Ensimmäinen tuhannen dollarin shekki, jonka Lily sai varustettuna
Gus Trenorin huolimattomalla nimikirjoituksella, nosti hänen
itseluottamustaan siihen määrin kuin se vähensi hänen velkojaan.
Tuon teon tekivät oikeutetuksi sen tulokset: Lily näki nyt, kuinka
tyhmä hän olisi ollut, jos olisi lapsellisen epäröimisen antanut
estää itsensä käyttämästä tätä helppoa velkojainsa hyvittämiskeinoa.
Lily tunsi menettelevänsä todella hyveellisesti kuluttaessaan tuon
summan käyttämiensä liikkeiden makupaloiksi, ja se seikka, että
uusi tilaus seurasi jokaista maksua, ei suinkaan vähentänyt hänen
epäitsekkyyden tunnettaan. Kuinka moni nainen olisi hänen asemassaan
tehnyt tilauksia maksamatta!
Hän oli huomannut Trenorin hyvällä tuulella pitämisen lohdullisen
helpoksi. Hänen juttujensa ja salaisuuksiensa kuunteleminen, hänen
pilapuheilleen nauraminen näytti tällä hetkellä olevan kaikki,
mitä Lilyltä vaadittiin, ja se hyvänsuopaisuus, millä rouva Trenor
katseli näitä eleitä, vapautti ne kokonaan siitä, mikä vähänkin
vivahti väärinkäsitykseen. Rouva Trenor ilmeisesti oletti, että Lilyn
lisääntyvä tuttavallisuus hänen miehensä kanssa oli yksinkertaisesti
jonkinlainen epäsuora tulos hänen omasta hyväntahtoisuudestaan.
"Olen niin iloinen, että sinä ja Gus olette tulleet niin hyviksi
ystäviksi", sanoi hän hyvillään. "On liian kiltisti tehty sinulta,
että olet niin hyvä hänelle ja jaksat kuunnella kaikkia hänen ikäviä
juttujaan. Tiedän, mitä ne ovat, koska minun täytyi kuunnella niitä,
kun olimme kihloissa -- olen varma siitä, että hän kertoo yhä vielä
niitä samoja. Ja nyt minun ei aina tarvitse kutsua Carry Fisheriä
pitämään häntä hyvällä tuulella. Carry on oikea korppikotka, kuten
tiedät; ja hänellä ei ole hituistakaan moraalia. Hän saa aina Gusin
keinottelemaan hyväkseen, ja olen varma siitä, ettei hän maksa
koskaan, kun häviää."
Miss Bartin ei tarvinnut sovelluttaa tätä asiantilaa itseensä. Hänen
oma asemansahan oli aivan erilainen. Eihän saattanut olla kysymys
hänen maksamattajättämisestään, kun hän menetti, kun kerran Trenor
oli vakuuttanut hänelle, että hän saattoi olla varma siitä, ettei
hän menettäisi. Lähettäessään hänelle shekin Trenor oli selittänyt
voittaneensa hänelle viisituhatta Rosedalen yrityksissä ja panneensa
takaisin neljätuhatta samaan yritykseen, koska toinen "hyvä apaja"
näytti olevan luvassa. Lily ymmärsi, että Trenor keinotteli nyt hänen
omilla rahoillaan ja ettei hän siis ollut Trenorille muuta velkaa
kuin sen kiitollisuuden, mitä tuollainen palvelus vaati. Lily aavisti
hämärästi, että nostaessaan ensimmäisen summan Trenor oli lainannut
hänen arvopapereitaan vastaan, mutta tämä oli seikka, joka ei
kiinnittänyt hänen uteliaisuuttaan. Se oli tällä hetkellä keskittynyt
seuraavaan mahdolliseen "hyvään apajaan".
Tästä hän sai tiedon muutamia viikkoja myöhemmin Jack Stepneyn ja
Miss Van Osburghin häissä. Sulhasen sukulaisena häntä oli pyydetty
morsiustytöksi, mutta hän oli kieltäytynyt sillä tekosyyllä, että
koska hän oli paljon pitempi kuin muut morsiusneidot, niin hänen
läsnäolonsa saattaisi häiritä ryhmän sopusuhtaa. Todellinen syy oli
se, että hän oli ollut saattamassa liian monta morsianta alttarille.
Hän tiesi, miten lasketaan leikkiä naimattomista tytöistä, jotka ovat
liian kauan yleisön nähtävänä, ja hän päätti karttaa tilaisuuksia,
jotka saattoivat ihmiset luulemaan häntä vanhemmaksi kuin mitä hän
todella oli.
