Konttorityömme sattui tähän aikaan olemaan hyvin kiireistä ja
voimia kysyvää. Vaikka oikeudenkäynti Brownin jutussa ei oikeastaan
kiinnittänyt suuren yleisön huomiota, niin siinä oli kuitenkin
yksityiskohtia, jotka herättivät niin laajaa mielenkiintoa, että
koko New Yorkin lakimieskunta seurasi sitä jännityksellä. Hurdin
korvausjuttu oli vaikuttavampi ja herätti varsinkin sanomalehdistön
mielenkiintoa, sen vuoksi, että yksi varsinaisimpia uhreja oli ollut
Preston McLambergin, Rekordin iäkkään toimitusjohtajan vanhin poika,
ja jutun nostaminen koski kipeästi hänen sukunsa kunniaan — mutta
se on vielä liian tuoreessa muistissa tarvitakseen tässä uudelleen
verryttelyä, vaikka se olisikin yhteydessä kertomuksen juonen kanssa.
Kiusallinen työ rasitti kovasti molempia päälliköitämme ja minuakin,
niin että eräänä iltana palasin, syötyäni päivällisen, asuntooni
lujasti päättäneenä mennä aikaisin levolle. Mutta tuskin olin
pukeutunut yöpukuun, istuutunut lepäämään tuoliini ja saanut piipun
sytytetyksi, kun kuului koputus ovelle.
»Sisään!» huusin luullen, että se oli rouva Fitch, emäntäni.
Mutta ne eivät olleet rouva Fitchin kalpeat kasvot harmaahiuksisine
kruunuineen, jotka näyttäytyivät oven aukeamassa, vaan pyöreät ja
tavattoman kukoistavat kasvot.
»Anteeksi, mutta minä olen juuri huomannut, ettei minulla ole
tulitikkuja sytyttääkseni kaasun. Saisinko mahdollisesti lainata teiltä
yhden?» sanoi syvä, soinnukas ääni jo ennenkuin lyhyt, tanakka vartalo
astui kynnyksen yli valopiiriin.
Kummastuksekseni näin, että vieras ei ollut kukaan muu kuin
ranskalainen pyörivine r:neen, jota olin puhutellut Rotinassa ja jota
oli näyttänyt niin suuresti kiinnostavan Holladayn rikosta koskeva
juttu.
»Olkaa hyvä!» vastasin ja ojensin hänelle laatikon, joka oli vieressäni
pöydällä.
»Kiitoksia paljon», sanoi hän; ja kun hän lähestyi ja näki minut
selvemmin, päästi hän pienen hämmästyksen huudon. »Oh, se on herra —
herra...»
»Lester», lisäsin nähdessäni hänen epäröivän.
»No olipa oikein hauskaa», sanoi hän ottaessaan tulitikut, »oikein
hyvä onni, joka vei minut tähän taloon. Tuntee itsensä toisinaan
vähän yksinäiseksi — ja niin haluaisin saada yhden neuvon. Jos teillä
mahdollisesti olisi aikaa, niin uskaltaisin ehkä...»
»Kernaasti, olkaa hyvä ja käykää istumaan!» Viittasin kädelläni erästä
tuolia.
»Kiitos, hetkisen kuluttua», sanoi hän. »Anteeksi!»
Ja hän katosi ovesta.
Hän tuli melkein heti takaisin mukanaan savukkeita, jotka hän pani
pöydälle. Sitten hän veti esiin tuolin. Pienellä liikkeellä raapaisi
hän tulta yhteen tulitikkuuni sytyttääkseen savukkeen.
»Se oli todellakin kaasua varten», sanoi hän nähdessään minun
hymyilevän, »ja kaasu oli savukkeita varten.»
Hänessä oli jotakin aivan erityisesti puoleensa vetävää, jotakin
hyväluontoista ja toverillista olennossaan — vauhtia ja voimaa;
silminnähtävästi hän oli mies, joka tiesi mitä tahtoi. Katseeni
sattui hänen täyteläisiin, hermostuneihin käsiinsä, kun hän sytytti
tulitikulla savukettaan; sen jälkeen se siirtyi hänen kasvoihinsa —
mustaan, siellä ja täällä harmahtavaan tukkaansa, kirkkaisiin, tuuheain
kulmakarvojen alla syvällä piileviin silmiinsä, paksuihin huuliinsa,
joita eivät hyvin hoidetut viikset peittäneet, ja pistävään leukaansa
pienine pujopartoineen. Ne olivat pontevuutta ilmaisevat, joskaan eivät
kauniit kasvot, ja niissä oli erityinen voimakkuuden ilme.
»Niin, minä tarvitsen todellakin neuvoa», alkoi hän, puhaltaen
pitkäveteisesti savupilven. »Nimeni on Martigny, Jasper Martigny»
(nyökäytin kuin jonkinlaiseksi tervehdykseksi), »ja olen Ranskasta,
kuten te kyllä jo kauan sitten olette ymmärtänyt. Haluaisin Amerikan
kansalaiseksi.»
»Kuinka kauan olette ollut Amerikassa?» kysyin.
»Ainoastaan kaksi kuukautta. Aikomuksenani on perustaa viiniliike
täällä.»
»Niin», selitin minä, »jolloinkin kolmen vuoden kuluttua voitte
mennä oikeuteen ja ilmoittaa haluavanne tulla kansalaiseksi. Kahden
lisävuoden kuluttua saatte paperit siitä.»
»Tarkoitatteko todellakin», sanoi hän epäröiden, »että siihen täytyy
kulua niin monta vuotta?»
»Kyllä, viisi vuotta on ensin asuttava täällä.»
»Mutta», tässä epäröi hän taas, »minä olen luullut — että...»
»Että se oli helpompaa? Niin, tapahtuuhan laittomuuksia; mutta
ryhtymään mihinkään sellaiseen, herra Martigny, te tuskin voitte
odottaa minun neuvovan.»
»Ei, en luonnollisesti!» huudahti hän äkisti vastaansanovalla
liikkeellä. »Minä en tiennyt — se ei tee mitään — minä voin odottaa —
minä kunnioitan lakia.»
Hän otti uuden savukkeen, sytytti sen toisella ja heitti pätkän pois.
»Ettekö halua koettaa yhtä?» kysyi hän nähdessään piippuni olevan
tyhjän, ja seuraavassa minuutissa istuin poltellen parasta savuketta,
mitä olen koskaan vedellyt. »Ymmärrättehän te ranskaa, vai kuinka?»
»En kylliksi, että sen puhuminen huvittaisi minua», vastasin.
»Sepä oli ikävää, luulin, että te pitäisitte tästä kirjasta, joka
on parastaikaa luettavanani», sanoi hän ja otti esiin jotenkin
pahoinpidellyn teoksen taskustaan. »Olen lukenut sen — oh, niin monta
kertaa, niinkuin kaikki muutkin — vaikka tämä luonnollisesti on
mestariteos.»