IV.

Seuraavana aamuna Miss Bart löysi einetarjottimeltaan kirjelapun

emännältään.

"Paras Lily", oli siinä, "jollei ole liian vaivaloista laittautua

kuntoon kello kymmeneksi, niin tule työhuoneeseeni auttamaan minua

muutamissa ikävissä asioissa?"

Lily työnsi kirjelapun syrjään ja vaipui tyynyilleen huoaten. _Oli_

vaivaloista laittautua kuntoon kello kymmeneksi -- mitä Bellomontissa

pidettiin jotenkin yhtä varhaisena kuin auringonnousunaikaa --

ja hän tiesi liiankin hyvin, mitä lajia nuo kysymyksessä olevat

ikävät asiat olivat. Miss Pragg, sihteeri, oli kutsuttu pois,

ja olisi kirjoitettava kirjeitä ja päivälliskortteja, etsittävä

tietymättömiä osoitteita ja suoritettava muita seuraelämän

rasituksia. Oli kuin itsestään selvää, että Miss Bart täyttäisi aukon

sellaisissa odottamattomissa tapauksissa ja tavallisesti hän taipui

velvollisuuteensa napisematta.

Tänään kuitenkin uudistui tuo orjuuden tunne, jonka oli aiheuttanut

hänen shekkikirjansa tarkastelu edellisenä yönä. Kaikki ympärillä oli

omansa herättämään helppouden ja mieltymyksen tunnetta. Avonaisista

ikkunoista tulvi sisään syyskuun aamun raikkaus ja keltaisten

lehtien lävitse hän näki pensasaitojen ja pengermien takana leviävän

puutarhan etäämpänä yhä luonnonomaisempana aallonmuotoisine

epätasaisuuksineen. Hänen palvelijattarensa oli sytyttänyt pikku

valkean liedelle ja se sulautui iloisesti auringonvaloon, joka

paistoi yli sammalenvihreän maton. Vuoteen vieressä oli pöytä, jolla

oli einetarjotin sopusointuisine porsliineineen ja hopeineen ja

orvokkikimppu ohuessa lasissa ja aamulehti hänen kirjeidensä alla.

Nämä harkitun ylellisyyden merkit eivät tarjonneet Lilylle mitään

uutta. Mutta vaikka ne muodostivat osan hänen ilmapiiristään, hän ei

koskaan kadottanut herkkyyttään niiden viehätykselle.

Rouva Trenorin kutsukirje toi kuitenkin äkkiä hänen mieleensä

hänen riippuvaisen asemansa, ja hän nousi ja pukeutui ärtyneellä

mielellä, jota osoittamaan hän tavallisesti oli liian varovainen. Hän

tiesi, että sellaiset mielenliikunnot jättävät merkkejä kasvoihin

yhtä hyvin kuin luonteeseenkin, ja hän oli päättänyt ottaa vaaria

niistä pienistä rypyistä, jotka hän oli huomannut yöllä itseään

tarkastellessaan.

Rouva Trenorin tervehdyksen sävy lisäsi hänen suuttumustaan. Jos joku

kerran on riistäytynyt vuoteesta niin varhain ja tullut säteilevänä

ja raikkaana yksitoikkoiseen kirjelappujen kirjoittamiseen, niin

näytti jokin tunnustus uhrauksesta olevan paikallaan. Mutta rouva

Trenorin äänensävy ei osoittanut, että hän tajusi tämän.

"Ah, Lily, se oli kiltisti sinulta", hän melkein huokasi kirjeiden,

laskujen ja muiden paperien ylitse, jotka antoivat ympäristöön

soveltumattoman kauppahuoneen leiman hänen kirjoituspöytänsä sirolle

loistoille.

"Tänä aamuna on näin kauhean paljon ikävää työtä", lisäsi hän

raivaten tyhjää tilaa sekasotkun keskellä ja nousten jättääkseen

paikkansa Miss Bartille.

Rouva Trenor oli pitkä, vaalea nainen, jonka pituus parahiksi esti

hänen näyttämästä liika lihavalta. Hänen verevä vaaleutensa teki

sen, että vaikka hän oli joitakuita vuosia yli neljänkymmenen, ei

siitä huomannut muuta jälkeä kuin kasvonpiirteiden vähentyneen

ilmehikkäisyyden. On vaikea määritellä häntä muuten kuin sanomalla,

että hän näytti olevan olemassa vain ottaakseen vastaan vieraita, ei

niin paljon jostakin liioitellusta vieraanvaraisuuden vaistosta kuin

siitä, ettei hän voinut sietää elämää muutoin kuin suuressa seurassa.

Hänen intressiensä kollektiivinen luonne vapautti hänet sukupuolensa

tavallisista kilpailuista ja hän vihasi syvästi naisia, jotka

luulivat antavansa suurempia päivällisiä tai hauskempia kutsuja kuin

hän itse. Koska hänen seuraelämälahjansa -- Mr. Trenorin pankkitilin

turvissa -- takasi hänelle melkein aina lopullisen voiton sellaisissa

kilpailuissa, niin menestys kehitti hänessä reilua hyväntahtoisuutta

muita sukupuolensa jäseniä kohtaan.

"Oli suorastaan epäinhimillistä, että Pragg lähti nyt", selitti rouva

Trenor, kun hänen ystävättärensä oli istuutunut kirjoituspöydän

ääreen. "Hän sanoi sisarensa saavan pian pieniä -- ikäänkuin se

olisi kutsujen pitoa! Minä joudun aivan sekaisin ja siitä syntyy

kauheaa melua. Ollessani Tuxedossa kutsuin paljon vieraita ensi

viikoksi ja minä kadotin luettelon enkä muista, ketä tulee. Ja

tästäkin viikosta on tulemassa myöskin kauhea hämminki -- ja Gwen

Van Osburgh kertoo varmaankin äidilleen, kuinka ikävää täällä oli.

En ajatellut kutsua Wetheralleja -- se oli Gus'ien erehdys. He

paheksuvat Carry Fisheriä, kuten tiedätte. Ikäänkuin kukaan voisi

auttaa sitä, että on saanut Carry Fisherin! Oli mieletöntä, että hän

erosi toisen kerran miehestään -- Carry aina liioittelee -- mutta hän

sanoi, että ainoa keino saada pennikään irti Fisheriltä oli erota

hänestä. Ja Carry-paran on otettava huomioon jokainen dollari. On

todellakin typerä, että Alice Wetherall pitää sellaista melua hänen

kohtaamisestaan, kun ajattelee, millaista seuraa kokoontuu. John

sanoi tässä eräänä päivänä, että jokaisessa tiedetyssä perheessä

on avioerotapaus. Sitäpaitsi Carry on ainoa henkilö, joka voi

pitää Gusia hyvällä tuulella, kun pakkaa käymään ikäväksi. Oletko

huomannut, että kaikki naimisissa olevat miehet pitävät hänestä.

Kaikki, tarkoitan, paitsi hänen oma miehensä. On jokseenkin

älykkäästi tehty Carrylta, että hän on ottanut erikoistehtäväkseen

uhrautua typerien ihmisten hyväksi -- toimialahan on niin laaja

ja käytännössä hän saa sen pitää yksin hallussaan. Hän saa siitä

epäilemättä palkinnon -- tiedän, että hän lainaa rahaa Gusilta --

mutta kun minä voisin maksaa hänelle siitä, että hän pitää hänet

hyvällä tuulella, niin en kuitenkaan kaikitenkaan voi valittaa."

Rouva Trenor pysähtyi katsellakseen, miten Miss Bart koetti selvittää

hänen sotkuista kirjevaihtoaan.

"Mutta on muutakin kuin Wetherallit ja Carry", virkkoi hän saaden

jälleen valittavan sävyn ääneensä. "Olen todellakin katkerasti

pettynyt Lady Cressida Raithin suhteen."

"Pettynyt? Etkö ole tuntenut häntä ennen?"

"En -- en ole häntä nähnytkään ennen kuin eilen Lady Skiddaw lähetti

hänet tänne mukana kirjeitä Van Osburgheille, ja kun kuulin, että

Maria Van Osburg oli järjestänyt häntä varten tällä viikolla

suuret kutsut, niin ajattelin, että olisi hauskaa saada hänet

riistetyksi pois, ja Jack Stepney, joka tutustui häneen Intiassa,

hoiti asian puolestani. Maria oli kiukuissaan, ja nyt hän on niin

hävytön että kutsuttaa Gwenilla itsensä tänne, niin etteivät he

aivan niin vain pääsisi siitä -- jos olisin tiennyt, millainen otus

Lady Cressida oli, niin olisivat he hyvin mielellään saaneet pitää

hänet. Mutta luulin, että Skiddawien ystävä oli varmaankin hauska

ihminen. Muistathan, miten hupaisa Lady Skiddaw oli? Joskus minun

täytyi yksinkertaisesti lähettää tytöt pois huoneesta. Sitäpaitsi

Lady Cressida on Beltshiren herttuattaren sisar ja minä tietenkin

otaksuin, että hän olisi samanlainen, mutta noista englantilaisista

suvuista ei voi päättää mitään. Ne ovat niin suuria, että niihin

mahtuu kaikenlaista väkeä, ja Lady Cressida sattuu olemaan moraalista

lajia -- hän on naimisissa pappismiehen kanssa ja tekee lähetystyötä

itäisellä laitakaupungilla. Ajattele, millaista vaivaa näin

pappismiehen vaimon takia, joka käyttää Intian jalokiviä ja tutkii

kasveja! Hän kuljetutti itseään Gusilla eilen läpi koko kasvihuoneen

ja väsytti hänet kuoliaaksi kyselemällä häneltä kasvien nimiä.

