siivot" samaan luokkaan, niin hän tavallisesti kutsui heidät

yhdessä katsomatta heidän muihin ominaisuuksiinsa. Seurauksena oli

yhteensopimaton ryhmä henkilöitä, joilla ei ollut muuta yhteistä

kuin se, etteivät he pelanneet bridgeä, ja hankauksia edisti tässä

tapauksessa vielä huono ilma ja isännän ja emännän huonosti salattu

ikävystyminen. Sellaisissa tapauksissa Judy tavallisesti tahtoi

antaa Lilyn tehtäväksi sovittaa erimieliset ainekset, ja Miss Bart

olettaessaan, että häneltä odotettiin sellaista, palvelusta, ryhtyi

siihen tavallisella innollaan. Mutta jo alussa hän huomasi nenäkästä

vastustusta pyrinnöilleen. Jos rouva Trenorin suhtautuminen häntä

kohtaan olikin muuttumaton, niin osoittivat muut naiset hänelle

jonkinlaista kylmyyttä. Sellaiset tilapäiset terävät vihjaukset

kuin "teidän ystävänne Bryn herrasväki" tai "se pikku juutalainen,

joka osti Greinerin talon -- joku sanoi meille teidän tuntevan

hänet, Miss Bart", -- osoittivat Lilylle, että hän oli joutunut sen

seurapiirin osan epäsuosioon, joka, vaikkakin vähimmin myötävaikutti

sen hauskuuteen, on ottanut oikeudekseen määrätä, millaista tuo

hauskuutus oli oleva. Vihjaus oli viatonta laatua, ja vuosi takaperin

Lily olisi hymyillyt sille luottaen siihen, että hänen persoonallinen

viehätyksensä tekisi tyhjiksi kaikki ennakkopäätelmät häntä vastaan.

Mutta nyt hän oli tullut herkemmäksi arvostelulle ja vähemmän

luotti kykyynsä tehdä se tyhjäksi. Sitäpaitsi hän tiesi, että jos

Bellomontin naiset julkenivat arvostella julkisesti hänen ystäviään,

niin todisti se, etteivät he arkailleet asettamasta häntä samanlaisen

kohtelun alaiseksi hänen selkänsä takana. Hermostunut pelko, ettei

vain Trenorin käytöksessä ollut jotakin, joka näyttäisi oikeuttavan

heidän paheksumisensa, sai hänet etsimään kaikenlaisia tekosyitä

karttaakseen häntä, ja Lilyllä oli Bellomontista lähtiessään tunne

siitä, että hän oli epäonnistunut siellä kaikissa yrityksissään.

Kaupungissa hän sai puuhaa, jolla sillä hetkellä oli se onnellinen

vaikutus, että se karkoitti ahdistavat ajatukset. Percyn herrasväki

oli pitkällisen väittelyn jälkeen ja huolellisesti neuvoteltuaan

vastahankittujen ystäviensä kanssa päättänyt panna toimeen suuret

kutsut. Rouva Fisher, jolle he olivat uskoneet puuhan johdon, oli

päättänyt, että _tableaux vivants_ -- elävät taideteokset -- ja

komea musiikki olivat ne kaksi syöttiä, jotka näyttivät enimmän

vetävän saalista puoleensa, ja pitkien neuvottelujen jälkeen hän

oli saanut tusinan hienoja naisia näyttämään itseään kuvasarjassa,

jota järjestämään hän oli saanut -- mikä oli ihmeellinen saavutus --

etevän muotokuvamaalarin Paul Morpethin.

Lily oli sellaisissa tilaisuuksissa oikeassa elementissään. Morpethin

johdolla hänen vilkas plastillinen taipumuksensa, joka ei tähän

saakka ollut saanut parempaa ravintoa kuin vaatteiden sommittelemista

ja verhoilua, löysi innokkaan ilmaisumuodon verhojen asettelemisessa,

asentojen tutkimisessa, valojen ja varjojen vaihteluissa. Hänen

dramaattisen vaistonsa herätti aiheiden valinta, ja historiallisten

pukujen uhkeat esitykset saivat liikkeelle mielikuvituksen, jolla

oli kirkkaan taiteellisen näkemyksen voima. Mutta suurinta ihastusta

tuotti hänelle oman kauneutensa esiintyminen uudessa valossa:

nähdessään, ettei hänen sulonsa ollut pelkkä kiinteä ominaisuus,

vaan aines, joka loi kaikki liikutukset viehätyksen ja sulon uusiksi

muodoiksi.

