Iltapäivä oli ihana. Ei tuntunut tuulen hengähdystäkään, ja Amerikan
syksyn kirkkautta vaimensi auer sitä kuitenkaan sumentamatta.
Puiston puiden siimeksessä oli jo hieman viileää, mutta sitä mukaa
kuin maaperä kohosi, ilma kävi kirkkaammaksi, ja noustessaan pitkän
matkan rinteitä Lily ja hänen toverinsa joutuivat myöhäisen kesän
piiriin. Polku kiemurteli puiden varjostaman niityn poikki; sitten
se upposi astereita ja orjantappurapensaita kasvavaan kujanteeseen,
mistä ohuen lehtiverhon läpi seutu laajeni idyllimäisenä.
Ylempänä solasta näkyi yhä tiheämpiä sananjalkaryhmiä ja varjoisien
rinteiden tuoresta vihreyttä. Puut alkoivat reunustaa sitä ja varjo
syveni pyökkikujan hämäräksi. Puun rungot olivat erillään, vain
hieman kasvoi alusmetsää. Polku kulki pitkin metsänreunaa, siellä
täällä sivuuttaen aurinkoisen laidunmaan tai hedelmätarhan.
Lily ei ollut oikein luonnontuntija, mutta hän ihaili suuresti
sen omituisuutta ja saattoi olla hyvin herkkä luonnon tarjoamalle
näylle, joka oli sopiva tausta hänen omille tunteilleen. Hänen
alapuolellaan leviävä maisema näytti kuvastavan hänen omaa
mielialaansa ja hän löysi jotain omasta itsestään sen rauhassa ja
sen vapaassa laajuudessa. Läheisillä rinteillä helottivat vaahterat
kuin tuliroviot, alempana oli harmaita hedelmätarharyhmiä ja siellä
täällä myöhäistä tammirivien vihreää. Pari kolme maalaistaloa näkyi
omenapuiden varjossa ja erään kylän kirkon valkoinen puutorni näkyi
mäen takaa, kun taas alempana autereessa häämötti valtatie peltojen
välillä.
"Istutaan tähän", ehdotti Selden heidän saapuessaan avonaiselle
kallionkielekkeelle, jonka yläpuolella pyökit kohosivat jyrkästi
sammaleisten vierinkivien välissä.
Lily istuutui kalliolle, posket hehkuen pitkästä kiipeämisestä.
Hän istui hiljaa, suu raollaan nousun jännityksestä, rauhallisesti
tarkastellen maiseman katkonaisia piirteitä. Selden ojentautui
pitkäkseen nurmikolle hänen jalkojensa juureen suojaten kasvojaan
hatullaan vinosti tulevia auringonsäteitä vastaan ja kiertäen kätensä
päänsä alle, jonka hän nojasi kalliota vastaan. Hänellä ei ollut
halua saada Lily puhumaan; tämän hiljaisuus tuntui olevan osa luonnon
yleisestä rauhasta ja sopusoinnusta. Selden tunsi omassa mielessään
vain uneliasta mielihyvää, joka verhosi tunteen voimakkaita kuohuja
kuten syyskuun auer verhosi maisemaa heidän jalkojensa juuressa.
Mutta Lilyn mielen, niin rauhalliselta kuin hän ulkonaisesti
näyttikin, täytti ajatustulva. Hänessä oli tällä hetkellä kaksi
elämää: toinen huokui syvää rauhaa ja iloa, toinen haukkoi ilmaa
pelon mustassa vankilassa. Mutta vähitellen vangin läähätys heikkeni,
tai tuo toinen puoli kiinnitti siihen vähemmän huomiota: taivaanranta
avartui, taivas yleni ja henki valmistautui vapaana lentämään.
