X.

Syksy kului yksitoikkoisesti. Miss Bart oli saanut kirjeen tai

pari Judy Trenorilta, joka torui häntä siitä, ettei hän palannut

Bellomontiin; mutta hän vastasi vältellen viitaten siihen, että hänen

oli oltava tätinsä luona. Todellisuudessa häntä kuitenkin hirveästi

ikävystytti yksinäinen olonsa rouva Penistonin kanssa, ja vain se

vaihtelu, minkä tuotti hänen vasta hankitun rahansa kulutus, helpotti

hänen synkkiä päiviään.

Lily oli koko ikänsä nähnyt rahan menevän yhtä nopeasti kuin se

tulikin, ja miten hän tekikään päätöksiään panna säästöön osan

voitoistaan, hänellä ei valitettavasti ollut pelastavaa käsitystä

tuhlaavaisuuden vaaroista. Hänelle tuotti suurta tyydytystä, kun

hän tunsi, että hän ainakin muutamiksi kuukausiksi oli riippumaton

ystäviensä hyväntekeväisyydestä, että hän saattoi esiintyä

tarvitsematta pelätä, että jokin tarkkanäköinen keksisi hänen

puvussaan Judy Trenorin jälleenkiilloitettua loistoa. Se seikka, että

raha vapautti hänet sillä hetkellä kaikista pikkuvelvoituksista,

hämmensi hänen mielensä suuremmista, ja kun hän ei ollut koskaan

ennen käytellyt niin suurta summaa, hänelle tuotti huvitusta sen

tuhlaaminen.

Eräässä tällaisessa tilaisuudessa, poistuessaan eräästä liikkeestä,

jossa hän oli ollut tunnin ajan keskustelemassa eräästä hyvin

upeasta ja taidokkaasta matka-arkusta, hän törmäsi yhteen Miss

Farishin kanssa, joka tuli samaan laitokseen yksinkertaisesti

vain korjuuttamaan kelloaan. Lily oli harvinaisen hyveellisellä

tuulella. Hän oli päättänyt lykätä matka-arkun oston siksi, kunnes

hän olisi saanut laskun uudesta oopperapuvustaan, ja tuo päätös teki

hänet paljon rikkaammaksi kuin liikkeeseen astuessaan. Tällaisessa

itseensätyytyväisessä mielentilassa hän katseli myötätunnolla muita,

ja hän säpsähti, kun hänen ystävänsä näytti niin alakuloiselta.

Kävi ilmi, että Miss Farish tuli erään hyväntekeväisyysseuran

komitean istunnosta. Seuran tarkoituksena oli hankkia mukavia

huoneistoja lukuhuoneineen ja muine nykyaikaisine mukavuuksineen,

joissa virassa olevat nuoret naiset löytäisivät kodin ollessaan

vapaana työstään tai levon tarpeessa, ja ensimmäisen vuoden

tilikertomus osoitti niin surkean pientä tulopuolta, että Miss

Farish, joka oli vakuutettu asian tärkeydestä, tunsi itsensä

verrattain masentuneeksi. Lilyn tunne-elämä ei ollut kohdistunut

toisista huolehtimiseen ja häntä usein ikävystyttivät ystävättärensä

filantroopiset ponnistelut, mutta tänään hänen nopea kuvittelukykynsä

kiintyi vastakohtaan, mikä oli hänen oman asemansa ja jonkun Gertyn

holhokin aseman välillä. Nämä holhokit olivat naimattomia naisia,

kuten hänkin; muutamat ehkä sieviä, muutamat ilman piirtoakaan hänen

hienommasta tunneherkkyydestään. Hän kuvitteli itsensä viettämässä

samanlaista elämää kuin hekin -- elämää, jossa työn suoritus näytti

yhtä synkältä kuin epäonnistuminen -- ja tuo ajatus sai hänen

myötätuntonsa hereille. Matka-arkun hinta oli yhä hänen taskussaan;

ja vetäen taskustaan pienen kullatun kukkaron, hän pisti aika summan

Miss Farishin käteen.

Tätä työtä seurannut tyydytys olisi riittänyt innokkaimmallekin

moralistille. Lily tunsi heränneen itsessään hyväntekeväisyysvaistoja

ja tämä synnytti hänessä mielenkiintoa omaan itseensä: hän ei

ollut koskaan ennen ajatellut tehdä hyvää maailmalle, jonka

omistamista hän niin usein oli uneksinut, mutta nyt oli antelias

hyväntekeväisyys avartanut näköpiiriä. Sitäpaitsi hän jonkin

hämärän johdonmukaisuuslain kautta tunsi, että hänen hetkellinen

jalomielisyyspuuskansa hyvitti kaiken edellisen tuhlaavaisuuden.

