III.

Bellomontissa bridgepeli kesti tavallisesti pikkutunneille. Kun Lily

meni vuoteeseensa tuona yönä, oli hän pelannut liian kauan omaksi

hyväkseen.

Koska hän ei tuntenut mitään halua itsetutkisteluun, joka odotti

häntä hänen huoneessaan, hän viivytteli leveällä porraskäytävällä

katsellen alas saliin, missä viimeiset kortinpelaajat olivat

ryhmittyneet tarjottimen ympärille, jolla oli korkeita laseja

ja hopeakaulaisia viinikarahveja ja jonka hovimestari oli juuri

asettanut matalalle pöydälle lähelle tulta.

Sali oli holvattu ja siinä oli parvi, jota kannattivat

vaaleankeltaiset marmoripylväät. Kukkivia kasveja oli suurissa

ryhmissä ja niiden taustana oli nurkissa tummaa lehvistöä.

Karmosiinipunaisella matolla veteli yksi hirvikoira ja kaksi tai

kolme viiriäiskoiraa herkullista unta tulen ääressä, ja suuri

kattolamppu valoi ylhäältä valoa naisten hiuksiin ja sai heidän

jalokivensä säihkymään, kun he liikkuivat.

Oli hetkiä, jolloin kaikki tuo ilahdutti Lilyä, jolloin ne

tyydyttivät hänen kauneudenaistiaan ja elämän ulkonaisen hienouden

vaatimustaan, mutta oli sellaisiakin hetkiä, jolloin ne saivat hänet

selvemmin huomaamaan omien sopivien tilaisuuksiensa niukkuuden. Nyt

oli sellainen hetki, jolloin vastahakoisuuden tunne oli etualalla, ja

hän kääntyi pois kärsimättömästi, kun rouva Dorset, serpentiineihin

kietoutuneena, veti Percy Gryceä jäljessään erääseen rauhalliseen

loukkoon parven alle.

Eipä silti, että Miss Bart pelkäsi vasta hankitun Mr. Grycen suosion

menettämistä. Rouva Dorset saattaa pelästyttää tai häikäistä Mr.

Gryceä, mutta hänellä ei ollut ollenkaan taitoa tai kärsivällisyyttä

saada tätä valtaansa. Hänellä oli liian paljon puuhaa oman itsensä

kanssa voittaakseen tämän ujouden, ja sitäpaitsi, miksi hän

häiritsisi rauhaansa? Enintään hän saattoi urheilla yhden illan

Mr. Grycen yksinkertaisuudella -- tämän jälkeen hän olisi pelkkänä

taakkana rouva Dorsetille, ja sen tietäen tämä oli liian kokenut

yllyttääkseen häntä. Mutta jo pelkkä ajatuskin siitä, että joku

toinen nainen, joka saattoi ottaa valtaansa miehen ja työntää

hänet luotaan mielensä mukaan pitämättä häntä suunnitelmiensa

todellisena tekijänä, täytti Lily Bartin kateudella. Percy Gryce oli

ikävystyttänyt häntä koko iltapäivän -- jo pelkkä ajatuskin näytti

herättävän Percyn avuttoman äänen kaikua -- mutta Lily ei saattanut

olla välittämättä hänestä huomenna, jättää menestystänsä sikseen,

hänen täytyi mukautua enempäänkin ikävyyteen, olla osoittavinaan

uutta miellyttäväisyyttä ja sopivaisuutta, ja kaikki tämä vain siinä

tarkoituksessa, että Percy Gryce lopulta päättäisi tehdä hänelle sen

kunnian, että ikävystyttäisi häntä koko elämänsä läpi.

Se oli ikävä kohtalo, mutta miten päästä siitä? Joko olla yksin tai

jokin Gerty Farish. Astuessaan makuuhuoneeseensa, jonka valaistus oli

pehmeästi himmennetty, jossa neilikkavaasi täytti ilman tuoksullaan

ja viimeiset uutiset ja kuvalehdet olivat leikkaamattomina lukulampun

viereisellä pöydällä, hänen mieleensä tuli Miss Farishin ahdas asunto

niukkoine mukavuuksineen ja kauheine seinäpapereineen. Ei, hän ei

ollut luotu sellaisiin halpamaisiin sovitteluihin köyhyyden kanssa.

Koko hänen olentonsa viihtyi ylellisyyden ja loiston ilmapiirissä;

se oli se tausta, jota hän vaati, se ainoa ilma, jota hän saattoi

hengittää. Mutta toisten ylellisyyttä hän ei halunnut. Muutamia

vuosia sitten se oli riittänyt hänelle: hän oli joka päivä ottanut

osansa huvituksista välittämättä siitä, kuka niistä huolehti. Nyt hän

alkoi pelätä sen tuomia velvollisuuksia, tuntea olevansa tuon loiston

eläkkeennauttija, joka oli kerran näyttänyt kuuluvan hänelle. Olipa

hetkiä, jolloin hän tiesi saavansa maksaa elämäntapansa.

Kauan aikaa sitten hän oli jättänyt bridgen peluun. Hän oli nähnyt,

mitä vaaraa se oli tuottanut useallekin hänen tuttavapiiristään

-- esimerkiksi eräälle nuorelle Ned Silvertonille, viehättävälle

vaaleaveriselle nuorukaiselle, joka nyt oli turvattomasti rouva

Fisherin, ilmehikkään, miehestään eronneen naisen, saaliina.