Rouva Fisherin toimet olivat onnistuneet ja seurapiiri, yllätettynä

laimeana hetkenä, lankesi rouva Bryn vieraanvaraisuuden houkutuksiin.

Vastusteleva vähemmistö joutui unhotuksiin tungoksessa; ja

katselijakunta oli ehkä yhtä loistava kuin näytelmäkin.

Lawrence Selden kuului niihin, jotka olivat antautuneet siihen

mitä esitettiin. Jos hän ei usein menetellyt sen seuraelämän

väitteen mukaan, että mies voi mennä sinne, minne häntä haluttaa,

niin oli se siksi, että hän oli aikoja sitten oppinut löytämään

hupinsa pääasiassa samoinajattelevien pikku ryhmästä. Mutta hän

nautti näytelmävaikutuksista eikä ollut tunteeton sille osalle,

mikä rahalla oli niiden esittämisessä. Bryn herrasväkeä ei voinut

syyttää siitä, että he kuluttivat rahojaan typerällä tavalla. Heidän

vastarakennettu talonsa, miten siltä sitten saattoikaan puuttua

kodikkuutta, oli ehkä yhtä sopiva juhlatilaisuuksia varten kuin

jokin noista ulkoilmajuhlahalleista, joita italialaiset arkkitehdit

rakentavat yht'äkkiä ruhtinasten pitoja varten. Tuo tilapäisyys

ilmeni todellakin räikeällä tavalla. Koko näyttämölleasetus oli niin

juurivalmistunutta, niin nopeasti esiinloihdittua, että teki mieli

koskettaa marmoripylvästä päästäkseen selville siitä, etteivät ne

olleet kartongista, istuutua johonkin damaskipäällyksiseen kullattuun

nojatuoliin ollakseen varma siitä, etteivät ne olleet maalatut

seinälle.

Selden, koeteltuaan erästä tuollaista istuinta, tarkasteli

tanssihuoneen eräästä nurkasta näyttämöä vilpittömällä nautinnolla.

Vieraat, noudattaen tuota koristusvaistoa, joka vaatii hienoja pukuja

hienoon ympäristöön, olivat pukeutuneet pikemminkin silmälläpitäen

rouva Bryn ympäristöä kuin häntä itseään. Suunnattoman huoneen

täytti, vaikk'ei tungokseen asti, yleisö, jonka kallisarvoiset

vaatteet ja jalokiviä hohtavat hartiat olivat sopusoinnussa

koristeltujen seinien ja loistavan venetsialaisen katon kanssa.

Huoneen toiseen päähän oli rakennettu näyttämö etukaaren taakse, jota

verhosivat vanhan damaskin poimut.

Gerty Farish oli Seldenin vieressä antautunut liikoja arvostelematta

katselemisen iloon, mikä oli niin suututtavaa Miss Bartin hienommalle

maulle. Mahdollisesti myöskin Seldenin läheisyys jotenkin vaikutti

hänen serkkunsa mielihyvään.

"Eikö ollut kiltisti tehty Lilyltä, että hän toimitti minulle kutsun?

Tietysti ei Carry Fisherin mieleen olisi juolahtanut panna minun

nimeäni kutsuluetteloon, ja mieleni olisi ollut niin paha, jos olisin

jäänyt näkemättä kaikkea tätä -- ja erikoisesti Lilyä itseään.

Joku kertoi minulle, että katto oli Veroneselta. Se on minusta

hyvin kaunis, mutta hänen naisensa ovat hirveän jokapäiväisiä,

jumalattariako? Olkoot, voin vain sanoa, että jos he olisivat olleet

kuolevaisia ja heidän olisi pidettävä korsetteja, niin se olisi ollut

heille parempi. Minusta meidän naiset ovat paljon sievempiä. Ja tämä

huone on ihmeen sopiva -- jokainen esiintyy täällä edukseen! Oletko

koskaan nähnyt tuollaisia jalokiviä! Katsopas rouva Dorsetin helmiä

-- minusta niistä pienin maksaisi meidän tyttöklubimme vuosimenot.

