Valkeilla vuorilla.
Eräänä elokuun iltapäivänä istuu Falk taaskin Mosebackan puutarhassa,
nytkin yksin, kuten hän on ollut koko kesän; ja hän tekee summittaisen
laskun kokemuksistaan tänä neljännes-vuotena, joka on kulunut
siitä, kun hän oli tällä viimeksi, niin toiveita täynnä, niin
rohkeana ja voimakkaana. Hän tuntee itsensä vanhaksi, väsyneeksi,
välinpitämättömäksi; hän on katsonut kaikkien noiden monien talojen
sisään, jotka ovat tuolla alhaalla; ja aina näytti toisenlaiselta kuin
hän luuli. Hän on ollut maailmalla ja nähnyt ihmisiä moninaisissa
olosuhteissa, jollaisina vain köyhäinlääkäri tai sanomalehden selostaja
saa heidät nähdä, kuitenkin se erotuksena, että referentti saa nähdä
heidät sellaisina kuin he näyttäytyvät, mutta lääkäri tavallisesti
saa nähdä heidät sellaisina kuin he ovat; hänellä oli ollut tilaisuus
nähdä ihminen yhteiskuntaeläimenä kaikissa mahdollisissa muodoissa.
Hän oli käynyt valtiopäivillä, kirkonkokouksissa, yhtiökokouksissa,
hyväntekeväisyystarkotuksia varten pidetyissä kokouksissa,
poliisitutkinnoissa, juhlissa, hautajaisissa, kansankokouksissa;
kaikkialla suuria sanoja, ja paljon sanoja, sanoja, joita ei koskaan
käytetä jokapäiväisessä puheessa, jonkunlaisia erikoisia sanoja, jotka
eivät ilmaise mitään ajatusta, eivät ainakaan sitä, joka oli sanottava.
Siten oli hän saanut ihmisestä yksipuolisen käsityksen eikä koskaan
voinut nähdä häntä muuna kuin valheellisena yhteiskuntaeläimenä, jonka
täytyy sinä olla, koska sivistys kieltää julkisen sodan; seurustelun
puute sai hänet unohtamaan, että on toinen eläin, joka maljan ääressä
seinien sisällä on koko lailla rakastettava, ellei sitä vaan ärsytä,
ja joka mielellään näyttäytyy kaikkine vikoineen ja heikkouksineen
niin pian kuin ei ketään todistajia ole läsnä. Tämän hän oli unohtanut
ja sentähden oli hän hyvin katkera. Mutta toinen seikka oli vielä
ikävämpi; hän oli menettänyt itsekunnioituksensa! vieläpä ilman että
oli tehnyt ainoatakaan tekoa, jota hänen olisi tarvinnut hävetä!
Mutta toiset olivat sen häneltä riistäneet, ja se käy hyvin helposti
päinsä. Kaikkialla ja missä tahansa hän oli esiintynyt, oli hänelle
osotettu halveksumista, ja miten voisi hän, jolta lapsuudesta asti oli
puuttunut itsetuntoa, kunnioittaa sitä, jota kaikki muut halveksuivat!
Mutta mikä hänet sai aivan onnettomaksi, niin se, kun hän näki,
miten vanhoillisten selostajia, s.t.s. niitä, jotka puolustivat
kieroutta tai ainakin olivat hyökkäämättä sen kimppuun, miten suurta
kohteliaisuutta heitä kohtaan osotettiin. Häntä ei siis yleisesti
halveksittu sanomalehtikirjailijatoimensa vuoksi, vaan sen vuoksi,
että hän oli sorrettujen puolustaja. Joskus olivat julmat epäilykset
häntä raadelleet! Hän oli esim. selostaessaan Tritonin yhtiökokousta
käyttänyt sanaa huijaus. Siihen oli Harmaaviitta vastannut
pitkässä kirjotuksessa ja niin selvästi todistanut, että yhtiö oli
kansallisisänmaallinen hyväntekeväisyysyritys, että hän itsekin melkein
luuli olleensa väärässä ja hänellä oli kauan omantunnonvaivoja siitä,
että hän niin kevytmielisesti oli käsitellyt ihmisten mainetta. Hän oli
nyt eräänlaisessa tilassa, joka häilyi yltiöpäisyyden ja täydellisen
välinpitämättömyyden välillä, riippui ainoastaan seuraavasta
vaikutteesta, mihin suuntaan se purkautuisi.
