Teatteriosakeyhtiö Phoenix.
Seuraavana päivänä heräsi Rehnhjelm ennen puoltapäivää
hotellisängyssään. Edellisen yön muistot nousivat kuin haamut
esiin ja ympäröivät hänen sänkynsä keskellä kesänkirkasta päivää.
Hän näki kauniin, runsaasti kukilla koristetun huoneen, jossa
mässäystä pidettiin, sisäluukut kiinni ruuvattuina; hän näki
viisineljättä-vuotiaan näyttelijättären, jonka eräs kilpailija oli
alentanut esittämään akka-osia; hän tulee sisälle epätoivoissaan ja
raivostuneena uusista loukkauksista, juo itsensä humalaan ja ojentaa
jalkansa sohvan laidalle, ja kun huoneessa tulee liian kuuma, aukaisee
hän leninkinsä yhtä suruttomasti kuin herrat avaavat liivinsä vahvan
päivällisen jälkeen; siellä kippelehtää vanha koomikko, joka on hyvissä
ajoin saanut jättää rakastaja-alan ja lyhyen kukoistuksen jälkeen
vaipunut ilmottaja-osiin ja niin hauskuuttaa alempaa porvaristoa
lauluillaan ja ennen kaikkea kertomalla suuruudenajoistansa; mutta
savun ja humalakangastusten läpi näkee hän nuoren kuusitoistavuotiaan,
joka tulee kyynelsilmin kertomaan synkälle Falanderille, kuinka tuo
suuri tirehtööri taasenkin on tehnyt hänelle häpeällisiä tarjouksia ja
hänen kieltäydyttyään vannonut kostavansa niin, että hän tästälähtien
saa vain piikaosia; ja hän näkee Falanderin, joka vastaanottaa kaikkien
surut ja huolet ja puhaltaa niiden päälle, niin että ne häviävät;
miten hän hälventää kaikki: loukkaukset, nöyryytykset, aasinpotkut,
onnettomuudet, hädän, kurjuuden ja valitukset mitättömiksi; miten
hän opettaa ja kehottaa ystäviään, etteivät arvioisi mitään liian
suureksi, varsinkaan eivät omia surujaan. Mutta alati näkee hän
pienen, viattomannäköisen kuusitoistavuotiaan, jonka ystävä hänestä
tuli ja jolta hän hyvästijättäessään oli saanut suutelon, kiihkeän,
intohimoisen suudelman, jota hänen tulehtuneet aivonsa nyt vilpittöminä
ollessaan muistavat pitäneensä jotensakin odottamattomana. Mutta mikäs
hänen nimensä oli?
Hän nousee tarttuakseen vesikannuun ja saa käsiinsä pienen nenäliinan,
jossa on viinitahroja! Ah! Tuossa se on häviämättömästi kirjotettuna
merkkausmusteella -- Agnes! Hän suutelee kahdesti sen puhtainta
paikkaa ja pistää sen sitten matka-arkkuunsa. Sitten pukeutuu hän
huolellisesti, mennäkseen teatterin johtokunnan puheille, joka tavataan
varmimmin kahdentoista ja kolmen välillä.
Jottei tarvitseisi syyttää itseään mistään, menee hän yhtiöön kl. 12 ja
tapaa vahtimestarin, joka kysyy hänen asiaansa ja eikö hän voisi olla
avuksi. Rehnhjelmin mielestä on se mahdotonta ja hän kysyy uudestaan,
voiko tavata johtajaa, jolloin saa tietää, että johtaja tällä haavaa on
tehtaassa, mutta että hän kyllä tulee päivemmällä. Rehnhjelm luulee,
että teatteria tuttavallisessa keskustelussa sanotaan tehtaaksi, mutta
saa sittemmin tietää, että toimeenpaneva johtaja oikeastaan harjottaa
tulitikkuteollisuutta. Hänen lankonsa, kamreeri, on postissa eikä
tavallisesti tule tänne ennen kahta ja tämän poika, sihteeri, on
sähkösanomalennätinkonttorissa, eikä häntä koskaan varmasti voi tavata.