Eipä siltä, että minulla olisi klubista valittamista; jokainen on

ollut niin ihmeen hyvä. Kerroinko sinulle, että Lily antoi meille

kolmesataa dollaria? Eikö se ollut suurenmoista häneltä? Ja sitten

hän keräsi joukon rahaa tuttaviltaan -- rouva Bry antoi meille

viisisataa ja Mr. Rosedale tuhat. Toivoisin, ettei Lily olisi niin

hyvä Rosedalelle, mutta hän sanoo, ettei hyödytä mitään olla hänelle

ynseä, kosk'ei Rosedale näe erotusta. Lily ei todellakaan voi

sietää toisten tunteiden loukkaamista -- mieltäni niin pahoittaa,

kun kuulen häntä sanottavan kylmäksi ja itserakkaaksi! Niin eivät

klubin tytöt sano hänestä. Tiedätkö, että hän on ollut siellä minun

kanssani kahdesti? -- niin, Lily! Ja sinun olisi pitänyt nähdä heidän

silmänsä! Eräs heistä sanoi, että hänen näkemisensä korvasi päivää

maalla. Ja hän istui siellä ja puheli heidän kanssaan aivan kuin

jos se olisi ollut hänelle yhtä mieluista kuin heille. He ovatkin

kyselleet jälkeenpäin, milloin hän tulee takaisin; ja hän on luvannut

tulla!" --

Miss Farishin puhelu katkesi äkkiä, kun väliverho nousi ensimmäistä

taulua varten, joka esitti nymfiryhmää tanssimassa kukilla

sirotetulla nurmikolla Botticellin Kevään rytmillisissä asennoissa.

_Tableaux vivants_'ien vaikutus ei riipu ainoastaan onnellisesta

valon käytöstä ja harsojen sommittelusta, vaan vastaavasta henkisen

näkemyksen tilasta. Vastahakoiselle mielelle ne pysyvät, kaikesta

taiteen avusta huolimatta, vahatöiden korkeampana lajina, mutta

alttiille mielelle ne voivat antaa välkähdyksiä todellisuuden ja

mielikuvituksen välillä olevasta taikamaailmasta. Selden kuului

tähän ryhmään. Rouva Bryn "tauluista" ei puuttunut mitään niistä

ominaisuuksista, jotka saavat aikaan tällaisia illusioneja ja

Morpethin järjestämänä taulut seurasivat toisiaan rytmillisesti

kuin loistavassa friisissä, jossa elävän ihmisruumiin ohivilahtavat

piirteet ja nuorten silmien liikkuva valo lisäsi plastillista

sopusointua kadottamatta elämän viehätystä.

Kohtaukset oli otettu vanhoista mestareista, ja osanottajat

oli valittu viisaasti heidän tyyppeihinsä sopivaa luonnetta

silmälläpitäen. Ei kukaan olisi esim. voinut olla tyypillisempi Goya

kuin Carry Fisher lyhyine, tummine kasvoineen, rohkeine hymyineen,

silmissä liioteltu hehku. Eräs muhkea neiti Smedden Brooklynistä

näytteli erinomaisesti uhkeaa Titianin Tytärtä ja nuori rouva Van

Alstyne, joka esitti hauraampaa alankomaalaistyyppiä korkeine

suonikkaine otsineen ja vaaleine silmineen ja silmäripsineen, oli

kuvaava Vandyck, puettuna mustaan satiiniin väliverho taustana.

Sitten siellä oli vielä Kauffmannin nymfejä seppelöimässä Rakkauden

alttaria, ja Watteaun luuttua soittavien näyttelijöiden ryhmä, jotka

loikoivat lähteellä auringonpaisteisessa metsäaukiossa.

Jokainen ohivilahtava kuva kosketti Seldenin kuvittelukykyä, johtaen

hänet niin etäälle mielikuvitusmaailmaan, että Gerty Farishinkin

huomautukset -- "Ah, miten suloisen näköinen Lulu Melson on!" tai:

"Tuo on varmaankin Kate Corby, tuolla oikealla, purppuraan puettu"

-- eivät saattaneet häntä pois illusionin lumosta. Esittäjien

henkilöllisyys oli niin taitavasti sovitettu heidän esittämiinsä

olentoihin, että vähimminkin kuvittelukykyinen kuulijakunnasta tunsi

varmaankin räikeää vastakohtaa, kun väliverho äkkiä vedettiin syrjään

ja näkyviin tuli maalaus, joka oli yksinkertaisesti ja selvästi Miss

Bartin muotokuva.

