Haudan toiselta puolen.
Lumihiutaleet putoavat niin keveästi, niin hiljaa, niin valkoisina
Uudelle Kungsholman sillalle, jota pitkin Falk ja Sellén illalla
kävelevät Tulimyllyn ja Serafimer-sairaalan sivu noutaakseen Borgin
Punaiseen Huoneeseen.
-- Ihmeellistä, kuinka ensi lumi tekee, en tahdo sanoa juhlallisen,
vaikutuksen, virkkoi Sellén. Likainen maa tulee...
-- Oletko sentimenttalinen? keskeytti Falk pisteliäästi.
-- En, puhuin vain maisemamaalarina.
He vaelsivat ääneti lumen halki, joka narisi heidän jalkainsa alla.
-- Tämä Kungsholma sairaaloineen on aina tuntunut minusta vähän
kammottavalta, huomautti Falk.
-- Oletko sentimenttaalinen? sanoi Sellen pisteliäästi.
-- En, en ole, mutta tämä kaupunginosa tekee aina vaikutuksen minuun.
-- Loruja! Ei se mitään vaikutusta tee; sinä erehdyt! Nyt olemme
perillä ja Borgilla on valoa. Onkohan hänellä mitään hauskoja ruumiita
tänä iltana?
He seisoivat nyt Laitoksen portilla; suuri rakennus tuijotti heihin
monilla pimeillä ikkunoillaan ikäänkuin kysyen, ketä he hakevat tänä
myöhäisenä tuntina; he kahlasivat pitkin käytävää pyörylän ohi ja
menivät pikkurakennukseen oikealle. Salin toisessa päässä istui Borg
yksinään lamppunsa ääressä tutkistellen erästä palasiksi leikellyn
ruunun-työmiehen osaa, jonka oli julmalla tavalla repinyt.
-- Hyvää iltaa, pojat! sanoi Borg ja pani pois veitsen. Haluatteko
tavata tuttavan?
Hän ei odottanut vastausta, joka jäikin tulematta, vaan sytytti lyhdyn,
otti päällystakkinsa ja avainkimpun.
-- En luullut meillä täällä olevan tuttavia, sanoi Sellén, joka tahtoi
kohottaa lannistunutta mielialaa.
-- Tulkaa! sanoi Borg.
He menivät pihan poikki suureen rakennukseen; portti kitisi ja
sulkeutui heidän jälkeensä, ja kynttilän pätkä, joka oli jäänyt
jäljelle viime kortinpeluusta, heitti punaista, heikkoa valoaan
valkoisille seinille. Molemmat vieraat kokivat lukea Borgin kasvoista,
olisiko mahdollisesti kysymys jostain pilasta, mutta niistä ei näkynyt
mitään.
Nyt läksivät he vasemmalle käytävää myöten, joka kaikui heidän
askelistaan, aivan kuin joku olisi kulkenut heidän perästään. Falk
koetti päästä heti Borgin jälkeen ja saada Sellénin taakseen.
-- Tuossa! sanoi Borg pysähtyen keskelle käytävää.
Kukaan ei nähnyt muuta kuin seiniä. Mutta kuului ikäänkuin heikon
sateen ääni, ja kummallinen haju kuin kosteasta kesantopellosta tahi
kuin lokakuisesta havumetsästä lehahti heitä vastaan.
-- Oikealle, sanoi Borg.
Oikea seinä oli lasista ja sen läpi näkyi kolme valkoista ruumista
makaavaan selällään.
Borg haki avaimen, avasi lasioven ja meni sisälle.
-- Tässä! sanoi hän pysähtyen toisen ruumiin ääreen.
Siinä oli Olle! Hän makasi käsivarret ristissä rinnan päällä, kuin
nukkuisi hän päivällisunta; huulet olivat vetäytyneet ylöspäin, niin
että hän näytti hymyilevän; muuten oli hän säilynyt hyvin.
-- Hukkunut? kysyi Sellén, joka ensiksi toipui.