Koska vahtimestari kuitenkin luuli ymmärtävänsä Rehnhjelmin asian,
niin antoi hän omasta ja teatterin puolesta yhden kappaleen teatterin
sääntöjä, joita lukemalla nuori kokeilija saisi kuluttaa aikaansa,
kunnes joku johtokunnan jäsen osuisi tulemaan. Hän varustautui siis
kärsivällisyydellä ja istuutui sohvaan tutkimaan. Hänen luettuaan
läpi säännöt oli kello ainoastaan puoli yksi. Sitten puheli hän
vahtimestarin kanssa neljännestä vailla yhteen. Sitten istuutui hän
tutkimaan sääntöjen ensimmäistä pykälää: "Teatteri on siveellinen
laitos, siksi tulee sen jäsenien harrastaa jumalanpelko, hyveitä ja
hyviä tapoja." Hän käänteli lausetta, koettaen saada sen oikeaan
valoonsa, onnistumatta. Jos teatteri jo on siveellinen laitos, niin
eihän jäsenten, jotka juuri (johtajan, kamreerin, sihteerin, koneiden
ja kulissien kanssa) muodostavat tuon laitoksen, silloin tarvitse
harrastaa tuota kaikkea kaunista, miksi sitä nyt sanottaneekin. Jos
olisi kirjotettu näin: teatteri on siveetön laitos ja siksi ... niin,
silloin siihen olisi tullut ajatusta, eikä se varmaankaan ollut
johtokunnan tarkotus. Ja sitten ajatteli hän Hamletin "sanoja, sanoja,"
mutta muisti heti, että on vanhaa käyttää Hamletin sanoja ja että tulee
lausua omat ajatuksensa omin sanoin, ja niin hän valikoi ja pysähtyi
sanomaan tuota lorupuheeksi, mutta senkin hän hylkäsi, kosk'ei sekään
ollut itsenäistä, mutta eihän alkuteoskaan ollut.
Toinen pykälä auttoi häntä sitten tekstineen kuluttamaan
neljännestunnin: "Teatteri ei suinkaan ole huvitusta varten. Ei vain
huviksi". Tuossa sanottiin: teatteri ei ole huvitusta varten ja tässä:
teatteri ei ole vain huviksi, siis on se (myöskin) huviksi. Sitten
hän ajatteli milloin teatterissa on hauskaa: silloin on hauskaa, kun
näkee lapsien, varsinkin poikien, petkuttavan vanhemmiltaan rahoja,
varsinkin jos vanhemmat ovat säästäväisiä, kilttejä ja järkeviä;
toiseksi, kun vaimot pettävät miehiään; varsinkin on tämä hyvin
hauskaa, jos mies on vanha ja tarvitsee vaimonsa tukea; sitten hän
vielä muisti nauraneensa tavattomasti kahdelle vanhalle miehelle,
jotka olivat kuolemaisillaan nälkään, sentähden että heidän liikkeensä
oli taantunut, ja että vielä tänä päivänäkin nauretaan samalle
asialle erään klassillisen kirjailijan näytelmässä. Vielä muisti hän
nauttineensa erään vanhanpuoleisen miehen onnettomuudesta, joka oli
menettänyt kuulonsa, ja että häntä ynnä kuuttasataa muuta henkilöä
oli suuresti huvittanut eräs pappismies, joka koetti luonnollisella
tavalla parantaa sitä hulluutta, johon itsensäpidättäminen hänet oli
vienyt, ja se ulkokultaisuus, johon hänen täytyi turvautua päämääränsä
saavuttaakseen. Millekä siis naurettiin? kysyi hän itseltään. Ja
kosk'ei hänellä ollut muuta tehtävää, koetti hän vastata siihen! Niin,
