Royce tarttui vapisten tuolinsa käsinojaan ja istui hetken aikaa
mykkänä. Sitten hän kääntyi minuun.
»Tulkaa tänne, Lester!» sanoi hän käheästi. »Tarvitsin teitä kerran
ennen, ja nyt tarvitsen teitä taas. Tämä koskee minuun niin läheltä,
että en voi ajatella yhtenäisesti. Kuulkaa, _tahdottehan_ auttaa minua?»
Hänen katseessaan oli rukoileva ilme, mikä ilmaisi äkillistä heikkoutta
— rukoilu, jota olisi ollut mahdoton vastustaa, vaikkapa en olisi itse
ollut asiasta niin innostunutkaan.
»Mielelläni», vastasin sydämeni pohjasta. »Tarjoan koko kykyni
auttaakseni teitä, herra Royce.»
Hän vaipui takaisin tuolilleen ja huokasi syvään.
»Tiesin, että auttaisitte», sanoi hän. »Antakaa Thompsonin kertoa
kaikki teille.»
Siirsin tuolin ja istuuduin vanhan hovimestarin viereen.
»Olette varmaan ollut monta vuotta Holladayn perheen palveluksessa, vai
kuinka, herra Thompson?» kysyin antaakseni hänelle tilaisuuden vähän
tyyntyä.
»Kyllä, hyvin kauan — lähes neljäkymmentä vuotta, luulen.»
»Siis ennenkuin neiti Holladay syntyi?»
»Niin, paljon ennen. Kohta naimisiin menonsa jälkeen herra Holladay
osti talon Viidenneltä puistokadulta, jossa hän koko ajan sen jälkeen
on asunut, jo silloin minä tulin sinne lakeijaksi.
»Herra Holladay ja hänen vaimonsa olivat kai onnelliset keskenään?»
kysyin.
»Hyvin, hyvin onnelliset! He olivat niin rakkaita kuin olisivat olleet
äskennaineita, aina rouva Holladayn kuolemaan asti. He olivat kuin
luodut toisiansa varten.»
Vaikenin hetken miettiäkseni. Tämä, jos mikään, näytti kumoavan arvelun
Holladayn suhteista johonkin toiseen naiseen, ja sittenkin, mikä muu
selitys voi olla mahdollinen?
»Ettekö tiedä mitään, joka olisi häirinnyt heidän onneaan?
Luonnollisesti», lisäsin, »ymmärrätte te, herra Thompson, että minä
en tee näitä kysymyksiä sulasta uteliaisuudesta, vaan jos mahdollista
päästäkseni salaisuuden perille.»
»Ymmärrän», vastasi hän nyökäyttäen. »Ei, mitään ei ollut olemassa,
joka olisi häirinnyt heidän onneansa, paitsi eräs asia.»
»Ja mikä se oli?»
»Heillä ei ollut lapsia — ei viiteentoista vuoteen. Kun neiti Frances
syntyi, tapahtui tietysti suuri muutos.»
»Hänhän syntyi ulkomailla?»
»Niin, Ranskassa. Itse kaupunkia en minä tiedä.»
»Tiedättekö, minä päivänä se tapahtui?»
»Kyllä, kesäkuun kymmenentenä 1876. Vietimme aina sitä päivää
juhlapäivänä.»
»Oliko herra Holladay silloin vaimonsa luona?»
»Oli, hän ja hänen vaimonsa olivat olleet ulkomailla melkein vuoden
ajan. Herra Holladay oli ollut vähän heikko, ja lääkäri oli kehoittanut
häntä ottamaan pitkän lepoajan. Hän tuli kotiin muutamia kuukausia
sen jälkeen, mutta hänen vaimonsa jäi ulkomaille. Miten olikaan,
rouva Holladay ei enää koskaan tullut terveeksi. Hän oli poissa lähes
neljä vuotta, ja herra Holladay kävi pari, kolme kertaa vuodessa
tervehtimässä häntä. Lopuksi hän tuli kotiin kuolemaan, ja hänellä oli
silloin lapsi mukanaan. Tämä oli ensimmäinen kerta kun kukaan meistä
näki neiti Francesin.»
