Rouva Penistonin nuoruudessa oli tapana muuttaa kaupunkiin
lokakuussa. Sentähden Viidennellä avenuella olevan asunnon
ikkunaluukut avattiin kuun 10:nnen päivän tienoilla, ja pronssiin
valetun Kuolevan Gladiaattorin silmät alkoivat salongin ikkunasta
jälleen pitää vahtia tuolle vielä autiolle valtakadulle.
Kaksi ensimmäistä viikkoa palaamisensa jälkeen rouva Peniston
omisti kotoisille puuhille kuten uskovaiset uskonnollisille
hartaudenharjoituksille. Hän nuuski talonsa joka sopen yhtä tarkasti
kuin tutkitaan omantunnon sopukat, aina kellarin ja hiilisäiliön
pohjia myöten, ja koko talo peitettiin kuohuvaan saippuavaahtoon.
Taloushommat olivat tällä asteella, kun Miss Bart saapui iltapäivällä
Van Osburghien häistä. Matka kaupunkiin ei ollut omansa viihdyttämään
hänen hermojaan. Vaikka Evie Van Osburghin kihlaus oli vielä
virallisesti salainen, tiesivät siitä jo kuitenkin lukemattomat
perheen läheiset ystävät, ja palaavat vieraat tekivät kautta koko
junan vihjauksia ja ennakkopäätelmiä. Lily oli sillä hetkellä
tietoinen siitä, mikä osa tuli hänelle näistä vihjauksista. Hän
tunsi tilanteen herättämän hilpeyden tarkan laadun. Se siekailematon
muoto, jonka hänen ystäviensä leikinlasku sai, sisälsi äänekkään
iloitsemisen sellaisista asiainsotkeutumisista. Lily tiesi kyllin
hyvin, miten käyttäytyä vaikeissa tilanteissa. Hänellä oli
hiuskarvalleen täsmällinen tapa toimia voiton ja tappion välillä:
jokaisen luovimisen toimitti ilman ponnistuksia hänen käytöstapansa
loistava huolettomuus. Mutta hän alkoi tuntea asennon tuottamaa
pingoitusta; vastavaikutus oli nopeampaa, ja hän liukui syvään
itsensä halveksimiseen.
Kuten hänelle kävi aina, purkautui hänen moraalinen
vastenmielisyytensä fyysillisesti inhoon ympäristöään kohtaan.
Hänen mielensä nousi rouva Penistonin mustan pähkinäpuukaluston
rehentelevää rumuutta, eteishallin tiilikivien hiottua siloutta ja
huonekalujen kiilloituksesta lähtenyttä hajua kohtaan, joka kohtasi
häntä ovella.
Portaissa ei ollut vielä mattoja ja matkalla huoneeseensa hänen
tiensä tukki vaahtotulva. Nostaen heimojaan hän vetäytyi sivulle
kärsimättömin elein ja tällöin hänen mieleensä johtui olleensa jo
kerran ennen samassa tilanteessa, vaikka toisessa paikassa. Hänestä
tuntui kuin laskeutuisi hän jälleen portaita Seldenin huoneesta,
ja katsoessaan alas huomauttaakseen saippuaveden hoivaamisesta
hän sai vastaansa samanlaisen tuijotuksen, joka oli kerran ennen
uhmannut häntä samanlaisissa oloissa. Benedickin siivoojamuija
se kyynäspäihinsä nojaten tutki häntä samalla häikäilemättömällä
uteliaisuudella, päästäen hänet ilmeisesti yhtä vastahakoisesti
kulkemaan ohi. Tässä tapauksessa Miss Bart oli kuitenkin omalla
pohjallaan.
"Ettekö näe, että haluan päästä ohi? Väistäkää sankoanne, olkaa
hyvä", sanoi hän terävästi.
Nainen ei näyttänyt kuulevan. Sitten hän anteeksi pyytämättä tempasi
sankonsa ja lennätti märän lattiaharjan porraspäädyn yli, tuijottaen
Lilyyn, kun tämä kulki ohi. Oli sietämätöntä, että rouva Peniston
piti tuollaisia talossaan; ja Lily päätti huoneeseensa astuessaan,
että nainen saisi lähtöpassit samana iltana.