Hullunkurista kohdella Gusia ikäänkuin hän olisi puutarhuri."

Rouva Trenor syyti tämän suustaan yhä kasvavalla suuttumuksella.

"No hyvä, ehkäpä Lady Cressida taivuttaa Wetherallit tapaamaan Carry

Fisheriä", sanoi Miss Bart rauhallisesti.

"Sitä todellakin toivon! Mutta hän ikävystyttää hirveästi kaikkia

miehiä. Pahinta on, että hän tahtoisi olla hyödyksi sopivalla

hetkellä. Kuten tiedätte, täytyy meidän kutsua piispa kerran

vuodessa ja Lady Cressida tahtoisi antaa juuri oikean sävyn tuolle

tilaisuudelle. Minulla on aina ollut kova onni piispan käynneillä",

lisäsi rouva Trenor, jonka nykyinen ahdinko alkoi saada yllykettä

hänen muistinsa äkillisestä noususta; "viime vuonna Gus unohti kaiken

muun piispan täällä ollessa ja toi tänne Ned Wintonit ja Farleyt

-- neljä puolisostaan eronnutta ja kuusi eri lapsisarjaa heidän

keskensä!"

"Milloin Lady Cressida lähtee?" kysyi Lily.

Rouva Trenor loi epätoivoisena silmänsä selko selälleen. "Hyvä

ystävä, jospa joku sen tietäisi! Minulla oli sellainen kiire saada

hänet riistetyksi Marialta, että unohdin mainita määräaikaa, ja Gus

sanoo hänen maininneen jotakin, että hän viipyisi täällä koko talven."

"Täällä? Tässä talossa?"

"Älä ole yksinkertainen -- Amerikassa. Mutta jollei kukaan muu kutsu

häntä -- tiedät, etteivät he koskaan mene asumaan hotelleihin."

"Ehkä Gus sanoi sen vain säikyttääkseen sinua."

"Ei --. Kuulin hänen kertovan Bertha Dorsetille, että hänellä

on käytettävänään kuusi kuukautta, koska hänen miehensä oli

parannuksilla Engadinissa. Kuvittelepas, miten typertyneen näköinen

Bertha oli! Mutta se ei ole leikin asia -- jos hän viipyy täällä koko

syksyn, niin hän pilaa kaiken, ja Maria Van Osburgh on riemuitseva."

Ajatellessaan tätä rouva Trenorin ääni värisi säälistä omaa itseään

kohtaan.

"Oh, Judy -- ikäänkuin kellään olisi ikävä Bellomontissa!" väitti

Miss Bart hienotunteisesti vastaan. "Tiedät sen täysin hyvin, että

jos rouva Van Osburgh saisi kaikki oikeat ihmiset ja jättäisi sinulle

kaikki hylyt, niin sittenkin sinä selviytyisit, ja sitä hän ei

tahtoisi."

Tuollainen vakuutus olisi tavallisissa oloissa saanut rouva

Trenorin jälleen hyvälle tuulelle, mutta tässä tilaisuudessa se ei

karkoittanut pilveä hänen mielestään.

"Ei ole ainoastaan Lady Cressida", valitti hän. "Kaikki on mennyt

hullusti tällä viikolla. Näen, että Bertha Dorset on minulle

kiukuissaan."

"Kiukuissaan? Miksi?"

"Koska kerroin hänelle, että Lawrence Selden tulee tänne; mutta

Selden ei loppujen lopuksi tahtonutkaan tulla ja Bertha Dorset

luulee, että se on minun syyni."

Miss Bart laski kynän kädestään ja jäi hajamielisenä tuijottamaan

kirjeeseen, jonka hän oli alkanut.

"Luulen, että kaikki on jo ohi", sanoi hän.

"Niin onkin Seldenin puolelta. Eikä Bertha ole tietenkään senjälkeen

ollut toimeton. Mutta luulen hänen nyt juuri koettelevan parastaan

-- joku antoi minulle vihjauksen, että minun olisi paremmin

kutsuttava Lawrencea. No niin, minä kutsuin häntä, mutta en saanut

häntä tulemaan. Ja nyt luulen Berthan korvaavan vahinkonsa minun

kustannuksellani olemalla hyvin häijy kaikkia kohtaan."

"Korvatkoon vahinkonsa _Lawrencen_ kustannuksella olemalla hyvin

rakastettava -- jotakuta muuta kohtaan."

Rouva Trenor pudisti päätään surullisesti. "Bertha tietää, ettei

Lawrence tahtonut muistaa. Ja ketä muita olisi? Alice Wetherall ei

halua päästää Luciusta silmistään. Ned Silverton ei voi irroittaa

silmiään Carry Fisheristä -- poika parka! Gusia Bertha rasittaa, Jack

Stepney tuntee hänet liian hyvin -- ja -- mutta totta tosiaan, onhan

vielä Percy Gryce!"

Hän nousi hyvillään tuosta ajatuksesta.

Miss Bart ei näyttänyt siitä ilostuvan.

"Oh, Bertha ja Mr. Gryce eivät todennäköisesti menestyisi paremmin."

"Tarkoitat, että Bertha loukkaa häntä ja hän ikävystyttää Berthaa? No

niin, se ei ole niinkään huono alku. Mutta toivon, ettei Bertha saa

päähänsä olla hänelle kiltti, koska kutsuin hänet sinua varten."

Lily nauroi. "Kiitoksia kohteliaisuudesta! Minulla ei totisesti ole

mitään edellytyksiä Berthan rinnalla."

"Luuletko, että minä olen epäkohtelias? En todellakaan ole. Jokainen

tietää, että sinä olet tuhat kertaa sievempi ja älykkäämpi kuin

Bertha; etkä sinä ole ilkeäkään."

Miss Bart tuijotti häneen muka moittivasti. "Luulin sinun olleen niin

ihastunut Berthaan."

"Oh, niin olen -- on paljon turvallisempaa olla ihastunut

vaarallisiin ihmisiin. Hän on vaarallinen -- ja jos olen häntä

koskaan katsonut ylön, niin sitä saa nyt katua. Minä voin kertoa

George-paran tavoin, joka on täydellinen ilmapuntari -- hän tietää

aina, kun Bertha --"

"Epäonnistuu, niinkö?" virkkoi Miss Bart.

"Älä ole ilkeä! Tiedäthän, että George luottaa häneen yhä. Ja

tietenkään minä en siis sano, että Bertha on todellakin ilkeä.

Hänestä on vain hauskaa tehdä ihmisiä ja erittäinkin George

onnettomaksi."

"No, George näyttääkin olevan siihen omiaan. Minusta ei ole ihme,

että Bertha rakastaa iloisempaa seuraa."

"Ei George niin synkkä ole kuin luulet. Jollei Bertha kiusaisi häntä,

olisi hän aivan toisenlainen. Berthan on siis jätettävä hänet yksin

ja annettava hänen järjestää elämänsä mielensä mukaan. Mutta hän ei

uskalla päästää Georgea käsistään millään hinnalla, ja kun ei George

ole mustasukkainen, niin on hän sitä olevinaan."

Miss Bart jatkoi hiljaa kirjoittamistaan, ja hänen emäntänsä istui

jatkaen ajatuksiaan.

"Kuulehan", huudahti hän pitkän vaitiolon jälkeen, "minä pyydän

Lawrencen telefooniin ja sanon hänelle, että hänen aivan

yksinkertaisesti täytyy tulla."

"Oh, älä tee sitä", sanoi Lily äkkiä punastuen. Tuo punastuminen

hämmästytti häntä melkein yhtä paljon kuin hänen emäntäänsäkin, joka,

vaikkakaan hän ei tavallisesti tarkannut kasvonilmeiden muutoksia,

istui tuijottaen häneen hämmästyneen näköisenä.

"Hyvä isä, miten sievä sinä olet! -- Mitä? Onko hän sinusta niin

vastenmielinen?"

"Ei ensinkään; pidän hänestä. Mutta jos aiot minua hyväntahtoisesti

turvata Berthalta -- en luule, että tarvitsen suojelustasi."

Rouva Trenor nousi pystyyn huudahtaen: "Lily! -- _Percy_?

Tarkoitatko, että olet todellakin tehnyt sen?"

Miss Bart hymyili. "Tarkoitan vain sanoa, että Mr. Gryce ja minä

olemme tulemassa hyvin hyviksi ystäviksi."

