Uudelta hautausmaalta Norrbackaan.
Harmaana, lämpimänä ja rauhallisena peitti syyskuun iltapäivä
pääkaupungin, kun Falk käveli eteläisille mäille. Katarinan
kirkkomaalla istui hän levähtämään; hän tunsi todellista mielihyvää
nähdessään, miten vaahterat olivat punaisiksi paleltuneet viime
öinä, ja hän tervehti pimeää syksyä harmaine pilvineen ja putoavine
lehtineen sydämellisesti tervetulleeksi. Ei tuulen henkäystä; oli kuin
luonto olisi levännyt, väsyneenä lyhyestä kesätyöstä; kaikki lepäsi;
ihmiset makasivat tuossa turpeittensa alla, niin hiljaa ja sävyisinä,
jollaisia eivät koskaan elämässään olleet, ja hän toivoi kaikki sinne,
itsensäkin. Kello löi tornissa ja silloin hän nousi lähtien kävelemään
pitkin Trädgårdsgatania, poikkesi Nya gatanille, joka oli ollut
uusi sata vuotta, kulki Nytorgetin poikki ja oli perillä Valkeilla
vuorilla. Siellä pysähtyi hän täplikkään talon edustalle ja kuunteli
lasten puhetta, sillä vuoren töyräällä oli kuten tavallista lapsia,
jotka puhuivat sekä ääneen että peittelemättä terotellessaan pieniä
tiilikiviä, joita tarvitsivat hypätessään ruutua.
-- Mitä sinä sait päivälliseksi, Janne.
-- Liikuttaako se sinua!
-- Liikuttaa? Sanotko sinä liikuttaa? Varo, etten voitele sinua!
-- Sinä! Älä nyt! Et noilla silmilläsi!
-- Kuules! Enkö minä voidellut sinua tässä muuanna päivänä Hammarbyn
järven rannalla! Häh!
-- Tuki turpas!
Janne "voidellaan" ja levottomuus lakkaa.
-- Etkö kenties ollut mukana varastamassa krasseja Katariinan
kirkkomaalta? Hä?
-- Onko tuo ontuva Olle sen juorunnut?
-- No, ja eikö poliisi tullut? Häh!
-- Luuletko sinä minun pelkäävän poliisia? Saatpa nähdä!
-- Ellet pelkää, niin saat tulla mukaamme Zinkensdammille tänä iltana
puhaltamaan päärynöitä.
-- Kurkkimaan, niin? En pääse lankun yli, minä tunnen ne vihaiset
koirat!
-- Luuletko, ettei Kolari-Pelle mene sen lankun yli kuin lemmessä vaan,
ja totta kai koiria voi potkia.
Terottaminen keskeytyy, kun piika tulee ulos ripottamaan kuusenhavuja
ruohoa kasvavalle kadulle.
-- Mitä pirua ne nyt siellä ylhäällä hautaavat?
-- Se on tuo varaisäntä, joka taasen on teettänyt akallaan lapsen.
-- Kitsas saatana, tuo varaisäntä! Eiks' oo'?
Vastauksen sijasta vihelsi hän erikoisella tavalla tuntematonta säveltä.
-- Me potkiskelemme hänen ketunpoikiaan, kun ne tulevat koulusta. Ja
hänen akkansa se se vasta on paisunut. Se pirun noita jätti meidät
taivasalle lumeen yhdeksi yöksi, kun emme maksaneet vuokraa, niin että
meidän täytyi kömpiä Blecktornin latoon.
Keskustelu loppui, sillä viimeinen tieto ei näyttänyt tekevän
minkäänmoista vaikutusta kuulijaan.
Falk ei astunut vallan iloisin tuntein sisälle tämän näiden kahden
katupojan esittelyn jälkeen. Ovessa tervehti häntä Struve, kasvoissa
muka surullinen ilme, ja tarttui häntä käsivarteen ikäänkuin
ilmaistakseen jonkun salaisuuden tai puristaakseen esiin kyyneleen
hänen läsnäollessaan, kumpaa tahansa, jotakin täytyi tehdä -- ja pani
käsivartensa hänen vyötäisilleen.
Falk tuli saliin, jossa oli ruokapöytä, kaappi, kuusi tuolia ja
ruumiskirstu. Akkunoissa riippui valkoiset lakanat, joitten läpi
tihkusi päivänvaloa taittuen kahden streariinikynttilän punaisista
valoa vasten; ruokapöydällä oli tarjottimella viheriäisiä viinilaseja
ja soppamaljakossa georgiineja, leukoijoja ja astereita.
