»Olen lukenut sen englanninkielellä», sanoin.
»Ja ettekö pitänyt siitä? Minä olen niin mieltynyt
salapoliisikertomuksiin. Se on sentähden, kun minun mieltäni kiinnittää
se neiti — neiti — oh, olenko minä nyt kokonaan unohtanut nimen!
Teikäläiset nimet ovat niin vaikeita minulle.»
»Tarkoitatteko neiti Holladayta?» kysyin.
»Tietysti! No, ovatko ne saaneet mitenkään ratkaistuksi salaisuutta?»
»Ei», vastasin. »Onnettomuudeksi salapoliiseissamme ei ole mitään
Lecoqia».
»E-ei», hymyili hän. »Ja tuo nuori nainen — minä otan niin elävästi
osaa hänen kohtaloonsa — kuinka hänen laitansa on?»
»Isku oli vähän liian kova hänelle», sanoin. »Hän on lähtenyt maalle
saadakseen lepoa. Toivoakseni hän pian toipuu.»
Hän oli ottanut kolmannen savukkeen ja oli sytyttävinään sitä
huolimattomasti, katse puoliksi poiskäännettynä minusta. Panin
merkille, että hänen niskansa oli aivan punainen.
»Oh niin, hän tointuu kyllä», myönsi hän hetken kuluttua. »Ainakin
minusta olisi ikävää uskoa muuta. Mutta jo on myöhä; huomaan, että
olette väsynyt. Saan siis kiittää ystävällisyydestänne.»
»Kaikin mokomin, ei mitään kiittämistä», väitin. »Toivon teidän tulevan
toisenkin kerran, kun tunnette itsenne yksinäiseksi.»
»Tuhannet kiitokset! Olkaa varma, että tulen käyttämään kutsuanne
hyväkseni. Minun huoneeni on käytävän vastakkaisella puolella», lisäsi
hän avatessani oven hänelle. »Olisi hauskaa nähdä teidät jonkun kerran
siellä.»
»Kiitos, kiitos!» sanoin sydämellisesti. »Hyvää yötä!»
Seuraavan viikon kuluessa olin aika paljon yhdessä Martignyn kanssa.
Saatoin tavata hänet portaissa tai eteisessä; hän tuli sisään
tervehtimään minua, ja pari päivää tämän jälkeen vastasin hänen
vierailuunsa, jossa tilaisuudessa hän otti esiin kaksi pulloa Chateau
d'Yquemia, niin hienoa, että se oli yläpuolella kaiken kiitoksen. Ja
joka kerralla pidin yhä enemmän hänestä — hän kertoi minulle paljon
Pariisin elämästä — jossa hänellä, kuten näytti, aina oli ollut
kotinsa — sukkelasti ja hauskasti, mikä miellytti sitä enemmän hänen
kevyen murteensa ja jotenkin muodollisen puhetapansa vuoksi; hän
osoitti minulle mieluista, ystävällistä harrastusta suunnitelmiini ja
oli aina huomaavainen, kohtelias ja hyväntahtoinen. Selvästi hän oli
kokenut mies, joka oli nähnyt elämää ja jolla oli terävä havaintokyky
sekä elämänkatsomus, tosin usein hämmästyttävä aineellisuutensa
vuoksi, mutta mieltäkiinnittävä raikkautensa ja usein huvittava
vilpittömyytensä vuoksi. Ja hän näytti pyrkivän suostuttelemaan
minua, sillä varmasti hän etsi minua enemmän kuin minä häntä. Hän oli
kohdannut vaikeuksia, selitti hän, liikkeensä perustamisessa: hän ei
voinut saada juuri sitä paikkaa, jota hän halusi; mutta yhden taikka
kahden viikon kuluttua tulisi muuan huoneisto vapaaksi siellä. Hän
pyysi minua laatimaan sopimuksen. Odotellessa tuntui aika hänestä
kuitenkin hiukan pitkältä.
»Vaikka ei minua se pahoita», lisäsi hän istuessaan eräänä iltana
huoneessani. »Minun täytyy ottaa elämä keveältä kannalta, sillä
sydämeni on hieman heikko ja on jo antanut minulle aihetta huoleen.