Elämä oli hänelle tänä kesänä ollut niin hapanta, että hän
vahingonilolla tervehti jokaista sadepäivää ja hän tunsi nyt verrattain
suurta mielihyvää nähdessään, kuinka yksi ja toinen kuihtunut lehti
kulkea rapisteli hiekkakäytävillä. Hän istui tutkistelemassa omaksi
lohdutuksekseen saatanallisen hauskalta näkökannalta olemassaoloa
ja sen tarkotusta, kun hän tunsi laihan, luisevan käden laskeutuvan
olalleen ja toisen tarttuvan käsivarteensa, ikäänkuin kuolema olisi
käynyt kiinni hänen sanoihinsa ja tahtonut viedä hänet tanssiin. Hän
katsahti ylös ja säikähti: siinä seisoi Ygberg, kalpeana kuin ruumis,
kasvot kuihtuneina ja silmissä niin vetinen väri, jollaisen ainoastaan
nälkä synnyttää.
-- Kas, hyvää päivää, Falk, kuiskasi hän tuskin kuuluvalla äänellä ja
koko hänen ruumiinsa tutisi.
-- Hyvä päivää, veli Ygberg, vastasi Falk ja tunsi tulevansa oikein
hyvälle tuulelle. Hitto soi, paina puuta ja juo kuppi kahvia! Kuinka
voit? Näytät siltä kuin olisit maannut jään alla.
-- Oo, minä olen ollut niin sairas, niin sairas!
-- Sinulla siis on ollut hauska kesä, kuten minullakin!
-- Onko se sinullekin ollut niin vaikea? kysyi Ygberg, samalla kuin
heikko toivo siitä, että niin olisi asianlaita, valaisi hänen keltaisen
vihreitä kasvojaan.
-- Minä sanon sinulle vain: Jumalalle kiitos, että tämä kirottu kesä
nyt on ohitse! Minun puolestani voisi olla koko vuoden talvea! Ei siinä
kyllin, että saa itse kärsiä, täytyy vielä katsella, kuinka toiset
huvittelevat! Minä en jalallanikaan ole ollut tullien ulkopuolella!
Oletko sinä?
-- Minä en ole nähnyt kuusta sen jälkeen kuin Lundell jätti Lill-Jansin
kesäkuussa! Mutta miksi juuri pitäisi nähdä kuusia! Ei se niin
välttämätöntä ole! Eikä se ole mitään ihmeellistäkään! Mutta se, että
ei saa niitä nähdä, se se tuntuu niin katkeralta!
-- Niin, siitä me emme nyt välitä; tuolla idässä menee pilveen, niin
että huomenna saamme sadetta, ja kun aurinko taas näyttäytyy, niin on
meillä syksy. Terve!
Ygberg katseli punssia kuin olisi luullut sitä myrkyksi, mutta joi
kumminkin.
-- No, jatkoi Falk, sinähän se kirjotit Smithille tuon kauniin
kertomuksen suojelusenkelistä eli merivakuutusyhtiö Tritonista. Eikö se
ollut vastoin vakaumustasi?
-- Vakaumustani? Ei minulla ole mitään vakaumusta!
-- Eikö sinulla ole?
-- Ei! Ainoastaan tuhmilla ihmisillä on!
-- Oletko sinä siveetön, Ygberg?
-- En! Katso, jos tuhma ihminen saa ajatuksen, joko itsestään tahi
toiselta, niin korottaa hän sen vakaumuksekseen ja pitää siitä kiinni
ja ratsastaa sillä, ei siksi että se on vakaumus, vaan siksi että se
on _hänen_ vakaumuksensa! Mitä kyseessäolevaan yhtiöön tulee, niin
uskon minä sen olevan huijausta! Se kyllä vahingoittaa monta ihmistä,
osakkeenomistajia, mutta samalla saattaa se toisille, johtokunnalle ja
virkailijoille, sitä enemmän iloa, ja silloinhan se siis kumminkin on
saanut aikaan paljon hyvää!
-- Oletko sinä kadottanut kaikki käsitykset kunniasta, ystäväiseni?
-- Täytyy velvollisuutensa vuoksi uhrata kaikki.
-- Kyllä, sen minä myönnän!
-- Ihmisen ensimmäinen ja suurin velvollisuus on elää -- elää mistä
hinnasta tahansa. Jumalallinen laki sitä vaatii, ja sitä vaatii
inhimillinenkin laki.
