Sielu mereen.
Rehnhjelm heräsi seuraavana aamuna kello 4 siihen, että oli kuulevinaan
jonkun huutavan nimeään. Hän nousi istualleen sängyssä ja kuunteli --
kaikki oli hiljaista. Hän veti rullakaihtimen ylös ja näki harmaan,
sateisen ja tuulisen syysaamun. Hän paneutui jälleen maata ja koetti
turhaan saada unta. Tuulessa oli niin paljon kummallisia ääniä; ne
valittivat ja varottivat, itkivät ja inisivät. Hän koetti ajatella
jotain hauskaa: onneaan; otti osansa ja alkoi lukea; mutta siitä tuli
vain "kyllä, prinssi" ja hän ajatteli Falanderin sanoja ja huomasi
tämän osaksi olleen oikeassa. Hän koetti ajatella, miltä hän näyttäisi
Horationa näyttämöltä; kuvitteli mielessään Agneksen Ofeliana ja näki
hänessä ulkokullatun juonittelijan, joka Poloniuksen kehotuksesta
heitteli verkkoja hänen eteensä; hän tahtoi karkottaa tämän kuvan ja
sai Agneksen sijaan mielistelevän mamselli Jacquetten, jonka viimeksi
oli nähnyt näyttelevän Ofeliaa kaupunginteatterissa. Turhaan koetti
hän hälventää näitä ikäviä ajatuksia ja kuvia, mutta ne vainosivat
häntä kuin sääsket. Kun hän oli taistellut itsensä väsyksiin, nukahti
hän ja sai läpikäydä samat tuskat unissaan, ja hän riuhtasi itsensä
irti niistä ja heräsi, mutta nukahti jälleen, jolloin samat näyt
uusiintuivat. Kello 9 korvilla heräsi hän omaan huutoonsa ja silloin
ponnahti hän ylös sängystä kuin olisi hän tahtonut paeta pahoja henkiä,
jotka häntä ahdistivat. Kun hän asettui peilin eteen, huomasi hän
itkeneensä. Hän pukeutui nopeasti, ja kun hänen piti vetää saappaat
jalkaansa, juoksi hämähäkki lattian yli. Hän ilostui, sillä hän uskoi
hämähäkkeihinkin, ja ne muka ennustavat onnea; hän tuli mainiolle
tuulelle ja sanoi itselleen, ettei saa iltasin syödä krapuja, jos
mieli nukkua hyvin. Hän joi kahvinsa, poltti piipullisen ja istui
hymyillen sadekuuroille ja tuulelle tuolla ulkona, kun hänen ovelleen
naputettiin. Hän hätkähti, sillä hän pelkäsi kaikkia tietoja tänä
päivänä, hän ei tiennyt miksi; sitten muisti hän hämähäkin ja avasi
levollisesti oven.
Se oli herra Falanderin piika, joka pyysi hänen vihdoin tulemaan herra
Falanderin luo täsmälleen kello 10 hyvin tärkeän asian vuoksi.
Jälleen valtasi hänet tuo selittämätön tuska, joka oli hänen
aamu-untansa vaivannut. Hän koetti kuluttaa vielä jäljellä olevan
tunnin. Mutta se oli mahdotonta. Silloin puki hän päälleen ja kiiruhti
sydän vasemmassa kainalokuopassa Falanderin luo.
Tämän luona oli jo siistitty ja hän oli valmis ottamaan vastaan. Hän
tervehti Rehnhjelmiä ystävällisesti, mutta harvinaisen vakavana. Tämä
esitti hänelle joukon kysymyksiä, mutta Falander vastasi, ett'ei hän
sanoa mitään ennen kello 10:tä. Rehnhjelm tuli levottomaksi ja tahtoi
tietää, onko se jotain ikävää; Falander sanoi, ettei mikään ole ikävää,
kunhan vain ymmärtää ottaa sen oikealta tavalla. Ja hän selitti,
että monet seikat, jotka tuntuvat meistä sietämättömiltä, ovat hyvin
helposti kestettävissä, kunhan vaan ei arvioi niitä liian suuriksi.