Hän ei olisi itse voinut selittää sitä keveyden tunnetta, joka
näytti nostavan hänet jalkojensa juuressa olevan auringon valaiseman
maailman yläpuolelle. Hän ihmetteli, oliko se rakkautta vai pelkkää
onnellisten ajatusten ja tunteiden satunnaista yhtymistä? Miten
paljon siitä oli ihanan iltapäivän lumouksen, metsän tuoksun ja
tyhjyyden ajatuksesta pakenemisen ansiota? Lilyllä ei ollut mitään
määrättyä kokemusta, minkä avulla saada selville tunteidensa
laatu. Hän oli useita kertoja ollut rakastunut omaisuuteen tai
virkauraan, mutta vain yhden kerran mieheen. Siitä oli jo vuosia,
se oli hänen seuraelämään osanottonsa ensimmäisiä aikoja, jolloin
eräs nuori aatelismies nimeltä Herbert Melson, sinisilmäinen ja
kiehkuratukkainen, sytytti hänet romanttiseen intohimoon. Mutta tämä
aikaisempi tunnesisältö ei ollut verrattavissa nykyiseen; ainoa
vertailukohta oli helppouden, vapautumisen tunne, jota hän muisteli
tunteneensa valssin pyörteessä tai kasvihuoneen yksinäisyydessä tuon
lyhyen nuoruudenromaaninsa kestäessä. Hän ei ollut tähän saakka
tuntenut uudelleen tuota keveyttä, tuota vapauden hehkua. Mutta nyt
se oli jotakin enempää kuin veren sokeaa hapuilemista. Omituista
viehätystä hänen tunteelleen Seldeniä kohtaan antoi se, että Lily
ymmärsi sen; hän saattoi sormellaan koskettaa sen ketjun jokaista
rengasta, joka veti heitä yhteen. Vaikka Seldenin populariteetti
oli rauhallista lajia, jota hänen ystävänsä pikemminkin tunsivat
kuin toitottivat julki, ei Lily ollut koskaan erehtynyt pitämään
hänen vaatimattomuuttaan vähäpätöisyytenä ja lahjattomuutena.
Seldenin arvossapidettyä sivistyneisyyttä pidettiin yleensä pienenä
haittana kevyelle seurustelulle, mutta Lilyä, joka oli ylpeä
laajana pidetystä kirjallisuuden tuntemisestaan ja joka kuljetti
matkalaukussaan aina mukanaan Omar Khayamia, tämä miellytti ja
hän tunsi, missä arvossa sitä olisi pidetty seuraelämässä, jonka
sivistys olisi ollut vanhempi. Yksi Seldenin kykyjä oli sitäpaitsi
se, että hän käsitti asemansa. Hänessä oli mielen ylevyyttä, joka
kohotti hänet päätä korkeammalle muuta kansaa, noita samaan kaavaan
valettuja hämäriä olentoja, ja muodottomien tyyppien maassa hän
näytti kuuluvan erikoiseen rotuun ja kantavan keskitetyn menneisyyden
leimaa. Rehentelevät henkilöt pitivät häntä hieman kuivana, ja
hyvin nuoret tytöt purevan ivallisena. Mutta ystävällisen erillään
pysyttelemisen ilme, joka oli mahdollisimman kaukana persoonallisen
edun tavoittelusta, herätti eniten Lilyn mielenkiintoa. Kaikki oli
Seldenissä sopusoinnussa Lilyn maun herkän aineksen kanssa, yksin
se hieno ivakin, jolla hän suhtautui siihenkin, mikä Lilystä näytti
pyhimmältä. Lily ihaili häntä eniten ehkä siksi, että hän osoitti
yhtä selvää ylemmyyden tunnetta kuin rikkain mies, mitä Lily oli
koskaan kohdannut.
Tämän ajatuksen itsetiedotonta jatkamista se oli, joka sai Lilyn
sanomaan naurahtaen: "Olen rikkonut tänään teidän takianne kaksi
sopimusta. Kuinka monta te olette rikkonut minun takiani?"
"En yhtään", sanoi Selden rauhallisesti. "Ainoan sopimukseni
Bellomontissa olen tehnyt teidän kanssanne."
Lily katseli häntä, hieno hymy huulillaan.
"Tulitteko todellakin Bellomontiin katsomaan minua?"
"Tietysti tulin."
Selden näytti vaipuvan mietteisiin. "Miksi?" kuiskasi Lily
äänenpainolla, joka oli aivan vapaa keimailusta.
"Koska te olette niin ihmeellinen nähtävä. Minun tekee aina mieleni
nähdä, mitä te teette."
"Kuinka te tiedätte, mitä minä tekisin, ellette olisi täällä?"
Selden hymyili. "En minä ole niin itserakas, että kuvittelisin tuloni
muuttaneen teidän toimianne hiuskarvaakaan."
"Typeryyttä -- enhän minä tietenkään voisi olla kävelyretkellä
kanssanne, jos te ette olisi täällä."
