XI.

Sillävälin oli lupa-aika päättynyt ja sesonki alkoi. Viidennellä

avenuella kulki joka ilta ja yö ajoneuvovirta, joka suuntautui

Puiston puoleisiin hienoihin kaupunginosiin, missä valaistut

ikkunat ja esiin vedetyt markiisit olivat kutsujen merkkinä.

Toiset sivuliikennevirrat leikkasivat päävirtaa vieden ihmisiä

teattereihin, ravintoloihin tai oopperaan. Ja rouva Peniston saattoi

tähystyspaikastaan yläikkunan äärestä ilmoittaa tarkalleen, kun

liikenteen tavallinen humu äkkiä kasvoi Van Osburghien tanssiaisiin

menevistä ajoneuvoista tai kun ajoneuvojen lisääntyminen tarkoitti

vain, että ooppera oli loppunut tai että Sherryllä oli suuret

illalliset.

Rouva Peniston seurasi sesongin kulkua yhtä kiinteästi kuin

innokkainkin sen huvituksiin osanottaja, ja päältäkatsojana hän

saattoi vertailla ja yleistää paremmin kuin itse osanottajat. Ei

yksikään olisi voinut seurata tarkemmin seuraelämän kulkua tai

erehtymättömämmin erottaa jokaisen sesongin ominaisia piirteitä: sen

uneliaisuutta, sen liiallisuuksia, sen tanssiaisten niukkuutta, sen

aikana tapahtuneiden avioerojen lukuisuutta. Hän piti erikoisesti

mielessään "nousukkaiden" vikoja joita sukelsi pinnalle joka

nousuaikana, ja hänellä oli terävä silmä näkemään heidän lopullisen

kohtalonsa, niin että heidän näyteltyään osansa loppuun hän melkein

aina saattoi sanoa Grace Stepneylle -- ennustustensa kuulijalle --

että hän oli tarkalleen tiennyt, miten tulisi käymään.

Erikoisesti tälle sesongille olisi rouva Penistonin mielestä ollut

luonteenomaista se, että siinä jokainen "tunsi köyhyyttä" paitsi

Welly Bryn herrasväki ja Simon Rosedale. Oli ollut huono syksy

Wall Streetillä, jossa hinnat putosivat tuon rahalain mukaan, joka

osoittaa rautatieosakkeiden ja puuvillapaalien olevan herkempiä

toimeenpanevan mahdin vaihtumiselle kuin monen arvossapidetyn

kansalaisen, joka on harjaantunut itsehallinnon kaikkiin etuihin.

Sellaisetkin omaisuudet, joiden luultiin olevan riippumattomia

markkinoista, osoittivat taipumusta riippuvaisuuteen niistä.

Rikastuminen aikana, jolloin useimpien tulot vähenevät, on omansa

herättämään kateellista huomiota; ja Wall Streetin huhujen mukaan

Welly Bry ja Rosedale olivat keksineet tämän ihmeenteon salaisuuden.

Erittäinkin Rosedale oli kaksinkertaistuttanut omaisuutensa, ja hänen

kerrottiin ostaneen äskettäin rakennetun talon eräältä pulakauden

uhrilta, joka vajaan kahdentoista kuukauden kuluessa oli hankkinut

yhtä monta miljoonaa, rakentanut talon Viidennelle avenuelle,

täyttänyt taulukokoelman vanhojen mestarien tuotteilla, kestinnyt

siinä koko New Yorkin ja luikahti salaa pois paikkakunnalta, hänen

velkojiensa vartioidessa vanhojen mestarien tauluja ja vieraidensa

selittäessä toisilleen, että he olivat käyneet hänen päivällisillään

vain nähdäkseen tauluja. Mr. Rosedale arveli menestyksensä olevan

pysyväisempää lajia. Hän tiesi, että hänen oli kuljettava verkalleen

ja hänen rotunsa vaistot tekivät hänet sopivaksi kestämään takaiskuja

ja etenemään vähitellen. Mutta hän käsitti nopeasti, että sesongin

yleinen laimeus tarjosi hänelle tavattomia etuja ja hän ryhtyi

kärsivällisen uutterana muodostamaan taustaa kasvavalle kunnialleen.

Hänelle oli tänä aikana arvaamattomaksi hyödyksi rouva Fisher, joka

oli asettanut niin monta nousukasta seuraelämän näyttämölle. Mutta

Rosedale halusi ajan pitkään yksilöllisempää ympäristöä. Hän tunsi,

että häneltä puuttui käytöstavan vaihtelevaisuus, ja hänelle kävi yhä

selvemmäksi, että Miss Bartilla oli juuri ne puuttuvat ominaisuudet,

joita hänen seuraelämäkykynsä muovaileminen tarvitsi.