-- Hukkunut! -- Tunteeko kumpikaan teistä hänen vaatteitaan?
Seinällä riippui kolme raihnaista vaatekertaa, joista Sellén heti
erotti oikean, sinisen nutun ja parin mustia housuja, polvet valkoiset.
-- Oletko varma? sanoi Falk.
-- Tunnen kai oman takkini -- jonka olen lainannut Falkilta!
Nutun povitaskusta veti Sellén esiin suuren lompakon, joka oli hyvin
paksu ja limainen ja josta riippui viheriäisiä leviä, joiden nimeksi
Borg mainitsi enteromorpha. Hän avasi sen lyhdyn valossa tarkastaen
sen sisältöä -- muutamia langenneita panttilappuja ja tukku täyteen
kirjotettuja papereita, joiden päällyslehdessä oli: "Sille, joka tahtoo
lukea".
-- Oletteko nyt töllistelleet tarpeeksenne? sanoi Borg. -- Silloin
menemme Piperin muuriin!
Kolme surevaa (ystävää oli sana, jota ainoastaan Lundell ja Levin
käyttivät rahoja tarvitessaan) perustautui Piperin muurissa Punaisen
Huoneen valiokunnaksi. Leimuavan lieden ja väkevien aineiden ääressä
alkoi Borg lukea jälkeenjääneitä papereita, mutta hänen täytyi tämän
tästä käyttää avukseen Falkin "autografi"-taitoa, sillä vesi oli
hajottanut musteen, jotta näytti kuin kirjottaja olisi itkenyt, kuten
Sellén leikillisesti huomautti.
-- Hiljaa siellä! sanoi Borg ja joi totinsa yhdellä irvistyksellä, niin
että poskihampaat näkyivät. Nyt minä alotan ja pyydän, ettei keskeytetä.
_"Sille, joka tahtoo lukea."_
Se, että nyt lopetan itseni, on minun oikeuteni, varsinkin kun minä sen
kautta en sekaannu kenenkään muun ihmisen oikeuksiin, vaan pikemmin
onnellistutan, kuten sanotaan, ainakin yhden; yksi toimi ja 400
kuutiojalkaa ilmaa päivässä tulevat vapaiksi.
Minä en tee tätä tekoa epätoivosta, sillä ajatteleva ihminen ei ole
koskaan epätoivoinen, vaan jotensakin levollisella mielellä; että
tällainen askel tuottaa mielenliikutusta, sen ymmärtää kai jokainen;
viivyttää tätä työtä, peläten sitä, mitä perästäpäin seuraa, sen tekee
ainoastaan maan orja, joka etsii tätä veruketta saadakseen jäädä sinne,
jossa hänellä varmaankaan ei ole ollut paha olla. Tunnen vapautusta
ajatellessani, että saan jättää tämän olemassaolon; sillä pahempaa en
voi saada, mutta kyllä parempaa. -- Ellen saa sitä ollenkaan -- silloin
on kuolema oleva autuus jo niin suuri kuin saada raskaan ruumiillisen
työn jälkeen nukahtaa hyvin laitettuun vuoteeseen; se, joka on pannut
merkille, kuinka ruumis silloin ikäänkuin irtautuu kaikista nivelistään
ja sielu vähitellen hiipii pois, se ei pelkää kuolemaa.
Miksi ihmiset pitävät niin suurta melua kuolemasta, niin siksi, että
he ovat kaivautuneet liian syvälle tähän maahan, että irtinykäseminen
siitä tuntuu tuskalliselta. Minä olen aikoja sitten heittänyt
kaikki, minua eivät pidätä mitkään perhesiteet, eivät taloudelliset,
valtio-oikeudelliset eivätkä juriidiset, ja minä lähden täältä siitä
yksinkertaisesta syystä, että olen kadottanut elämisen halun. En tällä
tahdo kehottaa toisia, joiden on hyvä olla, tekemään niinkuin minä;
heiltähän puuttuu itse syy eivätkä he siis voi tuomita minun tekoani;
onko se raukkamainen vai ei, sitä en ole viitsinyt miettiä, sillä se
on yhdentekevää; sitäpaitsi on tämä seikka mitä alkeellisinta laatua.
