II.

Ajoneuvoissa hän nojasi taaksepäin huokaisten.

Miksi naisen on kalliisti maksettava vähäisinkin poikkeuksensa

tavallisesta elämäntavasta? Miksi ei voi toimittaa luonnollista asiaa

ilman että täytyisi salata sitä? Hän oli totellut päähänpistoaan

mennä sisälle Lawrence Seldenin asuntoon, ja niin harvoin kuin

hän kuitenkin myöntyi noudattamaan päähänpistoa! Tämä oli hänelle

joka tapauksessa tulla maksamaan koko joukon enemmän kuin mihin

hän kykeni. Hänen oli surkeaa nähdä, että huolimatta siitä, että

hän oli ollut niin monta vuotta täysi-ikäisenä, hän oli pahasti

erehtynyt kaksi kertaa viiden minuutin kuluessa. Tuo typerä juttu

hänen ompelijattarestaan oli jotenkin ilkeä -- olisi ollut niin

yksinkertaista sanoa Rosedalelle, että hän oli ollut teellä Seldenin

luona! Asian pelkkä mainitseminen olisi tehnyt sen viattomaksi.

Mutta annettuaan itsensä joutua kiinni valheesta oli kaksinkerroin

typerää ruveta kaunistelemaan ilmeistä kiinnijoutumistaan. Jos hän

olisi hoksannut antaa Rosedalen saattaa itsensä asemalle, niin

tuo myönnytys olisi ehkä saattanut hänet pitämään suunsa kiinni.

Rosedale oli rotunsa tavoin arka arvostaan, ja se, että hän olisi

saanut näyttää itseään asemalla iltapäivällä, jolloin on paljon

ihmisiä liikkeellä, Miss Lily Bartin seurassa, olisi ollut hänelle

rahaa kukkarossa, kuten hän olisi sanonut. Hän tiesi luonnollisesti,

että Bellomontissa olisivat suuret kutsut, ja se mahdollisuus, että

häntä pidettäisiin yhtenä rouva Trenorin vieraista, oli epäilemättä

hänen laskelmissaan. Mr. Rosedale oli vielä sosiaalisen nousunsa

väliasteella, jolloin on tärkeää herättää sellaisia vaikutelmia.

Kiusoittavaa oli, että Lily tiesi kaiken tämän -- tiesi, kuinka

helppoa olisi ollut tukkia hänen suunsa, siinä paikassa ja kuinka

vaikeaa se olisi jäljestäpäin. Mr. Simon Rosedale oli niitä miehiä,

jotka pitävät asianaan olla selvillä jokaisen asioista, jotka,

luullen olevansa perehtyneitä seuraelämään, pyrkivät pääsemään

niiden henkilöiden elintapojen läheiseen tuntemiseen, joiden kanssa

he mielellään kuvittelevat olevansa tuttavallisissa suhteissa. Lily

oli varma siitä, että vuorokauden kuluessa juttu hänen Benedickissä

olevalla ompelijattarellaan käynnistä kiertelisi ahkerasti Mr.

Rosedalen tuttavapiirissä. Pahinta oli, että hän oli aina kohdellut

yliolkaisesti Mr. Rosedalea. Jo ensi kerran hänet tavatessaan

Rosedale heti alkoi mielistellä Miss Bartia tavalla, jossa oli

taiteilijan tuntehikkaisuutta ja liikemiehen oveluutta ja joka on

ominaista hänen rodulleen. Hän ymmärsi syyt siihen, sillä hänen

omaakin käytöstään ohjasivat hienot laskelmat. Harjaantuminen ja

kokemus olivat opettaneet hänet olemaan ystävällinen uusia tulokkaita

kohtaan, koska edellytyksiltään huonoinkin saattoi olla sittemmin

hyödyllinen. Mutta, jokin vaistomainen vastenmielisyys, joka voitti

seuraelämäkouluutuksen, oli pakottanut hänet torjumaan Mr. Rosedalen.

Tämä oli jättänyt jälkeensä vain heikon jälkimainingin siitä

hauskuudesta, minkä hänen kiireellinen ulosajamisensa oli aiheuttanut

hänen toveriensa keskuudessa. Ja vaikkakin hän myöhemmin ilmaantui

jälleen alempana virrassa, niin se tapahtui vain vilahdukselta hänen

oltuaan välillä pitkät ajat sukkelossa.