naurettiin onnettomuudelle, hädälle, kurjuudelle, paheelle, hyveelle,
hyvän häviölle, pahan voitolle. Tämä tulos, joka osaksi oli hänelle
uutta, sai hänet hyvälle tuulelle, häntä huvitti suuresti tällainen
ajatuksien leikki. Kun johtokuntaa ei vielä kuulunut, jatkoi hän
leikkiään, ja niin tuli hän, ennenkuin oli kulunut viisi minuuttia,
siihen lopputulokseen, että murhenäytelmässä itketään juuri samalle
asialle, jolle huvinäytelmässä nauretaan. Mutta siihen hän pysähtyi,
sillä sisään ryntäsi nyt tuo suuri johtaja, ryntäsi Rehnhjelmin sivu,
ollen laisinkaan häntä näkemättä, ja heittäysi erääseen vasemmalla
olevan huoneeseen, josta hetken kuluttua kuului soittokellon ääni,
jota voimakas käsi helisti. Vahtimestari tarvitsi puoli minuuttia
ennättääkseen sisälle ja taasen takaisin ilmottamaan, että hänen
korkeutensa ottaa vastaan.
Kun Rehnhjelm astui huoneeseen, oli johtaja jo ennättänyt röyhistää
rintaansa ja suunnata mörssärinsä niin korkealle, että hänen
oli mahdoton nähdä tuota kuolevaista, joka tuli sisään pikkasen
vavisten. Mutta hän mahtoi kuulla hänen tulevan, sillä hän kysyi heti
loukkaavalla äänellä, mitä tulija tahtoi.
Rehnhjelm selitti haluavansa saada koenäytännön.
-- Haa! Suuren koenäytännön! Innostus suuri! Onko herralla mitään
ohjelmistoa? Näytellyt Hamletin, Learin, Richard Sheridanin,
Tarjokkaan, huudettu esiin kymmenen kertaa kolmannen näytöksen jälkeen?
Mitä! Häh!
-- En ole koskaan ennen esiintynyt.
-- Vai niin, se on eri asia!
Hän istuutui hopeoituun, sinisellä silkillä päällystettyyn nojatuoliin
ja hänen naamaansa nousi sellainen ilme, kuin olisi se määrätty
kuvittamaan jotakin Svetoniuksen elämäkertaa.
-- Saanko sanoa herralle suoran mielipiteeni? Mitä? Luopukaa tältä
uralta!
-- Mahdotonta!
-- Minä toistan: luopukaa tältä uralta! Se on hirvein ura kaikista! Se
on niin täynnä nöyryytyksiä, ikävyyksiä, pistoksia, okaita, herrani,
jotka, uskokaa minua, tekevät elämänne niin katkeraksi, että toivotte
ett'ette koskaan olisi syntynyt!
Hän näytti todellakin luottamusta herättävältä, mutta Rehnhjelmin
päätös oli järkähtämätön.
-- No, ottakaa huomioon sanani! Minä juhlallisesti neuvon teitä
luopumaan siitä ja selitän, että toiveet ovat niin pienet, että kenties
saatte olla statistina useat vuodet! Ajatelkaapa sitäkin! Ja elkää
tulko sitten minulle valittamaan! Tämä ura on niin helvetillisen
vaikea, herra, että jos sen tietäisitte, ette koskaan sille antautuisi!
Elämä on oleva teille helvetti; uskokaa pois, minä olen sen sanonut.
Se oli turhaa puhetta.
-- Eikö herra sitten nyt heti tahtoisi liittyä teatteriin ilman
koenäytäntöä; se olisi vähemmän vaarallista.
-- Kyllä tietenkin, mutta sitä en ole ottanut huomioon.
-- Olkaa hyvä ja allekirjottakaa siis tämä välikirja. Palkkaa tuhat
kaksisataa riksiä ja kahden vuoden sitoumus. Kelpaako?