"Hm -- ymmärrän." Rouva Trenor loi häneen nopean silmäyksen.

"Olethan kuullut, että hänellä on 800 tuhatta dollaria vuosituloja

-- eikä kuluta mitään paitsi muutamiin vanhoihin kirjarähjiin. Hänen

äidillään on sydänvika ja jättää hänelle vielä suuren summan. Ah,

Lily, mene hiljaa eteenpäin", vakuutteli hänen ystävänsä hänelle.

Miss Bart hymyili yhä vaivattomasti. "Ei minulla nyt olisi mitään

kiirettä sanomaan hänelle", huomautti hän, "että hänellä on joukko

vanhoja kirjarähjiä."

"Eipä tietenkään. Tiedän, että sinä olet ihmeellinen löytämään kunkin

mieliaiheen. Mutta hän on hirveän ujo ja helposti loukkaantuva ja --

ja --"

"Mikset sano sitä, Judy? Olenko siinä maineessa, että jahtaan rikasta

miestä?"

"Oh, sitä en tarkoita. Hän ei sitä sinusta luule aluksi", sanoi

rouva Trenor, viattoman ovelasti. "Mutta tiedäthän, että täällä

on ajoittain aika vilkasta -- minun täytyy antaa vihjaus Jackille

ja Gusille -- ja jos hän ajattelisi, että sinä olisit sitä, mitä

hänen äitinsä kutsuisi lujaksi ja kestäväksi -- no niin, tiedät,

mitä minä tarkoitan. Älä pue päivällisille päällesi helakanpunaista

_crêpe-de-chine_-harsoa äläkä polta, jos suinkin voit olla

polttamatta, Lily hyvä!"

Lily sysäsi syrjään lopetetun työnsä hymyillen kuivasti. "Olet

hyvin hyvä, Judy. Panen paperossini lukon taakse, ja puen ylleni

viimevuotisen puvun, jonka lähetit minulle tänä aamuna. Ja jos

todellakin katsot minun etuani, niin olet ehkä niin kiltti, ettet

pyydä minua pelaamaan taas tänä iltana bridgeä."

"Bridgeä? Pitääkö hän bridgestäkin lukua? Voi, Lily, mihin

kiusalliseen elämään sinä aiot antautua! Mutta tietenkään en siinä

tapauksessa pyydä sinua siihen. Mikset antanut minulle vihjausta

eilen illalla? Ei ole mitään, mitä en tekisi nähdäkseni sinut,

nukke-parka, onnellisena!"

Ja rouva Trenor, hehkuen sukupuolensa tavoin innosta saada tasoittaa

todellisen rakkauden tietä, kietoi Lilyn pitkään syleilyyn.

"Onko aivan varma", kysyi hän pyytävästi, kun Lily irroittautui

hänestä, "ettet pitäisi siitä, jos telefonoisin Lawrence Seldenille?"

"Aivan varma", sanoi Lily.

* * * * *

Kolmena seuraavana päivänä tuli hänen omaksi täydelliseksi

tyydytyksekseen näkyviin Lilyn taito järjestää omat asiansa ilman

vierasta apua.

Istuessaan lauantai-iltapäivällä Bellomontin terassilla hän hymyili

rouva Trenorin pelolle, että hän etenisi liian raisusti. Jos

tuollainen varoitus olisi ehkä joskus ollutkin tarpeellinen, niin

olivat vuodet antaneet hänelle terveellisen opetuksen ja hän tunsi

imartelua siitä, että hän tiesi, miten sovittaa askeleensa ajamansa

otuksen mukaan. Mr. Gryceen nähden hän oli nähnyt parhaaksi kulkea

liehutella edellä -- pitämällä häntä silmällä yhä tarkemmin tämän

sitä aavistamatta. Ympäröivä ilmapiiri oli suotuisa tällaiselle

liehittelylle. Rouva Trenor uskollisena sanalleen ei ollut näyttänyt

pienintäkään merkkiä, että Lilyn pitäisi ottaa osaa bridgepeliin, ja

hän oli antanut toisillekin kortinpelaajille vihjauksen, etteivät

nämä ihmettelisi Lilyn pelistä poisjääntiä. Tämän vihjauksen

johdosta Lily huomasi olevansa tuon naisellisen huolen keskuksena,

joka kohdistuu nuoreen naiseen pelikautena. Hänen ympärilleen

oli itsestään syntynyt yksinäisyys Bellomontin hälinässä, ja

hänen ystävänsä eivät olisi voineet osoittaa suurempaa valmiutta

itsehillintään, jos Lilyn kosiskelulla olisi ollut romaanin viehätys.

Lilyn seurapiirissä tähän käyttäytymiseen sisältyi hänen motiiviensa

hyväntahtoista ymmärtämystä, ja Mr. Grycen arvo nousi Lilyn silmissä,

kun tämä näki, mitä kunnioitusta hän herätti.

Bellomontin puutarhapengermä oli syyskuun iltapäivällä sopiva

tunteellisen haaveilun paikka, ja Miss Bart seisoi nojaten kaiteita

vastaan ja katseli alas puutarhaan vähän matkan päässä vilkkaasta

teepöytäseurasta; hän oli nähtävästi vajonnut epämääräisen

onnen haaveisiin. Haaveilupaikaltaan hän saattoi nähdä onnensa

ruumiillistuneena Mr. Grycessä, joka istui hieman hermostuneen

näköisenä tuolinsa reunalla yllään kevyt päällystakki ja kaulahuivi,

Carry Fisherin kaikella sillä katseen ja liikkeiden tarmolla, jolla

luonto ja taide oli yhteisvoimin varustanut hänet, selittäessä

hänelle velvollisuutta ottaa osaa kunnollisten uudistusten

toimeenpanoon.

Rouva Fisherin viimeinen keppihevonen oli kunnollinen uudistus.

Sen edellä oli käynyt samanlainen innostus sosialismiin, joka oli

vuorostaan astunut kristillisen tieteen sijalle. Rouva Fisher oli

pieni, tulinen ja dramaattinen, ja hänen kätensä ja silmänsä olivat

ihmeellisiä välikappaleita jokaisen asian palveluksessa, jota hän

rupesi ajamaan. Hänellä oli kuitenkin tuo jokaiselle innostuneelle

yhteinen vika, ettei hän huomannut kuuntelijainsa väsymystä, ja Lilyä

huvitti hänen tietämättömyytensä siitä vastustuksesta, joka ilmeni

Mr. Grycen koko olennossa. Lily itse tiesi, että Mr. Grycen ajatuksen

täytti kaksi seikkaa: hän pelkäsi vilustuvansa, jos olisi liian

kauan ulkona tähän aikaan, ja toiseksi hän pelkäsi, että jos hän

menisi sisälle, niin rouva Fisher seuraisi häntä allekirjoitettava

paperi kädessä. Mr. Grycellä oli syvä vastenmielisyys kaikkea sitä

kohtaan, mitä hän kutsui "itsensä luovuttamiseksi", ja koska hän

oli arka kokonaisuudestaan, hän nähtävästi tuli siihen päätökseen,

että oli turvallisempi jäädä ulos kuin tarttua kynään, kunnes

sattuma pelastaisi hänet rouva Fisherin verkosta. Sillävälin hän

loi hätääntyneitä silmäyksiä Miss Bartiin päin, jonka ainoa vastaus

oli se, että hän otti vielä viehättävämmän haaveilun ilmeen. Hän

oli oppinut vastakohdan arvon, kun oli kysymyksessä hänen oman

viehätyksensä esille saaminen, ja oli täysin tietoinen siitä,

miten hyvään valoon rouva Fisherin suulaus oli saattanut hänen

rauhallisuutensa.

Hän heräsi haaveistaan, kun häntä lähestyi serkkunsa Jack

Stepney, joka Gwen Van Osburghin rinnalla palasi puutarhan poikki

tenniskentältä.

Tämä pari oli joutunut samanlaiseen romanttiseen valoon kuin Lilykin,

joka tunsi jonkinlaista harmia, kun se näytti hänen oman asemansa

pilakuvalta. Miss Van Osburgh oli suurikasvuinen, latteannäköinen

tyttö, jonka äly ei ollut terävä: Jack Stepney oli kerran sanonut

hänestä, että hän on yhtä luotettava kuin paistettu lammas. Jackin

ainoa pyrkimys oli tähdätty vähemmän voimakkaaseen, mutta enemmän

oloihin sopivaan ruokajärjestykseen. Mutta nälkä on ruuan särvin,

ja oli ollut aikoja, jolloin Mr. Stepneyn oli tyytyminen kalalle ja

leivälle.

Lily tarkasteli uteliaana heidän kasvonilmettään: tytön kasvot olivat

kääntyneet seuralaiseensa päin ikäänkuin tyhjä levy, joka kaipaa

täyttämistä, kun taas hänen sivullaan asteleva mies jo ilmaisi yhä

kasvavaa ikävystymistä, joka nyt tahtoi särkeä hymyn ohuen kuoren.