Rouva Peniston ei kuitenkaan ollut tällä hetkellä tekemässä
vastaväitteitään: aamusta varhain hän oli ollut palvelustyttönsä
kanssa tarkastelemassa turkiksiaan, mikä puuha muodosti huippukohdan
taloudenpidon uudistusdraamassa. Illalla Lily huomasi myöskin
olevansa yksin, sillä hänen tätinsä, joka söi harvoin päivällistään
kaupungilla, oli noudattanut erään käymäseltään kaupungissa olevan
Van Alstyne-serkun kutsua. Talo oli luonnottomassa puhtauden
ja järjestyksen tilassaan synkkä kuin hauta, ja kun Lily meni
vastajärjestettyyn häikäisevän puhtaaseen salonkiin, tunsi hän
ikäänkuin hänet olisi elävänä haudattu rouva Penistonin elämäntavan
tukehduttavaan ahtauteen.
Tavallisesti hän koetti karttaa kotona olemista noina suursiivouksen
aikoina. Mutta tässä tapauksessa eri syyt olivat saattaneet hänet
kaupunkiin, etupäässä se seikka, että hän oli saanut vähemmän kutsuja
kuin tavallisesti syksyksi. Hän oli niin kauan tottunut kulkemaan
yhdeltä maatilalta toiselle, kunnes lupa-ajan päättyminen sai hänet
palaamaan kaupunkiin, että hänelle sattunut loma-aika sai hänet
tuntemaan, että hänen suosimisensa oli vähenemässä. Oli käynyt, kuten
hän oli sanonut Seldenille -- ihmiset olivat väsyneet häneen. He
toivottaisivat hänet kyllä tervetulleeksi uudessa asemassa, mutta
Miss Bartina he tunsivat hänet ulkoa. Hän tunsi itsekin itsensä ulkoa
ja oli kyllääntynyt tuohon vanhaan juttuun. Oli hetkiä, jolloin hän
kaipasi sokeasti jotain erilaista, outoa, etäistä ja koettelematonta;
mutta hänen mielikuvituksensa ulommaisinkaan ala ei kyennyt
esittämään hänen totuttua elämäänsä uudessa valossa. Hän ei voinut
kuvitella itseään muualla kuin salongissa levittämässä hienoutta ja
loistoa kuten kukka levittää tuoksua.
Kun sillävälin lokakuu kului, oli hänellä kaksi vaihtoehtoa: joko
palata Trenorien luo tai mennä tätinsä luo kaupunkiin. Vieläpä
lokakuisen New Yorkin masentava synkkyys ja rouva Penistonin
asunnon aina haitallinen siistiminen tuntui hänestä paremmalta kuin
se mikä häntä odotti Bellomontissa, ja hänellä oli sankarillisen
alistuvaisuuden ilme, kun hän ilmoitti aikovansa jäädä tätinsä luo
koko lupa-ajaksi.
Tämänluontoiset uhraukset otetaan joskus vastaan yhtä sekavin
tuntein kuin mikä ne on aiheuttanutkin; ja rouva Peniston huomautti
uskotulle palvelijalleen, että jos kerran jonkun sukulaisen piti
olla hänen apunaan sellaisina kiireellisinä aikoina (vaikkakin
häntä oli jo neljäkymmentä vuotta pidetty pätevänä valvomaan omien
antimiensa ripustamista), niin hänelle totta totisesti olisi Miss
Grace sopivampi kuin Miss Lily. Grace Stepney oli eräs serkku
mukiinmenevine tapoineen ja harrastuksineen, joka pistäytyi rouva
Penistonin luo, kun Lily söi päivällisensä liian säännöllisesti
ulkona; joka pelasi bézique'ä, pani paikoilleen auenneita "silmiä",
luki ääneen kuolinilmoituksia Times'ista ja rehellisesti ihaili
salongin verhojen purppuranpunaista satiinia, ikkunalla olevaa
kuolevaa gladiaattoria ja Niagaraa esittävää maalausta, mitkä
edustivat Mr. Penistonin vaatimattoman elämän taiteellista
ylellisyyttä.
Rouva Penistonia ikävystytti tuo moitteeton sukulainen kuten
sellaisten palvelusten vastaanottajaa tavallisestikin henkilö, joka
niitä suorittaa. Hän piti paljon enemmän uhkeasta ja itsenäisestä
Lilystä, joka ei osannut erottaa virkkausneulan toista päätä
toisesta, ja joka usein loukkasi hänen tuntehikkaisuuttaan
ehdottamalla, että salonki laitettaisiin toiseen kuntoon. Mutta
kun oli etsittävä hävinneitä pyyheliinoja tai neuvoteltava siitä,
tarvitsivatko portaat uudet matot, oli Gracen arvostelu tosin
terveempi kuin Lilyn mainitsemattakaan sitä, että viimeksimainittua
harmitti tuo iankaikkinen siistiminen ja saippuan holvuu, ikäänkuin
talo pysyisi puhtaana itsestään.