Lily muisti, kun nuori Silverton oli joutunut heidän piiriinsä

säteillen Arkadian onnea. Hän oli julaissut viehättäviä sonetteja

toverikuntalehdessä. Jouduttuaan rouva Fisherin ja bridgepelin

pauloihin ja kun ainakin viimeksimainittu oli tuottanut hänelle

menoja, joista hänet useita kertoja olivat pelastaneet hänen

naimattomat sisarraukkansa, jotka ihailivat hänen sonettejaan

ja joivat teensäkin ilman sokeria pitääkseen lemmikkinsä elämän

pinnalla. Lily tunsi Nedin kohtalon: hän oli nähnyt hänen

viehättävän katseensa -- jossa oli paljon enemmän runoutta kuin

hänen soneteissaan -- muuttuvan hämmästyksestä huvinhaluun ja

huvinhalusta hätääntymiseen hänen kulkiessaan onnen jumalattaren

kauheissa lumoissa. Ja Lily pelkäsi huomaavansa samoja oireita omassa

kohdassaan.

Sillä kuluvan vuoden aikana hän oli huomannut, että hänen

vieraanvaraiset emäntänsä odottivat häneltä, että hän ottaisi osaa

korttipeliin. Se oli yksi niitä veroja, joita hänen oli maksettava

heidän jatkuvasta vieraanvaraisuudestaan ja puvuista ja koristeista,

jotka tilaisuuden sattuessa täydensivät hänen epätäydellisiä

varustuksiaan. Ja siitä lähtien kun hän oli pelannut säännöllisesti,

pelihimo oli kasvanut hänessä. Kerran tai kahdesti hän oli voittanut

suuren summan, mutta pitämättä sitä vastaisten tappioiden varalta

hän oli tuhlannut sen pukuihin tai jalokiviin. Ja halu korvata tämä

varomattomuus, yhtyneenä yltyvään pelihimoon, sai hänet uskaltamaan

yhä suurempia panoksia jokaiseen uuteen yritykseen. Hän koetti

puolustaa itseään sillä tekosyyllä, että jos Trenorien tavan mukaan

ollenkaan pelasi, niin täytyi joko pelata suuresti summasta tai

kokonaan pelaamattomana joutua omahyväisen ja saidan maineeseen.

Mutta hän tunsi, että hänessä oli pelihimo ja että hänellä tässä

ympäristössä oli vähän toivoa vastustaa sitä.

Tänä iltana onni oli ollut itsepintaisen huono, ja pieni

kultakukkaro, joka riippui hänen koristeidensa joukossa oli melkein

tyhjä, kun hän palasi huoneeseensa. Hän avasi vaatesäiliön, ja ottaen

esille jalokivirasiansa hän katsoi setelipakkaa, josta hän oli

täyttänyt kukkaronsa ennen päivällisille menoaan. Vain kaksikymmentä

dollaria oli jäljellä: tuo oli niin yllättävää, että hän hetken

ajan mietti, että häneltä oli varmaankin varastettu. Sitten hän

otti kynän ja paperia ja koetti laskea, mitä hän oli menettänyt

päivän kuluessa. Hänen ajatuksensa olivat väsyneet ja hänen oli yhä

uudelleen käytävä läpi eriä. Mutta vihdoin hänelle kävi selväksi,

että hän oli menettänyt korttipelissä kolmesataa dollaria. Hän otti

esille shekkikirjansa katsoakseen, oliko hänen tilinsä suurempi kuin

mitä hän muisteli, mutta hän huomasi, että asia oli päinvastoin.

Sitten hän alkoi jälleen tehdä laskelmiaan, mutta tuota kolmensadan

dollarin menetystä ei voinut auttaa. Tuon summan hän oli varannut

ompelijattarelleen -- jollei hän päättäisi käyttää sitä jalokivien

ostoon. Joka tapauksessa hän olisi tarvinnut sitä niin moneen

kohtaan, että sen riittämättömyys oli saanut hänet pelaamaan korkein

panoksin toivoen siten kartuttavansa sitä. Mutta tietystikin hän oli

menettänyt -- hän, joka tarvitsi joka pennin, kun taas Bertha Dorset,

jonka mies aivan hukutti hänet rahaan, korjasi varmaankin taskuunsa

viisisataa, ja Judy Trenor, jolla olisi ollut varoja menettää

tuhat dollaria illassa, puristi pelipöydästä noustuaan sellaista

setelitukkoa, että hänen oli ollut mahdotonta pudistaa vieraidensa

kättä, kun nämä toivottivat hänelle hyvää yötä.

Maailma, missä saattoi tapahtua sellaista, näytti olevan kurja paikka

Lily Bartille, mutta hän ei ollutkaan koskaan kyennyt ymmärtämään

sellaisen maailman lakeja, joka oli niin valmis jättämään hänet pois

laskelmistaan.

Hän alkoi riisuutua soittamatta palvelustyttöään, jonka hän oli

lähettänyt maata. Hän oli ollut kyllin kauan toisten ihmisten

huvitusten kahleissa ajatellakseen niitäkin, jotka olivat

riippuvaisia hänen mielihaluistaan, ja joskus hän katkeroituneena

ajatteli, että hän oli palvelustyttönsä kanssa samassa asemassa sillä

erotuksella vain, että tämä sai palkkansa säännöllisemmin kuin hän.

Istuessaan peilin edessä kampaamassa tukkaansa hänen kasvonsa

näyttivät ontoilta ja kalpeilta, ja hän kauhistui huomatessaan

kaksi pientä viivaa lähellä suutaan, kaksi hienoa viirua pehmeässä

poskipielessä.

"Oho, minun täytyy lakata kiusaamasta itseäni!" huudahti hän. "Ellei

se ole sähkövalon ansiota --" mietti hän, kimmoten istuimeltaan ja

sytyttäen toilettipöydällä olevat kynttilät.

Hän väänsi kiinni seinävalot ja tarkasteli itseään kynttilävalossa.

Hänen valkoiset soikeat kasvonsa sukelsivat ikäänkuin epäröiden

esille varjojen taustalta, lepattavan valon kietoessa sen kuin

usvaan. Mutta molemmat suun ympärillä olevat viivat pysyivät.