Van Osburghin häät vietettiin kyläkirkossa, joka oli lähellä
Hudsonlahden rannalla sijaitsevaa sukutilaa. Ne olivat
"yksinkertaiset maalaishäät", johon kutsutut saatettiin
erikoisjunilla ja josta poliisin väliintulo piti loitolla
kuokkavieraiden lauman. Sillä aikaa kuin juhlamenoja suoritettiin
hienosti koristetussa kirkossa, kuljeskelivat sanomalehtien
edustajat muistiinpanovihko kädessä häälahjojen labyrintin läpi
ja biograafiyhdistyksen asiamies asetti kompeensa kirkon ovelle.
Tuo oli näytelmä, jossa Lily oli usein kuvitellut suorittavansa
pääosaa, ja se seikka, että hän vielä tässäkin tilaisuudessa oli
pelkkä satunnainen katselija eikä tuo salaperäisesti verhottu
henkilö, joka on huomion keskipisteenä, vahvisti hänen päätöstään
päästä naimisiin ennenkuin vuosi oli kulunut umpeen. Joskin hän
oli päässyt välittömästä ahdinkotilastaan, niin hän oli kyllin
selvänäköinen huomatakseen, että se saattoi uudistua. Se seikka
antoi hänelle vain voimaa vapautua vielä kerran epäilyksistään ja
luottaa jälleen kauneuteensa, voimaansa ja kykyynsä loihtia itselleen
loistava elämänura. Eihän ollut mahdollista, että henkilö, joka tunsi
itsessään sellaisia kykyjä, oli tuomittu iät päivät epäonnistumaan;
ja hänen erehdyksensä näyttivät helposti korjattavilta hänen
takaisinsaamansa itseluottamuksen valossa.
Näihin mietteisiin sopi erikoisesti, kun hän huomasi naapuripenkissä
istuvan Mr. Percy Grycen vakavan profiilin ja huolellisesti suitun
parran. Itse tämän näkemisessä oli jo jotakin häitä muistuttavaa:
hänen suuri valkoinen kukkansa näytti Lilystä olevan hyvän enteen
vertauskuva. Loppujen lopuksi hän ei siinä samankaltaisten ihmisten
joukossa ollut naurettavan näköinen. Lily kuvitteli, että Percy
oli senlaatuinen mies, jonka tunne-elämän sovinnaiset häämenot
saattoivat liikkeeseen, ja hän kuvitteli Van Osburghin kasvihuoneiden
kätköissä taitavasti käyttävänsä hyväkseen hänen täten herkistynyttä
mielentilaansa. Itse asiassa, kun hän katseli toisia naisia
ympärillään ja muisteli omaa kuvaansa peilistä, niin ei näyttänyt
tarvittavan erikoista taitoa hänen erehdyksensä korjaamiseen ja Percy
Grycen saattamiseen jälleen hänen jalkoihinsa.
Huomatessaan Seldenin tumman pään melkein häntä vastapäätä olevassa
penkissä hänen hyvä mielensä hetkiseksi hämmentyi. Veri nousi hänen
poskilleen, kun heidän katseensa kohtasivat toisensa, mutta tätä
seurasi päinvastainen liikutus, vastustuksen ja peräytymisen tunne.
Lily ei halunnut nähdä häntä uudestaan, ei siksi, että hän pelkäsi
hänen vaikutustaan, vaan koska Seldenin läsnäolo vaikutti aina
haitallisesti hänen suunnitelmiinsa ja saattoi koko hänen maailmansa
pois teloiltaan. Sitäpaitsi Selden oli hänen elämänuransa pahimman
erehdyksen elävä muistuttaja, ja se seikka, että hän oli ollut sen
aiheuttaja, ei suinkaan edistänyt Lilyn tunteita häntä kohtaan. Lily
saattoi yhä kuvitella olemassaolon ihanteellista tilaa, jossa kaiken
muun lisäksi seurustelu Seldenin kanssa olisi ylellisyyden huippuna;
mutta nykyisellään sellainen etuoikeus tuntui maksavan hänelle
enemmän kuin minkä arvoinen se oli.
"Lily rakas, minä en ole nähnyt sinua koskaan niin suloisena!
Sinä olet sen näköinen kuin olisi sinulle juuri sattunut jotain
onnellista!"