Istuen salongin kynttilän lohduttomassa valossa -- rouva Peniston
ei koskaan sytyttänyt lamppuja, jollei ollut seuraa -- Lily näytti
odottavan oman kuvansa ilmaantuvan himmeänä ja keski-ikäisenä kuten
Grace Stepneyn. Lakattuaan huvittamasta Judy Trenoria ja hänen
ystäviään hänen olisi vaivuttava huvittamaan rouva Penistonia;
minne hän katsoikaan, hän näki vain tulevaisuuden toisten oikkujen
palveluksessa, ei koskaan oman intomielisen yksilöllisyytensä
turvaamisen mahdollisuutta.
Ovikellon soitto, joka tuntui räikeältä tyhjässä talossa, herätti
hänet äkkiä tajuamaan ikävyytensä katkeruuden. Oli kuin viime
kuukauden koko kyllääntyminen olisi saavuttanut huippukohtansa tämän
loppumattoman illan tyhjyydessä. Jospa edes tuo soitto tarkoitti
kutsua ulkomaailmasta -- olettamalla, että häntä sinne vielä
haluttiin!
Hetken kuluttua ilmaantui palvelija ilmoittamaan, että eräs henkilö
pyytää tavata Miss Bartia, ja Lilyn vaatiessa lähempiä tietoja, hän
lisäsi:
"Se on rouva Haffen; hän ei halua ilmaista asiaansa."
Lily, jolle tuo nimi ei ilmaissut mitään, avasi oven ja sisään astui
nainen rypistyneessä päähineessä ja seisoi kuin kiinninaulattuna
kattolampun alla. Varjostamaton valo valaisi tutunomaisesti
hänen rokonarpisia kasvojaan ja punertavaa päänahkaansa, joka
kuumotti oljenvärisen ohuen tukan alta. Lily katsoi hämmästyneenä
siivoojamuijaan.
"Haluatteko puhutella minua?" kysyi Lily.
"Sanoisin teille mielelläni pari sanaa, neiti." Ääni ei ollut
riitaa- eikä rauhaarakentava: se ei ilmaissut mitään puhujan
asiasta. Siitä huolimatta jokin varovaisuusvaisto sai Lilyn
vetäytymään pois palvelijattaren kuuluvilta.
Hän antoi rouva Haffenille merkin seurata häntä salonkiin ja sulki
oven heidän jälkeensä.
"Mitä te haluatte?" tiedusteli hän.
Siivoojanainen seisoi, kuten sellaisten ihmisten on tapana,
käsivarret käärittyinä shaaliinsa. Hän otti esille pienen nipun, joka
oli kääritty sanomalehtipaperiin.
"Minulla on täällä jotakin, jota te varmaankin näkisitte mielellänne,
Miss Bart." Hän lausui nimen epämiellyttävästi painostaen, ikäänkuin
se seikka, että hän tiesi sen, olisi osaltaan syynä hänen täällä
oloonsa. Lilystä tuo äänensävy kuulosti uhkaukselta.
"Oletteko löytänyt jotain minulle kuuluvaa?" kysyi hän, ojentaen
kätensä.
Rouva Haffen vetäytyi takaisin.
"No, jos siksi tulee, niin arvelen, että se on minun yhtä paljon kuin
jonkun muunkin", vastasi hän.
Lily katsoi häneen kiusaantuneena. Hän oli nyt varma siitä, että
kävijän eleet tarkoittivat uhkausta; mutta koska hän oli kokenut
sellaisissa asioissa, oli hänen kokemuksessaan jotakin, joka valmisti
häntä arvioimaan tämän kohtauksen tarkkaa merkitystä. Hän tunsi
kuitenkin, että sen täytyi päättyä niin pian kuin mahdollista.
"En ymmärrä; jollei tuo käärö ole minun, niin miksi te pyritte
puheilleni?"
Vaimo ei ollut milläänkään koko kysymyksestä. Hän oli ilmeisesti
valmistautunut vastaamaan siihen, mutta, kuten sen säätyiset ihmiset
yleensä, hänen oli mentävä pitkä matka takaisinpäin alkaakseen, ja
vasta hetkisen oltuaan ääneti hän vastasi: "Mieheni oli Benedickin
talonmiehenä tämän kuun ensimmäiseen päivään. Sen jälkeen hän ei ole
saanut mistään työtä."