»Herra Holladay piti tietysti paljon tyttärestään?»
»Kyllä, sen voi totuuden mukaan sanoa; hän vallitsi koko taloa», sanoi
vanha mies yksinkertaisesti.
»Ja neiti Frances puolestaan piti isästään?»
»Niin, enemmänkin, hän ihan jumaloi häntä. Hän oli aina ovella
ottamassa isäänsä vastaan, kun tämä tuli kotiin, söi aina päivällisen
hänen kanssaan, he viettivät aina iltansa yhdessä. Hän ei välittänyt
paljon vieraskutsuista ja muista sellaisista — kuulin hänen usein
sanovan isälleen, että hän paljon mieluummin pysyi kotona hänen
luonaan. Se oli oikeastaan isä, joka tahtoi, että hän eläisi enemmän
maailmassa, sillä herra Holladay oli ylpeä hänen tähtensä, kuten oli
syytä ollakin.»
»Niin», sanoin, sillä kaikki tämä sopi hyvin yhteen sen kanssa, mitä
olin aina kuullut puhuttavan perheestä. »Muita sukulaisiahan ei ollut
olemassa, vain kuinka?»
»Ei ketään. Herra Holladaylla ei enemmän kuin hänen vaimollaankaan
ollut ketään sisaruksia, ja heidän vanhempansa olivat tietenkin
kuolleet jo monta vuotta sitten.»
»Eikä läheisiä ystäviä myöskään?»
»Ei ketään sellaisia, joita voisi sanoa läheisiksi. Neiti Francesilla
oli muutamia koulutovereita, mutta hän oli aina vähän noin — vähän
itseensä sulkeutunut.»
»Niin.» Nyökkäsin taas. »Kertokaa nyt», jatkoin sitten, »niin
juurtajaksain kuin voitte, mitä on tapahtunut viimeisten kolmen viikon
kuluessa».
»Hm, niin», aloitti hän pitkäveteisesti, »isänsä kuoleman jälkeen
hän oli aluksi aivan poissa suunniltaan — harhaili ympäri taloa kuin
levoton sielu, istui illat kirjastossa, jossa heidän oli tapana istua,
ja söi tuskin mitään. Sitten herra Royce alkoi käydä talossa, ja
silloin tuli vähän parempaa, ja me toivoimme hänen palautuvan pian
entiselleen. Mutta sen sijaan näyttikin hänen laitansa muuttuvan
vielä huonommaksi, ja hän lähetti meidät kaikki maalle laittamaan
kuntoon Belairia. Tein kuten oli käsketty ja sähkötin hänelle, kun
kaikki oli valmista. Hän vastasi, että hän tulisi muutamien päivien
perästä. Kymmenen päivää sitten tulivat ne palvelijat, jotka olivat
jätetyt kaupunkiin, ja me odotimme emäntäämme joka päivä, mutta häntä
ei kuulunut. Lähetin hänelle taas sähkeen, mutta hän ei vastannut
mitään, ja lopuksi tulin niin rauhattomaksi, etten tiennyt muuta neuvoa
kuin lähteä takaisin kaupunkiin katsomaan, miten asian laita oli.
Tulin tänne varhain aamulla ja menin suoraan kotiin. Thomas, toinen
käskyläinen, oli jätetty vartioimaan taloa, ja hän sanoi, että neiti
Frances ja hänen kamarineitinsä olivat lähteneet Belairiin samana
päivänä kuin palvelijat. Siinä on kaikki, mitä minä tiedän.»
»Hän on siis ollut poissa kymmenen päivää?» kysyin.
»Niin, kymmenen päivää.»
Kymmenen päivää! Mitä kaikkea saattoikaan olla tapahtunut tänä aikana!