Tähän saakka Lilyä eivät olleet häirinneet mietiskelyt. Aivan

yksinkertaisesti hän oli lausunut Mr. Rosedalelle "mahdotonta"

ja nolannut Jack Stepneyn, koska tämä yritti maksaa velkansa

päivälliskutsuilla. Vieläpä rouva Trenorkin, jonka vaihtelunhalu oli

saattanut hänet muutamiin uskallettuihin kokeiluihin, vastusti Jackin

yrityksiä salata sitä, että Mr. Rosedale oli nousukas, ja selitti

hänen olevan saman pikku juutalaisen, joka oli toistakymmentä kertaa

otettu ja taas potkittu pois seuraelämästä hänen muistiaikanaan. Ja

koska Judy Trenor oli itsepäinen, niin Mr. Rosedalella oli hyvin

pienet mahdollisuudet päästä tunkeutumaan Van Osburghin kutsujen

ulomman esikartanon läpi. Jack luopui vastaväitteistä naurahtaen

"saadaan nähdä", ja pitäen miehuullisesti sanansa hän näyttäytyi

Rosedalen kanssa hienoissa ravintoloissa henkilökohtaisesti

intelligenttien, joskin yhteiskunnalliselta asemaltaan

hämäräperäisten naisten kanssa, jotka ovat saatavissa sellaisiin

tarkoituksiin. Mutta yritys oli ollut tähän asti turhaa, ja Rosedale

maksoi epäilemättä päivälliset toisen nauraessa partaansa.

Mr. Rosedalea, kuten ylläolevasta lienee selvinnyt, ei siis tarvinnut

ollenkaan pelätä -- jollei joku saattanut itseään hänen valtoihinsa.

Ja sen juuri oli Miss Bart tehnyt. Hänen kömpelö hätävalheensa oli

ilmaissut Rosedalelle, että hänellä oli jotakin salattavaa; ja hän

oli varma siitä, että Rosedalella oli lasku esitettävänä hänelle.

Hänen hymyssään oli jotakin, joka antoi ymmärtää, ettei hän ollut

unohtanut. Hän koetti karkoittaa tuon ajatuksen, mutta se oli hänen

mielessään koko matkan asemalle ja seurasi häntä asemallakin yhtä

itsepintaisesti kuin itse Mr. Rosedale.

Hän ennätti parahiksi saada paikan, kun juna läksi. Mutta asetuttuaan

nurkkaansa mielessä vaistomainen tunne vaikutuksesta, jonka hän

tiesi tekevänsä ja joka ei häntä koskaan pettänyt, hän tähysteli

ympärilleen toivoen näkevänsä jonkun Trenorin vieraista. Hän halusi

päästä erilleen ajatuksistaan ja keskustelu oli ainoa tuntemansa

keino.

Hänen ei tarvinnut etsiä turhaan, sillä hän keksi hyvin vaalean

nuoren miehen, jolla oli pehmeä punertava parta ja joka vaunun

toisessa päässä näytti olevan piiloutunut sanomalehden taa. Lilyn

katse kirkastui ja hymy ilmaantui hänen hienoille huulilleen. Hän oli

tiennyt, että Mister Percy Gryce oli myöskin Bellomontiin kutsuttujen

joukossa, mutta hän ei ollut osannut odottaa, että hän saisi hänet

matkatoverikseen. Tämä seikka karkoitti kaikki kiusalliset ajatukset,

joita Mr. Rosedale oli aiheuttanut. Ehkä kaiken jälkeen tämä päivä

päättyisi suotuisammin kuin se oli alkanut.

Hän alkoi leikata auki erään kirjan sivuja rauhallisesti tarkastellen

saalistaan alaspainettujen silmäripsien läpi ja järjestäessään

hyökkäyssuunnitelmaa. Grycen tahallisen hajamielisessä olennossa

oli jotakin, joka ilmaisi, että hän tiesi Miss Bartin läsnäolosta:

ei kukaan ollut koskaan ollut niin kokonaan syventynyt iltalehden

lukemiseen! Miss Bart arvasi, että hän oli liian ujo tullakseen hänen

luokseen ja että hänen olisi keksittävä joitakin lähentymiskeinoja,

jotka eivät näyttäisi lähentelemisyrityksiltä hänen puoleltaan.