Hän otti esiin valmiiksi kirjotetun ja johtokunnan allekirjottaman
välikirjan, joka oli imupaperin alla, ja ojensi sen Rehnhjelmille
täytettäväksi, minkä Rehnhjelm, jolle nuo tuhat kaksisataa olivat
nousseet päähän, lukematta teki.
Tämän jälkeen lainasi johtaja hänelle keskisormensa, jossa oli
karneolisormus, ja sanoi: Tervetuloa! näyttäen samalla yläleukansa
ikeniä ja vihertäväteräisten silmäinsä keltaista ja veristävää
valkuaista.
Ja niin oli vastaanotto lopussa. Mutta Rehnhjelm, jonka mielestä kaikki
oli tapahtunut aivan liian nopeasti, jäi vielä ja rohkeni kysyä, eikö
hänen tulisi odottaa johtokunnan kokousta.
-- Johtokunnan? puhkesi suuri murhenäyttelijä puhumaan; johtokunta
olen minä! Jos hänellä on jotain kysyttävää, niin kääntyy vain minun
puoleeni! Jos haluaa neuvoja, niin kääntyy minun puoleeni. Minun,
herra! Eikä kenenkään muun! Kas niin! -- Mars!
Näytti kuin olisi Rehnhjelmin takin lieve tarttunut johonkin naulaan
juuri hänen mennessään ulos, sillä niin äkkiä hän pysähtyi ja kääntyi
ympäri ikäänkuin nähdäkseen, miltä viimeiset sanat näyttivät, mutta
hän näki ainoastaan punaiset ikenet, jotka muistuttivat kidutuskonetta
ja verellä marmoroidut silmät, jonka vuoksi hän ei tuntenut halua
vaatia selitystä, vaan riensi kaupunginkellariin syömään päivällistä ja
tapaamaan Falanderia.
Tämä istui jo pöytänsä ääressä tyynenä ja välinpitämättömänä,
ikäänkuin olisi valmistautunut vastaanottamaan pahinta, olkoon mitä
lajia tahansa. Häntä ei siis ihmetyttänyt, että Rehnhjelm oli saanut
välikirjan, vaikkakin hän synkkeni melkoisesti kuultuaan sen.
-- Mitä muuten pidät johtajasta? kysyi Falander.
-- Yritin antaa hänelle korvapuustin, mutta en uskaltanut.
-- Sitä ei johtokuntakaan uskalla tehdä ja siksi hän hallitsee.
Tulet aina näkemään, että raakuus hallitsee. Tiedätkö, että hän on
näytelmäkirjailijakin?
-- Olen kuullut niin!
-- Hän tekee jonkunlaisia historiallisia näytelmiä, jotka aina
menestyvät ja saavuttavat suosiota, mikä johtuu siitä, että hän
kirjottaa rooleja luonteiden asemasta; hän laittaa näyttämöltä
poistumiset sellaisiksi, että niille taputetaan käsiä, kiskoo voittoa
n.s. isänmaallisella tunteella. Muuten eivät hänen henkilönsä
milloinkaan osaa puhua, vaan ne riitelevät eli, kuten sanotaan,
nalkuttavat: miehet ja naiset, vanhat ja nuoret, kaikki tyynni, niin
että hänen tunnettua näytelmäänsä "Kuningas Kustaan pojat" syystä
sanotaankin viisimellakkaiseksi historialliseksi nalkutukseksi, sillä
siinä ei ole kohtauksia, vaan selviä mellakoita, perhemellakoita,
katumellakoita, valtiopäivämellakoita ja niin edespäin. Repliikkien
sijasta sanotaan pistopuheita, jotka eivät saa aikaan kohtauksia, vaan
mitä kauheimpia kahakoita. Vuoropuhelujen sijaan hän panee kinasteluja,
joissa esiintyvät sättivät toisiaan, ja suurin dramaattinen vaikutus
saadaan aikaan käsirysyllä. Arvostelu sanoo, että hän on suuri
kuvatessaan historiallisia luonteita. Kuinka on hän siis kuvannut
Kustaa Vaasan mainitsemassani näytelmässä? Leveäharteiseksi,
pitkäpartaiseksi, kovaääniseksi, hillitsemättömäksi ja käsistään
väkeväksi mieheksi -- hän muun muassa rikkoo pöydän Vesteråsin
valtiopäivillä ja potkaisee mäsäksi ovenpeilin Vadstenan kokouksessa.