"Eipä ei; mutta teidän kävelyretkenne minun kanssani on vain eräs
toinen tapa käyttää ainestanne. Te olette taiteilija ja minä satun
olemaan väripalanen, jota te käytätte tänään. Teidän taitavuutenne
tulee siinäkin näkyviin, että te kykenette saamaan aikaan ennakolta
mietittyjä vaikutuksia sattumalta."
Lily hymyili myöskin. Seldenin sanat olivat liian sattuvia
ollakseen herättämättä hänen taipumustaan leikinlaskuun. Hän
aikoi tosin käyttää Seldenin läsnäoloa hyvin määrätyn vaikutuksen
aikaansaamiseksi tai oli se ainakin salainen tekosyy, jonka hän oli
keksinyt rikkoakseen lupauksensa lähteä kävelemään Percy Grycen
kanssa. Häntä oli joskus syytetty siitä, että hän oli liian innokas
-- Judy Trenorkin oli kehoittanut häntä kulkemaan hiljaa. No hyvä,
hän ei tahtonut olla liian innokas tässä tapauksessa: hän tahtoi
antaa kosijalleen pitkän epävarmuuden ja jännityksen esimakua.
Missä velvollisuus ja taipumus sattuivat yhteen, siellä ei ollut
Lilyn luonteen mukaista pitää niitä erillään. Hän oli selittänyt
Percy Grycelle olevansa estetty kävelyretkeltä päänsäryn takia:
tuon hirveän päänsäryn, joka oli estänyt hänet aamulla lähtemästä
kirkkoon. Hänen aamiaiselle ilmaantumisensa vahvisti tuota selitystä.
Hänen katseensa oli laimea ja hänen kasvoissaan oli kärsivää suloa.
Hänellä oli hajuvesipullo kädessä. Mr. Gryce oli outo sellaiselle.
Hän jokseenkin hermostuneena ihmetteli, oliko Miss Bart terveydeltään
heikko, ja hänellä oli kauastähtäävä pelko jälkeläistensä
tulevaisuudesta. Mutta myötätunto pääsi voitolle ja hän vakuutti
Miss Bartille, ettei tämä panisi terveyttään alttiiksi menemällä
ulkoilmaan.
Lily oli vastannut tähän myötätunnon osoitukseen raukealla
kiitollisuudella, pyytämällä pyytäen häntä, hänestä itsestään kun
ei ollut seuralaiseksi, lähtemään aamiaisen jälkeen toisten kanssa
automobiililla Van Osburghien luo Peekskilliin. Mr. Gryce oli
liikutettu hänen huolenpidostaan ja paetakseen peloittavaa iltapäivän
tyhjyyttä hän seurasi Lilyn neuvoa ja läksi surullisena, varustettuna
tomupäähineellä ja suojussilmälaseilla. Kun automobiili jyryytti alas
tietä, hymyili Lily hänen hullunkuriselle ulkonäölleen.
Selden oli tarkastanut Lilyn temppuja hilpeällä mielellä. Tämä
ei ollut vastannut mitään hänen pyyntöönsä, että he viettäisivät
iltapäivän yhdessä, mutta kun Lilyn suunnitelmat tulivat näkyviin,
oli Selden jotenkin varma siitä, että hän sisältyi noihin
suunnitelmiin. Talo oli tyhjä, kun hän ennen pitkää kuuli Lilyn
askelet portaissa ja tuli biljaardisalista yhtyäkseen hänen
seuraansa. Lilyllä oli hattu ja kävelypuku, ja koirat seurasivat
hänen kintereillään.
"Luulen kuitenkin, että ulkoilma tekisi minulle hyvää", selitti hän.
Ja Selden myönsi, että niin yksinkertaista keinoa ansaitsi koettaa.
Retkeilijät arvelivat viipyvänsä ainakin neljä tuntia. Lilyllä ja
Seldenillä oli käytettävänään koko iltapäivä ja vapauden ja varmuuden
tunne teki Lilyn mielen kevyeksi. Hän saattoi maistaa henkisen
irtolaisuuden harvinaisia iloja voidessaan jutella niin kauan aikaa
ilman mitään määrättyä aihetta.
Hän tunsi olevansa niin vapaa taka-aikeista, että Seldenin syytös
häntä hieman harmitti.
"En tiedä", sanoi hän, "miksi te aina minua syytätte ennakolta
harkitsemisesta."