Struve otti häntä kädestä ja talutti hänet arkun luo, jossa pieni
nimetön makasi tylliin käärittynä höylänlastuissa ja ympärillään
verenpisaran lehtiä.
-- Täällä, sanoi hän -- täällä!
Falk ei tuntenut muuta vaikutusta kuin sen, jonka aina tuntee ruumiin
läheisyydessä, eikä senvuoksi keksinyt tilaisuuteen sopivia sanoja,
vaan tyytyi puristamaan isän kättä, jolloin tämä sanoi:
-- Kiitos, kiitos! ja poistui mennäkseen viereiseen huoneeseen.
Falk jäi yksin; nyt kuuli hän ensin kiivaan kuiskauksen sen oven takaa,
jonne Struve katosi; sitten tuli hetkisen hiljaisuus; mutta sitten
alkoi huoneen toisesta päästä ohuen lautaseinän läpi kuulua mutinaa;
hän saattoi vain osaksi erottaa sanat, mutta hän näytti tuntevan äänet.
Ensin kuului kimeä diskantti, puhuen pitkiä lauseita hyvin nopeasti.
Se kuului kuin:
-- Babebibobubybobäbö. -- Babebibobubybäbobö. -- Babebibobubybobäbö.
Siihen vastasi kiukkuinen miehen ääni, höylän säestämänä: hvitsho --
hvitsho -- hvitsh -- hvitsh -- hitsh -- hitsh.
Ja sitten hitaasti kuuluva mum -- mum -- mum -- mum. Mum
-- mum -- mum -- mum. Jonka jälkeen höylä alkoi sylkeä ja
aivastella: hvitsh, hvitsh. Ja sitten taasen myrskynä:
babili-bebili-bibili-bobili-bubili-bybili-bobili-bäbili-bö!
Falk luuli ymmärtävänsä, mitä tämä keskustelu koski, ja muutamista
äänenpainoista oli hän huomaavinaan, että pikkuinen kuollutkin oli
sekotettu asiaan.
Sitten alkoi taasen ankara kuiskaus Struven oven takana, nyyhkytyksen
keskeyttämänä, ja sitten aukeni ovi ja ulos tuli Struve taluttaen
mustiin puettua ja punasilmäistä pesijätärtä. Perheenisän arvokkuudella
esitteli Struve:
-- Vaimoni; tuomari Falk, vanha ystäväni!
Falk puristi kättä, joka oli kova kuin karttu, ja sai osakseen
hymyilyn, joka oli kuin pikkelsiä. Hän yritti kiireesti mielessään
muovailla jonkin kohteliaisuuden, joka sisälsi sanat "rouva" ja "surua"
ja onnistui siinä jotakuinkin, jonka johdosta Struve tarjosi hänelle
syleilyn.
Rouva, joka, hänkin, tahtoi olla avuksi ystävällisyydessä, alkoi
harjata miehensä selkää ja sanoi:
-- Kauheata, kuinka tuo Kristian voi tahria itsensä; aina ja alati
hänen selkänsä on tomussa, eikö hän tuomarinkin mielestä näytä
porsaalta?
Falk parka pääsi vastaamasta tähän rakastavaiseen kysymykseen, sillä
äidin selän taa tuli näkyviin kaksi punaista päätä irvistäen vieraalle.
Äiti tarttui hellästi heidän päihinsä, sanoen:
-- Onko tuomari ennen nähnyt näin rumia poikia? Eivätkö ne ole kuin
ketun penikoita?
Todellisuudessa olikin asian laita niin, jopa siihen määrään, että Falk
tunsi olevansa pakotettu jyrkästi kieltämään tämän tosiseikan.
Eteisen ovi aukeni ja sisälle astui kaksi herraa. Ensimmäinen oli
hartiakas kolmekymmenvuotias mies, pää neliskulmainen ja etupuolellaan
esittävinään naamaa; iho näytti puoleksi mädänneeltä siltalankulta,
johon madot ovat sokkeloitaan kyntäneet; suu oli leveä ja alati
raollaan, jolloin neljä terävää kulmahammasta aina näkyi; kun se
hymyili, jakautuivat kasvot kahteen osaan ja silloin näki hamaan
neljänteen poskihampaaseen asti; ainoaakaan parranhaiventa ei ollut
uskaltanut nousta tähän hedelmättömään maaperään; nenä oli asetettu
niin huonosti, että edestä voi nähdä hyvän matkaa pään sisään; kallon
yläosassa kasvoi jotakin, joka muistutti kokosmattoa.