Tällaiset erikoisseikat eivät osuneet rouva Penistonin näköpiiriin.

Hän oli tarkka huomaamaan pikkuseikkoja etualalta ja otti paljoa

mieluummin selvän Carry Fisherin ja Bryn herrasväen suhteista kuin

veljentyttärensä olosta. Hänellä oli kuitenkin tiedonantajia,

jotka olivat valmiita korvaamaan hänen tietämättömyytensä. Grace

Stepneyn muisti oli kuin henkinen kärpäspaperi, joka kuin luonnon

pakosta veti puoleensa kulkupuheita ja säilytti ne. Lily olisi

hämmästynyt tietäessään, miten paljon häntä koskevia pikkuseikkoja

oli kasaantunut Miss Stepneyn päähän. Hän oli kyllä täysin

tietoinen siitä, että hän herätti huomaamattomassa asemassa olevien

ihmisten mielenkiintoa, mutta hän otaksui löytyvän vain yhtä lajia

vaatimatonta elämää ja että loiston ihailu on tuon alemman asteen

luonnollinen ilmaus. Hän tiesi, että Gerty Farish ihaili häntä

sokeasti, ja siksi hän otaksui, että hän herätti samoja tunteita

Grace Stepneyssä, jonka hän luki samaan luokkaan kuin Gerty Farishin,

mutta ilman nuoruuden ja intomielisyyden pelastavia piirteitä.

Todellisuudessa nuo molemmat erosivat toisistaan yhtä paljon kuin he

erosivat yhteisestä tarkastelunsa esineestä. Miss Farishin sydän oli

hellien harhaluulojen lähde, Miss Stepneyn asioiden tarkka luettelo

sellaisina kuin ne esiintyivät suhteessaan häneen. Hänellä oli

arkatunteisuutta, joka olisi Lilystä näyttänyt koomilliselta henkilön

taholta, jonka nenällä oli pisamia, jolla oli punaiset silmäluomet,

joka asui täysihoitolassa ja ihaili rouva Penistonin salonkia. Mutta

Grace paran ulkonainen ahtaus antoi sille keskitetympää sisäistä

elämää, kuten karu maaperä saa muutamat kasvit kukkimaan runsaammin.

Hänellä ei itse asiassa ollut abstraktista taipuvaisuutta häijyyteen:

hän ei ollut pitämättä Lilystä siksi, että tämä oli loistava ja

kyvykäs, vaan koska hän luuli, että Lily ei pitänyt hänestä.

Sellaisetkin niukat kohteliaisuudet, joita Lily soi Mr. Rosedalelle,

olisivat tehneet Miss Stepneystä hänen ystävänsä elämäniäkseen. Mutta

miten Lily saattoi arvata, että sellainen ystävä oli huomaamisen

arvoinen? Ja miten hän vihdoin saattoi arvata, että hän oli

kuolettavasti loukannut Miss Stepneytä aiheuttamalla hänen kutsumatta

jättämisensä erääseen rouva Penistonin harvoista päivälliskutsuista?

Rouva Peniston ei pitänyt mielellään päivälliskutsuja, mutta

hänellä oli korkea käsitys sukulaisvelvollisuuksista, ja Jack

Stepneyn palattua häämatkaltaan hän tunsi velvollisuudekseen

sytyttää salongin lamput ja tuoda parhaat hopeat esille varmoista

säilytyspaikoistaan. Rouva Penistonin harvinaisten kutsujen edellä

vaivattiin päiväkaudet päätä juhlan kaikilla yksityiskohdilla,

vieraiden istumajärjestyksestä pöytäliinan laskoksiin asti ja erään

tällaisen alustavan keskustelun kuluessa hän oli varomattomasti

vihjannut serkulleen Gracelle, että koska päivälliskutsut olivat

sukulaisten keskeiset, hän tulisi ottamaan niihin osaa. Viikon ajan

oli tuo ajatus tuonut eloa Miss Stepneyn yksitoikkoisuuteen. Sitten

hänen annettiin ymmärtää, että olisi sopivampaa, jos hän tulisi

jonakin toisena päivänä. Miss Stepney tiesi tarkalleen, mitä oli

tapahtunut. Lily, joka inhosi sukulaistilaisuuksia, oli vakuuttanut

tädilleen, että "hienojen" vieraiden kutsuminen olisi enemmän nuoren

parin mieleen, ja rouva Peniston, joka seuraelämäkysymyksissä oli

auttamattomasti Lilyn vallassa, oli pakotettu jättämään Grace

kutsumatta. Saattoihan Grace tulla sitäpaitsi jonakin toisena

päivänä; miksi hän siis pitäisi itseään poiskarkoitettuna?