"Minusta te tunnustitte sen itse; te kerroitte minulle eräänä
päivänä, että te seuraatte määrättyä suuntaa -- ja jos joku
tekee jotakin, niin on se hänen ansiokseen, jos hän tekee sen
perinpohjaisesti."
"Jos tarkoitatte, että tyttö, jolla ei ole ketään, joka ajattelisi
hänen puolestaan, on pakotettu ajattelemaan itse puolestaan,
niin olen aivan valmis ottamaan vastaan tuon syytöksen. Mutta te
varmaankin pidätte minua kamalana ihmisenä, jos otaksutte, etten
koskaan ole mielijohteiden alainen."
"Mutta sitäpä minä en otaksu: enkö ole teille sanonut, että teidän
neronne on siinä, että te muutatte mielijohteet aikomuksiksi?"
"Neroni?" tokaisi Lily äänessä äkillinen kyllääntymisen sävy. "Onko
olemassa mitään lopullista neron koetinta paitsi menestys? Eikä
minulla totisesti ole ollut menestystä."
Selden työnsi hattunsa syrjään ja loi häneen syrjäsilmäyksen.
"Menestys? -- mitä on menestys? Olisi mielenkiintoista kuulla, miten
te sen määrittelette."
"Menestyksenkö?" Lily epäröi. "Kuinka saada elämästä irti niin paljon
kuin mahdollista, otaksun. Se on sittenkin relatiivinen ominaisuus.
Eikö se ole teidänkin käsityksenne siitä?"
"Minun käsitykseni siitä? Herra varjelkoon!" Selden nousi
äkkiponnistuksella istualleen, nojaten kyynärpäänsä polviinsa ja
tuijottaen pehmeään maisemaan. "Minun käsitykseni menestyksestä on
persoonallinen vapaus."
"Vapaus? Vapaus vaivoista?"
"Kaikesta -- rahasta, köyhyydestä, mukavuudesta ja huolesta, kaikista
aineellisista asioista. Jonkinlainen hengen tasavallan pitäminen --
sitä minä kutsun menestykseksi."
Lily nojasi eteenpäin. "Ymmärrän -- ymmärrän -- se on omituista,
mutta sitä minäkin olen juuri tuntenut tänään."
Selden kohtasi Lilyn katseen, jossa piili häneen kohdistuvaa suloa.
"Onko tunteminen teille niin harvinaista?" sanoi hän.
Lily hieman punastui hänen katseestaan. "Te pidätte minua hirveän
tyhmänä, eikö niin? Mutta ehkä se pikemminkin johtuu siitä, ettei
minulla ole koskaan ollut valinnan varaa. Tarkoitan, ettei kukaan ole
puhunut minulle hengen tasavallasta."
"Se onkin maa, johon jokaisen on itse löydettävä tie."
"Mutta minä en olisi koskaan löytänyt tietäni sinne, jollette te
olisi puhunut minulle siitä."
"Ah, siellä on merkkejä, mutta kukaan ei tiedä, miten niitä on
luettava."
"Onpas, minä olen tiennyt, olen tiennyt!" sanoi Lily hehkuvalla
innostuksella. "Milloin vain näen teidät, huomaan teidät tavailemassa
jotakin merkkiä, kirjainta -- ja eilen -- eilen illalla päivällisillä
-- näin äkkiä pienen polun teidän tasavaltaanne."
Selden katseli yhä häntä, mutta toisin silmin. Tähän saakka hän oli
tuntenut Lilyn seurassa ja keskustelussa esteettistä mielihyvää, jota
miettivä mies mielellään etsii tarkoituksettomasta seurustelusta
kauniin naisen kanssa. Hänen suhtautumisensa oli ollut ihailevaa
tarkastelua ja hän olisi ollut melkein suruissaan havaitessaan
Lilyssä jotakin tunteellista heikkoutta, joka olisi ristiriidassa
hänen tarkoitustensa kanssa. Mutta nyt tuon heikkouden vihjaus oli
tullut hänen mielenkiintoisimmaksi puolekseen. Selden oli tavannut
hänet tuona aamuna epäjärjestyksen hetkenä; hänen kasvonsa olivat
olleet kalpeat ja muuttuneet ja hänen kauneutensa vähentyminen oli
antanut hänelle erikoista viehätystä. _Tuon näköinen hän on ollessaan
yksin!_ oli ollut Seldenin ensimmäinen ajatus; ja toinen oli tarkata,
minkä muutoksen hänen tulonsa sai Lilyssä aikaan. Vaarallinen kohta
heidän seurustelussaan oli se, ettei hän voinut aavistaa Lilyn mielen
välittömyyttä.