Häntä huvitti, että jokin niin rikas kuin Percy Gryce saattoi olla

ujo. Mutta Miss Bart oli suopea sellaisia taipumuksia kohtaan ja

sitäpaitsi Grycen ujous sopi hänen suunnitelmaansa paremmin kuin

liian suuri varmuus. Hänellä oli taito antaa hämillään olevalle

itseluottamusta, mutta hän ei ollut yhtä varma siitä, että hän

kykenisi saattamaan hämille käytöksessään varmaa.

Hän odotti, kunnes juna oli päässyt pois tunnelista ja kiiti

pohjoisten esikaupunkien huonostirakennettujen syrjien välitse.

Sitten, kun se hiljensi vauhtiaan lähellä Yonkersia, Miss Bart nousi

paikaltaan ja kulki hiljaa vaunun läpi. Hänen kulkiessaan Mr. Grycen

ohi juna töytäsi ja Gryce tiesi, että hento käsi tarttui hänen

istuimensa selkänojaan. Hän nousi äkkiä ja hänen älykkäät kasvonsa

saivat karmosiininpunaisen värin: yksin hänen partansakin punertava

väri tummeni. Juna heilahti taasen, nakaten Miss Bartin melkein hänen

syliinsä. Miss Bart sai tasapainonsa naurahtaen ja vetäytyi takaisin.

Mutta Mr. Gryce tunsi ympärillään hänen vaatteidensa hajua ja hänen

olkapäänsä oli tuntenut hänen ohimenevää kosketustaan.

"Aha, Mr. Gryce, tekö se olette? Olen pahoillani -- läksin etsimään

junanpalvelijaa ja saamaan teetä."

Miss Bart nojasi kädellään, kun juna alkoi jälleen tasaisen kulkunsa,

ja he seisoivat vaihtaen muutamia sanoja käytävällä. Kyllä -- Mr.

Gryce oli menossa Bellomontiin. Hän oli kuullut, että Miss Bartinkin

pitäisi tulla kutsuihin -- hän punastui taas lausuessaan viimeiset

sanat. Ja tulisiko Mr. Gryce olemaan siellä koko viikon? Miten

hauskaa!

Mutta juuri tällä hetkellä pari myöhästynyttä matkustajaa astui

vaunuun viimeiseltä asemalta, ja Lilyn oli palattava paikoilleen.

"Minun viereiseni istuin on tyhjä -- asettukaa siihen", sanoi hän

olkansa yli; ja Mr. Gryce, aika lailla hämillään, alkoi muuttaa

paikkaa asettuen itse ja siirtäen tavaransa Miss Bartin viereen.

"Aha, tuolla on tarjoilija, ehkä me saamme teetäkin."

Hän antoi merkin junanpalvelijalle, ja yhtä nopeasti kuin kaikki

hänen toiveensa näyttivät täyttyvän oli istuimien välissä oleva pieni

pöytä levitetty ja hän oli auttanut Mr. Gryceä tämän asettaessa

tavaroitaan sen alle.

Kun tee tuotiin, tarkasteli Mr. Gryce ihmetellen hänen käsiään,

jotka näyttivät niin hienoilta ja hennoilta, kun ne puuhailivat

tarjottimella. Hänestä tuntui ihmeelliseltä, että kukaan saattoi

niin huolettoman helposti selviytyä niin vaikeasta tehtävästä

kuin on teen laittaminen yleisön nähden kallistelevassa junassa.

Hän ei ollut koskaan uskaltanut tilata sitä peläten herättävänsä

toisten matkustajain huomiota. Mutta kun kaikkien huomio kohdistui

Miss Bartiin, niin hän maisteli tuota tummaa juomaa erinomaisella

hilpeällä nautinnolla.

Lilyllä, jonka huulilla oli vielä Seldenin karavaaniteen maku, ei

ollut suurta halua haihduttaa sitä rautatiejuomalla, joka näytti

olevan ihan herkkujuomaa hänen seuralaiselleen. Mutta aivan, oikein

arvellen, että teen juonnin viehätystä lisää, että saa sitä nauttia

yhdessä, hän täydensi Mr. Grycen nautintoa hymyilemällä hänelle

huulilleen viedyn kuppinsa yli.