Lily nousi ja riisuutui nopeasti.

"Ainoana syynä on se, että olen väsynyt ja että minulla on

niin ikävää ajattelemista", toisteli hän, ja hänestä tuntui

lisävääryydeltä, että pienet huolet jättivät jälkensä kauneuteen,

joka oli hänen ainoa puolustuksensa niitä vastaan.

Mutta ikävät asiat eivät tahtoneet jättää häntä. Hän käänsi

väsyneesti ajatuksensa jälleen Percy Gryceen, kuten kulkija nostaa

hartioilleen raskaan taakan ja jatkaa raatamistaan lyhyen levon

jälkeen. Hän oli varma siitä, että hän oli "vetänyt maihin" hänet.

Vielä muutamien päivien työ ja hän tahtoi saada palkkansa. Mutta itse

palkka tuntui vastenmieliseltä juuri silloin: voitonajatus ei voinut

innostaa häntä. Se oli oleva lepoa ikävyyksistä, ei mitään muuta

-- ja miten vähäiseltä se olisi näyttänyt hänestä muutamia vuosia

aikaisemmin! Hänen kunnianhimonsa oli vähitellen surkastunut. Mutta

miksi hän oli epäonnistunut? Oliko se hänen oma syynsä vai kohtalon

syy?

Hän muisteli, miten hänen äidillänsä, heidän menetettyään

omaisuutensa, oli tapana sanoa hänelle jonkinlaisella ylpeällä

kostonhimolla: "Mutta sinä saat sen vielä takaisin -- saat sen

vielä takaisin näölläsi..." Tuohon muistoon liittyi koko joukko

muita, ja hän makasi pimeässä muistellen menneisyyttä, josta hänen

nykyisyytensä oli kehittynyt.

Talo, jossa ei kukaan koskaan syönyt päivällistä kotona, ellei

ollut "seuraa"; ovikello, joka soi alituisesti, eteispöytä, jolle

satamalla satoi nelikulmaisia koteloja, jotka kiireesti avattiin, ja

pitkulaisia kääröjä, jotka saivat tomuttua pronssiastian pohjassa;

joukko ranskalaisia ja englantilaisia palvelustyttöjä, jotka tulivat

ja menivät; yhtä vaihtuva lakeijojen ja lapsenhoitajien lauma,

riitaa ja toraa ruokasäiliössä, kyökissä ja salongissa; pikaisia

lähtöjä Eurooppaan ja palatessa täyteen ahdettuja matka-arkkuja

ja loppumatonta tavaroiden purkamista monta päivää; puoli vuotta

kestäviä keskusteluja siitä, missä kesä vietettäisiin, ikäviä

taloudellisia välikohtauksia ja sitten tuntuvaa kulutuksen

vähentymistä -- sellaisia olivat Lily Bartin ensimmäiset muistot.

Tuon kodiksi kutsutun sekasotkun ohjakset olivat voimakkaan ja

päättäväisen äidin käsissä, joka oli vielä kyllin nuori tanssiakseen

tanssiaispukunsa repaleiksi, kun taas puolueettoman isän utuinen

ulkonainen olemus oli hovimestarin ja sen miehen välimuoto, joka tuli

asettamaan kelloja oikein. Lapsenkin silmillä katsottuna rouva Hudson

Bart oli näyttänyt nuorelta; mutta Lilyn koko muistiajan hänen isänsä

oli ollut kaljupäinen ja hieman kumarassa, harmaita hiuksia päässä

ja käynti väsynyttä. Lily oli tyrmistynyt saatuaan sittemmin tietää,

että isä oli vain kaksi vuotta äitiä vanhempi.

Lily näki isäänsä harvoin päiväsaikaan. Tämä oli koko päivän

"kaupungilla", ja talvisaikaan Lily kuuli vasta pitkältä hämärän

tultua hänen uupuneet askeleensa portaissa ja hänen kätensä

lukuhuoneen ovella. Hän tahtoi suudella Lilyä hiljaa ja tehdä pari

kysymystä lapsenhoitajalle tai kotiopettajalle. Sitten rouva Bartin

palvelustyttö tuli muistuttamaan hänelle, että hänen oli oltava

päivällisillä ulkona, ja hän riensi pois nyökäten Lilylle. Kesäiseen

aikaan, kun hän oli heidän kanssaan sunnuntairetkellä Newportissa tai

Southamptonissa, hän oli raihnaisempi ja hiljaisempi kuin talvella.

Lepo näytti väsyttävän häntä, ja hän istui tuntikausia tuijottaen

merelle hiljaisesta verannansopukasta, huomaamatta vaimonsa

meluavaa olemassaoloa. Tavallisesti kuitenkin rouva Bart ja Lily

matkustivat kesäksi Eurooppaan, ja ennenkuin laiva oli puolitiessä,

Mr. Bart oli häipynyt taivaanrannan taa. Joskus hänen tyttärensä

kuuli häntä syytettävän siitä, ettei hän ollut jouduttanut rouva

Bartin rahalähetystä. Mutta enimmäkseen häntä ei koskaan mainittu

tai ajateltu, kunnes hänen kärsivällinen ja kumarainen olemuksensa

näyttäytyi New Yorkin satamassa ikäänkuin mikäkin puskuri hänen

vaimonsa uhkeiden matkatavaroiden ja amerikkalaisen tullialueen

välillä.