"Hyvä", hän sanoi, "eikö se anna teille halua nähdä enempää? Oletteko
tulemassa meikäläiseksi?"
Hän oli ottanut esille paperossinsa puhuessaan, ja Lily ojensi
kätensä laatikkoon päin.
"Ah, antakaa minullekin -- en ole polttanut moneen päivään!"
"Mistä niin luonnoton pidättyväisyys? Kaikkihan Bellemontissa
polttavat."
"Niin kyllä -- mutta sitä ei pidetä sopivana naimisiin aikovalle
tytölle. Ja minähän olen tätä nykyä tuollainen _jeune fille à
marier_."
"Ah, sittenkin minä pelkään, ettemme voi viedä teitä tasavaltaan."
"Miksei? Onko se celibaattinen järjestö?"
"Ei ensinkään, vaikka minun velvollisuuteni on sanoa, ettei siellä
ole monta naimisissa olevaa ihmistä. Mutta te otatte hyvin rikkaan
miehen, ja rikkaan on hyvin vaikea tulla taivaan valtakuntaan."
"Se on väärin, niin arvelen, koska, mikäli asiaa ymmärrän,
kansalaisoikeuden ehtoja on, ettei ajattele liian paljon rahoja,
ja ainoa keino olla ajattelematta rahoja, on se, että niitä on
runsaasti."
"Te voisitte sanoa yhtä hyvin, että paras keino olla ajattelematta
ilmaa on, että sitä on kylliksi hengittää. Se on kylläkin totta
eräässä merkityksessä. Mutta keuhkonne ajattelevat ilmaa, jollette
te sitä teekään. Samoin on niiden teidän rikkaidenkin laita --
he saattavat olla ajattelematta rahaa, mutta he hengittävät sitä
koko ajan; pankaa heidät toiseen ainekseen ja katsokaa, miten he
kiemurtelevat ja haukkovat ilmaa!"
Lily istui tarkastellen hajamielisesti puhaltamiaan savupyörylöitä.
"Minusta näyttää", sanoi hän lopulta, "että te kulutatte suuren osan
aikaanne siinä, mitä te ette hyväksy."
Selden otti vastaan tämän piston levollisena. "Niin kyllä; mutta olen
koettanut pysyä kahdenluontoisena: kaikki on hyvin niin kauan kuin
keuhkot voivat toimia toisessa ilmassa. Todellinen alkemia on taito
muuttaa kulta takaisin joksikin muuksi aineeksi. Ja salaisuus on
siinä, että useimmat ystävänne ovat kadottaneet sen."
Lily jäi miettimään. "Ettekö luule", vastasi hän hetken kuluttua,
"että ihmiset, jotka miettivät seuraelämää, ovat liian taipuvaisia
pitämään sitä päämääränä eikä välikappaleena, aivan kuten ihmiset,
jotka halveksivat rahaa, puhuvat ikäänkuin jos sen ainoa käyttö olisi
pitää sitä pussissa ja vartioida sitä? Eikö ole rehellisempää pitää
niitä kumpaakin mahdollisuuksina, joita voi käyttää joko typerästi
tai viisaasti käyttäjän mukaan?"
"Se on varmasti terve näkökanta. Mutta seuraelämän laita on niin
kummallisesti, että ne pitävät sitä päämääränä, jotka kuuluvat
siihen, eivätkä ulkopuolella olevat arvostelijat. Juuri tuo toinen
tie tarjoo enemmän nähtävyyksiä -- katsomo saattaa olla harhaluulon
vallassa, mutta näyttelijät tietävät, että todellinen elämä on
ramppivalon toisella puolen. Ihmiset, jotka pitävät seuraelämää
pakopaikkana työstä, arvostelevat sitä oikein. Mutta kun se tulee
omaksi päämääräkseen, vääntyvät elämän kaikki suhteet." Selden
nousi kyynäspäilleen. "Taivas varjelkoon!" hän jatkoi, "minä en
halveksi elämän koristeellista puolta. Minusta näyttää, että loiston
tajunta on osoittanut oikeutuksensa sillä, mitä se on tuottanut.