"Onko se hyvää -- enhän ole laittanut liian väkevää?" kysyi hän

innokkaasti; ja Mr. Gryce vastasi, ettei hän ollut koskaan maistanut

parempaa teetä.

"Luulen, että se on totta", mietti Miss Bart, ja hänen

mielikuvitustaan elähdytti ajatus, että Mr. Grycellä, joka varmaankin

oli kokenut mitä erilaisimpia nautintoja, oli nyt ehkä ensimmäinen

seikkailunsa yksinään sievän naisen kanssa.

Hänestä tuntui sallimuksen säätämältä, että hän oli oleva hänen

perehdyttämisensä välikappale. Jotkut naiset eivät olisi tienneet,

miten menetellä hänen kanssaan. He olisivat liioitelleet seikkailun

uutuutta koettaen hänen antaa tuntea siinä raisuuden nautintoa. Mutta

Lilyn menettely oli hienompi. Hän muisti serkkunsa Jack Stepneyn

kerran määritelleen Mr. Grycen nuoreksi mieheksi, joka oli luvannut

äidilleen, ettei hän menisi koskaan ulos sateeseen kalosseitta, ja

ottaen huomioon tämän vihjauksen hän päätti antaa kaikelle kotoisen

leiman toivoen, että hänen seuralaisensa, sen sijaan että hän tuntisi

tekevänsä jotakin uhkarohkeaa ja tavatonta, olisi siinä luulossa,

että hänellä on seuralainen, jonka tehtävänä on valmistaa hänen

teensä junassa.

Mutta huolimatta Miss Bartin ponnistuksista keskustelu katkesi, kun

teetarjotin oli viety pois, ja hänen oli uudelleen tutkittava Mr.

Grycen ajatusten liikkumisala. Loppujen lopuksi Mr. Gryceltä ei

puuttunut kykyä käyttää tilaisuutta hyväkseen, vaan mielikuvitusta:

hänellä oli sellainen henkinen makuaisti, joka ei koskaan tahtonut

oppia erottamaan rautatieteetä hienosta herkkuteestä. Oli kuitenkin

eräs keskusteluaihe, johon Miss Bart saattoi luottaa: eräs seikka,

jota hänen tarvitsi vain kosketella pannakseen käyntiin Mr. Grycen

yksinkertaisen koneiston. Hän oli varonut koskettamasta sitä,

koska se oli hänen viimeinen hätävaransa, ja hän oli luottanut

toisiin keinoihin saadakseen aikaan toisia vaikutelmia. Mutta kun

avuttomuuden ilme alkoi kuvastua Mr. Grycen viattoman näköisillä

piirteillä, Miss Bart näki, että tarvittiin äärimmäisiä toimenpiteitä.

"No miten teidän amerikkakirjallisuutenne puuhat edistyvät?" sanoi

hän kumartuen eteenpäin.

Mr. Grycen katseeseen tuli hieman eloa: oli kuin siitä olisi

haihtunut alkava verho ja Miss Bart tunsi ylpeyttä, jota synnyttää

taidokas leikkaus.

"Olen saanut vähän uusia nidoksia", sanoi Mr. Gryce mielissään, mutta

alentaen äänensä ikäänkuin peläten, että toiset matkustajat olisivat

liittoutuneet ryöstääkseen hänet.

Miss Bart alkoi jälleen tiedustella osaaottavasti, ja vähitellen

hänen seuralaisensa oli joutunut puhumaan viimeisistä aikeistaan.

Se oli ainoa aihe, joka saattoi hänet unohtamaan itsensä tai joka

pikemmin salli hänen muistaa itseään ilman ahdistuksentunnetta, koska

hän oli siinä omalla alallaan ja saattoi osoittaa ylemmyyttä, jota

harvat voivat häneltä kieltää. Tuskin kukaan hänen seurapiiristään

välitti amerikkakirjallisuudesta tai tiesi siitä mitään. Tietoisuus

tästä tuotti Mr. Grycen tietopiirille miellyttävää huojennusta.