Tässä oli persoonallisuuden etevämmyys ilmeinen -- katselijoiden

kuin yhdestä suusta tullut "Oh" ei kohdistunut Reynoldsin teokseen

"Rouva Lloyd", vaan Lily Bartin ilmielävään suloon. Hän oli

näyttänyt taiteellisen intelligenssinsä valitsemalla niin itsensä

kaltaisen tyypin, että hän saattoi ruumiillistuttaa esittämänsä

henkilön lakkaamatta olemasta oma itsensä. Oli ikäänkuin hän

ei olisi astunut esille Reynoldsin kankaasta, vaan sijoittunut

siihen karkoittaen hänen kuolleen kauneutensa oman elävän sulonsa

säteillä. Hänen mielijohteensa näyttäytyä loistavassa asussa -- hän

oli hetken ajan ajatellut Tiepolon Cleopatran esittämistä -- oli

saanut väistyä todellisemman vaiston tieltä, joka luotti pelkkään

omaan kauneuteensa, ja hän oli tahallaan valinnut maalauksen,

jossa ei ollut puvun eikä ympäristön häiritseviä sivuvaikutuksia.

Hänen vaaleat verhonsa ja lehtitausta edistivät vain hänen pitkien

dryadimaisten ääriviivojensa esille tulemista. Hänen asentonsa

jalo plastillisuus, sen leijaileva sulo toi hänen kauneudessaan

esille runollisuuden vivahdusta, mitä Selden aina tunsi hänen

läheisyydessään. Sen ilmaus oli nyt niin elävä, että Seldenistä

tuntui kuin hän näkisi ensi kertaa edessään todellisen Lily Bartin,

vapaana pikku maailmansa jokapäiväisyyksistä ja saaden hetkiseksi

tuon ikuisen sopusoinnun leiman, josta hänen kauneutensa oli osa.

"Helkkarin rohkeaa näytellä noin itseään; mutta, hitto vie,

ääriviivoissa ei ole pienintäkään virhettä, ja luulen hänen haluavan

meidän tietävän sen!"

Nämä sanat, jotka lausui kokenut tuntija, Mr. Ned Van Alstyne, jonka

vahatut valkoiset viikset olivat pyyhkäisseet Seldenin olkapäätä,

vaikuttivat niiden kuulijaan odottamattomalla tavalla. Selden ei nyt

ensi kertaa kuullut tehtävän Lilyn kauneudesta keveitä huomautuksia,

ja tähän asti selittelyjen sävy oli huomaamattomasti värittänyt

hänen käsitystään Lilystä. Mutta nyt se herätti vain harmistunutta

ylenkatsetta. Tällainen oli se maailma, jossa Lily eli, nämä olivat

ne mittapuut, joilla kohtalo oli määrännyt hänet mitattavaksi! Onko

mentävä Kalibanin luo arvostellakseen Mirandaa?

Ennenkuin väliverho laskeutui, oli Seldenillä aikaa tuntea Lilyn

elämän koko traagillisuus. Tuntui kuin olisi hänen kauneutensa, täten

vapautuneena kaikesta, mikä halvensi ja samensi sitä, ojentanut

rukoilevat kätensä Seldenille maailmasta, jossa he olivat kerran

kohdanneet hetken ajan, ja minne hän tunsi vastustamatonta halua

päästä uudelleen Lilyn kanssa.

Hänet herätti käden puristus. "Eikö hän ollut liian kaunis, Lawrence?

Eikö hän sinustakin esiinny enimmin edukseen tuossa yksinkertaisessa

puvussa? Se tekee hänet todellisen Lilyn näköiseksi -- siksi Lilyksi,

jonka minä tunnen."

Selden kohtasi Gerty Farishin hehkuvan katseen. "Siksi Lilyksi, jonka

_me_ tunnemme", oikaisi hän; ja hänen serkkunsa, perustaen siihen

sisältyvään ymmärtämykseen, huudahti iloisesti: "Tuon minä kerron

hänelle! Hän sanoo aina, että sinä et pidä hänestä."

Kun esitys oli ohi, oli Seldenin ensimmäinen ajatus etsiä Miss Bart.

Sen musiikkiesityksen aikana, joka oli seurannut _tableau_'ita,

olivat esiintyjät asettuneet sinne tänne katselijoiden joukkoon,

tuottaen siihen siten pittoreskia vaihtelua puvuillaan. Lily ei

kuitenkaan ollut heidän joukossaan, ja hänen poissaolonsa oli

omansa pidentämään sitä vaikutusta, jonka hän oli aikaansaanut

Seldenissä: olisi särkenyt lumouksen, jos hänet olisi nähnyt liian

pian ympäristössä, josta hän oli niin onnellisesti irroittautunut.