Struve, joka ymmärsi aateloida ympäristönsä, esitti kandidaatti
Borgin tohtori Borgiksi. Viimemainittu ei antanut tyytyväisyyden
eikä tyytymättömyyden merkkiä, ojensi vain päällystakkinsa hihan
seuralaiselleen, joka heti riisui tuon vaatekappaleen ja ripusti sen
eteisoven saranaan, jolloin rouva huomautti "että tämä vanha talo on
niin huono, että ei ole edes vaatenaulakkoa". Takinriisuja esiteltiin
herra Leviksi. Hän oli pitkä nuorukainen; hänen pääkallonsa näytti
syntyneen siten, että nenäluu oli kehittynyt taaksepäin; vartalo,
joka ulottui aina polviin asti, tuntui muodostuneen sillä tavoin,
että pääkallo oli vedetty vetoraudan läpi niinkuin rautalankaa
vedetään; olkapäät olivat luisut kuin laskurännit, lanteista ei ollut
merkkiäkään, pohkeet ulottuivat reisiin, jalat olivat läntistyneet kuin
vanhat lanttaan poljetut kengät; sääret pyrkivät ulospäin ja alaspäin
kuten työmiehellä, joka on kantanut raskaita taakkoja tahi seisonut
suurimman osan elämästään -- hän oli täydellinen orjan perikuva.
Kandidaatti oli pysähtynyt ovelle vapauduttuaan päällystakista; hän oli
riisunut hansikkaat, pannut pois kepin, niistänyt nenänsä, pistänyt
nenäliinan taskuunsa vähääkään välittämättä Struven uudistetuista
esittely-yrityksistä; hän katsoi vielä olevansa eteisessä; mutta otti
nyt hatun päästään, raapasi jalallaan ja astui askeleen eteenpäin.
-- Hyvää päivää, Jenny! Kuinka voit? sanoi hän ja tarttui rouvan
käteen, tärkeästi kuin olisi ollut kysymyksessä tämän elämä. Sitten
kumarsi hän tuskin huomattavasti Falkille, irvistäen kuin koira, joka
näkee vieraan koiran pihallaan.
Nuori Levi herra seurasi kandidaatin jälkiä, pani merkille hänen
hymyilynsä, osotti suosiota hänen pistopuheilleen ja antoi toisen
ylemmyyden polkea itseään.
Rouva aukaisi pullon reiniläistä viiniä ja kaatoi laseihin. Struve
tarttui omaansa ja toivotti vieraat tervetulleiksi. Kandidaatti avasi
kitansa, laski lasin sisällyksen viemäriksi muodostamalle kielelleen,
irvisteli kuin hän ottaisi rohtoja ja nielaisi.
-- Tämä on kauhean hapanta ja huonoa, sanoi rouva; ehkä Henrik tahtoo
lasin punssia!
-- Niin, kyllä se on koko huonoa, myönsi kandidaatti ja sai Levin
jakamattoman hyväksymisen.
Punssia tuli pöydälle. Borgin kasvot kirkastuivat; hän katseli
ympäriltään tuolia; Levi toi heti.
Seurue istuutui ruokapöydän ympärille. Leukoijat tuoksuivat väkevästi
ja niiden höyryt yhtyivät viinin höyryihin, kynttilät heijastuivat
laseihin, puhe alkoi luistaa ja pian kohosi savupatsas kandidaatin
kohdalta korkeuteen. Rouva heitti levottoman silmäyksen ikkunaan päin,
jossa pienokainen makasi, mutta katsetta ei kukaan nähnyt.
Silloin kuultiin vaunujen pysähtyvän kadulle. Kaikki nousivat paitsi
tohtori. Struve yski ja sanoi matalalla äänellä, aivan kuin olisi
sanonut jotakin epämieluisaa: laittaudummeko kuntoon?
Rouva meni kirstun luo, kumartui ja itki katkerasti; noustessaan näki
hän miehensä seisovan arkunkansi valmiina ja silloin hyrskähti hän
valtavaan itkuun.