Se nuori nainen, joka täten ilmaisi ihastuksensa loistavaan
ystäväänsä, ei omasta kohdastaan herättänyt niin onnellisia
mahdollisuuksia. Miss Gertrude Farish edusti itse asiassa
keskinkertaisuutta ja vähäpätöisyyttä. Joskin tätä korvasivat avoin
katse ja hänen hymynsä raikkaus, niin nämä ominaisuudet huomasi vain
myötätuntoinen tarkastelija ennen sitä huomiota, että hänen silmänsä
olivat arkipäiväisen harmaat ja huulensa suorat. Lily itse osaksi
häntä sääli, osaksi oli kärsimätön, että tämä niin mielellään tyytyi
huonoon osaansa. Se näytti Lilystä, samoin kuin hänen äidistäänkin,
olevan typeryyden merkki. Ja oli hetkiä, jolloin hän, tietoisena
omasta kyvystään olla ja esiintyä täydellisesti tilaisuuden mukaan,
melkein tunsi, että toiset neitoset olivat tahallaan jokapäiväisiä
ja häntä alempana. Totta totisesti ei kenenkään tarvitse osoittaa
sellaista tyytyväisyyttä osaansa kuin mikä tuli ilmi Gerty Farishin
puvun värissä ja hänen hattunsa kuosissa: on ehkä yhtä typerää
osoittaa vaatteillaan tietävänsä, että on ruma, kuin siten ilmaista
luulevansa, että on kaunis.
Koska kohtalo oli määrännyt Gertyn köyhäksi ja rumaksi,
niin oli viisasta, että hän turvautui hyväntekeväisyys- ja
sinfoniakonsertteihin. Mutta oli jotain suututtavaa siinä hänen
väitteessään, ettei elämä vaatinut korkeampia nautintoja ja
että vaatimatonkin elämä tarjoaa yhtä paljon mielenkiintoista
ja jännittävää kuin Van Osburghien loistelias elämä. Tänään ei
hänen ihastuksensa kuitenkaan ärsyttänyt Lilyä. Se näytti vain
tuovan paremmin esille hänen oman erikoisuutensa ja antavan hänen
elämismuodolleen korkealle tähtäävän, laajan leiman.
"Mennään vilkaisemaan lahjoja, ennenkuin kukaan muu lähtee
ruokasalista!" kuiskasi Miss Farish tarttuen ystävättärensä
käsikoukkuun. Hänelle oli ominaista, että hän osoitti tunteellista
ja epäitsekästä mielenkiintoa häiden kaikkiin ykstyisseikkoihin:
hän oli sitä ihmislajia, että hän piti nenäliinansa valmiina koko
vihkimistoimituksen ajan ja lähti hääkakkurasia kädessä.
"Eikö kaikki olekin kauniisti järjestetty?" vakuutti hän, kun
he astuivat salonkiin, johon oli asetettu Miss Van Osburghin
morsiuskapiot. "Olen aina sanonut, ettei kukaan osaa järjestää
paremmin kuin serkku Grace! Oletko sinäkään maistanut koskaan mitään
herkullisempaa kuin oli hummerihyytelö samppanjakastikkeen kanssa? Jo
viikkoja edeltäpäin pidin mielessäni nämä häät ja kaikki tuli yhtä
hauskaksi kuin kuvittelin. Kun Lawrence Selden kuuli, että tulisin,
kävi hän minut välttämättä noutamassa asemalle, ja palatessamme
kotiin tänä iltana minun on mentävä hänen kanssaan päivällisille
Sherrylle. Tunnen todellakin sellaista liikutusta kuin jos olisin
itse naimisiin menossa!"
Lily hymyili: hän tiesi, että Selden oli aina ollut kiltti rumaa
serkkuaan kohtaan, ja hän oli joskus ihmetellyt, miksi Selden tuhlasi
niin paljon aikaa hyödyttömästi; mutta nyt tuo ajatus toi hänelle
epämääräistä mielihyvää.
"Näetkö häntä usein?" kysyi hän.
"Kyllä, hän käy mielellään sunnuntaisin katsomassa. Ja silloin
tällöin käymme yhdessä huveissa, mutta viime aikoina en ole häntä
nähnyt paljoa. Hän ei ole oikein terveen näköinen, hän näyttää
hermostuneelta ja epävarmalta. Poika parka! Toivon, että hän naisi
jonkun sievän tytön. Puhuinkin siitä hänelle tänään, mutta hän sanoi,
ettei hän välitä todella sievistä, ja toiset taas eivät välitä
hänestä -- mutta sen hän tietenkin sanoi leikillään. Hän ei koskaan
naisi tyttöä, joka _ei olisi_ sievä. Ah, rakas ystävä, oletko koskaan
nähnyt tuollaisia helmiä?"
He seisahtuivat pöydän eteen, jolle morsiamen jalokivet olivat
asetetut. Lilyn sydän tykytti kiivaasti kateudesta, kun hänen
silmänsä kohtasivat niiden säteilyn ja säihkeen -- täysin
yhdenmukaisten helmien maidonkarvaisen hohteen, rubiinien välkkeen
samettitaustaa vastaan, safiirien syvänsiniset säteet sulautuneina
ympäröivien timanttien hehkuun: kaikkia näitä vivahteita vahvisti
ja syvensi niiden erilainen asettamistapa. Kivien hehku lämmitti
Lilyn suonia kuin viini. Täydellisemmin kuin mikään muu maailmassa
ne olivat sen elämän vertauskuvana, johon hän pyrki, elämän, jonka
jokainen yksityiskohta olisi jalokivellä koristettu.