Siten kului aika kello 10:een.
Silloin kuului kaksi heikkoa naputusta ovelta, joka samalla
aukeni, ja sisään astui Agnes. Huomaamatta huoneessa olevia otti
hän avaimen sisäpuolelle, sulki oven ja seisoi huoneessa. Mutta
hänen hämilläänolonsa, kun hän yhden sijasta näki kaksi, kesti vain
sekunnin ja muuttui iloiseksi yllätykseksi, että hän saa tavata täällä
Rehnhjelminkin. Hän heitti sadetakin päältään ja juoksi häntä vastaan;
Rehnhjelm sulki hänet syliinsä, painoi hänet rajusti rintaansa vasten
kuin olisi kaivannut häntä kokonaisen vuoden.
-- Olet ollut kauan poissa, Agnes!
-- Kauan? Mitä sillä tarkotat?
-- En ole nähnyt sinua niin pitkään aikaan. Sinä näytät terveeltä
tänään; oletko nukkunut hyvin?
-- Näytänkö sinusta tavallista terveemmältä?
-- Näytät; sinä olet niin punainen eikä sinulla ole kuoppia poskissa!
Etkö tervehdi Falanderia?
Tämä seisoi rauhallisesti, kuunnellen keskustelua, mutta hänen kasvonsa
olivat valkoiset kuin kipsi ja hän näytti tuumailevan.
-- Kylläpä sinä näytät sairaalta, sanoi Agnes tehden lattialla
pyöräyksen kissanpojan pehmeillä liikkeillä, liuvuttuaan ensin
Rehnhjelmin sylistä.
Falander ei vastannut. Agnes katseli häntä tarkemmin ja tuntui hetken
ajan näkevän hänen ajatuksensa; hänen kasvonsa muuttuivat kuin veden
pinta vihurin tullessa, mutta sekunniksi vain; seuraavana hetkenä oli
hän tyyni jälleen ja valmis vastaan ottamaan mitä tahansa, katseella
tutkisteltuaan Rehnhjelmiä ja ymmärrettyään aseman.
-- Voiko saada tietää, mitkä tärkeät seikat ovat kutsuneet meidät tänne
näin varhain? sanoi hän iloisesti lyöden Falanderia olalle.
-- Kyllä, alkoi tämä varmasti ja päättävästi, niin että Agnes kalpeni,
mutta ravisti samassa silmänräpäyksessä päätään, ikäänkuin antaen
ajatustensa vaihtua toiselle tolalle -- tänään on minun syntymäpäiväni
ja minä tahdoin kutsua teidät aamiaiselle!
Agnes, joka tunsi samoja tunteita kuin se, joka on nähnyt junan tulevan
huristaen vastaansa, mutta päässyt sen alta pois, purskahti helisevään
nauruun ja syleili Falanderia.
-- Mutta koska olen tilannut vasta kello 11:ksi, niin saamme olla
täällä sen aikaa. Olkaa hyvät ja istukaa!
Seurasi hiljaisuus, hirvittävä hiljaisuus.
-- Enkeli kulkee huoneen läpi, sanoi Agnes.
-- Se olit sinä, sanoi Rehnhjelm suudellen kunnioittavasti ja hellästi
hänen kättään.
Falander oli kuin satulasta pudonnut, joka koettaa kämpiä ylös.
-- Minä näin hämähäkin tänä aamuna, sanoi Rehnhjelm. Se tietää onnea.
-- Araignée matin: chagrin, sanoi Falander; sinä et sitä ymmärrä.
-- Mitä se merkitsee? kysyi Agnes.
-- Aamulukki, surulukki.
-- Hm!
Jälleen seurasi hiljaisuus ja sateen ajoittainen rapina
ikkunanruutuihin korvasi keskustelun.
-- Minä luin yöllä niin järkyttävän kirjan, alkoi Falander, etten
nukkunut juuri ollenkaan.
-- Mikä kirja se oli? kysyi Rehnhjelm, asiasta suurestikaan
välittämättä, sillä hän oli edelleen levoton.