-- Kas niin, kas niin! tyynny! sanoi Struve ja kiiruhti panemaan kantta
päälle, ikäänkuin hän tahtoisi kätkeä jotain. Borg heitti lasillisen
punssia viemäriinsä ja oli sitten kuin haukotteleva hevonen. Levi herra
auttoi Struvea kannen kiinniruuvaamisessa, tehden sen niin luontevasti
kuin olisi laittanut pakkilaatikkoa.
Heitettiin rouvalle hyvästit, puettiin päälle ja mentiin; rouva pyysi
herrojen olemaan varovaisia rapuissa; "ne ovat niin vanhat ja huonot".
Struve meni edellä kantaen arkkua; kun hän tuli kadulle ja näki
pienen kansanjoukon, hänen kunniakseen kokoontuneen, valtasi hänet
ylpeyden henki, niin että hän kiukutteli kuskille, joka ei ollut
avannut vaunujen ovea eikä laskenut astinta; tehdäkseen vaikutuksen
suurenmoisemmaksi, sinutteli hän suurta, livreapukuista miestä, joka
hattu kädessä kiiruhti täyttämään käskyt; tämä sai aikaan, että muuan
poika, jonka nimi oli Janne, yskähteli häijysti ja kun siten oli
kääntänyt ympärillä olevien huomion puoleensa, rupesi katselemaan
silmät leveinä savupiippuja ikäänkuin nokikolaria odotellen.
Vaunun ovi läjähti neljän herran perässä kiinni, ja seuraava keskustelu
syntyi muutamien nuorempien kansanjoukon jäsenten kesken, jotka nyt
tunsivat itsensä levollisemmiksi:
-- Kuules? Niin paisunut arkku! Näitkö sen?
-- Kyllä! Mutta huomasitko, ettei laatassa ollut nimeä?
-- Eikö ollut?
-- Ei, näkihän sen aivan hyvin, se oli aivan kirkas!
-- Mitä se merkinnee?
-- Etkö sitä tiedä? Se oli huorikakara!
Onneksi piiska läimähti ja vaunu lähti vierimään eteenpäin. Falk
silmäsi akkunaan; siellä seisoi rouva, joka jo oli ottanut pois pari
raitia ja sammuttanut kynttilät, vieressään molemmat ketunpojat
kummallakin viinilasi kädessä.
Vaunu kulki rämisten eteenpäin, katua ylös, toista alas, kukaan ei
yrittänytkään puhua. Struve näytti vaivaantuneelta istuessaan arkku
polvillaan, ja vielä oli niin valoisa, että hän mieluummin olisi
halunnut pysyä näkymätönnä.
Uudelle kirkkomaalle oli pitkä matka, mutta loppuihan sekin ja päästiin
perille. Portin edustalla oli pitkä jono vaunuja. Ostettiin seppeleitä
ja haudankaivaja otti arkun. Hyvänlaisen kävelymatkan jälkeen pysähtyi
pieni kulkue vasta muokatulle hiekkakentälle, kirkkomaan pohjoisimpaan
päähän. Haudankaivaja laittoi kantimet kuntoon ja tohtori komensi:
kiinni! laskekaa! irti! ja niin päästettiin pieni nimetön kolme
kyynärää maan alle; syntyi äänettömyys; kaikki seisoivat vaiti, päät
kumarassa, katsellen hautaan ikäänkuin odottaen jotakin; raskaana
ja harmaana kaareutui taivas suuren, aution hiekkakentän yli, jossa
valkeat ristit seisoivat kuin pienten lasten haamut, jotka täällä
olivat joutuneet eksyksiin; metsänranta näkyi tummana kuin varjokuvien
tausta, ei tuulenhenkäystäkään tuntunut. Silloin kuului ääni, ensin
vavisten, mutta kohta selvänä ja varmana, ikäänkuin vakaumuksen
tukemana; Levi oli noussut paaripeitteelle ja puhui paljastetuin päin:
"Korkeimman suojaamana, leväten hänen kaikkivaltansa varjossa. Minä
sanon Ikuiselle: sinä olet minun turvani varma. Sinä linnani iäisesti
luja, Jumala, johon minä luotan. -- Kaddish. -- Herra Kaikkivaltias
Jumala, suo, että pyhää nimeäsi palvottaisiin ja pyhitettäisiin siinä
maailmassa, jonka sinä kerran olet uudistava, sinä, joka kuolleet
herätät ja kutsut heidät uuteen elämään. Sinä, joka annat ikuisen
rauhan taivaassasi vallita, lahjota meille ja koko Israelille rauhasi,
amen!