He eivät olleet tavanneet sitten Van Osburghien häiden ja Seldenin

puolelta oli karttaminen ollut tahallista. Tänä iltana hän kuitenkin

tiesi, että hän ennemmin tai myöhemmin joutuisi hänen rinnalleen;

ja vaikkakin hän antoi ihmisvirran viedä itseään, minne se tahtoi,

koettamatta välittömästi tavata Lilyä, ei hänen viivyttelynsä

tarkoittanut vastaanhangoittelua, vaan hän halusi antautua tapaamaan.

Lily ei ollut epäillyt hetkeäkään sen melun tarkoitusta, jolla

hänen ilmaantumistaan tervehdittiin. Ei yksikään muu _tableau_

ollut saanut osakseen niin ilmeistä hyväksymistä: sen oli hän itse

ilmeisesti saanut aikaan eikä kuva, jota hän esitti. Hänen voittonsa

täydellisyys antoi hänelle jälleensaavutetun valta-aseman huumaavan

tunteen. Kun hän ei tahtonut vähentää aikaansaamaansa vaikutusta,

pysytteli hän erillään katselijakunnasta, kunnes joukko alkoi

hajaantua illallisten edellä, ja siten hänellä oli toinen sopiva

tilaisuus näyttäytyä edukseen, kun väkijoukko vyöryi hiljalleen

tyhjään salonkiin, jossa hän seisoi.

Hän oli pian yhä kasvavan ja vaihtuvan ryhmän keskipisteenä, kun

kiertokulku kävi yleiseksi, ja yksityiset huomautukset hänen

menestyksestään olivat yleisen suosionosoituksen miellyttävänä

jatkona. Sellaisina hetkinä hän hieman irtautui luonnollisesta

hienomakuisuudestaan ja hän välitti vähemmän saamansa ihailun

laadusta kuin sen runsaudesta. Persoonallisuuden erotukset olivat

sulautuneet ylistelyn lämpimään ilmapiiriin, jossa hänen kauneutensa

rehoitti kuin kukka auringonpaisteessa. Ja jos Selden olisi

saapunut hetkeä aikaisemmin, olisi hän nähnyt Lilyn kääntävän Ned

Van Alstyneen ja George Dorsetiin katseen, jonka hän oli uneksinut

saavansa osakseen.

Sattuma kuitenkin soi, että rouva Fisher, jonka apuna Van Alstyne

toimi, hajoitti äkillisellä tulollaan ryhmän, ennenkuin Selden

saapui huoneeseen. Pari miestä meni etsimään pöytätoveriaan, ja

toiset huomatessaan Seldenin lähenevän väistyivät hänen tieltään

kuin tanssisalien salaisesta sopimuksesta. Lily seisoi siis yksin,

kun Selden yhtyi hänen seuraansa, ja huomatessaan odottamansa ilmeen

Lilyn silmissä hän tyydytyksekseen otaksui, että hän oli sytyttänyt

sen. Ilme syveni, kun Lilyn katse lepäsi hänen katseessaan, sillä

tällä itsehuumauksen hetkellä Lily tunsi elämän kiivaamman lyönnin,

jonka Seldenin läheisyys aiheutti. Hän luki hänenkin katseestaan

suloisen vahvistuksen voitostaan, ja sillä hetkellä hänestä tuntui

kuin välittäisi hän olla kaunis vain Seldenin vuoksi.

Selden oli tarjonnut hänelle käsivartensa puhumatta mitään. Lily

tarttui siihen vaieten ja he lähtivät, ei illallishuoneeseen, vaan

ihmisvirtaa vastaan, joka kävi yhä tiheämmäksi. Kasvot vilahtivat

hänen ohitseen kuin unen ohikiitävät kuvat: hän tuskin huomasi,

miten Selden vei häntä, kunnes he kulkivat ulos lasiovesta, joka

oli pitkän huonerivin päässä, ja seisoivat äkkiä tuoksuvassa

hiljaisessa kasvihuoneessa. Sora karskahti heidän jalkojensa alla,

ja heidän ympärillään oli kuin keskikesäyön kuulakkuus. Riippuvat

valot muodostivat smaragdinvärisiä luolia lehvistön syvennyksiin ja

valkaisivat suihkukaivon vaahdon, joka putosi liljojen joukkoon. Tuo

lumottu paikka oli tyhjä: ei kuulunut muuta ääntä kuin veden lorina

liljojen lehdillä ja etäinen musiikin kaiku, joka näytti tulevan

nukkuvan järven yli.