Muuten onhan minulla teidän seuranne, joka on suuri huvi minulle ja
josta saan teitä kiittää. No niin, toivon, että neiti — neiti — mikä
hänen nimensä taas olikaan — Holladay — voi taas hyvin.»
»Emme ole kuulleet mitään hänestä», vastasin. »Hän on vielä
kesäasunnossaan.»
»Oh, hän on kyllä toipunut, ajattelen — hän miellyttää minua niin
paljon — anteeksi, jos väsytän teitä puhumalla hänestä.»
»Väsytätte minua? Sitä ette suinkaan tee!»
»Siinä tapauksessa saan ehkä olla niin rohkea ja kysyä — oletteko
ajatellut — miten rikoksen teko mahdollisesti on tapahtunut?»
»En», vastasin, »en ole ajatellut mitään muuta kuin sitä, mikä oli
sanomalehdissä — tuo kertomus aviottomasta tyttärestä. Luullakseni
olette sen lukenut. Se selitys voisi sopia asiaan.»
Hän nyökäytti päätään miettien.
»Mutta jos nyt kuvittelisi, missä valossa monsieur Lecoq olisi nähnyt
asian. Olisiko hän uskonut sen olevan murhan vain sen vuoksi, että se
siltä näytti? Eikö teidän mieleenne ole koskaan johtunut, että neiti
Holladay todella oli käynyt isänsä luona ja että hänen kuolemansa ei
ensinkään ollut murha, vaan onnettomuustapaus?»
»Onnettomuustapaus?» toistin. »Mitenkä se voisi sitä olla? Kuinka
ihminen voi saada veitsen kaulaansa onnettomuustapauksesta? Sitäpaitsi,
jos se olisikin sellainen, niin kuinka se voisi selittää sen, että
hänen tyttärensä ryntäsi pois konttorista yrittämättä pelastaa häntä,
huutamatta apua? Jos se ei ollut murha, niin minkävuoksi nainen
pelästyisi, kuka hän lieneekin? Kuinka muuten on selitettävissä hänen
pakonsa?»
Hän katseli minua miettiväisenä.
»Kaikessa, mitä nyt sanotte, on paljonkin totta», virkkoi hän. »Se
osoittaa, että olette paljon ajatellut asiaa. Teillä on varmasti
myöskin erityistä harrastusta salaperäisiin rikoksiin, vai kuinka,
herra Lester?»
Ja hän katsoi hymyillen minuun.
»Sitä en ole koskaan ajatellut», vastasin nauraen, »ainakaan ennen
tämän jutun esille tuloa. Mutta tarttuma on tavannut minutkin.»
»Tietysti», sanoi hän vähän epävarmasti, »todennäköisesti en ymmärtänyt
oikein».
»Välistä on todellakin päähäni pälkähtänyt», myönsin, »että
olisi hauska ottaa mieskohtaisesti osaa tiedusteluihin — vaikka
luonnollisesti se ei voi koskaan tulla kysymykseen. Meillä ei ole enää
mitään tekemistä jutun kanssa.»
Hän loi pikaisen silmäyksen minuun ja sytytti uuden savukkeen.
»Otaksutaan, että saisitte tehtäväksenne ottaa selvän salaisuudesta,
miten menettelisitte?»
»Koettaisin saada selville sen salaperäisen naisen.»
»Mutta jos käsitätte oikein, on poliisi jo koettanut, mutta
epäonnistunut», väitti hän. »Miten te sitten voisitte onnistua?»
»Oh, se ei kyllä tulisi tapahtumaan minullekaan», vastasin nauraen,
sillä tuo asian ottaminen vakavammalta kannalta kuin asianhaarat
vaativat, tuli minulle niin yhtäkkiä. »Minä luultavasti epäonnistuisin
aivan yhtä hyvin kuin poliisikin.»
»Ranskassa», huomautti hän, »ei ole tavallista, että lakimiehet...»