Juuri siksi, että Miss Stepney saattoi tulla jonakin toisena

iltana -- ja että hänen sukulaisensa tiesivät, että hänen iltansa

olivat vapaita -- tämä tapahtuma kangasti jättiläismäisenä hänen

näköpiirissään. Hän tiesi, että hän sai kiittää tästä Lilyä, ja

hiljainen pahastuminen muuttui toimeliaaksi vihaksi.

Rouva Peniston, jonka luokse hän oli pistäytynyt päivän tai pari

päivälliskutsujen jälkeen, laski käsistään virkkauksensa ja kääntyi

äkkiä tähystyspaikaltaan ikkunan äärestä.

"Gus Trenor? -- Lily ja Gus Trenor?" sanoi hän kalveten niin äkkiä,

että hänen vieraansa melkein hätääntyi.

"Ah, serkku Julia... tietenkään minä en tarkoita..."

"En tiedä, mitä sinä tarkoitat", sanoi rouva Peniston pelästynyt sävy

vapisevassa äänessään. "Sellaista ei koskaan kuultu minun päivinäni.

Ja minun oma veljentyttäreni! En ole varma, ymmärränkö sinua.

Sanovatko ihmiset, että Trenor on rakastunut häneen?"

Rouva Penistonin kauhu oli todellista. Vaikkakin hän oli harvinaisen

tarkoin perillä seuraelämän tapahtumista, oli hän kuitenkin viaton

kuin koulutyttö, jonka mieleen ei koskaan juolahda, että skandaalit,

joista hän lukee oppitunneilla, toistuisivat ensimmäisellä kadulla.

Rouva Peniston oli säilyttänyt mielikuvituksensa yhtä puhtaana kuin

salonkinsa kaluston. Hän tiesi kyllä, että seuraelämä "oli paljon

muuttunut"; hän oli keskustellut avioeron turmeluksesta pappinsa

kanssa ja oli ajoittain tuntenut kiitollisuutta siitä, että Lily oli

vielä naimaton. Mutta ajatus, että jokin skandaali saattaisi kohdata

nuoren tytön nimeä, ennen kaikkea, että siihen saattoi yhdistää

naineen miehen, oli niin outoa hänelle, että hän oli yhtä hämillään

kuin jos häntä olisi syytetty siitä, että hän oli jättänyt mattonsa

alas koko kesäksi ja rikkonut jotain muuta taloudenpidon perussääntöä

vastaan.

Miss Stepney alkoi ensi säikähdyksen hälvettyä tuntea avaramman

ymmärryksen ylemmyyttä. Oli todellakin säälittävää olla niin

tietämätön maailmasta kuin rouva Peniston!

Hän hymyili viimeiselle kysymykselle. "Ainahan sitä puhutaan

ikävyyksiä -- ja varmaankin he ovat paljon yksissä. Eräs ystäväni

tapasi heidät toissa iltapäivänä Puistossa -- hyvin myöhään, kun

lamput olivat jo sytytetyt. On sääli, että Lily esiintyy niin

silmiinpistävästi."

_"Silmiinpistävästi!"_ tavaili rouva Peniston. Hän kumartui eteenpäin

alentaen äänensä lieventääkseen kauhuaan. "Mitä ne puhuvat? Aikooko

hän erota vaimostaan ja naida Lilyn?"

Grace Stepney nauroi kursailematta. "Eihän toki, hyvä ystävä! Hän

tuskin tekisi sitä. Se on mielistelyä -- ei mitään muuta."

"Mielistelyä? Veljentyttäreni ja naineen miehen välillä? Tarkoitatko

sanoa, että Lilyn ulkonäöllä ja avuilla ei osaisi paremmin käyttää

aikaa kuin hukata sitä seurustelemalla lihavan tyhmän miehen

kanssa, joka voisi melkein olla hänen isänsä?" Tällä todistelulla

oli niin vakuuttava voima, että se saattoi rouva Penistonin kyllin

rauhalliseksi alkaakseen uudelleen työnsä odottaessaan, että Grace

Stepney rohkaisisi hänen järkytettyä mieltään.