En ole koskaan pyytänyt päästä tänne ja siksi on minulla oikeus lähteä
milloin itse suvaitsen.
Miksi minä lähden? Siihen on syitä useampia ja syvällisempiä kuin
minulla nyt on aikaa ja taitoa kertoa. Siksi puhun nyt lähimmistä ja
niistä, joilla on erikoisempi merkitys minulle ja teolleni.
Lapsuudessani ja nuoruudessani olin ruumiillisen työn tekijä; te,
jotka ette tiedä, mitä merkitsee tehdä työtä auringon noususta sen
laskuun, vaipuakseen sitten eläimelliseen horrostilaan, te ette ole
tulleet osallisiksi syntiinlankeemuksen kirouksesta -- sillä on kirous
tuntea, kuinka sielu seisahtuu kasvussaan ruumiin kaivautuessa multaan.
Kulje auraa vetävän härän jäljessä ja katsele harmaata maaturvetta
päivät päästään ja sinä unohdat lopulta katsoa taivaalle; seiso lapio
kädessä kaivamassa ojaa polttavassa auringonpaahteessa, ja sinä
olet tunteva, kuinka vajoat vesiperäiseen maahan ja kuinka kaivat
sielullesi hautaa. Tätä ette te tiedä, jotka huvittelette kaiket päivät
ja työskentelette joutoajallanne aamiaisen ja päivällisen välillä,
levähyttääksenne sitten sielujanne kesällä, kun maa on viheriä --
jolloin Te nautitte luonnosta niinkuin jalostavasta ja ylentävästä
näytelmästä. Maatyömiehelle ei luontoa sellaisenaan ole olemassa;
pelto on ruokaa, metsä on halkoja, järvi pesuastia, niitty juustoa ja
maitoa -- kaikki on maata ilman sielua! Nähdessäni, että toinen puoli
ihmisistä sai työskennellä sielullaan ja toinen ruumiillaan, luulin
ensin, että maailmassa on kaksi suunnitelmaa kahdenlaisia ihmisiä
varten; mutta sitten kielsi järki tämän. Silloin teki sieluni kapinan
ja minäkin päätin päästä syntiinlankeemuksen kirouksesta -- ja rupesin
taiteilijaksi.
Nyt minä voin eritellä tuon paljon puhutun taiteilijavietin, koska itse
olen ollut sen vallassa. Se lepää perimmältään laajalla vapaudenhalun
pohjalla, pyrkien vapautumaan hyödyllisestä työstä; siksipä onkin
eräs saksalainen filosofi määritellyt kauneuden = hyödytön; sillä jos
taideteos tahtoo olla hyödyllinen, ilmaista tarkotusta eli tendenssiä,
on se ruma; vielä perustuu vietti ylpeyteen; ihminen tahtoo taiteessa
leikkiä Jumalaa, ei niin, että hän voisi luoda jotain uutta (sitä hän
ei voi!), vaan tehdä uudestaan, parantaa, järjestää. Hän ei alota
ihailemalla esikuvia, s.o. luontoa, vaan hän alottaa arvostelemalla.
Kaikki näyttää niin puutteelliselta, ja tahdotaan tehdä parempaa. Tämä
ylpeys, joka kannustaa, ja tämä vapaus syntiinlankeemuksen kirouksesta,
työstä, vaikuttaa, että taiteilija tuntee olevansa yläpuolella toisten
ihmisten, niinkuin hän tavallaan onkin, mutta hänellä on myöskin tarvis
saada alituisesti muistutusta siitä, sillä muuten pääsee hän helposti
selville itsestään -- s.o. hän huomaa, miten mitätöntä hänen toimensa
on ja miten epäoikeutettua pako siitä, mikä on hyödyllistä. Tämä
alituinen tarve saada tunnustusta hyödyttömästä työstään tekee hänet
turhamaiseksi, levottomaksi ja usein syvästi onnettomaksi, jos hän taas
pääsee selville itsestään, lakkaa usein hänen tuotantokykynsä ja hän
tuhoutuu, sillä ikeeseen, kun kerran on maistanut vapautta, voi palata
ainoastaan se, joka on uskonnollinen.