Pahinta siinä on, että niin monta ihmisluontoa käytetään tuohon
työhön. Jos me kerran olemme maailmankaikkeuden raaka-aine, niin
onhan sitä mieluummin tuli, joka karkaisee miekan kuin kala, jota
käytetään purppuravaipan värjäämiseen. Ja meidän seuraelämämme
kaltainen seuraelämä pilaa hyvän aineen käyttämällä sitä pieneen
purppuratilkkuunsa! Katsokaapa Ned Silvertonin tapaista nuorta miestä
-- hän on todellakin liian hyvä käytettäväksi jonkun seuraelämän
kaunistukseksi. Siinä on juuri nuori mies etsimässä maailman
salaisuuksia; eikö ole sääli, että hän sen lopulta löytää rouva
Fisherin salongista?"
"Ned on herttainen poika, ja minä toivon, että hän säilyttäisi
harhaluulonsa kyllin kauan, kirjoittaakseen niistä muutamia sieviä
runoja; mutta luuletteko, että hän saattaa ne kadottaa vain
seuraelämässä?"
Selden kohautti vastaukseksi olkapäitään. "Miksi me kutsumme kaikkia
jaloja aatteitamme harhaluuloiksi ja keskitietä totuuksiksi? Eikö
sellaisten sanontatapojen käyttäminen ole seuraelämän riittävää
tuomitsemista? Minä omaksuin tuon puhetavan hyvin tarkoin Silvertonin
iällä, ja minä tiedän, miten nimitykset voivat muuttaa vakaumusten
värit."
Lily ei ollut kuullut hänen koskaan puhuvan niin vakuuttavasti. Hänen
tavallinen puheensa oli helposti vaihtuvaa ja vertailevaa; ja Lily
oli hämmästynyt saadessaan äkkiä vilahdukselta katsoa laboratorioon,
jossa Seldenin vakaumukset muodostuivat.
"Ah, te olette yhtä paha kuin muutkin sen uskokunnan jäsenet",
huudahti Lily; "miksi te kutsutte tasavaltaanne tasavallaksi? Se on
suljettu seura ja te luotte mielivaltaisia vastaväitteitä pitääksenne
ihmisiä ulkopuolella."
"Se ei ole minun tasavaltani; jos se sitä olisi, niin minä tekisin
vallankaappauksen ja asettaisin teidät valtioistuimelle."
"Kun te kai todellisuudessa ajattelette, etten koskaan voi
jalallanikaan astua kynnyksen yli? Ymmärrän, mitä te tarkoitatte. Te
halveksitte minun pyyteitäni -- te pidätte niitä minulle arvottomina!"
Selden hymyili, mutt'ei ivallisesti. "No hyvä, eikö se ole
suosionosoitusta? Pidän niitä kyllin hyvinä useimmille jotka elävät
niissä."
Lily katsoi häneen vakavasti. "Mutta enkö mahdollisesti käyttäisi
niitä paremmin, jos minulla olisi näiden ihmisten varat? Raha
on kaikkea varten -- sen käyttö ei rajoitu automobiileihin ja
timantteihin."
"Ei suinkaan: te voitte sovittaa rikkautenne perustamalla
sairashuoneen."
"Mutta jos luulette, että minä siitä todella iloitsen niin te
varmaankin ajattelette, että minun kunnianhimoiset tavoitteluni ovat
kyllin hyviä minulle?"
Selden naurahti tälle vetoamiselle. "Ah, paras neiti Bart, en aio
ennustaa sallimusta, taata sitä, että pääsisitte tavoittelujenne
perille!"
"Silloin on kai parasta, mitä voitte minulle sanoa, se että
koetettuani kaikin voimin tavoitella, minä en luultavasti tule
pitämään siitä, mitä olen saavuttanut?" Lily huokaisi syvään. "Miten
kurjaa tulevaisuutta te ennustatte minulle!"
"No niin -- ettekö ole koskaan ennustanut sitä itse itsellenne?"
Lily punastui vähitellen, ikäänkuin hengen ponnistelu olisi
aiheuttanut tuon punastumisen.
"Usein, hyvinkin usein", sanoi hän. "Mutta se näyttää sitäkin
synkemmältä, kun te sen osoitatte!"