"Miten kärsimättömiä miehet ovat!" mietti Lily. "Jackin on ainoastaan

pysyttävä rauhallisena ja annettava tytön ottaa hänet miehekseen

saadakseen kaikki, mitä hän haluaa, jota vastoin minun on harkittava

ja keksittävä, peräännyttävä ja kuljettava eteenpäin, ikäänkuin

tanssisin monimutkaista tanssia, jossa yksi harha-askel pilaisi

auttamattomasti kaiken."

Kun he tulivat lähemmäksi, oli hän omituisesti hämmästynyt

jonkinlaisesta tutunomaisesta yhtäläisyydestä Miss Van Osburghin ja

Percy Grycen välillä. Kasvonpiirteissä ei ollut yhtäläisyyttä. Gryce

oli eräällä tavalla sievä -- hän oli kuin älykkään oppilaan kipsiteos

-- kun taas Gwenin kasvot olivat kuin leikkipalloon piirretty naama.

Mutta heidän syvempi yhtäläisyytensä oli epäämätön: molemmilla oli

samat ennakkoluulot ja ihanteet, ja sama ominaisuus tehdä itselleen

toisia ei olemassaolevia ojennusnuoria, joita he eivät tunteneet.

Tämä oli yhteistä useimmille Lilyn seurapiirissä: heillä oli

kieltämisen voima, joka karkoitti kaiken heidän oman tajuntapiirinsä

taa. Gryce ja Miss Van Osburgh olivat sanalla sanoen luotuja toinen

toisilleen kaiken moraalisen lain ja fyysillisen yhtäläisyyden

mukaan. -- "Kuitenkaan he eivät katselisi toisiaan", mietti Lily,

"sitä he eivät ikinä tee. Kumpikin haluaa erirotuista olentoa, Jackin

ja minun rotuani kaikenlaisine intuitsioneineen, mielenliikkeineen ja

tajuamisineen, joiden olemassaolosta heillä ei ole aavistustakaan. Ja

aina he saavat, mitä haluavat."

Hän seisoi puhellen serkkunsa ja Miss Van Osburghin kanssa, kunnes

tämä tunsi rinnassaan, että serkkujenkin keskeiset mielistelyt voivat

olla epäiltäviä, ja Miss Bart muistaen, miten välttämätöntä on, ettei

herätä vihollisuuksia elämänsä ratkaisukohdalla, vetäytyi syrjään,

kun tuo onnellinen pari meni teepöytää kohti.

Istuutuen pengermän ylimmälle askelmalle Lily nojasi päänsä

kaidepylvästä vastaan. Myöhäisten kukkien tuoksu tuntui kuin

rauhallisen näköalan henkäykseltä, maisema tarjosi maalaisen loiston

täydellisyyden. Etualalla hehkuivat puutarhojen lämpimät väriläikät.

Nurmikon takana pyramiidinmuotoisine vaaleankeltaisine vaahteroineen

ja sametinhienoine kuusineen levisi laidunmaita, joilla näkyi karjaa.

Ja metsäaukon läpi välkkyi joki kuin järvi syyskuun hopeaisessa

valossa. Lily ei halunnut yhtyä seuraan teepöydän ympärillä. Ne

siellä edustivat tulevaisuutta, jonka hän oli valinnut, ja hän oli

siihen tyytyväinen, mutta hänellä ei ollut kiirettä nauttimaan siitä

ennakolta. Varmuus siitä, että hän voi saada Percy Grycen miehekseen,

koska vain tahtoi, oli nostanut raskaan painon hänen sydämeltään.

Hänen tavalliset huolensa olivat lopussa. Hän kykenisi järjestämään

elämänsä kuten häntä halutti, nousemaan niin turvalliseen

korkeuteen, etteivät hänen velkojansa pääse sinne tunkeutumaan.

Hänellä tulisi olemaan hienompi aamupuku kuin Judy Trenorilla, ja

paljon, paljon enemmän jalokiviä kuin Bertha Dorsetilla. Hänen

ei vastedes tarvitsisi käyttää hätäkeinoja eikä kärsiä köyhyyden

tuottamia nöyryytyksiä. Hänen ei tarvitsisi mielistellä, vaan häntä

mielisteltäisiin; hänen ei tarvitsisi olla kiitollinen, vaan hän

saisi kiitoksia. Hän saattaisi maksaa vanhoja laskuja yhtä hyvin kuin

palauttaa vanhoja etuoikeuksia. Eikä hänellä ollut mitään epäilyjä,

mitä tuli hänen valtansa laajentumiseen. Hän tiesi, että Mr. Gryce

oli tuota pientä varovaista lajia, joka on kaikkein mahdottominta

mielijohteille ja mielenliikunnoille, sitä luonteenlaatua, jossa

varovaisuus on pahe ja hyvä neuvo vaarallista ravintoa. Mutta Lily

oli tuntenut sellaisia jo ennen: hän tiesi, että sellaisen luonteen

täytyi löytää jokin suunnaton ulospääsy itsekkyydelleen, ja Lily

päätti olla hänelle, mitä amerikkakokoelma oli ollut hänelle tähän

saakka: ainokainen omaisuus ja kalleus, josta hän olisi kyllin ylpeä

tuhlatakseen siihen rahoja. Lily tiesi, että tämä omaa itseään

koskeva anteliaisuus on yksi halpamaisuuden ja saituuden muotoja,

ja hän päätti täten yhtäläistyttää itsensä miehensä turhamaisuuden

kanssa, niin että hänen toiveidensa tyydyttäminen olisi tälle

itsetyydytyksen oivallinen muoto. Tämä menettely saattoi aluksi

tehdä välttämättömäksi turvautumisen johonkuhun niistä monista

hätäkeinoista, joista hän toivoi sen vapauttavan hänet; mutta hän oli

vakuutettu siitä, että hän kykenisi lyhyessä ajassa pelaamaan pelin

omalla tavallaan. Kuinka hän olikaan voinut epäillä voimiaan? Yksin

hänen kauneutensakaan ei ollut pelkkää haihtuvaa rikkautta, jota se

olisi ehkä ollut kokemattoman käsissä: hänen taitonsa lisätä sitä,

hänen huolenpitonsa siitä, se tapa, jolla hän käytti sitä, näytti

sille antavan jonkinlaisen pysyväisyyden. Hän tunsi voivansa luottaa

siihen, että se seuraisi häntä loppuun asti.

Ja loppu oli ylimalkaan nykyhetken arvoinen. Elämä ei ollut

pilkantekoa, kuten hän oli ajatellut kolme päivää sitten. Hänellekin

oli loppujen lopuksi tilaa tässä täyteen ahdetussa itsekkäässä

nautintojen maailmassa, jonka niin vähän aikaa sitten hänen

köyhyytensä näytti sulkevan häneltä. Nuo ihmiset, joille hän oli

nauranut ja joita hän oli kuitenkin kadehtinut, olivat iloisia

saadessaan tehdä hänelle tilaa siinä lumopiirissä, jonka ympäri

kaikki hänen halunsa pyörivät. He eivät olleet niin raakoja ja

itsekylläisiä kuin hän oli kuvitellut -- tai pikemminkin, sen jälkeen

kuin ei olisi enää välttämätöntä mielistellä heitä, tuli tuo puoli

heidän luontoaan vähemmin näkyviin. Seurapiiri on pyörivä kappale,

jota voi arvostella sen paikan mukaan kunkin ihmisen taivaalla. Ja

nyt se oli kääntänyt valaistun puolensa Lilyyn.

Sen ruusunpunaisessa valaistuksessa hänen seuralaisillaan näytti

olevan vain rakastettavia ominaisuuksia. Häntä miellytti heidän

hienoutensa ja komeutensa, keveytensä, voiman ja innostuksen

puutteensa, vieläpä heidän olentonsa varmuus, joka joskus lähenteli

tylsyyttä, tuntui nyt olevan yhteiskunnallisen ylemmyyden

luonnollinen merkki. He olivat sen ainoan maailman valtiaita,

josta hän välitti, ja he olivat valmiita ottamaan hänet piiriinsä

ja antamaan hänen vallita siinä kanssaan. Hän jo tunsi itsessään

salaista uskollisuutta heidän elämänohjeitaan kohtaan, heidän

ahdasmielisyytensä hyväksymistä, hän tunsi epäilevänsä niitä asioita,

joihin he eivät uskoneet, halveksivaa sääliä niitä ihmisiä kohtaan,

jotka eivät voineet elää heidän tavallaan.

Aurinko laski yli puiston. Puutarhojen takana kulkevan pitkän

lehtikujan oksien läpi hän näki pyörien välähdyksiä ja arvasi, että

sieltä oli tulossa uusia vieraita. Hänen takanaan oli liikettä,

kuului askelia ja ääniä; oli ilmeistä, että peliseurue teepöydän

ympärillä hajaantui. Nyt hän kuuli käyntiä takanaan pengermällä. Hän

oletti että Mr. Gryce oli vihdoinkin keksinyt keinon, miten päästä

pulmallisesta tilanteestaan, ja Lily hymyili, mikä merkitys oli

sillä, että Mr. Gryce tuli hänen seuraansa sen sijaan että hetkeksi

vetäysi takan ääreen. Miss Bart kääntyi tervehtimään häntä niin

ystävällisesti kuin sellainen huomaavaisuus ansaitsi, mutta hän

punastui hämmästyksestä, koska tulija oli Lawrence Selden.