Lily ei virkkanut mitään ja vaimo jatkoi: "Se ei ollut ensinkään
meidän syymme: isännöitsijä halusi tuota paikkaa eräälle
suosikilleen, ja meidät ajettiin pois kimpsuinemme kampsuinemme hänen
oikkunsa tähden. Minä sairastelin kauan viime talvena ja leikkauskin
oli tehtävä, niin että kaikki säästömme meni suihin; ja minä saan
lapsineni kovat kokea, kun Haffen on niin kauan ollut ilman ansiota."
Hän oli siis loppujen lopuksi tullut vain pyytämään Miss Bartia
hommaamaan paikkaa hänen miehelleen tai luultavammin pyytämään häntä
puhumaan hänen puolestaan rouva Penistonille. Lilyn ulkomuodosta
saattoi päättää, että hän sai aina, mitä tahtoi, niin että häntä
voi käyttää puolestapuhujana, ja tyynnyttyään ensi pelostaan hän
turvautui sovinnaiseen lauseeseen:
"Olen pahoillani, että olette ollut niin ikävässä asemassa", sanoi
hän.
"Niin on oltu, neiti, eikä leikki ole vielä lopussa. Jos vain
saisimme toisen hyvän paikan, -- mutta isännöitsijä on meille
sydämetön. Se ei ole meidän syy, ei sitte likikään, mutta --"
Nyt loppui Lilyn kärsivällisyys. "Jos teillä on jotakin sanottavaa
minulle --" tokaisi hän väliin.
Tämä kiihoitti eukon puhetulvaa.
"Onpa on, neiti. Kyllä siihenkin tullaan", hän sanoi. Hän pysähtyi
hetkiseksi, katsoen Lilyyn, ja jatkoi sitten hajanaisesti kertovalla
äänellä: "Benedickissä ollessamme siivosin muutamien herrojen
huoneita, viimeksi tein suursiivouksen lauantaisin. Jotkin herrat
saivat hirveästi kirjeitä: sellaista kirjeiden siivoa en ole ikinä
nähnyt. Niiden suuret paperikorit olivat kukkuroillaan ja paperit
putosivat lattialle. Ei ne niistä paljoa pitäneet lukua. Muutamat
ovat pahempia kuin toiset. Mr. Selden, Mr. Lawrence Selden, se oli
niitä huolellisimpia: poltti kirjeensä talvella ja leikkeli ne
säpäleiksi kesällä. Mutta joskus hän sai niin paljon, että sitoi ne
yhteen nippuun, kuten toisetkin tekivät ja repäisi sen yhdellä kertaa
-- kas tässä."
Puhuessaan hän oli irroittanut nauhan käärön ympäriltä ja veti esille
yhden kirjeen, jonka hän asetti pöydälle, joka oli Miss Bartin ja
hänen itsensä välillä. Kuten hän oli sanonut, oli kirje repäisty
kahtia, mutta nopein liikkein hän asetti reväistyt päät yhteen ja
silitti sivun.
Lilyn valtasi suuttumus. Hän tunsi hämärästi olevan tekeillä jotakin
halpamaista -- sellaista halpamaista, josta ihmiset kuiskuttelevat,
mutta jonka hän ei koskaan ollut ajatellut koskevan itseään. Hän
peräytyi osoittaen liikkeellään inhoa, mutta tuon peittymisen ehkäisi
eräs äkillinen huomio: kynttilän valossa hän oli tuntenut kirjeen
käsialan. Se oli suurta ja hajanaista ja siinä oli jotain miehekästä,
joka vain heikosti salasi sen vapisevaa heikkoutta, ja raskaalla
kädellä piirretyt sanat sattuivat Lilyn korviin ikäänkuin hän olisi
kuullut niiden puhuvan.
Aluksi hän ei oivaltanut tilanteen koko merkitystä. Hän ymmärsi
vain, että hänen edessään oli Bertha Dorsetin kirjoittama kirje
ja osoitettu otaksuttavasti Lawrence Seldenille. Siinä ei ollut
päivämäärää, mutta musteen tuoreus osoitti, että se oli jokseenkin
äskettäin kirjoitettu. Rouva Haffenin kädessä oleva paketti sisälsi
epäilemättä useita samanlaisia kirjeitä -- tusinan verran, kuten Lily
päätti sen paksuudesta. Kirje oli lyhyt, mutta ne muutamat sanat,
jotka olivat osuneet hänen silmiinsä, ennenkuin hän tiesi niitä
lukevansa, kertoivat pitkää juttua -- juttua, jolle kirjoittajan
tuttavat olivat viimeisen neljän vuoden aikana nauraneet ja
kohauttaneet olkapäitään, pitäen sitä vain yhtenä seuraelämän
komedian lukemattomista "hauskoista jutuista". Nyt näki Lily asian
toisen puolen, ulkokuoren tuliperäisen alapuolen, jonka yli arvelu
ja vihjaus liukui niin kevyesti, kunnes ensimmäinen kuilu muutti
heidän kuiskutuksensa huudoksi. Lily tiesi ettei seuraelämä kosta
mitään niin ankarasti kuin sitä, että se on antanut suojeluksensa
niille, jotka eivät ole osanneet käyttää sitä hyväkseen. Eikä
tässä tapauksessa tarvinnut epäillä, miten asia päättyisi. Lilyn
maailmankäsityksen mukaan mies oli vaimonsa käytöksen ainoa tuomari:
nainen teknillisesti epäilyksen yläpuolella, kun hänellä oli
miehensä hyväksymisen, taikkapa vain välinpitämättömyyden suoja.