Selden ei vastannut hänen huudahdukseensa, ja hetken ajan he istuivat
hiljaa, ja tuntui kuin jotain olisi sykkinyt heidän välillään ilman
avarassa rauhassa. Mutta äkkiä Lily kääntyi kiivaasti Seldeniin päin.
"Miksi teette sen minulle?" huudahti hän. "Miksi saatatte minun
vihaamaan sitä, minkä olen valinnut, jollei teillä ole antaa mitään
sijaan?"
Nämä sanat herättivät Seldenin mietiskelystä, johon hän oli vaipunut.
Hän itse ei tiennyt, miksi hän oli johtanut keskustelun sille alalle;
sellaista hän ei suinkaan olisi osannut odottaa itseltään iltapäivän
yksinäisyydessä Miss Bartin kanssa. Mutta se oli noita hetkiä,
jolloin ei kumpainenkaan näyttänyt puhuvan harkitusti, jolloin
sisäinen ääni kumpaisessakin puhui toiselle tunteen äänettömien
syvyyksien yli.
"Ei, minulla ei ole antaa teille mitään sijaan", sanoi hän, nousten
istualleen ja kääntyen Lilyyn vasten kasvoja. "Jos minulla olisi,
niin se olisi teidän tietystikin."
Lily otti vastaan tämän äkillisen selityksen vieläpä oudommalla
tavalla kuin millä se oli tehty: hän painoi kasvonsa käteensä ja
Selden näki, että hän itki hetkisen.
Kuitenkin vain hetkisen, sillä kun Selden kumartui lähemmäksi ja veti
hänen kätensä alas vähemmän intohimoisella kuin vakavalla liikkeellä,
käänsi Lily häneen kasvonsa, joiden ilme oli pehmeämpi, mutta ei
liikutuksen vääntämä, ja Selden sanoi itsekseen hieman julmasti, että
yksin hänen itkunsakin oli taidetta.
Miettiminen teki hänen äänensä vakavaksi, kun hän kysyi puoleksi
säälivästi, puoleksi ivallisesti: "Eikö ole luonnollista, että minun
on koetettava vähäksyä kaikkea sitä, mitä minä en voi teille tarjota?"
Lilyn kasvot kirkastuivat tämän kuullessaan, mutta hän veti kätensä
pois, ei teeskennellen, vaan ikäänkuin luopuen jostakin, johon
hänellä ei ollut oikeutta.
"Mutta te vähäksytte _minua_, eikö niin, ollessanne niin varma siitä,
että se on ainoaa, mistä minä välitän?"
Selden tunsi säpsähtävänsä, mutta se olikin hänen itsekkyytensä
viimeinen nuoli. Hän vastasi melkein heti aivan koruttomasti: "Mutta
välitättehän siitä? Eikä mikään minun toivomukseni voi muuttaa sitä."
Hän oli niin kokonaan lakannut ottamasta huomioon, miten kauas tämä
saattoi viedä hänet, että hän tunsi selvästi pettymystä, kun Lilyn
kasvoista kuvastui ivaa.
"Ah", huudahti Lily, "kaikista hienoista sanoistanne huolimatta te
olette yhtä suuri pelkuri kuin minäkin, sillä te ette olisi lausuneet
ainoaakaan niistä, jollette olisi ollut varma minun vastauksestani."
Tämä naseva vastaus kiteytti Seldenin häilyvät aikomukset.
"En ole niinkään varma teidän vastauksestanne", sanoi hän
rauhallisesti. "Ja minä teen teille niin paljon oikeutta, että uskon,
ettette tekään sitä ole."
Nyt oli Lilyn vuoro katsoa häneen hämmästyneenä; ja hetken perästä
hän kysyi: "Aiotteko mennä kanssani naimisiin?"
Selden purskahti nauruun. "En, en aio -- mutta ehkä minä, jos te
aikoisitte!"
"Sitähän minä teille sanoin -- te olette niin varma minusta, että
voitte huvitella kokeilla." Lily veti takaisin kätensä, johon Selden
oli jälleen tarttunut, ja istui katsoen häneen alakuloisena.
"En minä tee kokeita", vastasi Selden. "Tai jos niitä teenkin,
niin en tee niitä teissä, vaan omassa itsessäni. En tiedä, mikä
vaikutus niillä tulee olemaan minuun -- mutta jos teidän kanssanne
naimisiinmeno on yksi niitä, niin aion uskaltaa."