-- Sen nimi oli Pierre Clement ja käsitteli tuota tavallista
naishistoriaa, mutta se oli esitetty niin elävästi, että se teki
tavattoman vaikutuksen.
-- Mikä se on tuo tavallinen naishistoria, jos saan luvan kysyä? sanoi
Agnes.
-- Uskottomuus ja epärehellisyys tietysti!
-- No, tuo Pierre Clement? sanoi Agnes.
-- Hän tuli tietenkin petetyksi. Hän oli nuori maalari, joka rakasti
toisen rakastajatarta...
-- Nyt muistan lukeneeni tuon romaanin, sanoi Agnes, ja pidin siitä
paljon. Eikö tyttö sittemmin mennyt kihloihin sen kanssa, jota todella
rakasti? Niin se oli ja sillä aikaa jatkoi hän vanhaa suhdettaan. Sillä
tahtoi kirjailija osottaa, että nainen voi rakastaa kahdella tavalla,
mutta mies vain yhdellä. Se oli aivan oikein. Eikö totta?
-- Oli! Mutta sitten tuli päivä, jolloin hänen sulhasensa tuli jättää
näyttelyyn taulu -- lyhyesti -- nainen antausi prefektille ja Pierre
Clement tuli onnelliseksi -- ja sai mennä naimisiin.
-- Ja sillä tahtoi kirjailija sanoa, että nainen voi uhrata kaikki sen
puolesta, jota rakastaa, kun taasen mies...
-- Se on konnamaisinta, mitä koskaan olen kuullut! ärjäsi Falander.
Hän nousi ja meni piironkinsa luo. Tempasi laatikon auki ja otti sieltä
esille mustan lippaan.
-- Tuossa, sanoi hän antaen lippaan Agnekselle; mene kotiin ja päästä
maailma yhdestä hylkiöstä!
-- Mitä tämä on? sanoi Agnes naurusuin avaten lippaan ja ottaen esille
kuusipiippuisen revolverin. -- Voi, miten sievä; etkö sinä käyttänyt
tätä Karl Moorissa? Käytit niinkin! Luullakseni tämä on ladattu!
Hän kohotti revolveria, tähtäsi nokiluukkua kohti ja laukasi.
-- Pane pois se nyt! sanoi hän; nuo eivät ole leluja, ystäväiseni!
Rehnhjelm oli istunut äänetönnä. Hän ymmärsi kaikki, mutta ei saanut
suustaan sanaakaan ja hän oli siinä määrin tytön lumoavan vaikutuksen
alainen, ettei edes voinut löytää häntä kohtaan mitään epäystävällisiä
tunteita. Hän kyllä tiesi, että veitsi oli isketty hänen sydämeensä,
mutta tuskaa ei vielä tuntunut.
Falander oli joutunut sanattomaksi näin suunnattomasta julkeudesta
ja tarvitsi hetken toipuakseen, sitten kun koko hänen siveellinen
mestauskohtauksensa oli epäonnistunut ja hänen teatterikaappauksensa
rauennut tyhjiin hänelle vähemmän suotuisalla tavalla.
-- Emmekö lähde nyt? sanoi Agnes järjestäen peilin edessä tukkaansa.
Falander avasi oven.
-- Mene! sanoi hän, ja ota kiroukseni myötäsi; sinä olet tärvellyt
rehellisen miehen sielunrauhan.
-- Mitä sinä höpiset! Sulje ovi, täällä ei ole lämmin.
-- Vai niin, meidän täytyy siis puhua selvemmin. Missä sinä olit
eilesiltana?
-- Sen tietää Hjalmar ja se ei liikuta sinua!
-- Sinä et ollut tätisi luona; olit syömässä illallista johtajan kanssa!
-- Se ei ole totta!
-- Minä näin sinut kello 9 kaupunginkellarissa!
-- Sen sinä valehtelet! Minä olin kotona siihen aikaan; voit vaikka
kysyä tädin tytöltä, joka saattoi minut kotiin.