Mutta George Dorsetin luontoiselta mieheltä ei voinut ajatellakaan
anteeksiantoa -- hänen vaimonsa kirjeiden omistaja saattoi yhdellä
kosketuksella murskata koko tämän elämän. Ja millaisiin käsiin Bertha
Dorsetin salaisuus oli joutunut! Hetken ajan toi sattuman ironia
Lilyn vastenmielisyyteen epämääräisen voitonriemun tunteen. Mutta
vastenmielisyys voitti -- koko hänen vaistomainen vastustuskykynsä,
taipumuksensa, kasvatuksensa, sokeat, perinnäiset epäröimiset
nousivat tuota toista tunnetta vastaan. Hänestä tuntui kuin olisi hän
saanut pahan tartunnan.
Hän astui poispäin, ikäänkuin päästäkseen mahdollisimman kauas tuosta
vieraasta. "En tiedä mitään näistä kirjeistä", hän sanoi; "en käsitä,
miksi olette ne tuonut tänne."
Rouva Haffen tuijotti häneen lujasti. "Sanon teille, neiti, miksi.
Toin ne teille myytäviksi, koskei minulla ole muuta keinoa saada
rahaa, ja jollemme huomisiltaan maksa vuokraamme, niin meidät
ajetaan ulos. En ole koskaan tehnyt ennen mitään täntapaista ja jos
puhuisitte Mr. Seldenille tai Mr. Rosedalelle, että Haffen saisi
takaisin paikkansa Benedickissä -- näinhän, minä teidän puhuvan Mr.
Rosedalen kanssa portaissa tuona päivänä, jolloin te tulitte Mr.
Seldenin asunnosta --"
Veri nousi Lilyn poskille. Nyt hän ymmärsi -- rouva Haffen luuli
hänen olevan kirjeiden kirjoittajan. Vihansa ensi puuskassa hän
oli soittaa ja käskeä naisen ulos, mutta eräs hämärä mielijohde
pidätti häntä. Seldenin nimen mainitseminen oli herättänyt uusia
ajatuksia. Bertha Dorsetin kirjeet eivät olleet hänelle mitään
-- menkööt ne sinne, minne sattuma ne vie! Mutta Selden oli
auttamattomasti kietoutunut niiden kohtaloon. Miehet eivät paha
kyllä kärsi paljoa sellaisesta ilmitulosta, ja tällä hetkellä tuo
aavistus, joka oli tuonut Lilyn tietoisuuteen kirjeiden sisällön,
oli saanut ilmi, että ne olivat hartaita pyyntöjä -- yhä toistuvia,
mikä siis osoitti, ettei niihin oltu vastattu -- uudistamaan suhde,
jonka aika oli nähtävästi höllentänyt. Yhtä kaikki se seikka,
että kirjeet olivat voineet joutua vieraisiin käsiin, syyttäisi
Seldeniä huolimattomuudesta, koska maailma pitää sitä vähimmän
anteeksiannettavana.
Jos Lily punnitsi kaikkea tätä, niin tapahtui se tiedottomasti:
hänellä esiintyi tietoisesti vain se tunne, että Selden varmaankin
haluaisi hävittää kirjeet ja että Lilyn itsensä oli siis päästävä
niiden omistajaksi. Tämän ajatuksen takana ei ollut enää mitään
muuta. Hänen aivojensa läpi välähti kuitenkin ajatus palauttaa tuo
paketti Bertha Dorsetille ja siten saada valtit käteensä, mutta tämä
ajatus johti kuiluihin, joilta hän peräytyi häpeissään.
