Alttarilla.
Moran-kello X-köpingin kaupunginkellarissa jymisi seitsemää eräänä
lokakuun iltana, kun kaupungin vakinaisen teatterin näyttämöllinen
johtaja vääntäytyi ovesta sisälle. Hän näytti säteilevältä kuin
rupisammakko, joka on saanut hyvän aterian, näytti iloiselta, mutta
hänen kasvolihaksensa olivat siihen tottumattomia, niin että ne
heittivät ihon levottomiin kurttuihin ja rumensivat entistä enemmän
hänen hirvittävää muotoaan. Hän tervehti armollisesti pientä, kuivaa
kellarimestaria, joka seisoi tiskin sisäpuolella laskien vieraitaan.
-- Wie steht's? huusi johtaja -- hän oli nimittäin aikoja sitten
lakannut puhumasta, kuten muistamme.
-- Schön Dank! vastasi kellarimestari.
Koska herrojen saksankieli loppui tähän, niin jatkoivat he ruotsiksi.
-- No, mitä sanotte pojasta, Gustafista! Eikö hän ollut erinomainen Don
Diego! Hä? Minä osaan tehdä näyttelijöitä, minä.
-- No sen mä sanon! Se poika! Mutta on, kuten johtaja sanoi, helpompaa
tehdä kyky henkilöstä, joka ei ole tärvellyt itseään tuhmilla
kirjoilla...
-- Kirjat eivät kelpaa mihinkään! Sen minä parhaiten tiedän! Muuten!
Tietääkö kellarimestari, mitä kirjoissa on? Minä sen tiedän, minä!
Saattepa nyt nähdä, kun tuo nuori Rehnhjelm näyttelee Horatiota, kuinka
hän sen tekee. Siitä tulee kaunista! Lupasin hänelle osan, kun hän
sitä niin kärtti, mutta sanoin samalla, etten auta häntä, sillä en
tahdo olla vastuunalainen hänen epäonnistumisestaan. Sanoin hänelle
myöskin, että hän saa osan, näyttääkseni hänelle, kuinka vaikeata
sen on näytellä, jolle luonto ei ole antanut lahjoja. -- Oo! Minä
nujerran hänet, niin että hän ei enää moneen aikaan kurki osia. Sen
minä teen! Mutta eihän meidän siitä pitänyt puhua! Kuulkaas, onko
kellarimestarilla huoneita vapaana?
-- Molemmat pienetkö?
-- Niin juuri!
-- Aina johtajan käytettävänä!
-- Illallinen kahdelle hengelle, hieno! Kello kahdeksan! Kellarimestari
tarjoilee itse.
Hän ei huutanut tätä viimeistä sanoessaan, ja kellarimestari kumarsi
merkiksi, että ymmärsi.
Samassa tuli Falander. Johtajaa tervehtimättä meni hän vanhalle
paikalleen. Johtaja nousi heti ja sanoi mennessään tiskin ohi
salaperäisesti: kello kahdeksan, ja meni.
Kellarimestari toi nyt absinttipullon tarpeineen Falanderille. Koska
tämä ei näkynyt yrittävänkään alottaa keskustelua, otti kellarimestari
pyyhkeensä ja alkoi pyyhkiä pöytää; kun tämäkään ei auttanut, täytti
hän tulitikkupitimen sanoen:
-- Illalliset tänä iltana; pienissä huoneissa! Hm!
-- Kenestä ja mistä te puhutte?
-- Hm! Tuosta, joka meni, tiedän mä.
-- Vai hänestä! Sepä kummallista kuulla hänestä, joka on niin kitsas!
Kai yhdelle hengelle?
-- Ei, kahdelle, sanoi kellarimestari iskien silmää. -- Pienissä
huoneissa! Hm!
Falander höristi korviaan, mutta häpesi samassa, että oli kuunnellut
juoruja, antaen aiheen raueta; mutta se ei ollut kellarimestarin
tarkotus.