Tohtori Jenkinsonin arvelu mielenhäiriöstä johtui heti mieleeni, ja
olin nyt enemmän kuin koskaan ennen taipuvainen uskomaan sellaisen
mahdollisuutta. Miten muuten voitiin tämä pako selittää? Roycen
katseesta voin nähdä, että hänen päässään oli kaikki ajatustoimi
pysähtynyt.
»Hyvä», sanoin vihdoin paremman puutteessa; »tulemme teidän mukananne
kotiin puhumaan tuon käskyläisen kanssa. Ehkä hän voi antaa meille
lisätietoja.»
Mutta hänellä ei ollut paljon kerrottavaa. Kymmenen päivää sitten
olivat vaunut pysähtyneet portin eteen, ja neiti Holladay ja
hänen kamarineitinsä olivat nousseet niihin ja ajaneet tiehensä.
Vaunut olivat otetut, luuli hän, jostakin lähistössä olevasta
ajuritoimistosta, sillä talon ajuri oli lähetetty pois samalla
kertaa kuin muut palvelijat. He olivat ajaneet puistokatua pitkin
Viidennelleneljättä kadulle, josta, hän arveli, he olivat kai menneet
Long Islandin asemalle.
Kuljimme läpi talon, siellä oli kaikki hyvässä järjestyksessä. Neiti
Holladayn huoneet olivat siinä kunnossa, johon hän aivan luonnollisesti
olisi ne jättänyt. Myöskin hänen isänsä huoneet olivat selvästi aivan
koskemattomat.
»Tässä on jotakin», sanoin, »mikä voisi olla meille avuksi». Ja otin
huostaani valokuvan uuninreunustalta. »Teillä ei kai ole mitään sitä
vastaan, että otan tämän?»
Royce otti sen vapisevin käsin ja katseli sitä hetkisen — noita mustia
silmiä, totista suuta — sitten hän antoi sen minulle takaisin.
»Ei», sanoi hän, »ei, jos se todellakin voi olla joksikin hyödyksi.
Meidän on käytettävä kaikkia käsillämme olevia apukeinoja. Ainoastaan
jos...»
»En käytä sitä, jollei se ole ehdottomasti välttämätöntä», vakuutin
hänelle, »ja kun ei enää ole mitään tekemistä, hävitän sen.»
»Tehkää kuten tahdotte», sanoi hän, ja niin pistin valokuvan taskuuni.
Mitään muuta ei täällä voinut keksiä, ja lähdimme matkaamme
vakuutettuamme molemmille palvelijoille, että he eivät saisi puhua
sanaakaan emäntänsä katoamisesta.
Ensimmäinen tehtävä oli nyt tietysti ottaa selvä ajurista, joka
oli kyydinnyt neiti Holladayta ja hänen kamarineitiänsä näiden
lähdettyä talosta; ja tässä tarkoituksessa kävimme läpi kaikki
läheisyydessä olevat vuokra-ajuritoimistot, mutta hän ei ollut
mistään näistä tilannut vaunuja. Oliko hän tilannut ne itse jostakin
vuokra-ajuritoimistosta, etäisemmässä kaupunginosassa salatakseen
aikeensa, tai oliko ne tilannut hänelle hänen kamarineitinsä, ja
oliko hän todellakin inhottavan petoksen uhri? Tein Roycelle tämän
kysymyksen, mutta hän ei näyttänyt ensinkään olevan sellaisessa
tilassa, että olisi voinut tehdä mitään johtopäätöstä. Omasta
puolestani olin varma, että hän oli lähtenyt pois omasta vapaasta
tahdostaan ja että hän täydellä tarkoituksella oli tehnyt itsensä
näkymättömäksi. Mutta minkä vuoksi? Niin, sitä ei ollut helppo sanoa.
Ajoimme takaisin konttoriin ja tapasimme Grahamin siellä. Kerroin
hänelle tutkimustemme tuloksista ja esitin niin hänelle kuin
Roycellekin kysymyksen, joka oli heti ratkaistava.