Miss Farishin hämmästys ja kiitollisuus vahvisti tätä tunnetta, ja

Lily erosi hänestä tuntien itsekunnioitusta, jota hän luonnollisesti

erehtyi pitämään epäitsekkyyden hedelmänä.

Tähän aikaan hän sai myöskin kutsun viettää kiitosviikkoa

Adirondacksin leirissä. Tuo kutsu olisi vuotta aikaisemmin herättänyt

hänessä epäröintiä, koska viikon, vaikkakin se oli rouva Fisherin

suunnittelema, näkyväisenä toimeenpanijana oli eräs hämärää

syntyperää oleva nainen, jolla oli kesyttömät yhteiskunnalliset

pyrkimykset ja jonka tuttavuutta Lily oli tähän saakka karttanut.

Nyt hän oli kuitenkin taipuvainen yhtymään rouva Fisherin

katsantokantaan, ettei ollut väliä, kuka järjesti viikon, kunhan

se vain oli hyvin järjestetty. Ja hyvin järjestäminen oli rouva

Wellington Bryn vahva puoli. Jolleikaan seura ollut yhtä valittua

kuin keittiö, oli rouva Bryllä ainakin se tyydytys, että hän saattoi

ensi kerran esiintyä seuraelämän luetteloissa yhden tai kahden

huomattavan nimen ohella; näistä oli etusijassa tietenkin Miss Bartin

nimi. Tuota nuorta naista kohteli hänen emäntäväkensä vastaavalla

huomaavaisuudella, ja hän oli siinä mielentilassa, jolloin nuo

huomaavaisuudet otetaan vastaan, tulivatpa ne miltä taholta tahansa.

Rouva Bryn ihailu oli kuvastin, jossa Lilyn itseensätyytyväisyys

löysi jälleen kadotetun ääriviivansa. Ei mikään hyönteinen ripusta

pesäänsä puihin niin hauraasti kuin ne, jotka tahtovat tukea

inhimillisen turhamaisuuden painoa, ja tunne siitä, että oli tärkeä

henkilö vähäpätöisten joukossa, riitti palauttamaan Miss Bartin

vallan tietoisuuden. Näiden ihmisten huomaavaisuus osoitti, että hän

yhä vielä merkitsi jotain siinä maailmassa, johon he pyrkivät, ja hän

ei voinut olla tuntematta jonkinlaista iloa huomatessaan, että hän

teki heihin vaikutuksen hienoudellaan ja ylemmyydellään.

Ehkä hänen mielihyvänsä johtui kuitenkin enemmän kuin hän itsekään

tiesi retkeilyn fyysillisestä kehoituksesta, äkillisen kylmyyden ja

kovan harjoituksen vaikutuksesta ja ruumiin totuttamisesta talvisten

metsien vaikutuksiin. Hän palasi kaupunkiin tuntien nuorentumisen

hehkua, raikkaampaa väriä poskillaan, tuoresta joustavuutta

lihaksissaan. Tulevaisuus näytti olevan täynnä epämääräisiä

lupauksia, ja kaikki hänen pelkonsa näyttivät häipyvän näköpiirin taa.

Muutamia päiviä hänen tulonsa jälkeen hän sai epämieluisan

yllätyksen. Mr. Rosedale tuli vieraisille. Hän tuli aikaan, jolloin

teepöytä on vielä valmiina tuttavallisesti odottaen vieraita takan

ääressä, ja hänen esiintymistapansa osoitti, että hän oli valmis

omaksumaan tilaisuuden tarjoaman tuttavallisuuden sävyn.

Lily, joka epämääräisesti tunsi, että Rosedalen ilmaantuminen oli

jossakin yhteydessä hänen omien onnellisten yrittelyjensä kanssa,

koetti antaa hänelle sellaisen vastaanoton kuin hän odotti, mutta

Rosedalen nerokkuuden laadussa oli jotakin, joka viilensi hänen

omaansa, ja hän tiesi, että jokainen heidän seurustelunsa askel oli

uusi erehdys.