Lily hymyili raukeasti. "Siihen tarvitaankin aivan varmaan suurta
rohkeutta -- en ole teiltä koskaan salannut kuinka suurta."
"Aha, tepä se olettekin pelkuri!" huudahti Selden.
Lily oli noussut seisaalleen ja Selden seisoi katsoen häneen vasten
silmiä. Illan pehmeä hiljaisuus ja yksinäisyys ympäröi heitä: he
tunsivat kohoutuneensa ohuempaan ilmaan. Viimeisen tunnin erinomaiset
vaikutukset värisivät heidän suonissaan ja ajoivat heitä toinen
toiseensa kuten irtautuneet lehdet ajautuvat maahan.
"Te olette pelkuri", toisti Selden, tarttuen hänen käsiinsä.
Lily nojasi häneen hetken ajan ikäänkuin väsyneitä siipiä lepuuttaen.
Selden tunsi ikäänkuin Lilyn sydän löisi pikemminkin pitkän lennon
jännityksestä kuin uusien etäisyyksien aiheuttamasta odotuksen
väristyksestä. Sitten vetäytyen takaisin hieno varoituksen hymy
huulillaan Lily selitti: "Tulen varmaankin olemaan kauhean näköinen,
kun vaatteeni ovat epäjärjestyksessä; mutta voinhan minä somistaa
omat hattuni."
He seisoivat hetken hiljaa tämän jälkeen, hymyillen toisilleen kuin
seikkailevat lapset, jotka ovat kiivenneet kiellettyyn korkeuteen,
josta he näkevät uuden maailman. Heidän jalkojensa juuressa lepäävä
nykyinen maailma oli kietoutunut sumuun ja laakson yli nousi kuu
paksun sinen keskeltä.
Äkkiä he kuulivat kaukaista ääntä, ikäänkuin jättiläishyönteisen
surinaa, ja seuraten valtatietä, joka kiemurteli tavallista
valkoisempana ympäristön hämärässä, eräs musta esine ryntäsi näkyviin.
Lily havahtui hajamielisyydestään. Hänen hymynsä katosi ja hän alkoi
liikkua kujannetta kohti.
"Minulla ei ollut aavistustakaan, että oli niin myöhä! Me emme joudu
takaisin ennen pimeän tuloa", sanoi hän melkein kärsimättömästi.
Selden katsoi häntä hämmästyneenä: kului hetki ennenkuin hän näki
Lilyn entisillä silmillä. Sitten hän sanoi epämääräisen kuivasti: "Se
ei ollut meikäläisiä, se meni toista tietä."
"Tiedän, tiedän --" Lily pysähtyi, ja Selden huomasi hänen
punastuneen hämärässä. "Mutta minä sanoin heille, etten voinut hyvin
-- etten menisi ulos. Mennään alas!" kuiskasi hän.
Selden yhä katsoi häneen. Sitten hän otti taskustaan
paperossilaatikkonsa ja sytytti hitaasti paperossin. Hänestä näytti
välttämättömältä tuona hetkenä ilmaista jollakin tavalla koettavansa
pitää kiinni nykyhetkestä. Hänellä oli melkein poikamainen halu
antaa seuralaisensa nähdä, että hän oli heidän lentoretkensä jälkeen
päässyt jaloilleen.
Lily odotti, kun Selden sytytti paperossinsa kämmenkuopassaan. Sitten
Selden tarjosi hänelle paperosseja.
Hän otti yhden epäröiden ja pistäen sen huulilleen hän kumartui
eteenpäin ottaakseen Seldenin paperossista tulta. Hämärässä pieni
punainen kipinä valaisi hänen kasvojensa alaosan, ja Selden näki
hänen suunsa ympärillä hymyn väreitä.
"Olitteko tosissanne?" kysyi Lily äänessä omituista ilon väristystä,
jonka hän oli saattanut kiireessä saada jostakin, hänellä olematta
aikaa valita oikea sävy.
Selden hallitsi paremmin ääntään. "Miksen?" vastasi hän.
"Ymmärrättehän, ettei minun tarvinnut uskaltaa mitään ollakseni
tosissani." Ja kun Lily yhä seisoi hänen edessään hieman kalpeana
nasevasta vastauksesta, lisäsi Selden nopeasti: "Mennään alas."