"Ah, Lily, katsopas tuota riippuvaa timanttia -- se on suuri
kuin lautanen! Kuka sen on mahtanut antaa?" Miss Farish kumartui
likinäköisesti tarkastamaan siinä olevaa nimikorttia. "_Mr. Simon
Rosedale_. Mitä, tuoko hirveä mies? Ah, niin -- minä muistan, hän on
Jackin ystävä, ja luulen, että serkku Gracen oli kutsuttava hänet,
mutta hänestä on varmaankin ollut vastenmielistä antaa Gwenin ottaa
vastaan sellainen lahja häneltä."
Lily hymähti. Hän epäili rouva Van Osburghin vastenmielisyyttä,
mutta tiesi kyllä, että Miss Farishin tapana oli sovittaa oma, hieno
tuntemistapansa henkilöihin, jotka olivat siitä aivan vapaat.
"No hyvä, jollei Gwen välitä käyttää sitä, niin hän voi sen aina
vaihtaa johonkin muuhun", huomautti hän.
"Aha, tässä on vielä somempaa", jatkoi Miss Farish. "Varmaankin
on henkilö, joka sen on valinnut, nähnyt siitä erikoista vaivaa.
Mikä nimi siinä on? Percy Gryce? Aha, silloin ei ole ihmekään!" Hän
hymyili merkitsevästi asettaessaan kortin paikoilleen. "Tietystikin
olet kuullut, että hän on hyvin kiintynyt Evie Van Osburghiin?
Serkku Grace on siitä niin mielissään -- se on täydellinen romaani!
Percy Gryce tapasi Evien ensi kerran Dorseteilla vasta kuusi viikkoa
sitten. Se onkin mahdollisimman sopiva avioliitto Evielle. En
tarkoita rahoja -- niitä hänellä kyllä on yllin kyllin -- mutta hän
on sellainen rauhallinen koti-ihminen, ja Percy Gryce näyttää olevan
juuri samaa maata, niin että he ovat kuin luodut toisilleen."
Lily seisoi tuijottaen ajatuksissaan valkoiseen safiiriin, joka
oli samettialustalla. Evie Van Osburgh ja Percy Gryce? Nuo nimet
välähtelivät hänen aivojensa läpi, herättäen hänessä hilpeyttä. _Evie
Van Osburgh?_ Tuo nuorin, vantterin, hidasälyisin niistä neljästä
hidasälyisestä ja vantterasta tyttärestä, jotka rouva Van Osburgh
oli "sijoittanut" yksitellen olemassalon kadehdittavan onnellisiin
komeroihin. Oi niitä onnellisia tyttöjä, jotka saavat kasvaa
äidinrakkauden turvissa! Järkevinkin tyttö saattaa laskea väärin, kun
hänen omat etunsa ovat kysymyksessä; hän saattaa antaa liian paljon
perään jonakin hetkenä ja paeta liian kauas seuraavana, tarvitaan
äidin erehtymätöntä tarmoa ja huolenpitoa saattaakseen tyttärensä
turvallisesti rikkaaseen ja mukavaan elämään.
Lilyn mielenkeveys haihtui pian, kun hänet taas valtasi
epäonnistumisen tunne. Elämä oli liian typerää, liian erehtyväistä!
Miksi piti Percy Grycen miljoonien yhtyä toiseen suureen omaisuuteen,
miksi tuon tytön tantturan piti joutua valta-asemaan, jota hän ei
koskaan osaisi käyttää?
Näistä mietteistä hänet herätti tutunomainen kosketus hänen
käsivarteensa ja käännettyään päätään hän näki Gus Trenorin
vieressään. Hän tunsi pientä kiusaantumisen tapaista: mikä oikeus
Gus Trenorilla oli koskettaa häntä? Onneksi oli Gerty Farish mennyt
seuraavan pöydän luo ja he olivat yksin.
Trenor, frakkipuvussaan uljaamman näköisenä kuin koskaan ja aika
tavalla hääjuominkien liikuttamana, tuijotti häneen peittelemättömällä
mielihyvällä.
"Kautta taivaan, Lily, te olette lumoava!" Hän oli huomaamatta
alkanut puhutella Lilyä ristimänimeltään eikä tällä ollut ollut
koskaan sopivaa tilaisuutta korjata sitä. Sitäpaitsi hänen
seurapiirissään kaikki miehet ja naiset kutsuivat toisiaan
ristimänimeltään, vain Trenorin suusta tuolla tuttavallisuuden
osoituksella oli epämiellyttävä merkitys.