Mr. Rosedale, joka löysi pian mukavan olon läheisellä tuolilla

ja maisteli teetään arvostelevasti huomauttaen: "Teidän pitäisi

maistaman, mitä minun miespalvelijani valmistaa, saadaksenne

jotakin oikein hyvää," näytti olevan aivan tietämätön siitä

vastenmielisyydestä, mikä piti Lilyä kylmän jäykkänä toisella puolen

pöytää. Ehkä Lilyn tapa pitää itseään loitolla viehätti hänen kaiken

harvinaisen ja saavuttamattoman kokoilun intohimoaan. Hän ei antanut

millään tavoin tuntea sitä ja näytti voivan omalla käytöstavallaan

korvata kaiken sen helppouden, mikä puuttui Lilyn käytöstavasta.

Rosedalen käynnin tarkoitus oli pyytää Miss Bartia aitioonsa

oopperan avajaisillaksi, ja nähdessään hänen epäröivän hän sanoi

vakuuttavasti: "Rouva Fisher tulee, ja lisäksi olen saanut

lupautumaan erään teidän sokean ihailijanne, joka ei ikinä antaisi

anteeksi minulle, jollette lupaa tulla."

Kun Lily pysyi äänettömänä, lisäsi hän tuttavallisesti hymyillen:

"Gus Trenor on luvannut tulla kaupunkiin asioille. Luulen, että ilo

saada nähdä teitä veisi hänet koko joukon pitemmälle."

Miss Bart tunsi vastenmielisyyttä: oli jo kyllin epämieluista kuulla

nimeään rinnastettavan Trenorin nimen kanssa, ja Rosedalen huulilta

tuo vihjaus oli erikoisen vastenmielistä.

"Trenorit ovat parhaita ystäviäni -- minun mielestäni me kulkisimme

kaikki pitkän matkan tavataksemme toisiamme", sanoi hän, koettaen

päästä asiasta valmistamalla uutta tietä.

Hänen vieraansa hymy tuli yhä tuttavallisemmaksi. "No, en ajatellut

rouva Trenoria tällä hetkellä -- sanotaan, ettei Gus tee sitä

aina, kuten tiedätte." Sitten, hämärästi tuntien, ettei hän ollut

koskettanut oikeaa kieltä, hän lisäsi koettaen huvittaa Lilyä: "Miten

ovat asiat luonnistaneet Wall Streetillä? Gus on kuulemma voittanut

teille sievän summan viime kuussa."

Lily laski alas teekannun nopeasti. Hän tunsi käsiensä vapisevan ja

pani ne polvilleen tukeakseen niitä; mutta hänen huulensa vapisivat

myöskin ja hetken ajan hän pelkäsi, että vapiseminen ilmenisi hänen

äänestäänkin. Hän puhui kuitenkin täysin keveässä äänilajissa.

"Niin, minulla oli hieman rahaa sijoitettavana, ja Mr. Trenor, joka

auttaa minua näissä asioissa, neuvoi minua sijoittamaan sen valtion

obligatsioneihin eikä hypoteekkikiinnityksiin kuten tätini asiamies

tahtoo. Sitäkö te kutsutte onnen potkaukseksi?"

Lily hymyili hänelle nyt vuorostaan siten höllittäen asentonsa

jäykkyyttä ja sallien Rosedalen astua askeleen eteenpäin

tuttavallisuutta kohti. Suojeleva vaisto antoi hänelle aina voimaa

menestyksellisesti salaamaan, eikä hän käyttänyt ensi kertaa

kauneuttaan kääntämään pois huomiota epämukavasta keskusteluaiheesta.

Kun Mr. Rosedale lähti, oli hän saanut myöntymyksen kutsuunsa ja hän

tunsi yleensä käyttäytyneensä harkitulla tavalla, joka edisti hänen

asiaansa. Hän oli aina osannut mielestään suhtautua hyvin naisiin,

ja se kopea tapa, millä Miss Bart oli (kuten Rosedale olisi sanonut)

"tullut linjalle", vahvisti hänen luottamustaan omaan kykyynsä

käsitellä tuota oikullista sukupuolta. Miss Bart oli ilmeisesti

hermostunut, ja Mr. Rosedale ei häikäillyt käyttää hyväkseen

hänen hermostuneisuuttaan, jollei hän muuten päässyt edistymään

seurustelussaan hänen kanssaan.