Mutta Miss Stepney oli hetken kuluttua taas asiassa. "Sepä se onkin

pahinta -- ihmiset sanovat, ettei Lily hukkaa aikaansa! Jokainen

tietää, että hän on liian sievä ja -- ja viehättävä uhrautuakseen

sellaiselle miehelle kuin Gus Trenor, jollei --"

"Jollei?" tokaisi rouva Peniston.

Miss Stepney hengähti hermostuneesti. Oli mieluista järkyttää rouva

Penistonia, mutt'ei järkyttää häntä hätääntymiseen asti. Miss

Stepney ei tuntenut kylliksi klassillista draamaa tietääkseen, miten

huonojen sanomien tuojia otetaan vastaan sananlaskuksi käyneellä

tavalla, mutta nyt hänen aivojensa läpi välähtivät menetetyt

päivälliset ja supistettu vaatevarasto hänen epäitsekkäisyytensä

palkkana. Sukupuolensa kunniaksi viha Lilyä kohtaan voitti kuitenkin

persoonallisemmat näkökohdat. Rouva Peniston oli valinnut väärän

hetken veljentyttärensä kauneuden kehumiseen.

"Jollei", sanoi Grace, kumartuen eteenpäin puhuakseen hiljaa ja

innokkaasti, "jollei ole aineellisia etuja voitettavana, kun

mielistelee Trenoria."

Hän tunsi, että hetki oli hirveä ja hän muisti äkkiä, että rouva

Penistonin musta brokaadi olisi joutunut hänelle sesongin lopulla.

Rouva Peniston laski jälleen työnsä käsistään. Hänelle esiintyi

saman ajatuksen toinen puoli ja hän tunsi, ettei ollut hänen arvonsa

mukaista, että hän antoi järkyttää hermojaan hänestä riippuvan

sukulaisen, joka käytti hänen vanhoja vaatteitaan.

"Jos sinusta on mieluista kiusata minua salaperäisillä vihjauksilla",

sanoi hän kylmästi, "niin olisit ainakin voinut valita

sopivamman ajan kuin nyt, jolloin juuri olen tointumassa suurten

päivälliskutsujen rasituksista."

Päivällisten mainitseminen haihdutti Miss Stepneyn viimeisetkin

epäröimiset. "En käsitä, miksi minua syytetään siitä, että minun on

mieluista puhua sinulle Lilystä. Olinkin varma, etten siitä kiitosta

saisi", vastasi hän kuohahtaen. "Mutta minulla on jäljellä hieman

sukulaistunnetta, ja kun sinä olet ainoa henkilö, jolla on Lilyyn

jonkinlaista valtaa, niin ajattelin, että sinun pitäisi tietää, mitä

hänestä puhutaan."

"Hyvä", sanoi rouva Peniston, "sitä minä valitan, ettet ole sanonut

minulle, mitä todellakin sanotaan."

"En otaksunut, että minun olisi puhuttava niin täydellisesti. Ihmiset

puhuvat, että Gus Trenor maksaa hänen laskunsa."

"Maksaa hänen laskunsa -- hänen laskunsa?" Rouva Peniston purskahti

nauruun. "En jaksa kuvitella, mistä sinä olet saanut tuollaisia

hullutuksia. Lilyllä on omat tulonsa -- ja minäkin huolehdin hänestä

aika lailla --"

"Sen kyllä kaikki tiedämme", tokaisi Miss Stepney kuivasti. "Mutta

Lily tarvitsee hyvin useita hienoja leninkejä --"

"Minusta on mieleen, että hän on hyvin puettu -- se on vain kuin

ollakin pitää!"

"Tietenkin. Mutta sitäpaitsi on hänellä pelivelkoja."

Miss Stepney ei ollut alussa aikonut saattaa asiaa näin pitkälle,

mutta rouva Penistonin oli moittiminen vain omaa uskomattomuuttaan.

Hän oli kuin raamatun uppiniskaiset epäuskoiset, jotka oli

masennettava saadakseen ne vakuutetuiksi.

"Pelivelkoja? Lilylläkö?" Rouva Penistonin ääni värisi suuttumuksesta

ja hämmennyksestä. Hän ihmetteli, oliko Grace Stepney kadottanut

järkensä. "Mitä sinä tarkoitat hänen peliveloillaan?"

"Sitä vain, että jos joku pelaa bridgeä rahasta kuten Lily, niin

saattaa menettääkin suuria summia -- enkä luule Lilyn aina voittavan."

"Kuka sinulle sanoi, että veljentyttäreni pelaa korttia rahasta?"