"No niin", jatkoi Trenor hilpeydessään yhä huomaamatta Lilyn
kiusaantumista, "oletteko miettinyt, millaisia koristeita aiotte
hankkia huomenna Tiffanyltä? Minulla on taas teille shekki
taskussani, ja tätä menoa jatkuu vielä pitkältäkin!"
Lily loi häneen pelästyneen katseen. Trenor puhui kovemmin kuin
tavallisesti, ja huoneeseen alkoi tulla ihmisiä. Mutta kun hän näki,
etteivät he olleet vielä kuulomatkan päässä, mielihyvän tunne sai
hänet valtoihinsa.
"Toinenko voitto-osuus?" kysyi hän hymyillen ja meni Trenoria
lähemmäksi, jotteivät muut kuulisi.
"No, ei aivan: möin nousun vallitessa ja voitin teille neljä tuhatta.
Se ei ole mikään huono alku, eihän? Otaksun teidän alkavan luulla,
että olette aika näppärä keinottelija. Ja ehkä te ette pidä vanhaa
Gus-parkaa sellaisena peloittavana aasina kuin jotkut pitävät."
"Pidän teitä ystävistä kilteimpänä, mutta nyt en voi teitä tässä
asianmukaisesti kiittää."
Lilyn katse korvasi kädenpuristuksen, jota Trenor olisi vaatinut,
jos he olisivat olleet yksin -- miten iloinen Lily oli, etteivät
he olleet yksin! Tuo uutinen täytti hänet innolla, jonka aiheuttaa
fyysillisen kivun äkillinen lakkaaminen. Maailma ei ollut sittenkään
niin typerä ja erehtyväinen: silloin tällöin tuli onnen muru
onnettomimmankin osaksi. Tuo ajatus sai hänen henkensä liikkeelle:
hänelle oli kuvaavaa, että pieni onnenpotkaus antoi siivet kaikille
hänen toiveilleen. Hän rupesi heti miettimään, ettei Percy Gryce
ollut auttamattomasti menetetty, ja hän hymyili ajatellessaan,
minkä melun saisi aikaan, kun hän valloittaisi hänet takaisin Evie
Van Osburghilta. Mitä edellytyksiä sellaisella tyhmeliinillä olisi
hänen rinnallaan, jos hän vain ponnistaisi voimansa? Hän katsahti
ylös toivoen saada nähdä vilahduksen Grycestä, mutta hän huomasikin
sen sijaan kiiltävänaamaisen Mr. Rosedalen, joka oli pujahtanut
väkijoukon läpi puoleksi liehittelevän, puoleksi tungettelevan
näköisenä.
Lily käänsi äkkiä katseensa jälleen Trenoriin, jolle jo suoritettu
kiitollisuuden osoitus ei näyttänyt antaneen täydellistä hyvitystä,
jota Lily oli tarkoittanut.
"Vähät kiitoksista -- en niistä välitä, mutta mielelläni haluaisin
sanoa teille pari sanaa silloin tällöin", mutisi Trenor. "Luulin
teidän aikovan viettää meillä koko syksyn, ja viime kuukautena olen
teitä kovasti pitänyt silmällä. Miksette voi palata Bellomontiin
tänä iltana? Olemme aivan yksin ja Judy on äreä kuin karhu. Tulkaa
ratoksemme. Jos suostutte, niin saatan teidät automobiililla ja
te voitte soittaa palvelustytöllenne, että hän tuo kapineenne
kaupungista ensi junalla."
Lily pudisti päätään ikäänkuin mitä viehkeimmin valittaen. "Toivon,
että voisin -- mutta se on aivan mahdotonta. Tätini on tullut
kaupunkiin ja minun täytyy olla hänen kanssaan seuraavat päivät."
"Olen nähnyt teitä paljon vähemmän kuin silloin, kun te olitte Judyn
ystävä", jatkoi hän tietämättään tungettelevasti.
"Kun minä olin Judyn ystävä? Enkö muka enää olekaan hänen ystävänsä?
Te totta totisesti puhutte aivan päättömiä! Jos olisin aina
Bellomontissa, niin te väsyisitte minuun paljon pikemmin kuin Judy
-- mutta tulkaa katsomaan minua tätini luo, kun tulette ensi kerran
kaupunkiin; silloin saamme puhua rauhassa ja te voitte neuvoa minua
sijoittamaan edullisimmin rahani."
Viimeisten kolmen tai neljän viikon aikana hän oli todellakin
ollut poissa Bellomontista sillä tekosyyllä, että hänen oli
välttämättömästi noudatettava muita kutsuja.
Lilyn ehdotus ei näyttänyt niinkään tyydyttävän Trenoria kuin hän oli
toivonut, ja Trenorin kulmakarvat yhä rypistyivät hänen sanoessaan:
"En tiedä, voinko luvata teille uutta voitto-osuutta joka päivä.