-- Tällaista en koskaan olisi odottanut!
-- Emmekö voi lopettaa tätä keskustelua, että pääsisimme joskus
lähtemäänkin! Elä lue öisin tuollaisia tuhmia kirjoja, niin että sitten
päivisin olet päästäsi pyörällä. Pukekaa päällenne!
Rehnhjelmin täytyi tarttua päähänsä tunnustellakseen, onko se vielä
paikoillaan, sillä kaikki oli nyt hänen silmissään ylösalaisin.
Päästyään selville siitä, että kaikki oli kuten ollakin piti, koetti
hän etsiä järkevää ajatusta, joka olisi voinut asiaa valaista, mutta ei
löytänyt.
-- Missä olit 6 p:nä heinäkuuta? kysyi Falander, tuomarin musertava
ilme kasvoissaan.
-- Kuinka tyhmiä kysymyksiä sinä teet; miten voisin muistaa, mitä kolme
kuukautta sitten tapahtui?
-- Sinä olit minun luonani, mutta Hjalmarille sanoit olleesi tätisi
luona.
-- Älä kuuntele häntä, sanoi Agnes, lähestyen hyväilevästi Rehnhjelmiä;
hän puhuu niin paljon tuhmuuksia.
Seuraavassa silmänräpäyksessä tarttui Rehnhjelm häntä kurkusta ja
viskasi hänet takaperin uuninnurkkaan, jonne hän jäi hiljaa ja
liikkumattomana makaamaan halkokasan päälle.
Sitten pani hän hatun päähänsä, mutta Falanderin täytyi auttaa
päällystakki hänen ylleen, sillä kaikki hänen jäsenensä vapisivat.
-- Tule, mennään pois, sanoi hän, sylkäsi uunin kiville ja meni ulos.
Falander viipyi hetken, tutki Agneksen valtimoa ja seurasi Rehnhjelmiä,
jonka saavutti alhaalla eteisessä.
-- Minä ihailen sinua, sanoi Falander Rehnhjelmille; asia oli
todellakin ulkopuolella kaiken keskustelun.
-- Pyydän, että annat olla edelleenkin; meillä ei ole enää monta tuntia
nautittavana toistemme seurasta; karkaan seuraavassa junassa kotiin
tekemään työtä ja unohtamaan! Menkäämme nyt kellariin ja huumatkaamme
itsemme, kuten sinulla on tapana sanoa!
He saapuivat kellariin, ottivat yksityisen huoneen, mutta pyysivät
päästä "pikkuhuoneista".
Pian istuivat he hyvin katetun pöydän ääressä.
-- Ovatko hiukseni harmaat? kysyi Rehnhjelm, koetellen tukkaansa, joka
oli aivan kostea ja pitkin pääkalloa.
-- Ei, ystäväni, ei se niin pian käy; enhän minäkään ole.
-- Loukkasiko hän itseänsä?
-- Ei!
-- Tässä huoneessa ensi kerran --!
Hän nousi pöydästä, käveli muutamia askelia, hoiperteli ja lankesi
polvilleen sohvan luo, johon nojasi päänsä ja purskahti itkuun, kuten
lapsi, joka itkee äitinsä sylissä.
Falander istui hänen viereensä, ottaen hänen päänsä käsiensä väliin.
Rehnhjelm tunsi jotakin kuumaa -- ikäänkuin tulikipinän -- putoavan
kaulallaan.
-- Missä on filosofia, ystäväni? Tuo se tänne! Minä hukun! Oljenkorsi!
Tänne!
-- Voi, poika parka!
-- Minun täytyy nähdä hänet! Täytyy pyytää häneltä anteeksi! Minä
rakastan häntä! kuitenkin! Kaikesta huolimatta! Loukkasiko hän itsensä?
Voi, taivaan Jumala, että voi elää ja olla niin onneton kuin minä!
* * * * *
Kello kolme iltapäivällä matkusti Rehnhjelm junassa Tukholmaan.
Falander sulki itse vaunun oven hänen jälkeensä ja pani sen hakaan.