Hajanaista ja levotonta oli perhe-elämä Lilyn tyttövuosina: alituista

huvittelua ja alituista rahantarvetta. Lily ei muistanut pientäkään

aikaa, jolloin olisi ollut kylliksi rahaa, ja hänen isänsä näytti

aina jollakin epämääräisellä tavalla valittavan puutetta. Se ei

tietenkään voinut olla rouva Bartin vika, joka oli tuttaviensa kesken

"erinomaisen talousihmisen" maineessa. Hän oli erinomainen sen

rajattoman vaikutuksen vuoksi, minkä hän sai aikaan rajoitetuilla

keinoilla. Ja talonrouvan ja hänen tuttavapiirinsä mielestä oli

sankarillista elää ikäänkuin olisi paljon rikkaampi kuin mitä

pankkikirja osoitti.

Lily oli tietenkin ylpeä äitinsä kyvystä tässä suhteessa: hän oli

kasvatettu siinä uskossa, että on pidettävä hyvä ruokakomento

ja, kuten rouva Bart sanoi, käytävä "säädyllisesti puettuna",

maksoi mitä maksoi. Rouva Bartin Pahin moite miehelleen oli kysyä

häneltä, halusiko hän vaimonsa "elävän kerjäläisen tavoin", ja kun

hänen kielteistä vastaustaan pidettiin aina ikäänkuin oikeutuksena

sähkösanomalla tilata Parisista ylimääräinen puku tai kaksikin ja

telefonoida kultasepälle, että tämä lähettäisi hänelle sittenkin

kotiin turkoosinsinisen rannerenkaan, jota rouva Bart oli ollut

katsomassa sinä aamuna.

Lily tunsi ihmisiä, jotka "elivät kuin kerjäläiset", ja heidän

ulkoasunsa ja ympäristönsä teki oikeutetuksi hänen äitinsä

vastenmielisyyden sellaista elämäntapaa kohtaan. Ne olivat

enimmäkseen sukulaisia, jotka asuivat likaisissa taloissa ja joiden

vastaanottohuoneen seinillä oli kuparipiirroksia Colen Elämän

kulku-teoksesta ja joiden huonosti puetut sisäköt sanoivat "minä

menen katsomaan" vieraille, jotka olivat kutsuttuja sellaiseen

aikaan, jolloin kaikki säädylliset ihmiset ovat ulkona. Harmittavaa

tässä oli, että useat näistä sukulaisista olivat rikkaita, niin että

Lily johtui ajattelemaan, että ihmiset elävät kuten kerjäläiset

vapaasta tahdostaan ja ilman varsinaista käytösohjetta. Tämä antoi

hänelle harkitun ylemmyyden tunteen eikä hän tarvinnut rouva Bartin

huomautuksia perhesaitureista kasvattaakseen luontaista elävää

taipumustaan loistoon.

Lily oli 19-vuotias, kun olosuhteet saivat hänet tarkistamaan

maailmankatsomustaan.

Edellisenä vuonna hän oli alkanut häikäisevällä tavalla ottaa

osaa seuraelämään raskaiden vekseliukkospilvien säestäessä.

Alkajaisleimahdus viipyi vielä taivaanrannalla, mutta pilvi

oli synkentynyt, ja äkkiä se purkautui. Tuo äkillisyys lisäsi

kauheutta; ja oli vieläkin aikoja, jolloin Lily eli uudelleen

tuskallisen elävästi sen päivän jokaisen yksityisseikan, jona isku

kohtasi. Hän oli äitinsä kanssa istuutunut aamiaispöytään, jossa

oli _chaufroix_'ta ja kylmää lohta edellisen illan päivällisiltä:

ihme kyllä oli rouva Bart siinä suhteessa säästäväinen, että

yksityisoloissa syötiin kutsuaterioiden herkkutähteitä. Lily tunsi

tuota miellyttävää ikävää, joka on nuoren ihmisen rangaistus siitä,

että on tanssinut itsensä loppuun; mutta hänen äitinsä, huolimatta

muutamista viiruista suun ympärillä ja keltaisista kiehkuroista

ohimoilla, oli niin hilpeä, päättäväinen ja raikasvärinen, ikäänkuin

hän olisi nukkunut hyvin rauhallisesti yönsä.

Keskellä pöytää sulavan kastanjajäätelön ja sokeroitujen kirsikkojen

välillä kohotti joukko Amerikan kaunokkeja vankkoja runkojaan. Niiden

latvat ulottuivat yhtä korkealle kuin rouva Bartin pää, mutta niiden

ruusunpuna oli haalistunut, ja Lilyn sopivaisuuden tunnetta loukkasi

niiden ilmaantuminen vielä aamiaispöytään.

"Äiti," sanoi hän moittivasti, "minusta meidän pitäisi hankkia

muutamia tuoreita kukkia aamiaispöytään. Muutamia valley-liljoja."

Rouva Bart tuijotti häneen. Hänen oma tarkkuutensa oli kohdistunut

vain maailmaan, eikä hän välittänyt siitä, miltä aamiaispöytä

näytti, jollei aamiaisilla ollut ketään vierasta. Mutta hän hymyili

tyttärensä viattomuudelle.

"Valley-liljat", sanoi hän rauhallisesti, "maksavat kaksi dollaria

tusina tähän vuodenaikaan."

Lilyyn se ei vaikuttanut mitään. Hän tiesi hyvin vähän rahan arvosta.

"Tämä vaasi täyttyy kuudesta tusinasta", tuumi hän.

"Kuusi tusinaa mitä?" kuului hänen isänsä ääni ovelta.

Naiset katsahtivat ylös hämmästyneinä; oli lauantai ja Mr. Bartin

ilmaantuminen aamiaiselle oli odottamatonta. Mutta ei hänen vaimonsa

eikä tyttärensä välittäneet kysellä sen enempää.

"Olin juuri sanomassa", alkoi Lily, "että minusta on vastenmielistä

nähdä kuihtuneita kukkia aamiaispöydässä; ja äiti sanoo, ettei kimppu

valley-liljoja maksa enempää kuin kaksitoista dollaria. Saanko

ilmoittaa kukkaiskauppiaalle, että hän lähettää niitä joka päivä?"