"Kiitoksia paljon, serkku Julia, älä luule minun koettavan rikkoa

sinun ja Lilyn välejä! Jokainen tietää, että hän on vimmattu

bridgenpelaaja. Rouva Gryce sanoi minulle itse, että hänen

pelaamisensa se peloitti Percy Grycen -- hän näyttää aluksi

todellakin olleen ihastunut Lilyyn. Mutta Lilyn seurustelupiirissä

on melkein tapana, että tytöt pelaavat rahasta. Itse asiassa ihmiset

ovat taipuvaisia suomaan hänelle anteeksi sillä syyllä --"

"Suomaan anteeksi minkä?"

"Sen, että hän on kovassa pulassa -- ottaa vastaan huomaavaisuuksia

sellaisilta miehiltä kuin Gus Trenor -- ja George Dorset --"

Rouva Peniston huudahti jälleen: "George Dorset? Onko muita vielä?

Haluan kuulla pahimmankin, ole hyvä."

"Älä ota asiaa siltä kannalta, hyvä Julia. Lily on äskettäin ollut

paljon Dorsetien kanssa ja George Dorset näyttää ihailevan häntä

-- mutta se on tietysti luonnollista. Ja olen varma siitä, ettei

ihmisten kertomissa kauheissa jutuissa ole siteeksikään totta. Mutta

hän _on_ kuluttanut paljon rahaa tänä talvena. Evie Van Osburgh

oli joku päivä sitten Celestellä tilaamassa _trousseauta_ -- niin,

hääthän ovat ensi kuussa -- ja hän kertoi minulle Celesten näyttäneen

hänelle mitä kallisarvoisimpia esineitä, joita hän oli juuri

lähettänyt Lilylle. Ja kuuluu puheita, että Judy Trenor on riidellyt

Lilyn kanssa Gusin takia. Mutta olen pahoillani, että olen puhunut,

vaikkakin vain tarkoitin sillä hyvää."

Rouva Penistonin luontainen uskomattomuus sai hänet toimittamaan

Miss Stepneyn halveksuen tiehensä, mikä ei ennustanut hyvää tämän

mustan brokaadin saantitoiveelle. Mutta järkisyille suljetuimmissakin

luonteissa on tavallisesti aukko, jonka kautta epäluulo valuu ja

Miss Stepneyn vihjaukset eivät haihtuneet niinkään helposti hänen

mielestään kuin hän oli odottanut. Rouva Peniston ei pitänyt

kohtauksista, ja hänen päätöksensä karttaa niitä oli aina saanut

hänen pysymään erillään Lilyn elämän yksityisseikoista. Hänen

nuoruudessaan tyttöjen ei katsottu tarvitsevan erikoista valvontaa.

Heidän otaksuttiin yleensä tyytyvän luvalliseen kurtiisiin ja

avioliittoon ja heidän luonnollisten valvojiensa sekaantumista näihin

asioihin pidettiin yhtä sopimattomana kuin katselijan äkillistä

sekaantumista näyttelemiseen. Rouva Penistonkin muisti kyllä olleen

"eloisia" tyttöjä, mutta heidän eloisuuttaan ei pidetty pahempana

kuin "epänaisellisena". Nykyinen eloisuus näytti olevan samaa kuin

epäsiveellisyys, ja pelkkä epäsiveellisyyden käsite oli rouva

Penistonista yhtä loukkaava kuin keittiönhaju salongissa: hänen

mielensä kieltäytyi sitä sulattamasta.

Hän ei aikonut heti toistaa Lilylle kuulemaansa tai koettaa edes

vahvistaa sen todellisuutta kiertäen kaartaen kyselemällä. Sehän

johtaisi kohtaukseen, ja kohtaus oli, katsoen hänen hermojensa

järkytettyyn tilaan, jota päivälliskutsujen vaikutukset eivät

suinkaan olleet parantaneet, ja hänen mieleensä, joka yhä pelkäsi

uusia vaikutuksia, vaara, jota hän piti velvollisuutenaan karttaa.

Mutta hänen mieleensä jäi veljentytärtään kohtaan määrätty varasto

kaunaa, joka kasvoi, kun ei sitä voinut selvittää selvittelyillä

ja keskusteluilla. Oli kauheaa, että nuori tyttö antoi itsestään

puheenaihetta. Tästä häntä täytyi moittia, vaikk'ei syytteissä

häntä vastaan olisikaan perää. Rouva Penistonista tuntui kuin olisi

talossa ollut tarttuva tauti ja hän oli tuomittu istumaan vavisten

tartutettujen huonekalujensa keskellä.