-- Kukahan se mahtanee olla, sanoi hän! Hänen vaimonsa on huonona ja...
-- Mitä se meitä liikuttaa, kenen kanssa tuo kummitus suvaitsee syödä
illallista. Onko kellarimestarilla iltalehtiä?
Tämä pääsi vastaamasta letkaukseen, sillä sisälle astui Rehnhjelm,
säteillen kuin nuorukainen, joka näkee uransa valkenevan.
-- Pane pois absintti tänä iltana, sanoi hän, ja anna minun tarjota.
Minä olen niin iloinen, että voisin itkeä!
-- Mitä on tapahtunut? kysyi Falander huolestuneesti; et kai ole saanut
osaa?
-- Olen, pessimisti, olen saanut Horation... Falander synkkeni:
-- Ja hän Ofelian, sanoi hän.
-- Mistä sen tiedät?
-- Arvasin!
-- Sinun aavistuksesi! Sitä ei ollut vaikea aavistaa. Eikö hän sinun
mielestäsi sitä ansaitse? Onko koko teatterissa parempaa?
-- Ei ole, sen myönnän! No, pidätkö sinä Horatiosta?
-- Se on ihana!
-- On kummallista, kuinka erilaisia mielipiteet voivat olla!
-- Mitä sinä siitä ajattelet?
-- Minusta hän on suurin raukka kaikista hovimiehistä; hänhän myöntyy
kaikkeen! "Kyllä, prinssi, kyllä, prinssi hyvä." Jos hän olisi prinssin
ystävä, niin pitäisihän hänen edes joskus sanoa ei, eikä aina myönnellä
kuin mikäkin imartelija.
-- Joko sinä taasen tärvelet minulta kaikki?
-- Jo, ihan kaikki! Kuinka sinä, jonka mielestä kaikki roska, jonka
ihmiset ovat tehneet, on suurta ja ihanaa, kuinka sinä, niin kauan kuin
siten ajattelet, voit pyrkiä johonkin ajattomaan; jos sinun mielestäsi
kaikki on täällä täydellistä ja erinomaista, kuinka sinä voit kaivata
todellista täydellisyyttä. Usko minua, pessimismi on todellisinta
idealismia, ja pessimismi on kristillistä oppia, jos se voi
omaatuntoasi lohduttaa, sillä kristinusko opettaa maailman huonoutta,
josta meidän on pyrittävä vapautumaan.
-- Etkö voi sallia minun pitää maailmaa ihanana, enkö saa olla
kiitollinen sille, joka kaiken hyvän antaa, ja iloita siitä, mitä
elämällä on tarjottavana?
-- Kyllä, kyllä, iloitse, poikaseni, iloitse, usko ja toivo. Kun
ihmiset maan päällä ajavat takaa samaa asiaa -- onnea -- niin sinun
mahdollisuutesi saavuttaa se on sama kuin yksi 1,439,145,300:s osa, kun
nimittäin ihmisten luku on yhtä suuri kuin tuon murtoluvun nimittäjä.
Onko se onni, jonka tänään olet saavuttanut, näiden kuukausien tuskain
ja nöyryytyksien arvoinen? Ja sitäpaitsi: mikä sinun onnesi nyt
oikeastaan on? Olet saanut huonon osan, jossa et voi, kuten sanotaan,
onnistua -- en tahdo sanoa sentähden, että epäonnistuisit. Oletko niin
varma siitä, että...
Hänen täytyi hengittää.
-- Että Agnes onnistuu Ofeliana. Ehkä hän innoissaan käyttää tätä
harvinaista tilaisuutta tehdäkseen osasta liian paljon, se on
tavallista! Mutta minä kadun, että olen pahottanut sinua, ja pyydän
sinua kuten aina olemaan uskomatta sanojani; eihän ole sanottu, että
tämä on totta!
-- Ellen tuntisi sinua, uskoisin sinun kadehtivan minua!