Hän nojasi luottavaisesti isän puoleen: tämä harvoin kielsi häneltä

mitään, ja rouva Bart oli opettanut tyttärensä keskustelemaan isän

kanssa, kun hänen omista pyynnöistään ei ollut apua.

Mr. Bart istui liikkumatta, hän tuijotti yhä loheen, ja hänen

alaleukansa värisi. Hän näytti myöskin kalpeammalta kuin tavallisesti

ja hänen ohut tukkansa riippui huolimattomasti otsalla. Äkkiä hän

katsoi tyttäreensä ja nauroi. Nauru oli niin outoa, että Lily

punastui: hän luuli tehneensä itsensä naurunalaiseksi, ja hänen

isänsä näytti näkevän jotakin naurettavaa hänen pyynnössään. Ehkä

isästä oli hassua, että hän vaivasi häntä sellaisella pikkuasialla.

"Kaksitoista dollaria -- kaksitoista dollaria päivässä kukkiin? Totta

totisesti, hyvä lapsi, tilaa kahdentoista sadan arvosta." Isä yhä

nauroi.

Rouva Bart loi häneen nopean silmäyksen.

"Teidän ei tarvitse odottaa, Poleworth -- soitan, kun tarvitaan",

sanoi hän palvelijalle.

Tämä vetäytyi pois ikäänkuin itsekseen paheksuen, jättäen chaufroix'n

tähteet sivupöydälle.

"Mikä sinun on, Hudson? Voitko pahoin?" sanoi rouva Bart vakavasti.

Hän ei sietänyt kohtauksia, jotka eivät olleet hänen itsensä

toimeenpanemia, ja hänestä oli ilkeää, että talon isäntä rupesi

konstailemaan palvelijoiden läsnäollessa.

"Voitko pahoin?" toisti hän.

"Pahoinko? -- En, olen menettänyt omaisuuteni", vastasi Mr. Bart.

Lily hypähti ylös pelästyneenä, ja rouva Bart nousi seisoalleen.

"Menettänyt omaisuutesi --?" huudahti hän. Mutta hilliten heti

itsensä hän kääntyi rauhallisin kasvoin Lilyyn päin.

"Pane ruokasäiliön ovi kiinni", hän sanoi.

Lily totteli ja kun hän kääntyi jälleen huoneeseen päin, istui hänen

isänsä ja nojasi molemmilla kyynäspäillään pöytään, lohilautanen

niiden välissä, ja pää käsien varassa.

Rouva Bart seisoi hänen vierellään kalpein kasvoin, mikä teki hänen

tukkansa luonnottoman keltaiseksi. Hän katsoi Lilyyn, kun tämä

lähestyi; hänen katseensa oli kauhea, mutta ääneensä hän sai kamalan

hilpeyden.

"Isäsi ei voi hyvin -- hän ei tiedä, mitä hän sanoo. Ei se ole mitään

-- mutta parasta on, että sinä menet huoneeseesi, äläkä sano mitään

palvelijoille", lisäsi hän.

Lily totteli. Hän totteli aina, kun äiti puhui tuolla äänellä. Rouva

Bartin sanat eivät olleet pettäneet häntä: hän tiesi heti, että

he olivat menettäneet omaisuutensa. Niinä pimeinä hetkinä, jotka

seurasivat, tuo kauhea tosiasia loi varjonsa myöskin isän hitaaseen

ja vaikeaan kuolemaan. Hän sammui lakattuaan täyttämästä tehtävätään,

ja rouva Bart istui hänen vuoteensa ääressä ikäänkuin matkustaja,

joka odottaa myöhästyneen junan lähtöä. Lilyn tunteet olivat

herkemmät: hän sääli isäänsä pelästyneellä, tehottomalla tavalla.

Mutta se seikka, että isä oli enimmät ajat tiedottomassa tilassa ja

että hänen huomionsa Lilyn pujahtaessa huoneeseen kääntyi hänestä

hetken kuluttua pois, teki hänet vielä vieraammaksi kuin ennen,

jolloin hän ei ollut koskaan tullut kotiin ennenkuin pimeän tultua.

Lilystä tuntui kuin hän olisi aina nähnyt hänet verhon -- ensin unen,

sitten välimatkan ja välinpitämättömyyden läpi -- ja nyt oli sumu

sakeutunut melkein läpinäkymättömäksi. Jos hän olisi tehnyt hänelle

yhdenkään palveluksen tai vaihtanut hänen kanssaan yhdenkään hellän

sanan, niin tyttären vaisto olisi herännyt hänessä. Mutta hänen

säälinsä, joka ei löytänyt ilmaisumuotoa, jäi tarkasteluasteelle ja

siihen loi varjonsa äidin hellittämätön katkeruus. Jokainen rouva

Bartin katse ja teko näytti sanovan: "Sinä suret häntä nyt -- mutta

tunteesi kyllä muuttuvat, kun näet, mitä hän on tehnyt meille."

Lily tunsi helpotusta, kun isä kuoli.

Sitten tuli pitkä talvi. Oli jäänyt hieman rahaa, mutta rouva Bartin

mielestä se oli pahempaa kuin ei mitään -- se oli pelkkää ivaa siitä,

mihin hän oli oikeutettu. Mitä arvoa oli elämällä, jos piti elää kuin

kerjäläinen? Hän vaipui jonkinlaiseen välinpitämättömyyteen, tylsään

vihaan kohtaloa vastaan. Hänen "taloudenpitotaitonsa" hylkäsi hänet

tai hän ei ollut enää kyllin ylpeä harjoittaakseen sitä. Oli kyllä

hyvä "pitää taloutta", kun saattoi pitää omat ajoneuvot, mutta kun

ei parhaalla tahdollaankaan saattanut salata sitä seikkaa, että oli

kuljettava jalan, niin ei kannattanut enää koettaa.