Mutta kerran oli arvostelussa, että hänen näytelmissään ei ole
ajatusta; silloin hän suuttui ja rupesi kirjottamaan tapahuvinäytelmiä,
joissa oli ajatusta. Hänellä on poika, joka kävi koulua (hän on nainut,
tuo kummitus) ja käyttäytyi huonosti, niin että sai patukkaa. Heti
kirjotti isä tapahuvinäytelmän, johon piirsi opettajat ja osotti, miten
epäinhimillisesti nuorisoa nykyaikana kohdellaan. Toisen kerran sai hän
oikeudenmukaisen arvostelun, ja heti värkkäsi hän tapahuvinäytelmän,
johon piirsi kaupungin vapaamieliset sanomalehtimiehet! No niin, saa
hän minulta olla rauhassa!
-- No, mutta miksi hän vihaa sinua?
-- Siksi, että kerran eräässä harjotuksessa sanoin don Pasqvale, vaikka
hän oli selittänyt sen olevan Paskal. Seuraus: minut pakotettiin sakon
uhalla sanomaan niinkuin hän käski, jolloin hän selitti, että koko
maailma saa sanoa miten tahtoo, mutta täällä sanotaan Paskal, _sillä
niin se on_.
-- Mistä hän on tullut? Mikä hän on ollut?
-- Etkö voi nähdä, että hän on ollut vaunumaakarin kisälli? Mutta jos
hän tietäisi, että sinä sen tiedät, niin myrkyttäisi hän sinut! Mutta
puhuaksemme nyt jostain muusta, miten voit eilispäivän jälkeen?
-- Erinomaisesti! Olen unohtanut kiittää sinua!
-- No! Sehän hyvä! Ja pidät tytöstä? Agneksesta?
-- Kyllä, pidän hänestä paljon!
-- Ja hän on sinuun rakastunut! Sehän sopii hyvin, se! Ota sinä hänet!
-- Voi sinun puheitasi! Emmehän me vielä voi naimisiin mennä!
-- Kuka sitä on sanonut?
-- Mitä sinä sitten tarkotat?
-- Sinä olet kahdeksantoista vuotias, hän kuudentoista! Rakastatte
toisianne! No niin! Kun olette yhtä mieltä, niin tietenkin tehtävänne
on hyvinkin yksityistä laatua.
-- En ymmärrä sinua! Kehotatko minua huonoon tekoon? Vai miten?
-- Kehotan sinua hieman tottelemaan luonnon suuria ääniä eikä
tuhmien ihmisten. Jos ihmiset eivät hyväksy tekoanne, niin on
se kateellisuutta, ja moraali, jota he tarjoovat, se on heidän
häijyyttään, joka on pukeutunut sopivaan, esiteltävään muotoon. Eikö
luonto jo useita vuosia ole kutsunut teitä suureen juhlaansa, josta
jumalat iloitsevat, mutta yhteiskunta kauhistuu, peläten saavansa
maksaa lapsenruokkoapua?
-- Miksi et kehota meitä avioliittoon?