"Nuku rauhassa, pienokainen, joka et nimeä saanut; Hän, joka omansa
tuntee, on kyllä sinua nimeltä kutsuva; nuku hyvin syysyössä, pahat
henget eivät sinua häiritse, vaikk'et saanutkaan pyhitettyä vettä;
iloitse päästessäsi taistelemasta elämän taisteluja, sen riemuja kyllä
voit olla ilman. Onnellinen sinä, joka pääsit pois, ennenkuin ehdit
maailmaan tutustua; puhtaana, tahratonna jätti sielu hennon majansa,
siksi emme heitä sinun päällesi maata, sillä se on katoavaista, vaan
peitämme sinut kukkasilla, sillä kuten kukka on kohonnut maasta, niin
on sinun sielusikin kohoava pimeästä haudasta valoon, sillä hengestä
olet sinä tullut ja hengeksi olet sinä jälleen tuleva!"
Hän pudotti seppeleensä ja pani hatun päähänsä.
Struve meni hänen luokseen, tarttui hänen käteensä ja puristi sitä
lämpimästi, jolloin kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ja hänen täytyi
lainata Leviltä nenäliina. Tohtori, joka oli heittänyt seppeleensä
hautaan, alkoi jo kävellä poispäin ja toiset seurasivat häntä
hiljakseen. Mutta Falk seisoi mietteissään kumartuneena haudan yli ja
tuijotti syvyyteen; ensin näki hän ainoastaan neliskulmaisen pimeyden,
mutta vähitellen tuli näkyviin vaalea pilkku, joka suureni muodostuen
määrätyksi kuvioksi; se tuli pyöreäksi ja heijasti valkoista kajastusta
kuin peili -- se oli pienokaisen kirjottamaton elämäntaulu, joka loisti
pimeyden läpi, vain kuvastaen taivaan taittumatonta valoa. Hän pudotti
seppeleensä; kuului heikko kumea ääni ja valo sammui. Silloin kääntyi
hän ympäri, seuratakseen toisia.
Vaunun luona mietiskeltiin, mihin matka nyt suunnattaisiin; Borg
ratkaisi asian hyvin lyhyesti ja komenti: "Norrbackaan!"
Parin minuutin kuluttua oli seurue toisen kerroksen suuressa salissa,
missä heidät otti vastaan tyttö, jota Borg tervehti syleillen ja
suudellen. Sitten viskasi hän hattunsa sohvan alle, käski Levin
vetämään päällystakin päältään, tilasi kannun punssia, viisikolmatta
sikaria, puoli tuoppia konjakkia ja topan sokeria. Sitten riisuutui hän
paitahihasilleen ja valtasi itselleen salin ainoan sohvan.
Struven kasvot alkoivat loistaa nähdessään valmistukset juominkeihin ja
hän pyysi soittoa. Levi istuutui pianon ääreen rämpyttämään valssia,
ja Struve tarttui Falkia vyötäisistä ja alkaen hänen kanssaan kävellä
keskusteli helppotajuisesti elämästä ylimalkaan, surusta ja ilosta,
ihmisen häilyväisestä luonteesta, y.m., josta tuli se tulos, että on
syntistä surra sitä, mitä jumalat -- hän käytti sanaa jumalat, koska
jo oli sanonut syntistä, jottei Falk luulisi häntä heränneeksi --
olivat antaneet ja ottaneet. Tämä keskustelu tuntui olevan johdanto
siihen valssiin, jonka hän heti sen jälkeen tanssi tytön kanssa, joka
toi sisälle boolin. Borg täytti lasit, kutsui luokseen Levin, viittasi
muuatta lasia ja sanoi:
-- Nyt juomme sinunmaljan, jotta sitten voimme haukkua toisiamme!
Levi iloitsi suuresti tästä kunniasta.
-- Maljasi, Iisakki, sanoi Borg.
-- Minun nimeni ei ole Iisakki...
-- Luuletko minun välittävän siitä mikä sinun nimesi on. Minä sanon
sinua Iisakiksi ja sinä olet minun!
-- Oletpa sinä hauska pentele...
-- Pentele?? Tiedätkö huutia, juutalaiskakara...
-- Meidänhän piti haukkua toisiamme...
-- Meidän? Minun piti haukkua sinua!
Struve katsoi velvollisuudekseen mennä välittämään:
-- Kiitos, veli Levi, sanoi hän, kauniista sanoistasi. Mikä rukous se
oli, jonka sinä luit?