"Näette, että sittenkin tulin", sanoi tämä. Mutta ennenkuin Lily

kerkesi vastata, oli rouva Dorset, katkaisten elottoman keskustelun

isäntänsä kanssa, astunut heidän väliinsä määräävin liikkein.

Sunnuntain huomasi Bellomontissa pääasiassa siitä, että hieno omnibus

ilmaantui täsmällisesti viemään talonväen ja vieraat porttien

vierellä olevaan pieneen kirkkoon. Menikö joku tuohon omnibusiin

vai ei, oli toisarvoinen kysymys, kunhan vain sen saapuminen ei

ainoastaan todistanut perheen kirkollisia harrastuksia, vaan sai

rouva Trenorin tuntemaan, kun hän kuuli sen vihdoin ajavat pois, että

hän oli sitä jollakin tavalla käyttänyt.

Rouva Trenorin periaatteena oli, että hänen tyttärensä kävivät joka

pyhä kirkossa. Mutta kun heidän ranskalainen kotiopettajattarensa oli

silloin muualla ja kun heidän äitiään pidättivät viikon rasitukset

huoneessaan aina aamiaiselle asti, niin oli harvoin kukaan toteamassa

heidän kirkkoonmenoaan. Silloin tällöin, äkillisessä hyveenpuuskassa,

kun talossa oli ollut liian paljon melua koko yön, Gus Trenor pakotti

pyylevän runkonsa pitkääntakkiin ja ajoi tyttärensä unenpöpperöstä:

mutta tavallisesti hänen isänvelvollisuutensa unohtui, kuten Lily

selitti Mr. Grycelle, kunnes kirkonkellojen soitto kuului yli puiston

ja omnibus ajoi tyhjänä pois.

Lily oli antanut Mr. Grycen ymmärtää, että uskonnollisten

menojen laiminlyönti oli vastoin hänen aikaisempia tapojaan ja

että hän Bellomontissa vierailunsa aikana oli säännöllisesti

vienyt Murielin ja Hildan kirkkoon. Tämä sopi yhteen yhtä

luottamuksellisesti uskotun vakuutuksen kanssa, että hänet oli

ensi kerran saatu houkutelluksi pelaamaan bridgeä tuloiltanaan ja

että hän oli menettänyt kauhistuttavan summan, koskei tuntenut

peliä eikä vedonlyöntisääntöjä. Mr. Grycellä oli epäilemättä

hauskaa Bellomontissa. Häntä miellytti elämän keveys ja koreus

ja se kunnia, jota hänelle tuotti kuuluminen tähän rikkaiden ja

huomattavien ihmisten joukkoon. Mutta se oli hänen mielestään

hyvin materialistinen seura; hänen täytyi joskus kauhistua miesten

puheita ja naisten katseita ja hän oli iloinen huomatessaan, ettei

Miss Bart kaikesta keveydestään ja itsehillinnästään huolimatta

ollut kotonaan tässä kaksimielisessä ilmapiirissä. Tästä syystä Mr.

Gryceä erikoisesti miellytti saada kuulla, että Miss Bart tapansa

mukaan saattaisi Trenorin tyttäriä kirkkoon sunnuntaiaamuna. Ja

kulkiessaan hiekkakäytävää oven editse kevyt päällystakki hartioilla

ja rukouskirja huolellisesti hansikoidussa kädessä hän mietti hyvillä

mielin Miss Bartin luonteenlujuutta, tämä kun pysyi uskollisena

entiselle elämäntavalleen tässä uskonnollisille periaatteille niin

kumouksellisessa ympäristössä.

Jo kauan aikaa oli Mr. Gryce istunut yksinään omnibusissa, joka

seisoi hiekkakäytävällä. Mutta kaukana siitä, että hän olisi

pahoitellut toisten vieraiden välinpitämättömyyttä, häntä ilahdutti

toivo, että Miss Bart ilmaantuisi yksinään. Kalliit hetket kuluivat

kuitenkin, kuljettaja laittoi moottoria käyntiin, eikä Miss Bartia

vieläkään näkynyt. Äkkiä kuitenkin kuului ääniä ja helmojen kahinaa

ovelta ja Mr. Gryce kääntyi hermostuneesti sinnepäin, mutta

huomasikin auttavansa rouva Wetherallia vaunuun.

Wetherallit kävivät aina kirkossa. He kuuluivat siihen ihmiskoneiden

suureen ryhmään, jotka vaeltavat elämänsä läpi laiminlyömättä

ainoaakaan niistä liikkeistä, joita ympärillä olevat nuket tekevät.

Bellomontin nuket eivät tosin käyneet kirkossa, mutta toiset yhtä

tärkeät kävivät -- ja herra ja rouva Wetherallin piiri oli niin

laaja, että Jumalakin sisältyi heidän vierasluetteloonsa. He siis

ilmaantuivat täsmälleen ja alistuneen näköisinä, ja heidän jäljessään

tallustelivat Hilda ja Muriel nykien tullessaan toistensa harsoja

ja nauhoja. He olivat luvanneet Lilylle mennä hänen kanssaan

kirkkoon -- niin he selittivät -- ja Lily oli sellainen rakas vanha

ankka, että he tekivät sen hänen mielikseen, vaikk'eivät he voineet

käsittää, mikä hänelle oli tuonut tuon päähänpiston ja vaikka he

omasta puolestaan olisivat paljon mieluummin pelanneet tennistä

Jackin ja Gwenin kanssa, jollei hän olisi sanonut heille tulevansa.

Neiti Trenoreja seurasi Lady Cressida Raith päivettyneine kasvoineen

ja kansallisine koristeineen, joka omnibusin nähdessään lausui

hämmästyksensä siitä, etteivät he kulkeneet jalan puiston läpi. Mutta

rouva Wetherall vastasi kauhuissaan, että kirkko oli mailin päässä,

ja hänen armonsa, tarkastettuaan toisten kengän korkojen korkeutta,

alistui omnibusilla ajamisen välttämättömyyteen, ja niin joutui

Mr. Gryce-parka ajamaan neljän naisen keskellä, joiden henkiseen

virkistykseen hän ei tuntenut pienintäkään osanottoa.

Hänelle olisi antanut jonkinlaista lohdutusta, jos hän olisi

tietänyt, että Miss Bart oli todellakin aikonut mennä kirkkoon.

Jopa oli Lily sen takia noussut aikaisemminkin kuin tavallisesti.

Hän ajatteli, että näyttäytymällä harmaassa vakavakuosisessa

kirkkopuvussaan, kuuluisat silmäripsinsä riippuen rukouskirjan yli,

hän lopullisesti saisi Mr. Grycen valtoihinsa ja että se varmaankin

johtaisi johonkin tulokseen, kun he iltapäivällä tekisivät yhteisen

kävelymatkan. Hänen aikomuksensa eivät sanalla sanoen olleet koskaan

olleet määrätympiä. Mutta Lily, miten kova hänen ulkonainen kiiltonsa

mahtoi ollakin, oli sisäisesti pehmeä kuin vaha. Hänen kykynsä

sopeutua eri vaatimuksiin petti hänet elämän ratkaisevina hetkinä.

Hän oli kuin vesikasvi vuoroveden ajeltavana, ja tänään koko hänen

mielensä kulku kantoi hänet Lawrence Seldeniä kohti. Miksi Selden

oli tullut? Hänenkö vai Bertha Dorsetin takia? Tuo viimeinen kysymys

oli anastanut hänen ajatusmaailmansa tällä hetkellä kokonaan. Hän

olisi ehkä saanut paremman selvyyden ajattelemalla, että Selden oli

yksinkertaisesti vastannut rouva Trenorin epätoivoisiin kutsuihin.

Mutta Lily ei saanut rauhaa, ennenkuin hän oli kuullut rouva

Trenorilta, että Selden oli tullut omasta tahdostaan.

"Hän ei edes sähköttänyt minulle -- hän oli onnistunut saamaan

kyydin asemalta. Ehkä Berthan asia ei sittenkään ole vielä hukassa",

päätteli rouva Trenor haaveillen ja meni pois järjestämään

päivälliskortteja.

Ehkä ei ollutkaan, mietti Lily. Mutta pian olisi käynyt niin, jollei

hän olisi kadottanut oveluuttaan. Jos Selden oli tullut rouva

Dorsetin pyynnöstä, niin hän olisi pysytellyt vain tämän seurassa.

Niin paljon oli edellinen ilta opettanut hänelle. Rouva Trenor,

uskollisena yksinkertaiselle periaatteelleen tehdä naimisissa olevat

ystävänsä onnellisiksi, oli sijoittanut Seldenin ja rouva Dorsetin

päivällispöydässä lähelle toisiaan. Mutta hän oli erottanut Lilyn ja

Mr. Grycen, jonka pariksi hän oli määrännyt Gwen Van Osburghin, kun

taas Lilyn toveriksi joutui George Dorset.