Selden ja Lily seisoivat yhä, ja ympäristön epätodellisuus tuntui

osalta heidän omista unenkaltaisista tunnelmistaan. Heitä ei olisi

hämmästyttänyt, jos olisivat tunteneet kesäisen tuulenhenkäyksen

kasvoillaan tai nähneet valojen oksien joukossa toistuvan

tähtikirkkaalla taivaalla. Outo yksinäisyys heidän ympärillään ei

ollut oudompi kuin heidän siinä yksinolemisensa sulous.

Vihdoin Lily veti kätensä pois ja astui askeleen poispäin, niin

että hänen valkoisiin puettu solakka vartalonsa kuvastui tummaa

oksataustaa vastaan. Selden seurasi häntä ja yhä vaieten he istuivat

penkille suihkukaivon viereen.

Äkkiä Lily nosti katseensa, joka oli vakava kuin apuapyytävän lapsen.

"Te ette koskaan puhu minulle -- te ajattelette vaikka mitä minusta",

mutisi hän.

"Ajattelen teitä joka tilaisuudessa, Jumala sen tietää!" sanoi Selden.

"Miksemme sitten koskaan näe toisiamme. Miksemme voi olla ystäviä.

Te lupasitte kerran auttaa minua", jatkoi Lily samassa äänilajissa,

ikäänkuin sanat olisivat tulleet hänen huulilleen vastoin hänen

tahtoaan.

"Ainoa tapa auttaa teitä on rakastaa teitä", sanoi Selden hiljaa.

Lily ei vastannut, mutta hänen kasvonsa kääntyivät hänen puoleensa

kuten kukka kääntää terälehtensä aurinkoon päin. Seldenin kasvot

tapasivat ne hiljaa, ja heidän huulensa yhtyivät.

Lily vetäytyi takaisin ja nousi. Selden nousi myöskin, ja he

seisoivat vastakkain. Äkkiä Lily tarttui hänen käteensä ja painoi

sitä hetken ajan poskelleen.

"Ah, rakastakaa, rakastakaa minua -- mutta älkää puhuko minulle

noin!" huokaisi hän katsoen Seldeniä silmiin. Ja ennenkuin tämä ehti

puhumaan, oli Lily kääntynyt ja pujahtanut oksien lomitse kadoten

taka-alan kirkkauteen.

Selden seisoi samassa paikassa. Hän tiesi suurten hetkien

katoavaisuuden liian hyvin koettaakseen seurata häntä, mutta tällä

hetkellä hän meni jälleen sisälle ja kulki autioiden huoneiden

läpi ovelle. Muutamia uhkeastipuettuja naisia oli jo kokoontunut

marmorieteiseen, ja pukeutumishuoneessa hän tapasi Van Alstynen ja

Gus Trenorin.

Edellinen tutki Seldenin lähestyessä hopeisia sikarilaatikkoja, jotka

houkuttelivat polttajia oven pielessä.

"Hei, Selden, minne matka? Hitto, mikä joukko hyvännäköisiä naisia;

mutta yksikään niistä ei voisi voittaa tuota pikku serkkuani.

Koristeista puhuen -- mitä tekee jalokivillä nainen, joka on itse

riittävä näyteltäväksi. Siitä on vain haittaa, että kaikki nuo

hetaleet, joita heillä on yllään, peittävät heidän piirteensä. Tähän

iltaan saakka en ole koskaan tiennyt, millaiset ääriviivat Lilyllä

on?"

"Se ei ole hänen vikansa, jollei jokainen sitä nyt tiedä", murisi

Trenor, puhkuen päällystakkia päälle pantaessa. "Vietävän huono

maku, minä kutsun sitä -- ei, ei minulle sikaria. Ei voi tietää,

mitä saa polttaa näissä nousukastaloissa. Jäädäkö illalliselle? Ei

tällä päällä! Kun heidän huoneensa ovat niin tungokseen asti täynnä,

ettei pääse sen lähellekään, jota tahtoisi puhutella, niin yhtä hyvin

illastelen kunnollisesti. Vaimoni oli hiton oikeassa jäädessään pois;

hän sanoo, että elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi seurusteluun

nousukkaiden kanssa."