-- Siksi, että se on aivan toista! Ei sidota itseään koko elämän ajaksi
yhden illan yhdessäolon jälkeen, eikä ole sanottu, että se, joka on
mukana ilossa, on mukana vastoinkäymisessä! Avioliitto on sielujen
välinen asia; tämä taasen ei ole! Sitäpaitsi ei minun tarvitse kehottaa
teitä siihen, joka kuitenkin tulee tapahtumaan. Rakastakaa toisianne
nuoruudessa, ennenkuin se on liian myöhäistä, rakastakaa kuin linnut,
ajattelematta pesäntekoa, tahi kuin sen luokan kukat, jonka nimi on
Dioecia.
-- Et saa puhua noin ylenkatseellisesti siitä tytöstä! Hän on hyvä,
viaton ja surkuteltava, ja joka uskaltaa sanoa muuta, valehtelee.
Oletko nähnyt viattomampia silmiä kuin hänen, eikö jo hänen äänensä
soinnussakin ole totuutta! Hän ansaitsee syvää ja puhdasta rakkautta,
ei sellaista, josta sinä puhut, ja minä toivon, että tämä on viimeinen
kerta, jolloin esität jotain sellaista! Ja voit hänelle sanoa, että
minä pitäisin suurimpana onnenani ja suurimpana kunnianani kerran, kun
olen tullut hänen arvoisekseen, saada tarjota hänelle käteni!
Falander heilutti päätään, niin että käärmeet kiemurtelivat.
-- Hänen arvoisekseen? Kätesi? Mitä sinä sanot?
-- Sanassani pysyn!
-- Sehän on kauheata! Jos sanon sinulle, että tältä tytöltä ei
ainoastaan puutu kaikkia niitä ominaisuuksia, joita sinä hänelle
omistat, vaan että hänellä myöskin on aivan päinvastaisia, niin et sinä
usko minua, vaan tulet vihamiehekseni!
-- Niin tulen!
-- Maailma on niin täynnä valhetta, ettei uskota sitä ihmistä, joka
puhuu totta!
-- Miten voisi uskoa sinua, jolla ei ole mitään moraalia?
-- Kas siinä se taas on tuo sana! Se on ihmeellinen sana; se vastaa
kaikkiin kysymyksiin, katkaisee kaikki keskustelut, puolustaa kaikkia
vikoja, omia, mutta ei toisten, lyö maahan kaikki vastustajat, puhuu
puolesta ja vastoin aivan kuin asianajaja! Nyt sinä iskit minua sillä,
seuraavan kerran isken minä sinua! Voi hyvin, minun täytyy mennä
kotiin, sillä minulla on tunti kello kolme! Voi hyvin! Ja onnea!
Ja Rehnhjelm jäi yksin päivällisensä ääreen, mietteisiinsä.
* * * * *
Kun Falander tuli kotiin, pukeutui hän aamunuttuun ja tohveleihin,
aivan kuin ei suinkaan odottaisi vieraita. Mutta kiivas
mielenlevottomuus näytti saavan hänet toimintaan, sillä hän käveli
edes takaisin lattialla pysähtyen silloin tällöin ikkunaverhon taa
voidakseen näkymättä katsella kadulle. Sitten hän meni peilin luo,
otti kauluksen kaulastaan ja pani sen sohvapöydälle. Hetken käveltyään
istuutui hän sohvaan, otti korttitarjottimelta naisen valokuvan, pani
sen tavattoman ison suurennuslasin alle ja tarkasti sitä aivan kuin
tarkastetaan mikroskooppista laitetta. Tässä työssä istui hän melko
kauan. Silloin kuuli hän askelia portaissa, pisti nopeasti valokuvan
muiden sekaan sinne, mistä sen oli ottanutkin, ponnahti ylös ja
istuutui kirjotuspöydän ääreen selkä oveen päin. Hän oli täydessä
kirjottamisen touhussa, kun ovesta kuului naputus -- kaksi lyhyttä ja
heikkoa kaksoislyöntiä.
-- Sisään, huusi Falander äänellä, joka ei kuulustanut
sisäänkutsuvalta, vaan ennemmin sopi uloskäskyyn.