»Parhaassakin tapauksessa tämä on hyvin kärsivällisyyttä vaativa
asia», huomautin. »Neiti Holladay on selvästi suurella huolella tehnyt
suunnitelmansa estääkseen meitä seuraamasta jälkiänsä. Tulee ehkä
vaikeaksi todistaa, että hän ei ole lähtenyt aivan vapaaehtoisesti.
Hänellä on luonnollisesti täysi oikeus lähteä mihin haluttaa, kysymättä
neuvoa meiltä. Onko meillä oikeus hakea häntä vastoin hänen selvää
tahtoansa?»
Hetkeen ei Graham vastannut, vaan istui ja naputti sormillansa
kirjoituspöytäänsä, syvä miettivä ryppy silmäkulmissaan. Sitten hän
nyökäytti päätään painokkaasti.
»Velvollisuutemme on ottaa hänestä selko», sanoi hän. »Minusta on
aivan selvää, että kukaan tyttö, jolla on täysi ymmärrys, ei menettele
sillä tavoin kuin hän on tehnyt. Hänellä ei ole mitään syytä pettää
meitä — karkaamalla. Emme olisi millään tavoin sekaantuneet hänen
puuhiinsa ja toimiinsa. Jenkinson oli oikeassa, hänen täytyy sairastaa
mielenhäiriötä. Meidän on pidettävä huoli siitä, että hän saa sopivaa
lääkärinhoitoa.»
»Ehkä se ei ole mielenhäiriötä», arvelin, »niin paljon kuin uuden
kamarineidin sopimatonta vaikutusta».
»Siinä tapauksessa velvollisuutemme on vapauttaa hänet takaisin
entiseen harkintaansa.»
»Vaikkako loukkaisimme häntä?»
»Vaikka, sen emme saa antaa estää itseämme. Sitäpaitsi hän ei tule
loukatuksi, kun taas tulee tuntoihinsa. Kysymys on siitä, miten
pääsemme nopeimmin hänen jäljilleen.»
»Poliisi saisi kai sen aikaan nopeammin», sanoin, »mutta koska hän ei
voi olla minkäänlaisessa suoranaisessa vaarassa, niin minua epäilyttää
vähän, olisiko viisasta kääntyä poliisin puoleen. Neiti Holladay
suuttuisi syystä, jos yleisön huomio käännettäisiin taaskin häneen.»
»Mutta», väitti Graham, »kuinka voimme sitten saada hänestä tietoa,
jollemme käänny poliisin puoleen? Luonnollisesti tunnustan olevan
vähemmän toivottavaa, että hänet tehdään vieläkin suuremman julkisuuden
esineeksi kuin jo on tapahtunut, mutta onko mitään muuta keinoa?»
Heitin silmäyksen Royceen ja näin hänen vaipuneen välinpitämättömyyteen.
»Jos saisin muutamien päivien vapauden konttorista», aloitin epäröiden,
»niin voisin ehkä löytää jonkun jäljen hänestä. Jos en onnistu, niin
voimmehan sitten kääntyä viranomaisten puoleen.»
Roycen katse kirkastui hetkiseksi.
»Se on parasta», sanoi hän. »Antakaa Lesterin tiedustella!»
»Kuten tahdotte», myönsi Graham. »Suostun siihen. Kaikki kulut
suoritetaan tietysti konttorista.»
»Kiitos!» Nousin ylös pamppailevin sydämin, sillä seikkailu houkutteli
minua kovasti. »Siinä tapauksessa aloitan heti. Mutta yhtä apua
tekisi mieleni. Voisitteko antaa käytettäväkseni kolme taikka neljä
konttoriapulaista lähettääkseni heidät eri vuokra-ajuritoimistoihin
kaupungissa? On luullakseni parasta käyttää omaa väkeämme siihen.»
»Kernaasti», vastasi päällikköni heti. »Huudan heidät sisään, niin
voimme antaa heille ohjeet nyt samalla.»