Tämän puhe ei ollut sopusoinnussa hänen naapurinsa ajatusten kanssa.

Hänellä oli kurja ruuansulatus, hän vainusi joka ruokalajissa

turmiollisia aineksia ja hänen huolenaan oli kuunnella vaimonsa

ääntä. Tässä tilaisuudessa rouva Dorset ei kuitenkaan ottanut osaa

yleiseen keskusteluun. Hän puheli hiljaa Seldenin kanssa.

Rouva Trenor oli asettanut ikäänkuin sattumalta molemmat aviopuolisot

vastatusten, ja Lily saattoi siis pitää silmällä rouva Dorsetiakin

ja nopeasti verrata toisiinsa Lawrence Seldeniä ja Mr. Gryceä. Tuo

vertailu oli hänen turmionsa. Miten hänen mielenkiintonsa muutoin oli

äkkiä kasvanut Seldeniin? Hän oli tuntenut hänet kahdeksan vuotta tai

enemmänkin: aina siitä lähtien kuin Lily oli palannut Amerikkaan, oli

Selden muodostanut osan hänen näköpiiristään. Lily oli ollut aina

iloinen istuessaan hänen vierellään päivällisillä, oli huomannut

hänet miellyttävämmäksi kuin useimmat muut miehet ja oli hämärästi

toivonut, että Seldenillä olisi muitakin ominaisuuksia, jotka olivat

tarpeellisia kiinnittääkseen hänen huomionsa. Mutta tähän saakka

Lilyllä oli ollut liian paljon tekemistä omissa asioissaan pitääkseen

Seldeniä muuna kuin jonakin miellyttävänä elämän sivuseikkana. Lily

oli terävänäköinen oman sydämensä lukija ja hän näki, että hänen

äkilliseen mieltymykseensä Seldeniin oli syynä se, että Seldenin

läsnäolo loi uutta valoa hänen ympäristöönsä. Eipä silti, että

Selden oli erikoisen loistava tai poikkeuksellinen; omalla alallaan

hänet oli sivuuttanut monikin, joka oli ikävystyttänyt Lilyä monen

kiusallisen päivällisen ajan. Se johtui pikemminkin siitä, että

Selden oli säilyttänyt jonkinlaisen itsenäisyyden seuraelämässä, että

hän näytti onnellisesti omaavan objektiivisen katsantokannan.

Siinä se salaisuus, miten Selden saattoi jälleen vetää puoleensa

Lilyn koko huomion. Lily käännettyään katseensa hänestä huomasi

tarkastelevansa pientä maailmaansa Seldenin silmälasien läpi:

oli kuin kirkkaat lamput olisi sammutettu ja harmaa päivänvalo

päästetty sisään. Hän katseli pitkin pöytää, tarkastellen kutakin

sen ääressä istujaa yksitellen, Gus Trenorista alkaen, jonka raskas

pää oli kuin hartioihin vajonnut, hänen vaimoonsa, joka istui

pitkän pöydän toisessa päässä huomiota herättävänä, kirkkaine,

hyväntahtoisine katseineen ja jonka runsaat koristeet vaikuttivat

kuin jalokivikauppiaan ikkuna sähkövalaistuksessa. Ja näiden

molempien välillä, mikä pitkä rivi tyhjyyttä! Miten ikäviä ja

jokapäiväisiä nuo ihmiset olivat! Lily tarkasteli heitä halveksivan

kärsimättömästi: Carry Fisher olkapäineen, silmineen, avioeroineen;

nuori Silverton, joka oli aikonut elää näyteluvulla ja kirjoittaa

eepoksen, mutta nyt eli ystäviensä kukkarolla ja oli tullut hyvin

kriitilliseksi; Alice Wetherall, vilkas vieraidenluettelojen laatija,

jonka mieleisimpänä tehtävänä oli kutsukorttien sepittäminen ja

päivälliskorttien piirtäminen; Wetherall, alati hermostuneine

peräänantamistaipumuksineen, joka näytti olevan samaa mieltä muiden

ihmisten kanssa, ennenkuin tiesi, mitä he tulisivat sanomaan; Jack

Stepney, luottavaisine hymyineen ja hätääntyneine silmineen, puoleksi

sheriffin, puoleksi perijättären kaltainen; Gwen Van Osburgh,

vilpittömän luottavaisen näköinen kuten ainakin nuori tyttö, joka ei

ole koskaan kuullut, että olisi ketään rikkaampaa kuin hänen isänsä.

Lily hymyili tälle ystäviensä luokitukselleen. Miten erilaisilta he

olivat hänestä näyttäneet joku hetki sitten! Silloin he kuvasivat

sitä, mitä hän oli saavuttamaisillaan, nyt sitä, minkä hän oli

jättämäisillään. Tuona samana iltapäivänä he näyttivät olevan täynnä

loistavia ominaisuuksia; nyt hän näki, että he olivat pelkkää tylsää

väkeä, meluavalla tavalla. Heidän hyvinvointinsa kiillon alla hän

näki heidän elämäntehtävänsä köyhyyden. Eipä silti, että hän olisi

tahtonut heidän olevan epäitsekkäämpiä, mutta hän olisi nähnyt heidät

mielellään omintakeisempina. Ja hän muisteli häveten sitä tapaa,

millä hän joku hetki sitten oli tuntenut heidän elämänohjeidensa

sentripetaalista voimaa. Hän sulki hetkeksi silmänsä, ja valitsemansa

tyhjä elämänura levisi hänen edessään kuin pitkä, valkoinen, kuiva ja

mutkaton tie: tosin hän kulki sen ajoneuvoissa eikä tallustellut sitä

jalan, mutta joskus jalkamies nauttii vaihteluja, joita hevosella

ajajalla ei ole.

Hän havahtui naurunhohotukseen, joka näytti lähtevän Mr. Dorsetin

laihan kurkun pohjasta.

"Katsokaa häntä, sanon minä", huudahti Mr. Dorset, kääntyen Miss

Bartin puoleen mehevän hilpeästi -- "pyydän anteeksi, mutta katsokaa

nopeasti vaimoani, miten hän ilveilee tuon onnettoman kanssa tuolla

toisella puolella! Voisi todellakin luulla, että hänen entiset

suhteensa häneen alkavat uudelleen."

Lily käänsi silmänsä kohtaukseen, joka herätti Mr. Dorsetissa

sellaista hilpeyttä, ja siltä todellakin näytti, kuten Mr. Dorset

oli sanonut, että rouva Dorset oli pääosanottaja kohtaukseen: hänen

naapurinsa näytti ottavan hänen lähentelynsä vastaan hillityllä

mielihyvällä, mikä ei näyttänyt häiritsevän hänen ruokailuaan. Tuo

näky Palautti Lilyn hyvän tuulen, ja tietäen, minkä omituisen muodon

Mr. Dorsetin aviomiespelko sai, kysyi Lily iloisesti: "Ettekö ole

hänestä hirveän mustasukkainen?"

Dorset tervehti tuota sutkausta vapautuksena. "Oi, hirveästi -- tepä

sen sanoitte -- pitää minua yötkin valveilla. Lääkärit sanovat, että

ruoansulatukseni on tärvellyt -- se seikka, että olen niin kauheasti

mustasukkainen hänestä. -- En voi pistää suuhuni tuota moskaa",

lisäsi hän äkkiä, sysäten pois lautasensa synkän näköisenä; ja Lily

pettämättömällä vaistollaan kiinnitti terävän huomiokykynsä siihen,

mitä hänen vierustoverinsa yhä kertoi toisten ruokajärjestyksestä

ja jota kertomusta säesti selostus sulatetun voin turmiollisista

ominaisuuksista.

Mr. Dorset ei usein löytänyt niin harrasta kuuntelijaa. Hän

piti Lilylle niin kauan innokkaasti seuraa, että hän oli

saavuttamaisillaan onnensa huipun, kun Lilyn kuuluviin tuli eräs

lause toiselta puolelta, missä Miss Corby, seuran koomillinen nainen,

härnäili Jack Stepneytä. Miss Corby näytteli leikillistä osaa: hän

aloitti aina keskustelun odottamattomalla tavalla.

"Ja tietysti siis Sim Rosedalesta tulee sulhaspoika!" kuuli Lily

hänen sinkauttavan, ja Stepney vastata paukautti: "Jupiter, se vasta

ajatus! Minkä tukevan lahjan minä saisinkaan häneltä!"