Mutta on eräs asia, jonka te voitte tehdä minulle, nimittäin se,
että olette hieman kohtelias Rosedalelle. Judy on luvannut kutsua
hänet päivällisille, kun tulemme kaupunkiin, mutta hän ei millään
suostu kutsumaan häntä Bellomontiin, ja jos te sallitte minun tuoda
hänet nyt luoksenne, niin asia olisi toinen. En luule, että löytyy
kahtakaan naista, jotka olisivat puhutelleet häntä tänään, ja voin
sen sanoa teille, että hän on mies, jonka puhutteleminen maksaa kyllä
itsensä."
Miss Bart teki kärsimättömän liikkeen, mutta tukahdutti sanat, jotka
näyttivät seuraavan sitä. Tämä oli sittenkin odottamattoman helppo
keino kuitata laskunsa; ja eikö hänellä ollut omasta puolestaan syytä
toivoa olevansa kohtelias Mr. Rosedalelle?
"No, tuohan hänet kaikin mokomin", sanoi hän hymyillen, "ehkä minäkin
hyödyn hänestä omaan laskuuni."
Trenor pysähtyi äkkiä ja loi häneen katseen, joka sai hänet
punastumaan.
"Minä sanon, tehän tiedätte -- olkaa hyvä ja muistakaa, että hän on
menestyvä mies", sanoi Trenor. Ja naurahtaen kääntyi Lily avoimeen
ikkunaan päin, jonka lähellä he seisoivat.
Tungos huoneessa oli lisääntynyt, ja Lily halusi tilaa ja raitista
ilmaa. Sitä hän löysi terassilta, missä oli vain muutamia miehiä
paperosseja poltellen ja likööriä maistellen, kun hajanaisia pareja
kulki aukkopaikan yli syksyn värittämille kukkaistarhan reunamille.
Lilyn ilmaantuessa tuli eräs mies tupakoitsijoiden joukosta häntä
kohti, ja hän huomasi edessään Seldenin. Sitä hämminkiä, jota tämän
läheisyys aina aiheutti, lisäsi lievä pelon tunne. He eivät olleet
tavanneet tuon sunnuntaisen kävelyretken jälkeen Bellomontissa, ja
tuo episoodi oli vielä niin elävästi Lilyn mielessä, että hän saattoi
tuskin luulla, ettei Selden muistaisi sitä yhtä hyvin. Mutta tämän
tervehtiminen ilmaisi vain tyydytystä, jota jokainen sievä nainen
odottaa kuvastuvan miehen katseessa; ja tämä huomio, niin vähän kuin
se miellyttikin hänen turhamaisuuttaan, rauhoitti hänen hermojaan.
Mietittyään, miten päästä pakoon Trenoria ja tunnettuaan epämääräistä
pelkoa Rosedalen tapaamisesta, oli mieluista tavata ihminen, jonka
kanssa hänellä oli niin paljon keskinäistä ymmärtämystä.
"Sepä oli onni", sanoi Selden hymyillen. "Ihmettelin juuri, enkö
saisi puhua sanaakaan kanssanne ilman erikoista retkeä. Tulin Gerty
Farishin kanssa ja lupasin pitää huolta siitä, ettei hän myöhästyisi
junasta, mutta olenpa varma siitä, että hän vielä hakee lohdutusta
tunteilleen häälahjoista. Hän näyttää pitävän niiden lukua ja arvoa
nuoren parin epäitsekkään kiintymyksen ilmaisuna."
Hänen äänessään ei ollut jälkeäkään hämmennyksestä ja kun hän puhui,
nojaten kevyesti ikkunanpieltä vastaan ja antaen katseensa levätä
Lilyn katseessa ja nauttien kursailematta tämän sulosta, tunsi
Lily pientä mielipahan vilahdusta, että Selden oli mennyt pois,
yrittämättä palauttaa samanlaista suhdetta, missä he olivat toisiinsa
ennen heidän viimeistä puheluaan keskenään. Lilyn turhamaisuutta
loukkasi Seldenin avoin hymyily. Hän halusi olla hänelle jotakin
enempää kuin kauneustajuntaa tyydyttävä sievä nainen, ohimenevä
silmien ja aivojen ilo; ja tuo kaipaus ilmeni hänen äänessään.
"Ah", sanoi hän, "minä kadehdin Gertyä, jolla on kyky antaa
runollisuutta rumille ja jokapäiväisille laitteillemme! En ole
koskaan enää saanut takaisin itsekunnioitustani sen jälkeen kuin te
osoititte minulle, miten köyhiä ja mitättömiä minun pyyteeni olivat."
Tuskin olivat nuo sanat lausutut, kun hän totesi niiden huonon
vaikutuksen. Näytti olevan hänen kohtalonsa, että hän esiintyi
huonoimmassa valossa Seldenille.