Hän jätti Lilyn inhon ja pelon valtaan. Näytti uskomattomalta,

että Gus Trenor olisi puhunut hänestä Rosedalelle. Kaikista

vioistaan huolimatta Trenoria suojelivat hänen traditsioninsa,

joiden rikkominen näytti sitäkin vähemmän todennäköiseltä, kun ne

olivat niin puhtaasti vaistomaisia. Mutta Lily muisteli äkillisellä

tuskalla, että oli juhlahetkiä, jolloin -- kuten Judy oli hänelle

uskonut -- Gus puhui hassutuksia; jonakin sellaisena hetkenä

tuollainen vaarallinen sana oli epäilemättä pujahtanut hänen

huuliltaan. Mitä Rosedaleen tuli, niin hän ei ensi säikähdyksestä

toinnuttuaan suuresti ollut huolissaan siitä, mitä johtopäätöksiä

tämä teki. Vaikkakin hän tavallisesti oli kyllin taitava, kun hänen

omat intressinsä olivat kysymyksessä, erehtyi hän, kuten usein

henkilöt, joilla seuratavat ovat vaistomaisia, olettamaan, että

kykenemättömyys tottumaan niihin nopeasti merkitsi yleistä tyhmyyttä.

Niinpä se seikka, että Mr. Rosedalelta puuttui salonkitottumus,

saattoi Lilyn asettamaan hänet Trenorin ja muiden tuntemiensa

tyhmeliinien luokkaan ja otaksumaan että pikku liehakoiminen ja

silloin tällöin hänen tarjoilujensa vastaanottaminen riittäisi

tekemään hänet vaarattomaksi. Ei kuitenkaan ollut epäilystäkään

siitä, että hänen kyllä sopi näyttäytyä Rosedalen aitiossa oopperan

avajaisiltana. Ja jos kerran Judy Trenor oli luvannut ottaa tämän

seuraelämään tänä talvena, niin saattoihan hän yhtä hyvin olla

ensimmäisenä korjaamassa satoa.

Päivän tai pari Rosedalen käynnin jälkeen Lilyn mielessä oli Trenorin

onneton vaatimus ja hän toivoi pääsevänsä selvemmin tietämään

tuon muutoksen oikean luonteen, joka näytti syösseen hänet hänen

valtaansa. Mutta tämä haihtui hänen mielestään, kun hänellä oli

epätavallista ajattelemista. Sitäpaitsi hän ei ollut nähnyt Trenoria

Van Osburghien häiden jälkeen ja Rosedalen sanat häipyivät pian

toisten vaikutusten tieltä.

Kun tuli oopperan avajaisilta, oli hänen pelkonsa haihtunut niin

jäljettömiin, että Trenorin yltäkylläisyyttä uhkuvan olemuksen

näkeminen Rosedalen aition perällä herätti hänessä levollista hyvää

tuulta. Lily ei ollut voinut oikein sulattaa välttämättömyyttä

esiintyä Rosedalen kumppanina niin arassa tilaisuudessa, mutta olihan

nyt häntä tukemassa hänen oman seurapiirinsä jäsen -- sillä rouva

Fisherin seura oli tavallisesti liian sekalaista, jotta se olisi

oikeuttanut Miss Bartin ilmaantumisen siinä seurassa.

Lilyltä, joka aina mielellään näytti kauneuttaan julkisesti ja joka

tiesi, miten puku lisäsi tänä iltana hänen viehätystään, hukkui

Trenorin tuijotus niiden ihailevien katseiden yleiseen virtaan,

joiden keskipisteenä hän tunsi olevansa. Ah, miten suloista oli olla

nuori, säteilevä, tuntea solakkuuden, voiman, notkeuden, kauniiden

piirteiden ja hyvän värin tuottamaa hehkua, tuntea nousseensa aivan

erikoiseen asemaan tuon saavuttamattoman sulon kautta, joka on hengen

ja neron ruumiillinen vastine!

Lilyn runollista nautintoa häiritsi tällä hetkellä se matala ajatus,

että hänen oopperapukunsa oli välillisesti maksanut Gus Trenor. Tämä

taas puolestaan tiesi vain, ettei hän ollut koskaan elämässään nähnyt

Lilyä viehättävämpänä, ettei koko oopperasalissa ollut hienommin

puettua naista, ja ettei hän, jolle Miss Bart oli suonut tällaisen

mielihyvän, ollut saanut minkäänlaista vastausta siihen katseeseen,

jonka hän ja sadat silmäparit lähettivät Miss Bartiin.