_Sim Rosedale!_ Tuo nimi tunkeutui Lilyn ajatuksiin kuin salainen

silmänisku. Se kuvasi yhtä niistä monista ilkeistä mahdollisuuksista,

joita liikkui elämän äärellä. Jollei hän mennyt naimisiin Percy

Grycen kanssa, niin saattoi tulla päivä, jolloin hänen olisi oltava

kohtelias sellaiselle miehelle kuin Rosedale. _Etteikö hän tahtonut

mennä Percy Grycelle?_ Mutta hän aikoi mennä hänelle, hän oli

varma hänestä ja itsestään. Hän kääntyi väristen takaisin niiltä

miellyttäviltä poluilta, joilla hänen ajatuksensa olivat harhailleet

ja astui vielä kerran keskelle pitkää valkoista tietä... Kun hän meni

tuona iltana huoneeseensa, huomasi hän, että viime posti oli tuonut

hänelle uuden tukon laskuja. Rouva Peniston, joka oli tunnollinen

nainen, oli ne osoittanut Bellomontiin.

Sopimuksen mukaan Miss Bart siis nousi seuraavana aamuna mielessään

vakava päätös mennä, kuten hänen velvollisuutensa vaati, kirkkoon.

Hän ei suonut itselleen pitkää aikaa nauttia einetarjottimen

herkkuja, pakotti itsensä pukeutumaan harmaaseen pukuun ja lähetti

palvelustyttönsä kiireisesti lainaamaan rukouskirjaa rouva Trenorilta.

Mutta hänen aikomuksensa oli liian puhtaasti harkittu, jottei se

olisi sisältänyt kapinan ituja. Tuskin oli hän tehnyt valmistuksensa,

kun ne herättivät tukahdettua vastustuksen tunnetta. Pieni kipinä

riitti sytyttämään Lilyn mielikuvituksen; ja harmaan puvun ja ikävän

rukouskirjan näkeminen poisti verhon hänen silmistään. Näinkö hänen

olisi käytävä Percy Grycen kanssa joka sunnuntai kirkossa? Heillä

olisi etupenkki New Yorkin suurimmassa kirkossa, ja Grycen nimi

komeilisi seurakunnan hyväntekeväisyyslistalla. Muutaman vuoden

kuluttua, kun hän tulisi tukevammaksi, hänestä tehtäisiin kaitsija.

Kerran talvessa tulisi kirkkoherra päivällisille, ja hänen miehensä

pyytäisi Lilyä tarkistamaan luettelon ja katsomaan, ettei siellä

olisi miehestään eronneita, paitsi niitä, jotka olivat osoittaneet

katumuksen merkkiä menemällä uusiin hyvin rikkaisiin naimisiin.

Näissä uskonnollisissa velvollisuuksissa ei ollut mitään erikoista,

mutta ne kuvasivat osaa siitä ikävyyksien kasasta, joka kohosi hänen

polullensa. Ja kuka saattoi tyytyä ikävystymään sellaisena aamuna?

Lily oli nukkunut hyvin ja kylpy oli saanut hänen poskensa hehkumaan.

Niissä ei ollut tänä aamuna huomattavissa mitään viiruja tai oli

sitten peili paremmassa paikassa.

Ja päivä oli sopusoinnussa hänen mielensä kanssa: se oli omiaan

mielijohteisiin ja toimettomuuteen. Kevyt ilma näytti olevan täynnä

kultapölyä; kasteessa kimaltelevan nurmikon takana koreilivat

autereiset metsämaat, ja kukkulat joen toisella puolen uivat

siniseesteessä. Jokainen veripisara Lilyn suonissa kutsui häntä

onneen.

Pyörien rätinä herätti hänet näistä haaveista ja ikkunanpieleen

nojaten hän näki omnibusin lähtevän. Hän oli myöhästynyt, siis --

mutta se ei häntä pahoittanut. Nähdessään vilahduksen Mr. Grycen

masentuneista kasvoista tuli hän vain vakuutetuksi siitä, että hän

oli tehnyt viisaasti jäädessään pois, kun kerran pettymys, joka

niin vilpittömästi ilmeni Mr. Grycen kasvoilla, varmaankin lisäsi

hänen haluaan iltapäiväkävelyyn. Tätä kävelyretkeä Lily ei aikonut

laiminlyödä; silmäys kirjoituspöydällä oleviin laskuihin riitti

huomauttamaan, miten välttämätön se oli. Mutta siihen mennessä

hänellä oli koko aamupäivä käytettävänään mielensä mukaan. Hän tunsi

kyllin tarkasti Bellomontin tavat tietääkseen, että hän saattoi olla

aivan omissa oloissaan aterialle asti. Hän oli nähnyt Wetherallien,

Trenorin tyttöjen ja Lady Cressidan menevän omnibusiin; Judy Trenor

pesetytti varmaankin tukkaansa. Carry Fisher oli epäilemättä lähtenyt

miehensä kanssa ajelemaan; Ned Silverton poltteli luultavasti

paperossia makuuhuoneessaan ja Kate Corby oli varmaankin pelaamassa

tennistä Jack Stepneyn ja Miss Van Osburghin kanssa. Naisista oli

jäljellä vain rouva Dorset, mutta hän ei tullut koskaan huoneestaan,

ennenkuin aterialle: hänen lääkärinsä, niin hän selitti, olivat

kieltäneet hänen menemästä raakaan aamuilmaan.

Seurueen muita jäseniä Lily ei erikoisesti ajatellut, missä he

olivatkaan, he eivät olleet yhtä paljon hänen suunnitelmiensa

tiellä. Nämä suunnitelmat saivat hänet tällä hetkellä pukeutumaan

jonkunverran maalaisemmin ja kesäisemmin kuin hän ensin oli aikonut,

ja päivänvarjo kädessä alas laskeutuessaan hänellä oli vapautunut

ilme kuin naisella, joka hakee ulkoilmaharjoitusta. Suuri sali oli

tyhjä, mutta koiraparvi, joka takan ääressä piti silmällä ulko-ovea,

oli heti hänen ympärillään tarjoamassa hänelle seuraa. Lily työnsi

syrjään häntä vastaan hyppivien koirien käpäliä, ja vakuuttaen

noille iloisille vapaaehtoisille, että hän saattoi nyt käyttää

hyväkseen heidän seuraansa, hän käyskenteli tyhjän vastaanottohuoneen

läpi talon toisessa päässä olevaan kirjastoon. Kirjasto oli

ehkä ainoa jäljellejäänyt osa vanhaa Bellomontin kantatilaa; se

oli suuri huone, jossa oli havaittavissa emämaan traditsionien

leima. Muutamia perhekuvia - peruukkiniekkoja aatelismiehiä ja

leveäpäähineisiä ja hoikkavartaloisia naisia -- riippui hyllyjen

välillä, joilla oli hauskannäköiseksi kuluneita kirjoja, useimmat

seinillä riippuvien esi-isien aikuisia; myöhemmät Trenorit eivät

olleet tehneet kirjastoon mitään huomattavia lisäyksiä. Bellomontin

kirjastoa ei itse asiassa käytetty koskaan lukemiseen, vaikkakin

sillä oli jonkinlainen populäärisyys tupakkahuoneena ja rauhallisena

flirttailupaikkana. Lily kulki hiljaa paksun, vanhan maton yli, jolla

oli kevyitä tuoleja, ja ennenkuin hän ehti huoneen keskelle, hän

huomasi Lawrence Seldenin istuvan toisessa päässä. Mutta vaikka kirja

oli hänen polvillaan, ei hänen huomionsa ollut kiintynyt siihen,

vaan erääseen naiseen, jonka pitseillä koristettu vartalo erottautui

erinomaisen solakkana huonekaluston tummaa nahkaa vasten hänen

nojatessaan viereisen tuolin selkämystää vastaan.

Lily pysähtyi huomatessaan tuon ryhmän; hetken ajan hän näytti

tahtovan vetäytyä takaisin, mutta tarkemmin ajateltuaan hän ilmaisi

tulonsa kahisuttamalla hameensa helmoja, mikä sai parin nostamaan

päätään; rouva Dorsetin kasvoissa kuvastui avoin harmi, Selden taas

tapansa mukaan hymyili rauhallisesti. Hänen tyyneytensä sai Lilyn

hämille, mutta hämilleen joutuminen vaati Lilyltä tässä asemassa

sitäkin loistavampaa itsensähillitsemistä.

"Voi minua poloista, olenko myöhästynyt?" kysyi hän, ojentaen

Seldenille kätensä, kun tämä nousi häntä tervehtimään.

"Myöhästynyt mistä?" tiedusteli rouva Dorset happamesti. "Ei

aamiaiselta tietenkään, mutta ehkä sinulla oli aikaisempi sopimus?"

"Oli kyllä", sanoi Lily huolettomasti.

"Todellakinko? Ehkä minä sitten olen tiellä? Mutta Mr. Selden on

kokonaan käytettävissäsi." Rouva Dorsetin ohimot olivat kalpeat, ja

hänen vastapuhujansa tunsi jonkinlaista mielihyvää jatkaessaan hänen

kiusaamistaan.

"Ei toki, hyvä ystävä -- jää vain", sanoi Lily hyväntuulisesti. "En

ensinkään halua ajaa sinua pois."

"Olet ylen hyvä, mutta minä en ole koskaan Mr. Seldenin sopimusten

tiellä."