Lily kulki äitinsä kanssa paikasta toiseen käyden vastavierailuilla

sellaisten tuttujen luona, joiden taloudenpitoa rouva Bart oli

arvostellut ja jotka valittivat sitä, että hän antoi Lilyn

nauttia eineensä sängyssä, kun tyttären tulevaisuus oli epävarma,

ja oleskellen nyt halvoissa mannermaan täysihoitoloissa, missä

rouva Bart pysytteli itsepintaisesti poissa onnettomuustoveriensa

niukoista teekekkereistä. Hän karttoi erittäin huolellisesti vanhoja

seuraystäviään ja entisten menestystensä näyttämöjä. Köyhyys tuntui

hänestä sellaiselta epäonnistumisen tunnistamiselta, että se läheni

häpeää. Ja hän keksi sääliväisyyden varjon ystävällisimmässäkin

lähenemisyrityksessä.

Eräs ajatus lohdutti häntä: se oli Lilyn kauneus. Hän tarkasteli

sitä jonkinlaisella intohimolla, ikäänkuin se olisi ase, jonka hän

oli ovelasti muovaillut kostaakseen. Se oli heidän onnensa viimeinen

tuki, se keskipiste, jonka ympärille heidän elämänsä oli rakennettava

uudelleen. Hän valvoi sitä huolellisesti, ikäänkuin se olisi hänen

omaisuuttaan ja Lily vain sen hoitaja. Ja koetti teroittaa tämän

mieleen edesvastuuntunnetta, jota sellainen tehtävä vaati. Hän

seurasi ajatuksissaan toisten kaunotarten elämänuraa huomauttaen

tyttärelleen, mitä sellainen lahja saattoi tuoda mukanaan ja

mietiskellen niiden kauhistuttavaa esimerkkiä, jotka siitä huolimatta

eivät olleet päässeet toiveidensa perille; rouva Bartin mielestä

vain tyhmyys saattoi selittää heidän valitettavan epäonnistumisensa.

Hän moitti niin katkerasti rakkaudesta solmittuja avioliittoja,

että Lily olisi luullut hänen oman avioliittonsa olleen sitä lajia,

jollei rouva Bart olisi usein vakuuttanut, että hänet oli siihen

"taivutettu" -- kuka sen oli tehnyt, sitä hän ei koskaan selvittänyt.

Lilyyn teki asianomaisen vaikutuksen hänen äitinsä suurenmoinen

sopivien tilaisuuksien hyväkseen käyttäminen. Hänen nykyisen elämänsä

harmaudesta oli hänet vapauttava sellainen elämä, johon hän tunsi

olevansa oikeutettu. Vähemmän selväjärkiselle rouva Bartin neuvot

olisivat voineet olla vaarallisia, mutta Lily ymmärsi, että kauneus

on vain menestyksen raaka-aine ja että sen käyttäminen menestyäkseen

vaatii toisia keinoja; ja pian hän oppi näkemään, että kaunis ihminen

tarvitsee enemmän tahdikkuutta kuin keskinkertaisen näköinen.

Hänen kunnianhimonsa ei ollut yhtä kursailematonta kuin rouva Bartin.

Eräs tämän valituksenaiheita oli ollut se, että hänen miehensä

-- aikaisempina aikoina, ennenkuin hän oli liian väsynyt -- oli

kuluttanut iltansa "lukemalla runoutta", kuten rouva Bart sanoi; ja

Mr. Bartin kuoleman jälkeen huutokaupattavaksi asetettujen tavaroiden

joukossa oli muutamia kymmeniä pölyttyneitä nidoksia, jotka olivat

joutuneet hänen pukuhuoneensa hyllyille kenkien ja lääkepullojen

joukkoon. Lilyssä oli tunnesuoni, ehkä peräisin samasta lähteestä,

joka antoi hänen jokapäiväisimmillekin hommilleen ihanteellisuuden

vivahduksen. Hän mielellään ajatteli kauneuttaan hyvän

välikappaleeksi, joka antaisi hänelle tilaisuuden saavuttaa aseman,

missä hän käyttäisi vaikutustaan yhdistääkseen jollakin tavoin

hienostuneisuuden ja hyvän maun. Hän ihaili maalauksia ja kukkia

ja tunteellista runoilua eikä hän päässyt siitä ajatuksesta, että

sellainen jalosti hänen haluaan menestyä elämässä. Hän ei kuitenkaan

huolehtinut joutua yksinomaan rikkaisiin naimisiin: hän salaisesti

häpesi äitinsä kursailematonta rahanhimoa. Lily olisi mieluimmin

halunnut englantilaista aatelismiestä, joka pyrkisi valtiolliseen

asemaan ja jolla olisi suuret maatilat; tai sitten italialaista

ruhtinasta, jolla olisi linna Apenniineilla ja perinnöllinen

virka Vatikaanissa. Kaikella kadonneella oli hänestä romanttinen

viehätys, ja hän kuvitteli mielellään seisovansa kaukana Quirinalin

arkipäiväisestä tungoksesta ja touhusta ja uhraavansa huvituksensa

kuolemattoman traditsionin vaatimuksille.

Kuinka kaukana tämä kaikki näytti jo olevan! Nuo kunnianhimoiset

haaveet olivat tuskin tyhjempiä ja lapsellisempia kuin

aikaisemmatkaan, joiden keskipisteenä oli ollut ranskalainen liikkuva

nukke, jolla oli oikeat hiukset. Oliko siitä vasta kymmenen vuotta,

kun hän oli mielikuvituksessaan ollut kahden vaiheilla, valitako

englantilainen kreivi vai italialainen ruhtinas? Hänen ajatuksensa

vaelsivat taipumatta tuon kaamean väliajan yli...