-- Ei, poikaseni, toivon sinulle kuten kaikille ihmisille, että he niin
pian kuin mahdollista saavuttaisivat toivomuksensa, kohdistaakseen
ajatuksensa johonkin parempaan, joka kuitenkin lienee elämän tarkotus.
-- Tuon sinä aivan hyvin voit sanoa, sinä, joka jo olet onnistunut.
-- No, eikös meidän kaikkien tule päästä siihen! Me emme siis toivo
onnistuvamme, vaan toivomme, että voimme näin istua hymyillen suurille
pyrkimyksillemme, suurille, kuuletko!
Kello löi nyt kahdeksan, että sali kaikui. Falander nousi äkkiä
tuoliltaan, kuin olisi aikonut mennä, pyyhkäsi sitten kädellä otsaansa
ja istui jälleen.
-- Onko Agnes täti Beatan luona tänä iltana? kysyi hän
välinpitämättömällä äänellä.
-- Mistä sen tiedät?
-- No, voin ymmärtää sen, koska sinä istut täällä kaikessa rauhassa!
Tahtoi kai lukea osansa tädille, arvaan ma, kosk'ei teillä ole monta
päivää aikaa!
-- Aivan niin! Oletko tavannut hänet tänä iltana, koska senkin tiedät?
-- En, kautta kunniani! En voinut ajatella muuta syytä teidän eroonne
iltana, jolloin emme näyttele.
-- Siinä olet aivan oikeassa. Sitäpaitsi pyysi hän, että menisin ulos
etsimään seuraa, kun olin istunut kotosalla niin kauan. Hän on niin
hellä ja ajattelevainen, tuo rakas tyttö!
-- Niin, hän on hyvin hellä!
-- Hän ei ole ollut poissa luotani muuta kuin yhden ainoan illan,
jolloin hänen täytyi olla tätinsä luona, eikä lähettänyt peruutussanaa.
Olin tulla hulluksi enkä voinut nukkua koko yönä.
-- Se oli 6 päivä heinäkuuta, eikö totta?
-- Sinä pelästytät minua! Vakoiletko sinä meitä?
-- Miksi sitä tekisin? Minähän tunnen teidän suhteenne ja suosin sitä
kaikin puolin! Ja mistä tiedän, että se tapahtui tiistaina 6 päivänä
heinäkuuta, johtuu siitä, että olet sen niin monesti sanonut.
-- Se on totta, se!
Seurasi pitkä äänettömyys.
-- Ihmeellistä, katkaisi Rehnhjelm viimein vaitiolon, kuinka onni voi
tehdä ihmisen surumieliseksi; minä olen tänä iltana niin levoton ja
tahtoisin kernaasti saada Agneksen seuraan. Mennäänkö pikkuhuoneisiin
ja lähetetään sana hänelle? Voihan hän sanoa, että on tullut
matkustavaisia kaupunkiin.
-- Sitä hän ei koskaan sanoisi; hän ei voisi valehdella!
-- Oo, ei se niin vaarallista ole! Kaikki naiset sitä voivat!
Falander tarkasti Rehnhjelmiä tavalla, jonka tarkotusta tämä ei voinut
ymmärtää; sitten sanoi hän:
-- Käyn ensin katsomassa, ovatko pikkuhuoneet vapaana, niin saa asia
riippua siitä!
-- Oli menneeksi!
Falander pidätti hänet, kun hän aikoi seurata mukana, ja meni. Kahden
minuutin kuluttua hän palasi. Hän oli aivan valkoinen kasvoiltaan,
mutta rauhallinen, ja sanoi ainoastaan:
-- Ei ollut vapaa!
-- Sepä harmillista!
-- No, saamme pitää toisilleme seuraa niin hyvin kuin voimme!
Ja he pitivät toisilleen seuraa ja söivät ja joivat ja puhuivat
elämästä ja rakkaudesta ja ihmisten pahuudesta; ja he tulivat
kylläisiksi ja humaltuivat ja menivät kotiin nukkumaan!