Sillä välin oli rouva Haffen huomattuaan pian Lilyn epäröinnin jo
avannut käärön ja asettanut sen sisällön pöydälle. Joka kirje oli
paikkailtu yhteen ohuilla paperiliuskoilla. Muutamat olivat pieninä
siepaleina, toiset vain repäisty kahtia. Vaikka niitä ei ollutkaan
monta, peittivät ne näin levitettyinä pöydän melkein kokonaan. Lilyn
katse sattui sanaan siellä täällä -- sitten hän sanoi matalalla
äänellä: "Mitä te vaaditte näistä?"
Rouva Haffen punehtui tyydytyksestä. Oli selvää, että nuori
vallasnainen oli pahasti pelästynyt, ja rouva Haffenissa oli muijaa
käyttämään mahdollisimman paljon tuollaista pelkoa hyväkseen. Jo
etukäteen nauttien helpommasta voitosta kuin mitä hän oli osannut
odottaa hän mainitsi hyvin suuren summan.
Mutta Miss Bart ei näyttänyt olevankaan niin helppo saalis kuin olisi
voinut odottaa hänen varomattomasta alkamisestaan. Hän kieltäytyi
maksamasta mainittua summaa ja hetken epäröityään hän tarjosi puolet
siitä.
Rouva Haffen jähmettyi. Hänen kätensä hamuili levitettyjä kirjeitä ja
hiljalleen niitä kosketellen hän näytti aikovan panna ne uudelleen
kääreeseen.
"Arvaan niiden olevan suurempiarvoisia teille, neiti, kuin minulle,
mutta köyhällä on oikeus elää yhtä hyvin kuin rikkaalla", huomautti
hän sukkelasti.
Lilyn valtasi pelko, mutta tuo tarkoittelu vahvisti hänen
vastustustaan.
"Erehdytte", sanoi hän välinpitämättömästi. "Olen tarjonnut
korkeimman summan, minkä suostun maksamaan kirjeistä, mutta lienee
muitakin keinoja, miten saada ne."
Rouva Haffen kohotti epäilevästi katseensa: hän oli liian kokenut
ollakseen tietämättä, että puuhassa, johon hän oli antautunut,
oli yhtä suuria vaaroja kuin oli palkintokin siitä, ja hän oli
suunnitellut valmiiksi koko kostokoneiston, minkä yksikin tämän
nuoren naisen sana saattoi panna liikkeeseen.
Hän vei shaalinsa nurkan silmilleen ja mutisi sen takaa, ettei
koituisi mitään hyvää siitä, että on kova köyhälle, mutta ettei hän
puolestaan ollut koskaan ennen sekaantunut sellaisiin puuhiin ja
että kaikki, mitä hänen ja Haffenin kunnia kristittyinä vaati, oli,
etteivät kirjeet saaneet kulkea kauemmaksi.
Lily seisoi liikkumatta, pysytellen muijasta niin etäällä kuin
hiljaapuhuminen sen suinkin salli. Ajatus käydä kauppaa kirjeillä oli
hänelle sietämätön, mutta hän tiesi, että rouva Haffen korottaisi
heti alkuperäistä vaatimustaan, jos hän osoittaisi horjumisen
merkkiä; hän tiesi vain, että ovi oli lopullisesti sulkeutunut ja
että hän seisoi yksin käärö kädessä.
Hänellä ei ollut minkäänlaista aikomusta lukea kirjeitä, jopa rouva
Haffenin likaisen sanomalehtikääreen avaaminen olisi näyttänyt
hänestä arvoa-alentavalta. Mutta mitä aikoi hän tehdä sen sisällöllä?
Kirjeiden saajan tarkoitus oli ollut hävittää ne, ja Lilyn
velvollisuus oli panna toimeen hänen aikomuksensa. Hänellä ei ollut
oikeutta säilyttää niitä -- se olisi ollut samaa kuin vähentää sen
ansion merkitystä, että hän oli ottanut ne huostaansa. Mutta miten
hävittää ne niin tehokkaasti, ettei tarvinnut enää pelätä niiden
joutuvan tuollaisiin käsiin? Rouva Penistoninin salongin tulisija oli
kielletty pyhättö: siellä, kuten lampuissakin, sytytettiin valkea
vain kun oli vieraita.
Miss Bart kääntyi viemään kirjeitä ylös, kun hän kuuli avattavan
ulko-ovea ja hänen tätinsä astui salonkiin. Rouva Peniston oli
pieni pönäkkä nainen, jonka värittömillä kasvoilla oli ryppyjä.
Hänen harmaa tilkkansa oli kammattu huolellisesti ja hänen pukunsa
näytti erittäin uudelta, mutta kuitenkin hieman vanhamuotiselta. Hän
kävi aina mustissa: Lily ei ollut nähnyt häntä koskaan muuten kuin
kiiltävään mustaan haarniskoituna, jalassa pienet paksut kengät ja
näyttäen aina olevan valmiina matkalle; hän ei kuitenkaan koskaan
lähtenyt.