"Luulin päinvastoin", vastasi Selden kevyesti, "olleeni
välikappaleena osoittamaan, että ne olisivat teille tärkeämpiä kuin
mikään muu."
Oli kuin Lilyn olemuksen innon olisi äkkiä lamauttanut äkillinen
este, joka ajoi sitä takaisin itseensä. Hän katsoi Seldeniin
avuttomana kuin pelästynyt lapsi: hänen todellinen itsensä, jonka
Selden kykeni vetämään esille syvyyksistä, oli niin tottunut
kulkemaan yksin!
Lilyn avuttomuus kosketti Seldenissä, kuten tavallisesti, myötätunnon
salaista kieltä. Hänelle ei olisi merkinnyt mitään se huomio, että
hänen läheisyytensä teki Lilyn loistavammaksi, mutta tämä epäröinnin
välähdys, jonka hän yksin saattoi aiheuttaa, näytti yhä enemmän
asettavan hänet erikoisasemaan hänen suhteensa.
"Ainakaan ette voi ajatella mitään pahempaa minusta kuin mitä
sanotte!" huudahti Lily naurahtaen, mutta värisevällä äänellä;
mutta ennenkuin Selden ennätti vastata, keskeytti heidän alkavan
keskinäisen ymmärtämyksensä äkkiä Gus Trenorin ja Mr. Rosedalen
läheneminen.
"Hitto vieköön, Lily, luulen teidän antaneen minulle lähtöpassin:
Rosedale ja minä olemme tähystelleet teitä kaikkialta!"
Hänen äänessään oli aviomiehen tuttavallisuuden sävy: Miss Bart luuli
huomanneensa Rosedalen vilkuttaneen ymmärtäväisesti silmää, ja se
ajatus teki tämän yhä vastenmielisemmäksi hänelle.
Lily vastasi hänen syvään kumarrukseensa hieman nyökäyttämällä
päätään, sitäkin ylenkatseellisemmin, kun hän huomasi Seldenin
hämmästyvän siitä, että Rosedale kuului hänen seurapiiriinsä.
Trenor oli kääntynyt pois ja hänen seuralaisensa seisoi yhä Miss
Bartin edessä, huomaavaisena ja odottavana, huulensa jo valmiina
hymyilemään, kaikelle, mitä ikinä Miss Bart sanoisikaan, ja täysin
tietoisena siitä etuoikeudesta, että hänet nähdään Miss Bartin
seurassa.
Se hetki kysyi tahtia, nopeaa aukon yli kulkemista. Mutta Selden yhä
nojasi ikkunaa vastaan, kohtauksen erillisenä tarkastelijana, ja
hänen tarkastelunsa lumouksen alaisena Lily tunsi olevansa voimaton
käyttämään hyväkseen tavallista taitoaan. Pelko, että Selden epäilisi
hänen puutteen pakottamana turvautuvan Rosedalen tapaiseen mieheen
esti hänet lausumasta tavallisia kohteliaisuuksia. Rosedale seisoi
yhä hänen edessään odottavan näköisenä, ja Miss Bart katsoi häneen
hiljaa.
Rosedale punastui vähitellen, muuttaen jalkaa, hypisteli
kömpelötekoista mustaa helmeä kaulaliinallaan ja sipaisi
hermostuneesti viiksiään; sitten, silmäillen Miss Bartia, hän
vetäytyi takaisin ja, luoden syrjäsilmäyksen Seldeniin, hän sanoi:
"Kautta sieluni, moista en ole koskaan nähnyt! Onko tämä Benedickissä
asuvan räätälinne viimeistä työtä? jos on, niin ihmettelen, etteivät
kaikki toisetkin naiset tee myöskin häneltä tilauksiaan!"
Sanat olivat jyrkkänä vastakohtana Lilyn vaikenemiselle, ja hän
näki äkkiä, että hänen oma menettelynsä oli antanut niille niiden
pontevuuden. Tavallisessa puheessa ne olisivat voineet jäädä
huomaamatta, mutta seuratessaan hänen pitkää vaitioloaan ne saivat
erikoisen merkityksen. Hän tunsi katsomattaankin, että Selden oli
heti käsittänyt sen ja yhdistäisi tuon vihjauksen Lilyn käynnin
kanssa hänen luonaan. Tuo tietoisuus lisäsi hänen kiihtymystään
Rosedalea kohtaan, mutta myöskin hänen tunnettaan, että nyt, jos
koskaan, oli tilaisuus tehdä hänet suopeaksi, niin vastenmielistä
kuin se olikin Seldenin läsnäollessa.
"Miten te tiedätte, etteivät toiset naiset tee tilauksiaan
räätälilläni?" kysyi Lily vastaan. "Näettehän, etten pelkää antaa
hänen osoitettaan ystävilleni!"