Erottaa nerot ja kyvyt toisistaan, asettaa nero uudeksi ominaisuudeksi,
on tuhmaa, sillä silloin täytyy myöskin uskoa erikoiseen ilmestykseen.
Suurin taiteilija on saanut vissejä taipumuksia teknilliseen
kätevyyteen; harjotuksen puutteessa ne kuolevat; siksi joku onkin
sanonut, että nero on ahkeruutta; voihan sitä niinkin sanoa, kuten
paljon muutakin, josta yksi neljäs-osa on totta; jos siihen vielä tulee
lisäksi sivistys (joka on harvinaista, koska tietäminen pian ilmaisee
harhan, jonka tähden sivistynyt harvoin antautuu taiteen palvelukseen)
ja hyvä ymmärrys, niin syntyy nero kokonaisen suotuisain asianhaarojen
sarjan tuotteena.
Minä kadotin pian uskoni tuohon taipumuksessani (kutsumuksessani,
Jumala paratkoon!) olevaan korkeampaan, sillä minun taiteeni ei voinut
tuoda ilmi ainoatakaan aatetta, se osasi korkeintaan kuvata ruumiin
siinä tilaisuudessa, joka tavallisesti ilmottaa sen mielenliikutuksen,
joka seuraa sitä ajatusta -- siis ilmaista jotakin vasta kolmannessa
kädessä. Se on kuin kenttälennätin -- merkityksetön kaikille muille
paitsi niille, jotka tuntevat annetun merkin tarkotuksen. Minä näen
vain punaisen lipun, mutta sotamies näkee käskyn: Eteenpäin! Sitäpaitsi
huomasi jo Plato, joka oli hyväpäinen ja sen lisäksi idealisti,
taiteen mitättömyyden, koska se vain oli näön (= todellisuuden) näkyä,
jonka tähden hän karkottikin taiteilijan ihannevaltiostaan. Se oli
todentekoa, se!
Kuitenkin yritin minä palata takaisin orjuuteen, mutta se oli
mahdotonta! Koetin pitää sitä pyhimpänä velvollisuutenani, koetin
alistua -- mutta se ei onnistunut. Sieluni vahingoittui ja minä
olin tulemaisillani naudaksi; joskus minusta tuntui, että työn
paljous oli suorastaan syntiä, mikäli se vastusti tuota korkeampaa
päämäärää, sielun kehittämistä; silloin vetelehdin minä ja karkasin
päiväksi luonnon helmaan, jossa elin mietiskelyissä, jotka tekivät
minut sanomattoman onnellisiksi -- mutta tämä onni tuntui minusta
itsekkäältä nautinnolta, kuitenkin yhtä suurelta, jopa suuremmaltakin
kuin se, jota taiteellisessa työssäni tunsin, ja silloin tuli omatunto,
velvollisuudentunto, päälleni kuin raivotar ja minä pakenin jälleen
ikeeni alle, joka silloin tuntui suloiselta -- päiväkauden!
Vapauttaakseni itseni tästä sietämättömästä olotilasta ja saadakseni
selvyyttä ja rauhaa, kuljen minä nyt kohti tuntemattomuutta. Te, jotka
saatte nähdä ruumiini -- näytänkö minä kuolemassani onnettomalta?
_Hajanaisia muistiinpanoja kävelyretkillä luonnon helmassa_.
Mainen suunnitelmahan on aatteen vapauttaminen aistillisuudesta, mutta
taidehan koettaa sisällyttää aatteen aistilliseen kuoreen, että se
tulisi näkyväiseksi. Siis...