-- Se oli meidän hautausrukouksemme.
-- Se on hyvin kaunis!
-- Paljaita fraaseja, minun mielestäni, heitti Borg väliin. Tuo
epäuskoinen koira rukoili ainoastaan Israelin puolesta eikä se siis
koskenut kuollutta!
-- Kaikki kastamattomat luetaan kuuluviksi Israeliin, vastasi Levi.
-- Ja sitten sinä moitit kastetta, jatkoi Borg. Minä en salli kenenkään
moittivan kastetta -- sen tahdomme tehdä itse! Ja sitten sinä näykit
vanhurskauttamisoppia! Älä tee sitä; en kärsi kenenkään toisen
näykkivän uskontoamme.
-- Siinä Borg on oikeassa, sanoi Struve, jos nimittäin rajottaudumme
siihen, ettemme lainkaan moiti kastetta emmekä muita pyhiä totuuksia,
ja minä pyydän, että kaikki tällainen kevytmielinen keskustelu
kiellettäisiin tästä seurasta tänä iltana.
-- Sinä pyydät? karjasi Borg. Mitä sinä pyydät? -- No! Minä annan
sinulle anteeksi, jos pidät suusi kiinni. Soita Iisakki! Soittoa! Miksi
vaikenee soitto Caesarin juhlassa! Soittoa, mutta ei mitään vanhaa!
Uutta sen olla pitää!
Levi istuutui pianon ääreen ja soitti Mykän alkusoiton.
-- Kas niin, nyt puhellaan, sanoi Borg. Tuomari näyttää niin
surulliselta; tulkaa juomaan!
Falk, joka oli tuntenut ahdistusta Borgin läsnäolosta, vastaanotti
tarjouksen vastahakoisesti. Mutta keskustelua ei syntynyt, ikäänkuin
pelättiin yhteentörmäystä. Struve harhaili kuin koi, etsien huvia
löytämättä sitä, aina kuitenkin palaten punssipöydän luo; otti silloin
tällöin tanssiaskelia, luulotellen itselleen, että oli hauskaa ja
juhlallista, mutta ei vaan ollut. Levi kulki pianon ja punssin väliä;
hän koetti laulaa hauskan laulunkin, mutta se oli liian vanha, jotta
kukaan olisi viitsinyt kuunnella sitä. Borg karjui saadakseen aikaan
"mielialaa", kuten sanoi, mutta kaikki tulivat yhä hiljaisemmiksi,
melkeinpä tuskallisiksi. Falk kulki edestakaisin lattialla, vaiteliaana
ja pahaenteisenä kuin täyteen ladattu ukkospilvi.
Borgin käskystä katettiin valtava illallinen. Istuttiin pöytään
uhkaavan äänettömyyden vallitessa. Struve ja Borg joivat
määräämättömästi viinaa. Jälkimmäisen kasvot näyttivät syljeksityiltä
uuninluukuilta; sinne tänne nousi punaisia täpliä ja silmät tulivat
keltaisiksi; Struve sitävastoin oli kuin vernissattu eidamerijuusto,
tasaisesti punainen ja rasvainen. Kun näki Falkin ja Levin tässä
seurassa, näyttivät he lapsilta, jotka jättiläisten luona söivät
viimeistä illallistaan.
-- Anna häväistyskirjottajalle lohta, komensi Borg Leviä,
katkaistakseen yksitoikkoisen hiljaisuuden.
Levi ojensi vadin Struvelle. Tämä työnsi silmälasit otsalle ja kiehui
sappea.
-- Tiedä huutia, juutalainen, sähisi hän viskaten servietin Levin
silmille.
Borg laski raskaan kätensä hänen kaljulle päälaelleen sanoen:
-- Vaiti, myyrä!
-- Mihinkä seuraan olenkaan joutunut; minä sanon teille, hyvät herrat,
että en ole tottunut tällaiseen ja olen liian vanha saamaan sellaista
kohtelua kuin mikäkin poika, sanoi Struve vapisevalla äänellä, unohtaen
tavaksi ottamansa hyvänluontoisuuden.
Borg, joka nyt oli ravittu, nousi pöydästä sanoen:
-- Hyi helvetti, millaista seuraa! Maksa sinä tämä, Iisakki, niin saat
minulta sitten; minä menen edeltä!