Lilyn katse ja ääni sulki Rosedalen niin täydellisesti tähän
etuoikeutettuun piiriin, että hänen pienet silmänsä ilmaisivat
kiitollisuutta ja ymmärtäväinen hymy kohotti hänen viiksiään.
"Ette totta totisesti!" selitti Rosedale. "Te antaisitte heille koko
varustukset ja sittenkin voittaisitte kilpanelistyksessä!"
"Ah, se on teiltä hyvin kiltisti tehty ja olisi vieläkin kiltimpää,
jos huolehtisitte minut johonkin rauhalliseen sopukkaan ja
toimittaisitte minulle jotakin viatonta juotavaa, ennenkuin meidän
kaikkien on rynnättävä junalle."
Lily kääntyi puhuessaan poispäin antaen hänen tallustella rinnallaan
terassille kokoontuneiden ryhmien sivuitse, kun jokainen hermo
hänessä värähti tietoisena siitä, mitä Selden mahtoi ajatella tuosta
kohtauksesta.
Mutta huolimatta siitä, että hän tunsi mieliapeutta asioiden
nurinkurisuudesta, ja jutteli kevyesti Rosedalen kanssa, kolmas
ajatus pysyi itsepintaisesti: hän ei aikonut olla yrittämättä
saada ilmi, mikä Percy Grycen jutussa oli totta. Sattuma tai ehkä
tämän oma päätös oli pitänyt heidät erillään Bellomontista lähdön
jälkeen. Mutta Miss Bart oli kyllin kokenut saamaan mahdollisimman
paljon aikaan odottamattomasta, ja muutamien viimeisten minuuttien
ilkeät tapahtumat -- juuri sen hänen elämänsä puolen ilmaiseminen
Seldenille, jonka hän tahtoi häneltä salata enimmän -- lisäsivät
hänen ikäväänsä saada suojaa, päästä sellaisista nöyryyttävistä
mahdollisuuksista. Mika tahansa määrätty tilanne olisi siedettävämpi
kuin tämä sattumien sysiminen, niin että hän sai olla varuillaan
kaikkia elämän mahdollisuuksia vastaan.
Sillä välin oli yleistä lähtötouhun tuntua ilmassa, ikäänkuin jos
yleisö olisi tehnyt lähtöä päänäyttelijöiden jättäessä näyttämön.
Mutta jäljellejääneistä ryhmistä ei Lily voinut huomata ei Gryceä
eikä nuorinta Miss Van Osburghia. Se että molemmat livahtaisivat
hänen käsistään, vihlaisi pahaenteisesti hänen mieltään, ja hän
ihastutti Mr. Rosedalen ikihyväksi ehdottamalla, että he suuntaisivat
kulkunsa kasvihuoneisiin talon ulompaan päähän. Niissä huoneissa,
joiden läpi he kulkivat, oli juuri kylliksi jäljellä ihmisiä, jotta
heidän kulkunsa yhdessä herätti huomiota, ja Lily tiesi, että
häntä seurasivat ilvehtivät ja kysyvät katseet, jotka näkivät yhtä
selvästi hänen välinpitämättömyytensä kuin hänen seuralaisensa
tyytyväisyyden. Hän vähät välitti tällä hetkellä, jos hänet nähtiin
Rosedalen seurassa: kaikki hänen ajatuksensa olivat keskittyneet
hänen etsintänsä esineeseen. Tämä ei kuitenkaan ollut löydettävissä
kasvihuoneista, ja Lily, jonka sydäntä kouristi epäonnistumisen
äkillinen varmuus, aikoi juuri livistää pakoon haitallista
seuralaistaan, kun he kohtasivat rouva Van Osburghin palavissaan
ja hengästyneenä, mutta säteillen velvollisuutensa täyttämisen
tietoisuutta.
Hän katseli heitä hetkisen suopeana ja ajatuksettomana kuten
ainakin väsynyt emäntä, jolle hänen vieraansa ovat käyneet pelkiksi
panoraaman hyöriviksi pisteiksi; sitten hänen huomionsa sai äkkiä
määrätyn suunnan ja hän tarttui Miss Bartiin kuten ainakin hyvään
uskottuun.
"Lily rakas, minulla ei ole ollut aikaa puhua sanaakaan kanssasi ja
nyt luulen sinun olevan vapaan. Oletko nähnyt Evietä? Hän on etsinyt
sinua kaikkialta: hän halusi uskoa sinulle pienen salaisuutensa;
mutta otaksun, että olet sen jo arvannut. Kihlausta ei julaista
ennenkuin ensi viikolla -- mutta kun sinä olet niin hyvä ystävä
Mr. Grycen kanssa, niin he molemmat toivoivat, että sinä saisit
ensimmäisenä tietää heidän onnestaan."