-- Mutta kunniaa ei saa uhrata.
-- Molemmat mainitut lait vaativat, kuten sanottu, että uhraa kaikki --
ne vaativat köyhältä, että hän uhraa tuon n.s. kunnian! Se on julmaa,
mutta sille ei köyhä mitään voi!
-- Sinulla ei ole vallan iloiset mielipiteet elämästä!
-- Mistä minä ne olisin saanut?
-- Niin, se on totta!
-- Mutta puhuaksemme jostain muusta, niin olen minä saanut kirjeen
Rehnhjelmiltä. Luen sinulle muutamia paloja, jos se sinua huvittaa!
-- Hänhän on mennyt teatteriin, kuulin minä!
-- Niin on, ja siellä hän ei näy hyviä päiviä elävän! Ygberg otti
povitaskustaan kirjeen, pisti sokuripalan suuhunsa ja luki:
Jos helvetti on olemassa tämän elämän jälkeen, joka on melko
lailla epäiltävää...
-- Pojasta on tullut vapaa-ajattelija!
Niin ei se voi pahemmaksi tulla kuin mitä minun oloni nykyään
on. Olen ollut kiinnitetty laitokseen kaksi kuukautta ja minusta
tuntuu kuin olisin ollut kaksi vuotta! Muuan piru, entinen
vaunumaakarinsälli, nyttemmin teatterinjohtaja, on ottanut
kohtaloni käsiinsä ja hän hoitaa sitä niin, että olen ajatellut
kolmesti päivässä karata, mutta kaiken varalta ovat välikirjan
rangaistusmääräykset niin ankarat, että minä häpäisisin vanhempieni
nimen, joka oikeusjutun syntyessä tulisi ilmi, niin että sen vuoksi
pidän parempana jäädä. Ajattele, jok'ainoana iltana olen esiintynyt
statistina enkä vielä ole saanut sanoa sanaakaan. Kahtenakymmenä
iltana perätysten olen saanut hieroa ruskeata väriä naamaani ja
kulkea mustalaispuvussa, josta ei ainoakaan vaatekappale minulle
sovi: trikoot ovat liian pitkät, kengät liian isot, takki liian
lyhyt. Muuan alempi piru, jota kutsutaan kulissikuiskaajaksi,
pitää tarkoin silmällä, etten saa vaihtaa näitä vaatekappaleita
sopiviin, ja joka kerran, kun koetan ryömiä kansanjoukon taakse,
jonka muodostavat tehtailijajohtajan nuuskanjauhajat, avaavat he
rintaman ja tuuppaavat minut etualalle, ja jos minä silloin katson
kulissiin, niin näen alapirun nauravan, ja jos katson salonkiin,
näen itse paholaisen istuvan häränsilmässä ja nauravan. Hän näyttää
ottaneen minut palvelukseen vain omaksi huvikseen eikä siksi,
että teatterilla olisi minusta jotain hyötyä. Kerran uskalsin
huomauttaa hänelle, että minun pitäisi harjotella itseäni jonkun
kerran puheosiin, jos mieli minusta tulla näyttelijä. Silloin tuli
hän hävyttömäksi ja selitti, että ensin on ryömittävä, ennenkuin
osataan kävellä! Vastasin hänelle osaavani kävellä. Hän sanoi,
että se on vale, ja kysyi, luulenko minä, että näytelmätaide,
kaunein ja vaikein kaikista taiteista, ei vaadi mitään koulua?
Kun vastasin hänelle, että se juuri oli ajatukseni, ja että minä
sentähden malttamattomana odotin saada alottaa tuota koulua, sanoi
hän, että olen sivistymätön koira ja että hän potkaisisi minua!