Ainoa vaikeus oli päästä tuohon keskustelunaiheeseen ja pitää

sitä etualalla, sillä useimmilla ei ollut mitään halua paljastaa

tietämättömyyttään, ja Mr. Gryce oli kuin kauppias, jonka varastot

ovat ahdetut täyteen kaupaksikäymätöntä tavaraa.

Mutta näytti siltä kuin Miss Bart olisi todellakin halunnut saada

tietoja amerikkakirjallisuudesta. Ja sitäpaitsi hän oli siitä jo

kylliksi perillä tehdäkseen enemmän tiedonsaannin yhtä helpoksi

kuin se oli mieluista. Hän kyseli Mr. Gryceltä ymmärtämyksellä, hän

kuunteli häntä kärsivällisesti. Ja Mr. Gryce odottaen ikävystynyttä

ilmettä, joka tavallisesti hiipi hänen kuuntelijainsa kasvoille, tuli

kaunopuheiseksi Miss Bartin tarkkaavaisesti häneen tuijottaessa.

Seldeniltä saamansa tiedot olivat hänelle niin hyödyllisiä, että

hän saattoi pitää hänen luonaan käyntiään päivän onnellisimpana

tapahtumana. Hän oli vielä kerran osoittanut taitoaan käyttää

hyödykseen sitäkin, mikä on odottamatonta.

Mr. Grycen vaikutelmat, joskaan ne eivät olleet niin määriteltyjä,

olivat yhtä miellyttäviä. Hän tunsi epämääräistä mielihyvää, jolla

alemmat olennot lausuvat tervetulleeksi vapautuksensa ahdingostaan,

ja kaikki hänen aistinsa tunsivat epämääräistä hyvinvointia, jonka

läpi Miss Bartin olento häämötti utuisena, mutta miellyttävänä.

Mr. Grycen amerikkakirjallisuusharrastus ei ollut alkuisin hänestä:

oli mahdotonta ajatella hänestä, että hän kehittäisi jotain omasta

aloitteestaan. Eräs hänen setänsä oli jättänyt hänelle kokoelman,

joka jo oli huomattu bibliofiilien keskuudessa. Tämä kokoelma, oli

ainoa, mikä on koskaan tuottanut kunniaa Grycen nimelle, ja Percy

Gryce ylpeili tästä perinnöstä ikäänkuin se olisi ollut hänen omaa

työtään. Niinpä hän vähitellen alkoi sitä pitääkin sellaisena ja

tuntea persoonallista tyydytystä, kun hän kuuli viitattavan Grycein

amerikkakirjallisuuteen. Niin arka kuin hän olikin siitä, ettei hän

joutunut huomion alaiseksi, hän tunsi kuitenkin, kun hänen nimeään

mainittiin kirjoituksissa, niin ehdotonta mielihyvää, että se näytti

palkitsevan hänen julkisuuden karttamisensa.

Nauttiakseen tuosta tunteesta niin usein kuin mahdollista hän tilasi

kaikki aikakauskirjat, jotka yleensä käsittelivät kirjojenkokoilua

ja erikoisesti Amerikan historiaa, ja kun näiden aikakauskirjojen

sivuilla oli usein viittauksia hänen kirjastoonsa, niin hän rupesi

pitämään itseään tärkeänä henkilönä yleisön silmissä, -- sillä nämä

aikakauskirjathan olivatkin hänen ainoa lukemisensa -- ja nauttimaan

siitä ajatuksesta, mitä mielenkiintoa hän herättäisi, jos henkilöt,

joita hän tapasi kadulla tai matkoilla, saisivat äkkiä tietää, että

hän oli Grycein amerikkakirjakokoelman omistaja.

Arkuus ja ujous vaatii sellaisia salaisia palkintoja, ja Miss

Bart oli kyllin tarkkanäköinen tietääkseen, että sisälliseen

turhamaisuuteen liittyy tavallisesti ulkonainen vaatimattomuus.

Jonkin varmakäytöksisemmän henkilön kanssa hän ei olisi uskaltanut

syventyä niin pitkälle samaan aiheeseen tai osoittaa niin liioiteltua

mielenkiintoa siihen, mutta hän oli aivan oikein vainunnut, että

Mr. Grycen itsekkäisyys oli kuin kuiva suo, joka odottaa ravintoa

ulkoapäin. Miss Bartilla oli taito seurata ajatuksen pohjavirtaa

näyttäessään purjehtivan keskustelun pintavesiä. Ja tässä tapauksessa

hänen henkinen retkeilynsä sai nopean yleissilmäyksen muodon Mr.