Hän otti päällystakin ja hatun ylleen, kaatoi juomalasin täyteen
punssia, terästi sitä konjakilla, tyhjensi sen yhdellä siemauksella,
sammutti sivumennessään pari kynttilää, rikkoi muutamia laseja, pisti
kourallisen sikareja ja tulitikkulaatikon taskuunsa ja hoippuroi ulos.
-- Vahinko, että tuollainen nero juopottelee, sanoi Levi hartaasti.
Minuutin päästä oli Borg taasen huoneessa, meni ruokapöydän luo, otti
kynttiläjalan ja sytytti sikarin, puhalsi savun Struven silmille, pisti
kielen ulos suustaan näyttäen poskihampaansa, sammutti kynttilät ja
meni. Levi makasi mahallaan huutaen ihastuksesta.
-- Mihin hylkiöseuraan sinä suvaitset minut viedä? kysyi Falk vakavasti.
-- Veli hyvä, hän on nyt humalassa, mutta hän on sotilaslääkärin ja
professorin poika...
-- Minä en kysynyt, kuka on hänen isänsä, vaan mikä hän on itse, mutta
nyt sinä vastasit, miksi annat tuollaisen koiran polkea itseäsi! Voitko
vastata siihen kysymykseen, miksi hän seurustelee kanssasi?
-- Pyydän päästä kaikista tuhmuuksista, sanoi Struve ylevästi.
-- Niin, pyydä vaan päästä kaikista maailman tuhmuuksista, mutta pidä
ne!
-- Kuinka voit, veli Levi? sanoi Struve mairittelevasti; sinä olet niin
totinen!
-- On sentään suuri vahinko, että sellainen nero kuin Borg juo niin
kauheasti.
-- Miten ja milloin hänen neronsa ilmenee? kysyi Falk.
-- Voi olla nero, vaikka ei kirjotakaan runoja, sanoi Struve
pisteliäästi.
-- Sen kyllä uskon, sillä runojen kirjottaminen ei edellytä mitään
neroa -- yhtä vähän kuin sekään, että on elukka, sanoi Falk.
-- Maksammeko nyt? sanoi Struve ja sai asiaa mennä ulos.
Falk ja Levi maksoivat. Kun he tulivat ulos, satoi vettä ja taivas oli
musta, kaasuvalo kaupungista vain heijastui punaisena pilvenä etelässä.
Vuokravaunut olivat ajaneet kotiin ja täytyi siis nostaa takinkaulukset
pystyyn ja kävellä. He eivät päässeet keilarataa edemmäs, ennenkuin
kuulivat kauhean parkaisun ylhäältä ilmasta.
-- Vietävä! kuului heidän päittensä päältä ja samalla näkivät he Borgin
keinuvan korkeimman lehmuksen latvaoksilla. Oksa taipui maahan päin,
mutta kohosi seuraavassa silmänräpäyksessä, suunnattomassa kaaressa.
-- Oo, se on suurenmoista! karjui Levi. Se on suurenmoista!
-- Sellainen huimapää, hymyili Struve, ylpeillen suojatistaan ja nosti
pystyyn takinkauluksen.
-- Tule tänne Iisakki, ärjäsi Borg ilmasta, tule, juutalaispoika, niin
lainaamme toisiltamme rahoja.
-- Paljoko tahdot? kysyi Levi heiluttaen lompakkoa.
-- Minä en koskaan lainaa vähempää kuin viisikymmentä.
Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Borg alhaalla puusta ja pisti setelin
taskuunsa.
Sitten otti hän päällystakin yltään.
-- Pane päällesi! sanoi Struve käskevästi.
-- Pitääkö minun panna päälleni! Mitä sinä sanot! Käsketkö sinä minua?
Hä! Sanotko sinä, että minun pitää? Sanotko! Tahdotko tapella!
Ja samalla löi hän hattunsa puuta vasten, niin että se meni rikki,
otti sitten hännystakin ja liivit päältään ja seisoi paitahihasillaan
sateessa!
-- Tule tänne, myyrä, niin tapellaan! Samassa tarttui hän Struvea
vyötäisiin, peräytyi hänen kanssaan, niin että molemmat kaatuivat
lokaviemäriin.
Falk läksi kävelemään kaupunkiin päin niin nopeasti kuin voi,
mutta vielä kauas kuuli hän Levin naurunhohotukset ja hyvähuudot:
jumalallista, suurenmoista -- suurenmoista! ja Borgin: kavaltaja,
petturi!