Hän tarkasteli salonkia pikkuseikkoja myöten tottunein katsein. "Näin
valoviirun erään luukun alitse; on ihmeellistä, etten saa tuota
naista koskaan oppimaan vetämään niitä täysin alas."
Korjattuaan tuon vian hän istuutui erään kiilloitetun
purppuranpunaisen nojatuolin reunalle; rouva Peniston istui aina
siten, ei koskaan koko tuolilla. Sitten hän käänsi katseensa Miss
Bartiin.
"Näytät väsyneeltä, hyvä ystävä; luulen, että se johtuu
häärasituksista. Cornelia Van Alstyne ei osannut puhua muusta kuin
häistä. Molly oli siellä. Ja Gerty Farish juoksi heti luoksemme
kertomaan meille niistä. Minusta on omituista, että ne tarjosivat
meloneja ennen _consomméta:_ hääaamiaisten on aina alettava
_consommélla_. Molly ei pitänyt morsiamen puvuista. Hän oli kuullut
Julia Melsonilta, että ne maksavat kolme sataa dollaria kappale,
mutta siltä ne eivät näyttäneet. Olen iloinen, että päätit olla
rupeamatta morsiustytöksi: lohenvärinen varjostin ei olisi sopinut
sinulle."
Rouva Peniston kuunteli mielellään pienimpiäkin yksityisseikkoja
juhlallisuuksista, joihin hän ei ollut ottanut osaa. Mikään ei
ollut saanut häntä niihin ponnistuksiin ja väsymykseen, joka olisi
seurauksena Van Osburghin häistä, mutta niin suuri oli hänen
mielenkiintonsa niihin, että kuultuaan niistä kaksi selontekoa hän
nyt valmistautui houkuttelemaan esille kolmatta veljentyttäreltään.
Lily oli kuitenkin ollut valitettavan välinpitämätön panemaan
mieleensä juhlamenojen erikoisseikkoja. Häneltä oli jäänyt
huomaamatta rouva Van Osburghin leningin väri eikä voinut
myöskään sanoa, käytettiinkö hääpöydässä vanhoja Van Osburghien
sèvresporsliineja; rouva Peniston huomasi, sanalla sanoen, että häntä
saattoi käyttää enemmän kuuntelijana kuin kertojana.
"Lily, en todellakaan käsitä, miksi vaivauduit menemään häihin, kun
et kerran muista, mitä tapahtui tai ketä näit siellä. Kun minä olin
tyttönä, säilytin aina jokaisen päivällisen ruokalistan, jolle oli
käsketty, ja kirjoitin osanottajien nimet takasivulle, enkä koskaan
heittänyt pois kotiljonkirusettejani setäsi kuolemaan saakka, jolloin
näytti sopimattomalta pitää niin paljon värillisiä esineitä talossa.
Minulla oli niitä muistaakseni laatikollinen, ja vieläkin voin sanoa,
missä tanssiaisissa minkin olen saanut. Molly Van Alstyne muistuttaa
minua siinä iässä, on ihmeellistä, miten hän huomaa asiat. Hän pystyi
kertomaan äidilleen tarkoin, minkä kuosinen morsiamen leninki oli, ja
me tiesimme heti, että se oli tilattu Paquinilta."
Rouva Peniston nousi äkkiä, ja läheten kelloa, jonka päällä oli
kypäriniekka Minerva, hän vetäisi pitsinenäliinansa kypärin ja sen
silmikon välitse.
"Tiesinhän sen -- palvelustyttö ei koskaan pyyhi sitä!" huudahti
hän voitonriemuisena huomatessaan nenäliinalla pienen pölypilkun;
sitten hän jatkoi istuuduttuaan jälleen: "Mollyn mielestä rouva
Dorset oli ollut häissä parhaiten puettu. En epäilekään, ettei hänen
pukunsa olisi ollut kallisarvoisin, mutta sopuli- ja _point de
Milan_-yhdistelmää en voi täysin sulattaa. Näyttää siltä, että hän on
löytänyt Pariisista uuden räätälin, joka suvaitsee ottaa tilauksen
vastaan vain, kun hänen asiakkaansa on kuluttanut koko päivän hänen
kanssaan hänen Neuillyssä olevassa huvilassaan. Hän sanoo, että hänen
täytyy tutkia tilaajan kotioloja -- merkillinen järjestelmä, totta
vie! Mutta rouva Dorset kertoi siitä Mollylle itse; hän sanoi huvilan
olleen täynnä mitä erinomaisimpia tavaroita ja hän oli todellakin
pahoillaan, kun oli lähdettävä. Molly ei sanonut hänen koskaan ennen
olleen sievemmän näköinen; hän oli peloittavan sukkela ja sanoi
toimittaneensa Evie Van Osburghin ja Percy Grycen toisilleen. Hänellä
näyttää tosiaankin olevan suuri vaikutus nuoriin miehiin. Hänen
mielenkiintonsa kuuluu nyt kohdistuvan nuoreen Silverton-houkkioon,
joka on ollut Carry Fisherin kukitettavana ja pelannut niin
kauheasti. No niin, Evie on todellakin kihloissa: rouva Dorset on
hommannut kaiken ja Grace Van Osburgh on seitsemännessä taivaassa --
hän oli ehkä menettänyt toivonsa saada Evie naimisiin."