Kahden vuoden nälkäisen vaelluksen jälkeen oli rouva Bart kuollut

-- kuollut syvään inhoon. Hän oli vihannut köyhyyttä ja köyhyys oli

hänen kohtalonsa. Hänen kuvittelunsa Lilyn joutumisesta loistaviin

naimisiin olivat haihtuneet vuoden kuluttua.

"Eihän sinua voi kukaan ottaa, jollei kukaan sinua näe -- ja miten

sinua voi nähdä kukaan näissä sopukoissa, joihin olemme joutuneet?"

Näin hän valitteli. Ja viimeiseksi hän vannotti tytärtään, että tämä

nousisi köyhyydestä, jos suinkin voisi.

"Älä heittäydy sen valtaan ja anna sen painaa itseäsi alas. Taistele

itsellesi siitä ulospääsy jollakin tavalla -- olet nuori ja voit sen

tehdä", vakuutti hän.

Rouva Bart oli kuollut eräällä lyhyellä New Yorkissa käynnillään,

ja Lily joutui yht'äkkiä perheneuvottelun keskustaksi. Tähän

neuvotteluun otti osaa varakkaita sukulaisia, joita hänet oli

opetettu halveksimaan, koska he elivät kuin kerjäläiset. Heillä

mahtoi olla aavistus tästä, kosk'ei kukaan heistä osoittanut

erikoista halua hänen seuraansa. Niinpä kysymys uhkasi jäädä

ratkaisematta, kunnes rouva Peniston ilmoitti huoaisten: "Otan hänet

koetteeksi yhdeksi vuodeksi."

Jokainen osoitti hämmästystä, mutta salasi sen, jottei se

pelästyttäisi rouva Penistonia tarkistamaan päätöstään.

Rouva Peniston oli herra Bartin sisar ja leski, ja vaikk'ei hän

ollutkaan mitenkään sukukunnasta rikkain, niin sen muut jäsenet

esittivät siitä huolimatta runsaasti syitä, miksi hän oli aivan

kuin kohtalon määräämä ottamaan Lilyn huomaansa. Ensiksikin hän oli

yksin ja nuori seuralainen sopisi hänelle erinomaisesti. Sillä hän

matkusteli silloin tällöin, ja Lilyn vieraiden tapojen tuntemus --

jota hänen vanhoillisemmat sukulaisensa valittivat onnettomuutena --

tekisi hänet sopivaksi toimimaan jonkinlaisena matkaoppaana. Mutta

nämä näkökannat eivät erikoisesti viehättäneet rouva Penistonia.

Hän oli ottanut tytön aivan yksinkertaisesti siitä syystä, ettei

kukaan muu tahtonut ottaa häntä ja koska hänen oli vaikea osoittaa

julkisesti itsekkyyttä. Rouva Penistonin olisi ollut mahdotonta

olla sankarillinen autiolla saarella, mutta häntä ympäröivän pikku

maailmansa nähden hän osoitti jonkinlaista hyväntahtoisuutta

toimissaan.

Hän löysi veljentyttäressään miellyttävän seuralaisen. Hän oli

odottanut Lilyn olevan itsepäisen, kriitillisen ja "vieraan" -- sillä

rouva Penistonillakin oli, vaikkakin hän oli joskus matkustanut

vieraissa maissa, perheen kammo kaikkea vierasta kohtaan -- mutta

tyttö osoittikin taipuvaisuutta, joka tarkkanäköisemmälle henkilölle

kuin rouva Penistonille olisi ollut vähemmän vakuuttavaa kuin

nuoruuden avoin itsekkyys. Onnettomuus oli tehnyt Lilyn taipuisaksi,

ei paaduttanut häntä, ja taipuisa aines on kestävämpi kuin jäykkä.

Rouva Peniston ei kuitenkaan kärsinyt veljentyttärensä

mukautuvaisuudesta. Lilyllä ei ollut aikomusta käyttää hyväkseen

tätinsä hyvää luontoa. Hän oli todellakin kiitollinen hänelle

tarjotusta suojasta: rouva Penistonin kodin uhkea sisustus ei

ainakaan ulkonaisesti vaikuttanut likaiselta. Mutta likaisuus on

ominaisuus, joka verhoutuu kaikenlaisiin valepukuihin. Ja Lily

huomasi pian, että se oli yhtä salaisesti hänen tätinsä kalliissa

elämäntavassa kuin jonkun mannermaatäysihoitolan kituvassa elämässä.

Rouva Peniston kuului niihin henkilöihin, jotka ovat elämän

täytteenä. Oli mahdotonta uskoa, että hän oli koskaan itse ollut

toiminnan polttopisteenä. Suurin tekijä hänen elämässään oli se, että

hänen isoäitinsä oli ollut eräs Van Alstyne. Tämän suhteen todisteena

tuon entisen New Yorkin hyvinvoivan ja yritteliään tuen kanssa

oli rouva Penistonin salongin kylmä sirous ja hänen erinomainen

ruokakomentonsa. Hän kuului siihen vanhojen newyorkilaisten luokkaan,

joka on aina viettänyt hyvää elämää, käynyt hyvin puettuna ja tehnyt

vähän muuta. Ja näihin perinnöllisiin velvollisuuksiin rouva Peniston

mukautui uskollisesti. Hän oli ollut aina elämän "päältäkatsoja" ja

hänen henkinen elämänsä oli niiden pienten peilien kaltainen, joita

hänen saksalaisten esi-isiensä oli tapana kiinnittää ikkunoidensa

ulkopuolelle, niin että he saattoivat sisältä rauhassa katsella, mitä

kadulla tapahtui.