Neljä konttoristia huudettiin siis sisään, ja jokainen heistä sai
osakseen yhden kaupunginosan. Ohjeiden mukaan oli heidän tutkittava,
mistä vuokra-ajuritoimistosta neiti Holladay oli tilannut vaunut
torstai-aamuna huhtikuun kolmantena päivänä. Heidän oli annettava tieto
työnsä tuloksista konttoriin joka päivä päivällä ja illalla, siksi kun
haeskelu oli loppuun suoritettu. He läksivät heti matkaansa, nousin
juuri seisomaan seuratakseni heitä, kun nuoremman päällikköni kasvojen
ilme herätti huomiotani.
»Herra Graham, herra Royce on sairas!» huudahdin. »Katsokaa häntä!»
Hän istui raskaasti eteenpäin kumarassa, kalpein ja veltoin
kasvonpiirtein, tuijottavin silmin sormet nyppien tuolin kädennojaa.
Juoksimme hänen luokseen ja veimme hänet sohvalle. Minä haudoin hänen
käsiänsä ja kasvojansa kylmällä vedellä, Grahamin lähettäessä lääkäriä
noutamaan. Tohtori tuli pian ja näki heti kuinka asian laita oli.
»Häiriytynyt hermosto!» sanoi hän lyhyesti. »Te lakimiehet turmelette
itsenne kokonaan liialla työllä! On ihan ihme, ettette menetä henkeänne
kaikkityyni! Tässä tarvitaan huolellista hoitoa, muutoin sairaus
päättyy aivokuumeeseen.»
Sitten hän antoi sairaalle jotakin kiihoittavaa ainetta, jonka tämä
nautti vastustamatta. Muutamien minuuttien kuluttua hän näytti
paremmalta ja alkoi puhua katkonaisesti itsekseen. Saimme hänet
tohtorin vaunuun ja veimme kiireesti hänen asuntoonsa, jossa hän heti
meni vuoteeseen.
»Luullakseni kohtaus menee ohi», huomautti tohtori katseltuaan häntä
hetken aikaa. »Hankin pari sairaanhoitajatarta ja teemme kaiken mitä
voidaan tehdä. Onko hänellä ketään sukulaisia täällä New Yorkissa?»
»Ei, he ovat kaikki Ohiossa. Ehkä olisi parasta ilmoittaa heille?»
»Sitä en luule, jollei hän tule pahemmaksi! Hän näyttää olevan
lujaluontoinen. Arvelen hänellä olleen jotakin surua?»
»Niin», sanoin. »Hän on ollut hyvin levoton erään juttunsa vuoksi.»
»Varmaankin», myönsi hän nyökäyttäen. »Jos ihmisillä olisi tarpeeksi
ymmärrystä olla harmittelematta, niin meillä lääkäreillä olisi paljon
vähemmän tekemistä.»
»Haluaisin mielelläni kutsua myöskin tohtori Jenkinsonin», sanoin. »Hän
tuntee herra Roycen ja voi ehkä olla hyödyksi.»
»Kernaasti; neuvottelen ilolla tohtori Jenkinsonin kanssa.»
Viimeksimainittu kutsuttiin, ja hän vahvisti taudin laadun. Hän
ymmärsi tietysti syyn, miksi Royce oli sortunut, ja kun neuvottelu oli
päättynyt ja hänen virkaveljensä poistunut, puhutteli hän minua.
»Herra Lester», sanoi hän, »neuvon teitä menemään kotiinne lepäämään.
Tekin näytätte väsyneeltä ja liian vaivautuneelta. Työnne on liian
kuluttavaa. Olkaa nyt enää ajattelematta tätä asiaa, muuten teidän käy
samalla tavoin kuin Roycen. Hän on kai saanut lisää huonoja uutisia?»
Kerroin hänelle neiti Holladayn katoamisesta. Hän mietti hetkisen
vakavana.
»Se vahvistaa minun luuloani, että hän on mielenhäiriössä», sanoi
hän. »Äkillinen vastenmielisyys sukulaisia ja ystäviä kohtaan on yksi
tavallisimpia taudin oireita. Luonnollisesti on hänestä otettava selko?»