Grycen tulevaisuuteen liittyen hänen omaan tulevaisuuteensa. Grycet

olivat Albanysta ja joutuneet vasta hiljakkoin New Yorkiin, jossa

äiti ja poika olivat vanhan Jefferson Grycen kuoltua perineet hänen

talonsa Madison avenuella -- kauheannäköisen talon, joka oli kokonaan

ruskeaa kiveä ulkoapäin ja mustaa pähkinäpuuta sisältä ja jossa

Grycein kirjasto oli tulenkestävässä mausoleumia muistuttavassa

lisärakennuksessa. Lily tiesi kuitenkin kaikki heidän asiansa: nuoren

Mr. Grycen ilmaantuminen oli saanut aikaan touhua New Yorkin äitien

mielissä, ja kun ei naimattomalla tytöllä ole äitiä, jonka sydän

löisi kiivaasti hänen puolestaan, niin hänen täytyy välttämättä

olla itse vahdissa omasta puolestaan. Siksi Lily ei ainoastaan

pyrkinyt tuppautumaan nuoren miehen tielle, vaan oli hankkiutunut

rouva Grycen tuttavuuteen. Rouva Gryce oli valtava nainen, ääni kuin

juhlapuhujalla ja ajatusmaailma askarrellen palvelijainsa kepposissa.

Hän tuli silloin tällöin istumaan rouva Penistonin luokse ja saamaan

häneltä neuvoa, miten hänen oli meneteltävä estääkseen kyökkipiian

kuljettamasta ruokatavaroita salaa pois talosta. Rouva Grycellä

oli jonkinlaista persoonatonta hyvänsuopaisuutta: yksilölliseen

ahdinkoon hän suhtautui epäillen, mutta hän tilasi "Institutioneja",

kun niiden vuositilit osoittivat huomattavaa voittoa. Hänen

kotoiset velvollisuutensa olivat moninaiset, sillä ne ulottuivat

palvelijahuoneiden salaisista tarkasteluista aina aavistamattomiin

kellareissa käynteihin, mutta hän ei ole koskaan sallinut itselleen

monia huvituksia. Kerran hänellä kuitenkin oli ollut erikoispainos

Sarum Rule'a; tuo kullattu albumi, jossa hänen omistuskirjoituksensa

oli kulunut, muodosti hänen salonkinsa pöydän pääkoristeen.

Percy oli kasvatettu niiden periaatteiden mukaan, joita niin

erinomainen nainen välttämättömänä teroittaa mieleen. Jokainen

varovaisuuden ja epäluulon muoto oli juurrutettu itsestäänkin

vastahakoiseen ja varovaiseen luonteeseen sillä seurauksella,

että rouva Grycen olisi tuskin tarvinnut ottaa häneltä

kalossinkäyttölupausta, sillä niin epätodennäköistä oli, että

hän olisi uskaltanut mennä sateeseen. Päästyään miehuusikään ja

perittyään isänsä omaisuuden nuori Percy jäi edelleenkin asumaan

äitinsä kanssa Albanyyn. Mutta Jefferson Grycen kuoleman jälkeen,

kun eräs toinen suuri omaisuus joutui hänen poikansa käsiin, rouva

Gryce oli sitä mieltä, että hänen poikansa "edut" vaativat tämän

oleskelua New Yorkissa. Rouva Gryce asettui siis asumaan Madison

avenuella olevaan taloon, ja Percy, jonka velvollisuudentunto oli

jäänyt jäljelle hänen äitinsä velvollisuudentunnosta, vietti kaikki

arkipäivänsä Broad Streetin toimistossa, jossa liuta kalpeita

pienipalkkaisia miehiä oli harmaantunut Grycein pesää selvittäessä.