Siksi oli Lilylle epämieluisan yllättävää, kun, heidän väliajalla

istuessaan kahdenkesken aition perällä, Trenor sanoi muitta

mutkitta: "Katsokaas tänne, Lily! Miekkonen, ken saa joskus nähdä

teitä. Vietän kaupungissa kolme tai neljä päivää viikossa, ja te

tiedätte tien klubille, josta minut aina löytää, mutta te ette näytä

muistavan minun olemassaoloani nykyään, vaikkakin haluatte käyttää

raha-asioissa minua hyväksenne."

Vaikka huomautus osoittikin ilmeisesti huonoa makua, ei siihen

ollut sen helpompi vastata, sillä Lily tiesi vallan hyvin, ettei

hetki ollut sopiva näyttää nyrpeää naamaa eikä hämmästyneenä

kohauttaa kulmakarvoja, kuten hän tavallisesti teki torjuessaan

tuttavallisuuden osoitukset.

"On hyvin imartelevaa, että haluatte nähdä minua", sanoi hän koettaen

saada kevyen äänensävyn, "mutta jollette ole merkinnyt väärin

osoitettani, niin olisi ollut helppoa tavata minua iltapäivisin

tätini luona -- tosiaankin, odottelinkin teitä sinne."

Mutta Lily erehtyi toivoessaan taltuttavansa hänet tällä viimeisellä

myönnytyksellä, sillä Trenor vastasi laskien alas tuttavallisesti

kulmakarvojaan, mikä saattoi esiintymään hänet vielä typerämmän

näköisenä: "Lempo menköön tätinne luo ja hukatkoon iltapäivänsä

kuuntelemalla, mitä joukko toisia vekkuleja puhuu teille!

Tiedättehän, etten ole sitä maata, että istun ihmisjoukossa ja

pieksän kieltäni -- mieluummin olen tyyten tykkänään sellaisesta

erilläni. Mutta miksemme voi mennä yhdessä pitämään pientä lystiä --

kuten oli se ajeluretki Bellomontissa, kun tulitte minua hakemaan

asemalta?"

Hän nojasi epämiellyttävän läheisesti koettaen pakottaa Lilyyn tämän

mielijohteen, ja Lily luuli tuntevansa merkitsevän tuoksun, mikä

selitti tumman hohteen Trenorin kasvoilla ja kiiltävän kosteuden

hänen otsallaan.

Ajatus että närkästynyt vastaus herättäisi epämiellyttävän

purkauksen, hillitsi Lilyn vastenmielisyyttä ja hän vastasi

naurahtaen: "En oikein ymmärrä, miten voi tehdä maalaisajeluretkiä

kaupungissa, mutta ei minua aina ympäröi ihailijalauma, ja jos

tahdotte ilmoittaa minulle, minä iltapäivänä tulette, niin järjestän

asiat niin, että voimme jutella rauhassa."

"Viis juttelusta! Sitähän te aina sanotte", vastasi Trenor, joka ei

ollut sutkauksissaan vaihteleva. "Sillähän te minut torjuitte Van

Osburghin häissäkin -- mutta selvällä engelskalla se merkitsee sitä,

että kun olette saanut minulta, mitä olette tahtonut, te haluatte

mieluummin jotain toista seuralaista."

Hän oli korottanut ääntään viime sanoilla ja Lily sävähti punaiseksi,

mutta pysyi kuitenkin aseman herrana ja laski vakuuttavasti kätensä

Trenorin käsivarrelle.

"Älkää hullutelko, Gus; en voi sallia, että puhuttelette minua

tuolla naurettavalla tavalla. Jos todella tahdotte tavata minua,

niin miksemme mene jonakin iltapäivänä kävelylle Puistoon? Olen yhtä

mieltä kanssanne, että on huvittavaa olla maalaisittain kaupungissa,

ja jos haluatte, niin tapaan teitä siellä ja me menemme syöttämään

oravia ja te otatte minut järvelle höyrygondooliin."

Tätä sanoessaan hän hymyili, antaen katseensa levätä hänen

katseessaan tavalla, joka katkaisi kärjen hänen pilaltaan ja teki

Trenorin äkkiä taipuvaiseksi hänen tahtoonsa.

"No hyvä, olkoon menneeksi. Tahdotteko tulla huomenna? Huomenna kello

kolme, Mall'in päässä? Olen siellä varmasti, muistakaa se. Ettehän

tahtonut päästä minusta, Lily?"