»Ei, ei täälläkään», selitin. »Vaikka eihän luonnollisesti lakimieskään
voi välistä välttää joutumasta asiaan sotketuksi; toiset asiat vaativat
enemmän salapoliisityötä ja ovat samalla kertaa liian arkaluontoisia
uskottavaksi poliisille.»
»Se on myöskin meidän poliisillamme vikana, että se pitää liian paljon
lukua sanomalehdistä, että se niiden kautta asettaa asiansa yleisön
silmäiltäväksi, mutta niinhän on ihmisluonteen laita, saanen uskoa.»
»Puhutte englanninkieltä niin hyvin, herra Martigny», sanoin, »että
ihmettelen missä olette sen oppinut».
»Oh, olen ollut jonkun verran Englannissa, viiniliikeasioissa,
ja silloin omistin aikani täydellä todella kielen oppimiseen.
Mutta sittenkin minusta tuntuu välistä vaikealta ymmärtää teitä
amerikkalaisia — te puhutte niin paljon epäselvemmin. Teillä on tapa
vetää yhteen sanoja, niellä kokonaisia tavuja...»
»Niin», hymyilin, »ja se on juuri, mitä me puolestamme valitamme teistä
ranskalaisista».
»Oh, meidän kuulumattomat tavumme noudattavat varmoja lakeja, jotka
jokainen käsittää, kun taas täällä...»
»Jokainen noudattaa omia lakejaan. Muistakaa, että Amerikka on vapauden
maa ja...»
»Lupakirjain kotimaa, vai kuinka?» lisäsi hän hoksaamatta pilaa.
Niin, pidin itseäni todellakin onnellisena Martignyn tuttavuuden
vuoksi. Avattuaan liikkeen hänellä ei luonnollisesti tulisi olemaan
niin paljon aikaa omistaa minulle, mutta saisimme kuitenkin joka
tapauksessa viettää monta hauskaa iltahetkeä yhdessä, ja odotin niitä
suurella ilolla. Hän oli hauska itsessään — hän oli miellyttävä, ja
hänellä oli paljon kärsivällisyyttä ja hyvä tuuli, josta jo olen
maininnut ja jotka ominaisuudet olivat huomattavimmat piirteet hänessä.
Ja niin — myönnänkö sen? — minäkin tunsin yksinäisyyttä joskus, kuten
luulen jokaisen nuorenmiehen täytyvän tuntea; ja sen vuoksi olin
mielissäni kun sain seuraa.
Oli maanantai, huhtikuun 14 päivä, ja olimme juuri avanneet konttorin,
kun eräs konttoristeista tuli kiiruhtaen Roycen luo.
»Eräs mies on tuolla ulkona ja pyytää puhutella teitä heti, herra
Royce», sanoi hän. »Hän sanoo nimensä olevan Thompson ja että hän on
neiti Frances Holladayn hovimestari.»
Royce hypähti puoliksi tuoliltaan kiihkosta, mutta hillitsi kohta
itsensä ja painui takaisin paikalleen.
»Antakaa hänen tulla sisään!» sanoi hän, ja silmät jännittyneinä
kiinnittäen oveen hän istui ja odotti.
Panin osaaottaen merkille, kuinka riutuneelta ja kuihtuneelta hän
näytti. Luonnollisesti voitiin tästä jonkun verran laskea hänen työnsä
osalle, mutta ei kuitenkaan kaikkea. Hän näytti melkein sairaalta.
Hetken kuluttua ovi avattiin, ja harmaatukkainen, noin kuudenkymmenen
vuotias mies astui sisään. Hän hengitti vaivaloisesti ja oli nähtävästi
kovin liikuttuneena.
»No, Thompson, mitä ikävää nyt on tapahtunut?» kysyi Royce.
»Oh, jotakin aivan kauheata!» sanoi toinen. »Ne ovat vieneet pois
emäntäni! Hän matkusti kaupungista vähän enemmän kuin viikko sitten,
Belairiin, jossa me kaikki odotimme häntä, ja sen jälkeen emme ole
nähneet häntä.»
X