Mikäli Lily saattoi tietää, tämä oli ollut tähän saakka Percy Grycen

ainoa toimi, ja hänelle suotaneen anteeksi, ettei hän pitänyt liian

vaikeana tehtävänä herättää sellaisen nuoren miehen mielenkiintoa,

jota oli pidetty helpossa komennossa. Joka tapauksessa hän tunsi

olevansa niin täydellisesti tilanteen herra, että hän antautui

turvallisuuden tunteeseen, jossa kaikki Mr Rosedaleen ja niihin

vaikeuksiin kohdistuva pelko, joista tämä pelko riippui, hävisi

ajatuspiiristä.

Junan pysähtyminen Garrisonsissa ei olisi häntä häirinnyt näissä

ajatuksissa, jollei hän olisi huomannut hajamielisyyden ilmettä

seuralaisensa katseessa. Tämä istui oveen päin, ja Miss Bart arvasi,

että jonkun tuttavan saapuminen oli kääntänyt hänen huomionsa

puoleensa; sitä todisti päänkääntäminen ja koko ruumiin äkillinen

liike, jonka hänen omakin astumisensa rautatievaunuun oli saanut

aikaan.

Miss Bart ymmärsi heti nuo oireet eikä siis ollut hämmästynyt, kun

häntä tervehti eräs kaunis nainen, joka astui vaunuun palvelustytön,

rotukoiran ja kantajan seuraamana, joka hoippui matkatavarataakan

alla.

"Kas, Lily, oletko matkalla Bellomontiin? Silloin et kai voi

luovuttaa minulle paikkaasi, arvelen? Mutta minun _täytyy_ saada

paikka tässä vaunussa -- kantaja, teidän täytyy hankkia minulle

paikka heti. Eikö kukaan voi siirtyä muuanne? Minä haluan olla

tuttavieni seurassa. Aha, päivää, Mr. Gryce! Olkaa hyvä ja antakaa

hänen ymmärtää, että minun täytyy saada paikka teidän ja Lilyn

lähellä."

Rouva George Dorset, välittämättä erään matkustajan kohteliaista

ponnistuksista, joka matkalaukku kädessä koetti parhaansa tehdäkseen

hänelle tilaa poistuessaan junasta, seisoi, keskellä käytävää

levittäen ympärilleen tuota yleistä rauhattomuutta, jota kaunis

nainen osoittaa usein matkoilla.

Hän oli pienempi ja hoikempi kuin Lily Bart, eläväliikkeinen

ja notkea kuin kiemurteleva harso tai renkaan läpi juoksija.

Hänen pienet kalpeat kasvonsa näyttivät olevan pelkkänä mustana,

oudonsuurena silmäparina, joiden ihmeellinen loiste oli merkillisenä

vastakohtana hänen itsetietoiselle äänelleen ja liikkeilleen, niin

että hän oli, kuten eräs hänen ystävistään huomautti, vapautuneen

hengen kaltainen, joka tarvitsi paljon tilaa.

Huomattuaan vihdoin, että Miss Bartin viereinen paikka oli hänen

käytettävänään, hän asettui sille asettaen kapineensa hujan hajan

ympärille ja selittäen sillä välin, että hän oli tullut suoraan

Mount Kiscosta automobiililla samana aamuna ja hät'hätää noin tunti

sitten saapunut Garrisonsiin saamatta edes vetää kunnon savuja, hänen

mies-riiviönsä kun oli jättänyt täyttämättä hänen laatikkonsa heidän

lähtiessään tänä aamuna.

"Eikä sinullakaan, Lily, ole luultavasi tähän aikaan päivästä yhtään

jäljellä," päätteli hän valittavalla äänellä.

Miss Bart huomasi Mr. Percy Grycen pelästyneen katseen, sillä eihän

tämä itse ollut vielä koskaan vetänyt savuakaan.

"Mikä mieletön kysymys, Bertha!" huudahti Miss Bart punastuen

ajatellessaan tupakoimistaan Lawrence Seldenin luona.

"Mitä, etkö sinä polta? Milloin olet siitä lakannut? Mitä -- sinäkö

et koskaan --? Ettekö tekään, Mr. Gryce? Aha, niinpä niin -- miten

typerää minulta -- ymmärrän."

Ja rouva Dorset nojasi matkatyynyjään vastaan huulilla hymy, joka sai

Lilyn toivomaan, ettei hänen vieressään olisi ollut vapaata paikkaa.