Huoneeseen astui nuori tyttö, kasvultaan lyhyt, mutta miellyttävä
vartalonsa ääriviivoilta; hienoja, soikeita kasvoja ympäröi tukka, joka
oli ikäänkuin auringonpaisteessa haalistunut, sillä väri ei ollut sitä
selvää vaaleata, joka on synnynnäistä. Pieni nenä ja hienopiirteinen
suu loihtivat esiin hauskasti leikkiviä pikku juomuja, jotka muuttivat
alituisesti muotoaan aivan kuin kuviot kaleidoskoopissa; kun hän
esimerkiksi liikutteli sieramiaan ja vaaleanpunainen välirusto kuvastui
kuin sinivuokon lehdeksi, avautuivat huulet ja näkyviin tuli hyvin
pienten tasaisten hampaiden päät, jotka, vaikkakin olivat omat,
olivat liian tasaiset ja valkeat herättääkseen luottamusta. Silmät
kulmautuivat ylöspäin nenänjuurta kohden ja laskivat alaspäin ohimoita
kohti, mikä sai aikaan alituisesti rukoilevan, eleegisen ilmeen, joka
vaikutti lumoavan epäsointuisasti kasvojen alempiin leikkiviin osiin
verraten; mutta silmäterä oli levoton ja voi tuokiossa muuttua hienoksi
kuin neulan kärki ja seuraavassa laajentua ja tuijottaa kuin yökiikarin
objektiivi.
Hän astui nyt sisälle ja salpasi oven, otettuaan avaimen sisäpuolelle.
Falander jäi istumaan ja kirjotti.
-- Tulet myöhään tänään, Agnes! sanoi hän.
-- Niin teen, vastasi hän uhmaillen, ottaessaan hattua päästään ja
koteutuen.
-- Niin, me valvoimme kauan viime yönä.
-- Miksi et nouse tervehtimään? Niin väsynyt ei sentään saa olla!
-- Ah, anna anteeksi, että unohdin!
-- Unohdit? Olen huomannut, että viime aikoina unohdat milloin mitäkin.
-- Vai niin? Kuinka kauan aikaa olet sellaista huomannut?
-- Kuinka kauanko? Mitä tarkotat? Ole hyvä ja ota aamunuttu ja tohvelit
yltäsi!
-- Rakkaani, tänään on se tapahtunut minulle ensimmäisen kerran ja
sinun mielestäsi se on pitkän aikaa! Kyllä on ihmeellistä? Eikös ole!
-- Sinä pilkkaat minua! Mikä sinua vaivaa? Olet ollut niin
eriskummallinen jonkun aikaa!
-- Jonkun aikaa? Tuossa se taas on! Miksi sanot jonkun aikaa? Siksi,
että valehtelet! Miksi valehtelet?
-- Vai niin, sinä syytät minua valehtelemisesta?
-- Ah en! Minä vain laskin leikkiä.
-- Etkö sinä luule, etten minä näe, kuinka sinä olet kyllästynyt
minuun. Etkö luule, etten sitä eilen illalla nähnyt, kun sinä olit niin
huomaavainen tuota yksinkertaista Jennyä kohtaan, ettei sulta riittänyt
ainoatakaan sanaa minulle koko iltana.
-- Sinä siis olet mustasukkainen?
-- Minä? En, tiedätkö, en rahtuakaan! Jos pidät häntä minua parempana,
niin ole hyvä! Se ei liikuta minua ei niin hituistakaan!
-- Soo? Sinä et ole mustasukkainen? Se on tavallisissa oloissa ikävä
asia!
-- Tavallisissa oloissa? Mitä sinä sillä tarkotat?
-- Tarkotan -- hyvin yksinkertaisesti -- että olen kyllästynyt sinuun,
kuten äsken itse sanoit!
-- Sen sinä valehtelet! Sinä et ole!
Hän liikutti sieramiaan, näytti hampaitten latvoja ja pisti
silmäneuloillaan.