Rouva Peniston pysähtyi taas, mutta tällä kertaa hänen tarkastelunsa
ei kiintynyt huonekaluihin, vaan veljentyttäreensä.
"Cornelia Van Alstyne oli niin hämmästynyt: hän oli kuullut, että
sinä aikoisit naimisiin nuoren Grycen kanssa. Hän tapasi Wetherallit
juuri, kun he olivat saapuneet Bellomontista ja Alice Wetherall oli
aivan varma, että tapahtui kihlaus. Hän kertoi kaikkien luulleen
Mr. Grycen rientäneen kaupunkiin sormuksen hakuun, kun hän lähti
odottamatta eräänä aamuna."
Lily nousi ja meni oveen päin.
"Luulen, että olen väsynyt, lienee parasta mennä vuoteeseen", sanoi
hän, ja rouva Peniston oli Lilyä suudellessaan hajamielisen näköinen,
koska hän huomasi äkkiä, että herra Peniston vainajan muotokuvan
jalusta ei ollut suorassa sen edessä olevan sohvan kanssa.
Omassa huoneessaan hän sytytti kaasuliekin ja katseli uuniin päin.
Se oli yhtä kiiltävä kuin salongin uunikin, mutta täällä hän ainakin
saattoi huoleti polttaa joitakin papereja tarvitsematta pelätä
tätinsä moitteita. Hän ei kuitenkaan tehnyt sitä, vaan vaipuen
tuolille katseli väsyneesti ympärilleen. Hänen huoneensa oli suuri
ja mukavasti kalustettu -- se oli köyhän Grace Stepneyn kateuden ja
ihailun esine, -- mutta verrattuna niiden vierashuoneiden loistoon,
joissa Lily oli kuluttanut niin monta viikkoa, se näytti synkältä
kuin vankila. Mikä ero tämän huoneen ja sen sisustuksen taipuisan
eleganssin välillä, jota hän oli suunnitellut itselleen -- asunto,
joka voittaisi hänen tuttaviensa asuntojen konstikkaan ylellisyyden
sen taiteellisen maun kautta, jossa hän tunsi olevansa heitä
ylempänä; jonka jokainen vivahdus ja piirre yhtyisi lisäämään hänen
kauneuttaan ja antamaan viehätystä hänen joutohetkilleen! Tuota
fyysillisen rumuuden kiusaavaa tunnetta tehosti vielä hänen henkinen
lamaantumisensa, niin että tuon häntä kiusaavan kaluston jokainen
esine näytti hänestä sitäkin suututtavammalta.
Hänen tätinsä sanat eivät olleet ilmaisseet hänelle mitään, mutta ne
olivat saattaneet näkemään Bertha Dorsetin hymyilevänä, liehakoituna,
voitokkaana, saattaen itsensä naurunalaiseksi liehittelyillään,
jotka jokainen heidän pikku ryhmänsä jäsen käsitti. Naurettavuuden
ajatus sattui syvemmälle kuin mikään muu tunne: Lily tiesi vihjaavan
puheentavan jokaisen käänteen, jotka saattoivat nylkeä uhrinsa verta
vuodattamatta. Hän nousi ja otti kirjeet. Hän ei aikonut hävittää
niitä enää: sen aikomuksen tekivät tyhjäksi rouva Penistonin sanat.
Hän meni sillä välin kirjoituspöytänsä luo ja sytyttäen kynttilän
hän kääri ja sinetöi paketin. Sitten hän avasi vaatesäiliön pienen
laatikon ja pani kirjeet sinne. Tällöin hän tunsi ironian vivahdusta,
muistaessaan, että oli velkautunut Gus Trenorille voidakseen ostaa ne.