Mutta Miss Bartin ei tarvinnut toistaa lupaustaan, sillä aition ovi

aukeni ja sisään astui George Dorset.

Trenor luovutti äreästi paikkansa ja Lily kääntyi tulijan puoleen

säteilevä hymy huulilla. Hän ei ollut ollut puheissa Dorsetin

kanssa sitten Bellomontin aikojen, mutta jokin tämän katseessa ja

käyttäytymisessä ilmaisi, että hän muisti sen ystävällisen suhteen,

joka vallitsi heidän välillään heidän viimeksi tavatessaan. Dorset

ei ollut mies, joka helposti ilmaisi ihastuksensa: hänen pitkät

tuhkanharmaat kasvonsa ja hajamielinen katseensa näyttivät olevan

suljettuja liiallisilta liikutuksilta. Mutta mitä tuli Lilyn omaan

vaikutukseen, niin hän oli siinä hyvin herkkätuntoinen ja kun hän

teki Dorsetille tilaa ahtaassa sohvassa, oli hän varma siitä, että

tämä tunsi hiljaista mielihyvää hänen läheisyydestään. Harvat naiset

vaivautuivat koettamaan miellyttää Dorsetia, mutta Lily oli ollut

hänelle ystävällinen Bellomontissa ja nytkin hänen hymyilynsä osoitti

uudistuvaa jumalaista hyvyyttä.

"No, tässä sitä ollaan taas alkamassa kuusikuukautisia naukujaisia",

alkoi hän valittavalla äänellä. "Ei ole hituistakaan eroa tämän ja

viime vuoden välillä, paitsi että naisilla on uudet puvut ja etteivät

laulajat ole saaneet uusia kurkkuja. Vaimoni on musikaalinen, kuten

tiedätte, ja pakottaa minut käymään läpi tämän kurssin joka talvi.

Italialaisissa illoissa ei ole asiat niin hullusti, sillä ne alkavat

myöhään, niin että on aikaa sulattaa ruokansa. Mutta kun ne esittävät

Wagneria, niin täytyy hotkaista päivällisensä nopeasti, ja sen minä

saan kyllä tuntea vatsassani. Kappas kun Trenor lähtee aitiosta

odottamatta väliverhon nousemista! Oletteko koskaan tarkannut

Trenorin syöntiä? Jos olette, niin varmaan ihmettelette, miten hän

on elossa. Luulen hänen olevan sisältäkin nahkaa. -- Mutta minähän

tulin teille sanomaan, että vaimoni toivoo, että tulisitte meille

ensi sunnuntaina. Luvatkaa tulla Herran nimessä. Sinne tulee liuta

ikävää väkeä -- intelligenssia, tarkoitan. Se on nyt hänen uusinta

hommaansa, enkä minä tiedä varmaan, eikö se ole vielä pahempaa kuin

musiikki. Muutamilla vieraista on pitkä tukka eivätkä he huomaa, kun

heille tarjotaan ruokia. Seuraus siitä on, että päivällinen jäähtyy,

ja minun vatsani ei sitä siedä. Se Silverton-aasi niitä kuljettaa

taloon -- hän kirjoittaa runoja, kuten tiedätte, ja Berthasta ja

hänestä on tullut hirveän hyvät ystävät. Bertha voisi kirjoittaa

paremmin kuin yksikään heistä, jos tahtoisi, enkä minä tahdo moittia

häntä siitä, että hän haluaa seuraansa hyväpäisiä vekkuleita;

tahtoisin vain sanoa: 'päästäkää minut näkemästä heidän syövän!'"

Tämä omituinen puhetulva saattoi Lilyn loistavalle tuulelle.

Tavallisissa oloissa ei Bertha Dorsetin kutsussa olisi ollut

mitään hämmästyttävää, mutta hiljainen vihamielisyys oli pitänyt

heidät erillään. Nyt Lily tunsi sisäiseksi ihmeekseen, että hänen

kostonhalunsa oli hävinnyt. _Jos tahdot antaa vihamiehellesi

anteeksi, niin anna hänelle ensin läimäys_, sanoo malaijilainen

sananlasku, ja Lily sai tuta sen totuuden. Jos hän olisi hävittänyt

rouva Dorsetin kirjeet, niin hän olisi yhä vihannut häntä, mutta kun

ne jäivät hänen haltuunsa, niin hänen kostonhalunsa oli tyydytetty.

Hän lupasi hymyillen tulla toivoen siten pääsevänsä Trenorin

tungettelevaisuudesta.