»Aion tehdä sen», vakuutin hänelle ehkä vähän suuremmalla
itseluottamuksella kuin mitä itsekään tunsin.
»Hyvä, muistakaa kääntyä puoleeni, jos voin auttaa teitä. Mutta ennen
kaikkea menkää kotiinne ja nukkukaa kymmenen tuntia — kaksitoistakin,
jos voitte. Ja muistakaa, ei mitään työtä sitä ennen — ei mitään
mietiskelemistä. Silloin olette entistä ripeämpi huomenna.»
Huomasin, että hänen neuvonsa oli viisas, mutta yksi tehtävä minun
oli kuitenkin suoritettava ensin. Otin ajurin ja ajoin lähimmälle
lennätin-asemalle. Sieltä sähkötin Brooksille, Holladayn ajurille ja
pyysin häntä tulemaan New Yorkiin ensimmäisellä junalla ja käymään
luonani konttorissa. Kun tämä oli tehty, annoin ajurille osoitteeni ja
nojauduin takaisin vaunun nurkkaan.
Ei mitään mietiskelyä, oli Jenkinson sanonut: mutta vaikeata oli joka
tapauksessa pitää ajatuksia hiljaa. Missä oli Frances Holladay? Minkä
vuoksi hän oli paennut? Oliko hän todellakin mielenhäiriössä? Oliko
salaisuus ollut liian raskas hänen kannettavakseen? Taikka oliko hän
vain joutunut sen rikollisen naisen vaikutusvallan alaiseksi? Mutta
jos hän oli mielenhäiriössä, niin mitä meidän olisi silloin tehtävä
hänelle, kun olemme hänet löytäneet? Ja jos hän ei ollut mielipuoli,
niin mikä laillinen oikeus meillä oli sekaantua hänen asioihinsa? Nämä
ja sadat muut kysymykset ajelehtivat päässäni, kunnes kaikki meni
sekasotkuksi ja istuin neuvotonna, välinpitämätönnä.
»Olemme perillä», sanoi ajuri hypäten alas istuimeltaan temmaten oven
auki.
Maksoin hänelle ja menin kuin puolihorroksissa alempia portaita ylös.
Seisoessani ja hapuillessani avaintani, avasi joku oven sisäpuolelta.
»Ei, kas vain, herra Lester!» kuulin Martignyn äänen sanovan. »Mutta
mitä nyt? Ettehän toivoakseni liene sairas?»
»En», mutisin, »ainoastaan läpiväsynyt».
Ja menin kuin unissakävijä portaita ylös.
»Sallikaa minun auttaa teitä», sanoi hän; ja samalla hän otti minua
käsivarresta ja saattoi minut ylös, avasi oveni ja sytytti kaasun.
»Kiitos», sanoin vaipuen tuolille.
Hän asettui äänetönnä eteeni, ja niin väsynyt kuin olinkin, huomasin,
että hänen silmänsä viipyivät minussa läpitunkevin katsein.
»Olemme saaneet kuulla jotakin neiti Holladaysta tänään», huomautin
väkinäisesti vastaten hänen silmäinsä äänettömään kysymykseen.
Hän ei vastannut hetkeen, mutta minä olin sulkenut silmäni ja olin
liian väsynyt avatakseni niitä taas katsoakseni häneen.
»Ah», sanoi hän matalasti. »Ja hän voi hyvin?»
»Hän on kadonnut.»
»Tarkoitatte —»
»Tarkoitan, että hän on karannut», sanoin heräten samalla vähän.
»Ja hän on ilmoittanut teille —»
»Ei, ei; me olemme juuri saaneet sen selville. Hän on ollut poissa
kymmenen päivää.»
»Ja nyt aiotte ryhtyä etsimään häntä?» kysyi hän huolimattomasti tauon
jälkeen.
»Niin, minä alan aikaisin huomisaamuna.»
Taas seurasi hetken vaitiolo.
»Ah!» sanoi hän omituisella painolla. »Ah!»
Sitten hän nousi ja meni. Ja minä heittäydyin huolimattomasti sänkyyni.