* * * * *
Kaikki korjaa itsensä. Kun taiteileminen kävi liian vaikeaksi
Firenzessä, silloin tuli Savonarola -- voi sitä syvämielistä miestä! --
ja sanoi "roskaa!" = se ei ole mitään! Ja taiteilijat -- ja millaiset
taiteilijat! -- tekivät rovion taideteoksistaan. Voi, sitä Savonarolaa!
* * * * *
Mitä luullaan kuvanraastajain Konstantinopelissa tahtoneen? Mitä
tahtoivat anabaptistit ja kuvanraastajat Alankomaissa? Sitä en uskalla
sanoa, sillä silloin minusta piirretään kuva lauvantaina -- tahi
kenties jo perjantaina!
* * * * *
Aikamme suuri aate: työnjako johtaa suvun edistymiseen ja yksilön
kuolemaan! Mitä siis on suku? Se on kokonaisuuskäsite, aate, sanovat
filosofit, ja yksilöt uskovat sen ja kuolevat aatteen puolesta!
* * * * *
Kummallista, että ruhtinaat aina tahtovat sitä, mitä kansa ei tahdo.
Eikö sellainen epäkohta olisi autettavissa hyvin yksinkertaisella ja
helppotajuisella tavalla?
* * * * *
Lukiessani kypsyneemmällä iällä uudelleen koulukirjojani ei minua
ihmetytä, että me ihmiset olemme sellaisia nautoja! Minä luin tässä
eräänä päivänä Lutheruksen katkismusta ja silloin tein minä myöskin:
_Muutamia muistutuksia katkismukseen ja Ehdotuksen uudeksi_.
Ei ole jätettävä komitealle, ja kuten alempana sanotaan, niin paljon
kuin olen kirjottanut.
_Ensimmäinen käsky_. Kumoaa uskon yhteen Jumalaan, sillä se edellyttää
toisten jumalien olemassaolon, minkä kristinuskokin tunnustaa.
Muist. Yksijumaluus, jota niin juhlitaan, on vaikuttanut ihmisiin
huonosti, sillä se on riistänyt heiltä kunnioituksen ja rakkauden
yhteen ainoaan ja todelliseen, sen kautta että pahan selitys on jäänyt
pois.
_Toinen ja kolmas käsky_ sisältävät suoranaisia herjauksia, kirjailija
kun on pannut Herramme suuhun sellaisia pikkumaisia ja tuhmia
määräyksiä, jotka ovat loukkaus tämän kaikkiviisautta kohtaan ja jotka
olisivat saattaneet kirjailijan syytteeseen, jos tämä olisi meidän
päivinämme elänyt.
_Neljännen käskyn_ tulisi kuulua seuraavasti: Elä anna synnynnäisen
kunnioituksentunteesi vanhempiasi kohtaan saattaa itseäsi ihailemaan
myöskin heidän vikojaan, eikä sinun tarvitse kunnioittaa heitä enemmän
kuin he ansaitsevat. Sinä et millään ehdolla ole missään kiitollisuuden
velassa vanhemmillesi, sillä he eivät tehneet sinulle mitään palvelusta
hankkiessaan sinut maailmaan; ruokkimaan ja vaatettamaan sinua vaatii
heitä sekä heidän itsekkäisyytensä että porvarillinen laki. Ne
vanhemmat, jotka pyytävät (on niitäkin, jotka vaativat) kiitollisuutta
lapsiltaan, ovat kuin koronkiskurit: antavat mielellään kapitaalin
joutua vaaran alaiseksi, kunhan vain saavat nostaa korot.
Muist. 1. Miksi vanhemmat (varsinkin isät) useammin vihaavat kuin
rakastavat lapsiaan johtuu siitä, että lapset pienentävät heidän
taloudellista hyvinvointiaan. On vanhempia, jotka kohtelivat lapsiaan
kuin osakkeita, joista ehtimiseen vaativat osinkoa.