Tähän huomautukseen sisältyi heikko omistusoikeuden sävy, mikä

ei jäänyt huomaamatta Seldeniltä, joka peittääkseen harmin punaa

kumartui ottamaan maasta kirjaa, jonka hän oli pudottanut Lilyn

lähestyessä. Tämän silmät laajenivat viehättävästi ja hän purskahti

kovaan nauruun.

"Mutta minulla ei ole mitään sopimusta Mr. Seldenin kanssa! Minun

sopimukseni oli mennä kirkkoon, mutta pelkään, että omnibus on

lähtenyt ilman minua. Tiedättekö, _onko_ se lähtenyt?"

Hän kääntyi Seldeniin päin, joka vastasi kuulleensa sen ajavan pois

vähän aikaa sitten.

"No sitten minun on mentävä jalan. Lupasin Hildalle ja Murielille

mennä heidän kanssaan kirkkoon. Sanokaa, onko liian myöhäistä mennä

sinne jalan? No sama se, tahdon joka tapauksessa näyttää, että olen

koettanut. En sittenkään ole pahoillani!"

Ja iloisesti nyökäten rouva Dorsetille ja Seldenille, joiden luo hän

oli tunkeutunut, Miss Bart hävisi lasiovesta ja kulkea kahisutti

viehkeänä pitkin pitkää puutarhan jalkakäytävää.

Hän lähti kirkkoon päin, mutta ei erittäin nopein askelin. Tämä ei

jäänyt huomaamatta niiltä, jotka seisoivat ovella ja veitikkamaisen

näköisinä katselivat hänen jälkeensä. Lily tunsi todellakin jotenkin

katkeraa pettymystä. Kaikki hänen tämänpäiväiset suunnitelmansa

perustuivat siihen seikkaan, että Selden oli tullut Bellomontiin.

Lily oli odottanut alastullessaan tapaavansa hänet itseään

odottamassa, mutta olikin sensijaan tavannut hänet tilanteessa,

joka hyvin saattoi ilmaista, että hän oli ollut odottamassa jotakin

toista naista. Oliko sittenkin mahdollista, että Selden oli tullut

Bertha Dorsetin takia? Tämä oli Seldenin pyydystämisessään mennyt

niin pitkälle, että oli ilmaantunut sellaiseen aikaan, jolloin hän ei

ollut koskaan näyttäytynyt tavallisille kuolevaisille eikä Lily tällä

hetkellä tiennyt mitään keinoa, miten tehdä hänet naurettavaksi.

Hänen mieleensä ei johtunut että Seldenin tulon oli voinut

yksinkertaisesti aiheuttaa halu viettää sunnuntai maalla: naiset

eivät koskaan opi vapautumaan tunneseikoista miehiä arvostellessaan.

Mutta Lily ei hevillä menettänyt malttiaan; kilpailu yllytti häntä,

ja hän mietti, että Seldenin tulo, jollei se selittänyt hänen

vielä olevan rouva Dorsetin pauloissa, osoitti hänen olevan niin

täydellisesti vapaan niistä, ettei hän pelännyt rouva Dorsetin

läheisyyttä.

Nämä ajatukset hidastuttivat hänen käyntiään siihen määrin, että

hän tuskin näytti joutuvan kirkkoon ennen saarnaa ja vähitellen,

kuljettuaan puutarhoista metsäpolulle, hän siihen määrin unohti

aikomuksensa, että vaipui karkeatekoiselle penkille, joka oli

polun taitteessa. Paikka oli viehättävä, eikä Lily ollut tunnoton

viehätykselle, eikä sille seikalle, että hänen läsnäolonsa lisäsi

sitä. Mutta hän ei ollut tottunut kokemaan yksinäisyyden iloja. Hän

tunsi hiipivää väsymystä kulkiessaan; pirteys oli hävinnyt hänestä

ja elämänhalu oli rauennut hänen huuliltaan. Hän tuskin tiesi,

mitä hän etsi tai miksi sen löytämisen epäonnistuminen oli niin

karkoittanut valon hänen taivaaltaan: hänellä oli vain epämääräinen

epäonnistumisen tai sisäisen eristymisen tunne, joka eristyminen oli

täydellisempi kuin yksinäisyys hänen ympärillään.

Hänen askeleensa kävivät veltoiksi ja hän seisoi katsellen

hajamielisesti ylös, hosuen polun varrella kasvavia sananjalkoja

päivänvarjonsa kärjellä. Silloin kuului askelia hänen takanaan ja hän

näki Seldenin vierellään.

"Miten nopeasti te kävelette!" huomautti tämä. "Luulin, etten teitä

koskaan saavuttaisi."

Lily vastasi: "Olette varmaankin hyvin hengästyksissä! Olen hetken

ajan istunut tuon puun alla."

"Toivoakseni minua odottamassa?" lisäsi Selden. Ja Lily vastasi

naurahtaen:

"Niin -- odottamassa näkeväni, tulisitteko te."

"Tajuan erotuksen, mutta siitä en välitä, sittenkuin toinen teko

sisältää toisen. Mutta ettekö ollut varma, että tulisin?"

"Jos olisin odottanut kyllin kauan, mutta käsitättehän, että minulla

oli vain rajoitettu aika tuohon kokeiluun."

"Miksi rajoitettu? Aamiaisenko takia?"

"Ei, toisen sopimuksen takia."

"Sopimuksenneko takia mennä kirkkoon Murielin ja Hildan kanssa?"

"Ei, vaan palata kirkosta kotiin erään toisen henkilön kanssa."

"Aha, ymmärrän. Olisihan minun pitänyt tietää, että teillä on yllin

kyllin käytettävänänne vaihtoehtoja. Ja tuleeko tuo toinen henkilö

tätä tietä?"

Lily nauroi taas. "Sitähän minä en juuri tiedä. Ja saadakseni asiasta

selvän minun on mentävä kirkkoon ennenkuin jumalanpalvelus päättyy."

"Aivan niin. Ja minun on estettävä teitä tekemästä sitä; jossa

tapauksessa tuo toinen henkilö, teidän poissaolonne masentamana,

tekee varmaankin epätoivoisen päätöksen ajaa takaisin omnibusissa."

Lily tarttui heti tähän koukkuun; Seldenin leikinlasku näytti

pulppuavan Lilyn sisimmästä mielestä. "Senkö te tekisitte tällaisessa

tapauksessa?" uteli hän.

Selden katsoi häneen juhlallisen näköisenä. "Olen täällä näyttämässä

teille, mitä kykenen tekemään asian niin vaatiessa!" sanoi hän.

"Kulkemaan mailin verran tunnissa -- teidän täytyy tunnustaa, että

omnibus kulkisi nopeammin!"

"Niinpä niin -- mutta löytääkö hän teidät lopuksi? Se on menestyksen

ainoa todistus."

He katsoivat toisiinsa samanlaisella mielihyvällä kuin mitä he olivat

tunteneet jutellessaan keskenään joutavuuksia teepöydän ääressä.

Mutta äkkiä Lilyn kasvojen ilme muuttui ja hän sanoi: "Hyvä, jos niin

on, niin hän on onnistunut."

Seuraten Lilyn katsetta Selden huomasi ihmisryhmän tulevan heitä

kohti etäisimmästä tien mutkasta. Lady Cressida oli nähtävästi

tahtonut välttämättömästi kävellä kotiin ja toiset olivat

katsoneet velvollisuudekseen seurata häntä. Lilyn seuralainen loi

nopean silmäyksen joukon kumpaankin mieheen: Wetherall käveli

kunnioittavan näköisenä Lady Cressidan rinnalla luoden hermostuneita

syrjäsilmäyksiä ja Percy Gryce oli jälkijoukkona rouva Wetherallin ja

Trenorin tyttärien kanssa.

"Aha, nyt minä ymmärrän, miksi te niin harrastatte

amerikkakirjallisuutta!" huudahti Selden, äänessä mitä

peittämättömimmän ihailun vivahdus, mutta Lilyn punastuminen, jonka

tuo sutkaus aiheutti, esti Seldenin jatkamasta samaan suuntaan.

Lilyn hämilleenjoutuminen oli Seldenille niin uutta, että hän

oli hetken ajan hämmästyksen vallassa, mikä toi hänen mieleensä

joukon mahdollisuuksia. Mutta Lily rupesi kohteliaasti puolustamaan

hämminkiään, sanoen, kun sen aiheuttaja läheni: "Siksi minä juuri

odotin teitä -- kiittääkseni teitä siitä, että olette niin usein

ollut minulle apuna!"

"Siitä te tuskin voitte selviytyä näin lyhyessä ajassa", sanoi

Selden, kun Trenorin tyttäret huomasivat Miss Bartin; ja kun tämä

vastasi heidän meluisaan tervehdykseensä, lisäsi Selden nopeasti:

"Tahdotteko käyttää iltapäivänne siihen? Te tiedätte, että minun

täytyy lähteä huomenaamuna. Mennään kävelemään ja siellä te voitte

kiitellä mielenne mukaan."