Rouva Penistonilla oli maatila New Jerseyssä, mutta hän ei ollut

oleskellut siellä koskaan miehensä kuoleman jälkeen. Se oli

järkyttävä tapahtuma, joka näytti pysyvän hänen muistissaan niiden

henkilökohtaisten muistojen jakokohtana, jotka muodostivat hänen

keskustelunsa aiheen. Hän muisti erinomaisesti tapahtuma-ajat ja

saattoi kertoa ykskaks, oliko salonkiin pantu uudet verhot ennen vai

jälkeen Mr. Penistonin kuolintaudin.

Rouva Penistonin mielestä maallaolo oli yksinäistä ja puut kosteita,

ja hän pelkäsi härkiä. Välttääkseen sellaisia ikävyyksiä hän oleskeli

suurissa kylpypaikoissa, joissa hän asettui asumaan vuokrataloon

ja katseli elämää verantansa verhojen läpi. Sellaisen huoltajan

hoivissa Lilylle kävi pian selväksi, että hän saattoi nauttia vain

niistä aineellisista eduista, joita hyvä ruoka ja kalliit vaatteet

tarjosivat, ja vaikkakaan hän ei ollenkaan halveksinut näitä, hän

olisi ne iloisella mielellä vaihtanut siihen, mitä rouva Bart oli

opettanut hänen pitämään onnenpotkauksina. Hän huokasi ajatellessaan,

mitä hänen äitinsä ylpeä tarmo olisi saanut aikaan, jos heillä olisi

ollut käytettävänään rouva Penistonin varat. Lilyllä itselläänkin

oli runsaasti tarmoa, mutta sitä rajoitti välttämättömyys mukautua

tätinsä tapoihin. Hän näki, että hänen on pysyteltävä rouva

Penistonin suosiossa, kunnes hän saattoi seisoa omilla jaloillaan,

kuten rouva Bart olisi sanonut. Lilyllä ei ollut halua köyhään

seikkailevaan elämään, ja jättäytyessään rouva Penistonin hoiviin

hän oli jossakin määrin omaksunut tämän passiivisen elämäntavan.

Hän oli kuvitellut ensin, että hänen olisi helppo saada tätinsäkin

hänen oman toimeliaisuutensa piiriin, mutta rouva Penistonissa oli

jäykkää voimaa, jota vastaan hänen veljentyttärensä ponnistukset

olivat turhat. Koettaa saattaa hänet toimivaan elämään oli samaa

kuin kiskoa irti huonekalua, joka on kiinnitetty lattiaan. Hän ei

kuitenkaan vaatinut Lilyä pysymään yhtä liikkumattomana: hänellä

oli kaikkien amerikkalaisten holhoojien suvaitsevaisuus nuoruuden

elämänhalua kohtaan. Hän oli suvaitsevainen myöskin muutamia muita

veljentyttärensä tapoja kohtaan. Hänestä tuntui luonnolliselta,

että Lily kulutti kaikki rahansa vaatteisiin, ja hän täydensi tytön

niukkoja tuloja satunnaisilla "sievillä lahjoilla", joita oli

tarkoitus käyttää samaan tarkoitukseen. Lily, joka oli erittäin

käytännöllinen, olisi mieluummin halunnut määrättyä avustusta, mutta

rouva Penistonista olivat mieleen ne ajoittaiset kiitollisuuden

osoitukset, joita odottamattomat pankkiosoitukset herättivät, ja hän

oli ehkä kyllin viisas huomatakseen, että sellainen antamistapa piti

hänen veljentyttäressään yllä terveellistä riippuvaisuuden tunnetta.

Sen enempää ei rouva Peniston ollut tuntenut olevansa velvollinen

pitämään hänestä huolta: hän oli yksinkertaisesti ollut syrjässä

antaessaan tytön käydä kamppailuun. Lily oli siihen käynytkin, ollen

ensin varma voitostaan, sitten vähitellen vähentäen vaatimuksiaan,

kunnes hän tällä hetkellä huomasi taistelevansa jalansijasta

sillä leveällä alalla, joka näytti kerran olevan kokonaan hänen

valloitettavissaan. Miten se tapahtui, sitä hän ei tiennyt.

Välistä hän ajatteli, että se oli rouva Penistonin liiallisen

passiivisuuden syy, välistä taas hän pelkäsi, ettei hän itse ollut

ollut kyllin passiivinen. Oliko hän osoittanut kohtuutonta voiton

intoa? Oliko häneltä puuttunut kärsivällisyyttä, taipuvaisuutta ja

teeskentelykykyä? Olipa hänellä liian paljon näitä vikoja tahi olipa

hän niistä liian vapaa, se oli samantekevää hänen epäonnistumisensa

lopputulokseen nähden. Nuorempia ja jokapäiväisempiä tyttöjä oli

joutunut tusinoittain naimisiin, mutta hän oli 29-vuotias ja yhä Miss

Bart.

Hän alkoi saada vihaisia kapinapuuskia kohtaloa vastaan, haluten

vapautua rodustaan ja viettää itsenäistä elämää. Mutta millaista

tuo elämä tulisi sitten olemaan? Hänellä oli tuskin kylliksi rahaa

maksaakseen ompelijattarensa ja pelilaskut, eikä yksikään niistä

hajanaisista intresseistä, jotka hänen mielestään ansaitsivat

taipumuksen nimen, kyennyt tekemään hänen elämäänsä tyytyväiseksi

huomaamattomassa asemassa. Oi ei, hän oli liian älykäs ollakseen

epärehellinen itseään kohtaan. Hän tiesi vihaavansa vähäpätöistä

elämää kuten äitinsäkin oli tehnyt ja viimeiseen hengenvetoonsa asti

hän arveli taistelevansa sitä vastaan, laahaten itseään yhä uudelleen

ylös, kunnes pääsisi menestyksen valoisille huipuille, jonka pinta

oli liukas kavuta.