Muist. 2. Tämä käsky on laskenut perustuksen kaikista hallitusmuodoista
kauheimmalle, perhehirmuvallalle, jonka suhteen tuskin mikään
vallankumous voi auttaa. Ihmiskunnalla olisi enemmän kunniaa
lastensuojelusyhdistyksistä kuin eläinsuojelusyhdistyksistä. (Jatk.)
Ruotsi on siirtomaa, jolla on ollut kukoistuskautensa,
suurvalta-aikansa, ja näyttää nyt lepäävän kuten Kreikanmaa, Italia ja
Espanja iankaikkista unta.
Se hirvittävä taantumus, joka on tullut vuoden 1865, toiveitten
kuolinvuoden, jälkeen, on vaikuttanut siveellisesti turmelevasti
uuteen, kasvaneeseen polveen. Suurempaa välinpitämättömyyttä yleisten
asiain suhteen, suurempaa itsekkyyttä, suurempaa uskottomuutta ei ole
historiassa nähty pitkään aikaan. Maailmalla käy myrsky ja kansat
karjuvat vihaa sortoa vastaan, mutta tässä maassa vain vietetään
riemujuhlia.
Herännäisyys on ainoa sielunelämän ilmaus nukkuvassa kansassa;
tyytymättömyys on siinä heittäytynyt uskonnollisen alistuvaisuuden
syliin, jottei se joutuisi epätoivoon tahi kykenemättömään raivoon!
Heränneet ja pessimistit lähtevät samasta periaatteesta: olemassaolon
kurjuudesta ja tähtäävät samaan päämäärään: kuolla pois maailmasta,
elää Jumalan kanssa.
Olla vanhoillinen keinotteluhalusta on suurin synti, minkä ihminen
voi tehdä. Se on kolmen killingin murhayritys maailman suunnitelmaa
vastaan, sillä vanhoillinen koettaa estää kehitystä; hän panee selkänsä
pyörivää maata vasten sanoen: seiso paikallasi! Sillä on ainoastaan
yksi puolustus: tuhmuus; huonot raha-asiat eivät ole mikään puolustus,
mutta kylläkin syy!
* * * * *
Eiköhän Norjasta tule meille vielä uusi rätti vanhaan vaatteeseen!
* * * * *
Stjernhjelm, joka nyt oli tuhma mies, kirjotti jo 1600-luvulla
Ruotsista näin:
Joko on maamme siirtynyt, vaihtunut ja muuttunut tahi svealaiset, kuten
ennen, vaeltaneet pakkasestaan göötien kera pois; sijaansa he ovat
jättäneet ulkomaalaista väkeä -- raukkoja viisaudeltaan ja älyltään,
mutta merkillisen kilttejä hupsuudessa. Jos se suku tahtoisi kerääntyä
yhteen paikkaan, niin tuskinpa siellä näkisi tuhannesta viittäkymmentä
entisen veroista...
* * * * *
-- No, mitä tästä sanotte? kysyi Borg lopetettuaan lukemisen ja
juotuaan hieman konjakkia.
-- Eipä niinkään hullua; hieman sukkelampaa se tietenkin olisi voinut
olla, sanoi Sellén.
-- No, mitä sanoo Falk?
-- Sehän on tuota tavallista parkua -- ei mitään muuta. Menemmekö nyt?
Borg katsoi häneen saadakseen selville, oliko se ivaa, mutta mitään
huolestuttavaa ei näkynyt.
-- Vai niin, sanoi Sellén, Olle on lähtenyt etsimään autuaallisempia
metsästysmaita; niin, hänen on kyllä hyvä olla, hänen; nyt on päässyt
päivällishuolistaan. Mitähän Napin kellarimestari mahtanee tästä sanoa;
hänellä oli kai Ollellekin pieni "lappu", joksi hän niitä sanoo! Niin!
Niin!
-- Miten sydämetöntä, miten raakaa! Hyi helvetti tuollaista nuorisoa!
puhkesi Falk sanomaan, viskasi pöydälle rahoja ja puki päällensä.
-- Oletko sentimenttaalinen? pilkkasi Sellén.
-- Olen! Hyvästi!
Ja hän meni.