-- Puhukaamme jostain muusta, sanoi Falander. -- Mitä sinä pidät
Rehnhjelmistä?
-- Paljon! Hän on hyvä poika! Ja hieno poika!
-- Hän rakastui sinuun korviansa myöten!
-- Älä puhu tyhjää!
-- Mutta pahinta on se, että hän tahtoo mennä kanssasi naimisiin!
-- Ole hyvä ja säästä minua kuulemasta mokomia tuhmuuksia!
-- Mutta kun hän on vasta kaksikymmenvuotias, aikoo hän odottaa, kunnes
tulee sinun arvoiseksesi, kuten hän sanoi!
-- Mokoma hupsu!
-- Arvoisella tarkottaa hän: olla tunnettu näyttelijä! Ja siksi ei hän
voi tulla, ennenkuin saa rooleja! Etkö sinä voi hankkia niitä hänelle?
Agnes punastui, viskautui sohvan nurkkaan ja näytti siroja
kultatupsuisia puolisaappaitaan.
-- Minä? Joka en itsekään saa mitään! Sinä pilkkaat minua!
-- Niin tein!
-- Sinä olet piru, Gustaf! Uskotko sen?
-- Ehkä! Ehkä en! Sellaista on vaikea ratkaista! Kuitenkin, jos olet
järkevä tyttö...
-- Ole vaiti!
Hän otti terävän paperiveitsen pöydältä ja kohotti sen uhkaavasti
leikillä, joka näytti todelta.
-- Sinä olet niin kaunis tänään, Agnes! sanoi Falander.
-- Tänään? Mitä tarkotat? Tänään? Etkö sitä ole ennen nähnyt?
-- Ojaa! Olen kyllä!
-- Miksi sinä huokaat?
-- Niin tehdään aina, kun on oltu hurjastelemassa.
-- Saanko katsoa sinua? Ovatko silmäsi kipeät?
-- Yövalvonta, kultaseni!
-- Menen pois, niin saat maata päivällisunta!
-- Elä mene pois minun luotani! En kumminkaan voi nukkua.
-- Luulen, että minun sentään täytyy mennä! Tulin tänne oikeastaan vain
sitä sanomaan!
Hänen äänensä muuttui vienoksi ja hänen silmäluomensa painuivat hiljaa
umpeen aivan kuin esirippu kuolinkohtauksen jälkeen. Falander vastasi:
-- Teit kiltisti, kun sentään tulit sanomaan.
Agnes nousi ja sitoi hatun päähänsä peilin edessä.
-- Onko sinulla täällä minkäänlaista hajuvettä? kysyi hän.
-- Ei, se on teatterissa!
-- Sinun pitää lakata polttamasta piippua; se tarttuu niin tavattomasti
vaatteisiin.
-- Minä teen sen!
Agnes kumartui ja sitoi kiinni sukkanauhansa.
-- Suo anteeksi! sanoi hän ja heitti pyytävän katseen Falanderiin.
-- Mitä niin? vastasi tämä hämillisen näköisenä, ikäänkuin ei olisi
mitään nähnyt.
Koska vastausta ei tullut, rohkaisi hän itseään, hengitti syvään ja
kysyi:
-- Mihin sinä menet?
-- Menen koettelemaan leninkiä, niin että ei sinun tarvitse olla
lainkaan levoton! vastasi hän itse mielestään hyvin sujuvasti. Mutta
Falander kuuli vääristä äänenpainoista, että se oli opeteltua, ja hän
sanoi ainoastaan:
-- Hyvästi sitten!
Agnes tuli häntä vastaan saadakseen suutelon. Hän otti tytön syliinsä
ja painoi hänet rintaansa vasten kuin olisi tahtonut tukehuttaa hänet,
sitten suuteli hän tyttöä otsalle, vei hänet ovelle, työnsi hänet ulos
ja sanoi aivan lyhyesti: hyvästi!