Kun panin sitä vastaan, kysyi hän vielä, luulenko minä, että hänen
teatterinsa on pelastuslaitos nuorukaisia varten, joilla on huonot
raha-asiat, ja minä vastasin suoraan ehdottomasti, iloisesti:
kyllä! Silloin selitti hän tappavansa minut, ja sitä hän nykyään
tekee! Tunnen, miten sieluni palaa tyhjiin kuin talikynttilä
ristivedossa, ja olen pian vakuutettu siitä, että "paha voittosi
viimein on, vaikka se pilvissä piilee", vai miten katkismuksessa
sanotaan. Mutta kaikkein pahinta on, että kadotan kunniotukseni
tätä taidetta kohtaan, joka on ollut minun nuoruuteni rakkaus ja
unelma. Mitenkä olisi mahdollistakaan muu kuin että alan arvioida
vähäiseksi tätä taidetta, kun näen tänne tulevan henkilöitä, jotka
ovat ilman kasvatusta, ilman sivistystä, ruumiillisesta työstä
ja ammateista, kadulta, ainoastaan turhamaisuuden ja laiskuuden
kannustamina, ilman innostusta ja ymmärrystä, ja kun näen, miten he
parin kuukauden päästä näyttelevät luonneosia, historiallisia osia,
kohtalaisen hyvästi, ilman että heillä on kipinääkään aavistusta
siitä ajasta, jossa liikkuvat, tai hajuakaan siitä merkityksestä,
mikä henkilöllä, jota esittävät, todellisuudessa oli.
Minä olen hitaan salamurhan uhrina ja minusta tulee tämän
roskajoukon parissa -- (muutamat jäsenet ovat olleet tekemisissä
rikoslain pykäläin kanssa) joka minua polkee, se, mitä en koskaan
ole ollut -- ylimys, sillä niin vaikealta ei koskaan sivistyneitten
sorto voi tuntua sivistymättömistä.
Mutta yksi valopilkku sentään on tässä pimeydessä: minä rakastan.
Tyttöä, joka on puhtainta kultaa tämän kuonan joukossa. Tietysti
häntäkin poljetaan, ja hän on samallaisen hitaan telotuksen uhrina
kuin minäkin, ylpeästi ja halveksien torjuttuaan regissöörin
häpeälliset tarjoukset. Hän on ainoa nainen kaikkien niiden täällä
loassa matelevien eläinten joukossa, jolla on elävä henki, ja hän
rakastaa minua koko sielustaan ja hän on nyt salaisesti minun
kihlattuni. -- Oi, minä odotan vain sitä päivää, jolloin onnistun
ja jolloin voin tarjota hänelle käteni, mutta milloin? Usein olemme
ajatelleet kuolla yhdessä, mutta sitten tulee petollinen toivo ja
narraa meidät jatkamaan kurjuuttamme! Nähdä häntä, tuota viatonta
tyttöä, nähdä miten hän kärsii ja häpeää, kun hänet pakotetaan
esiintymään riettaissa puvuissa, se on enemmän kuin sietää voi!
Mutta jätän nyt tämän surullisen luvun sikseen.
Ollelta voin tervehtiä ja samoin Lundellilta! Olle on niin
muuttunut. Hän on alkanut harrastaa erästä uudenlaista filosofiaa,
joka repii kaiken alas ja kääntää kaikki asiat ylösalaisin,
jotta ne seisovat päällään. Sitä on hyvin hauska kuunnella ja
tuntuu se joskus melkolailla todeltakin, mutta ajan pitkään
se käy vaaralliseksi. Luulen, että hän on saanut nämä aatteet
seurustellessaan erään täkäläisen näyttelijän kanssa, jolla
on sangen hyvä pää ja suuret tiedot, mutta joka on hyvin
epäsiveellinen ja jota minä samalla sekä pidän rakkaana että
vihaan! Hän on ihmeellinen ihminen! Hän on pohjaltaan hyvä,
uhraantuvainen, jalo, ylevä, sanalla sanoen en voi hänessä mainita
ainoatakaan huonoa ominaisuutta -- mutta hän on epämoraalinen ja
moraaliton ihminen on kaikissa tapauksissa raukka! Eikö totta?
Nyt täytyy minun keskeyttää, sillä näen enkelini, hyvän
hengettäreni tulevan, ja nyt taasen saan viettää hetken,
jolloin kaikki pahat ajatukset pakenevat pois ja minä tunnen
jälleen olevani parempi ihminen! Tervehdi Falkia ja pyydä häntä
ajattelemaan kohtaloani, silloin kun hänen on vaikea olla.
Ystäväsi R.
-- No, mitäs tästä sanot?
-- Se on vanha tarina villipetojen taisteluista! Tiedätkö, Ygberg,
luulen, että täytyy tulla huonoksi ihmiseksi, jos mieli edistyä
maailmassa!
-- Koeta, koeta! Se kenties ei ole niinkään helppoa!
-- Oletko missään asioissa Smithin kanssa enää?
-- En, luojan kiitos! Oletko sinä?
-- Kävin hänen luonaan runojeni vuoksi! Hän osti ne kymmenestä riksistä
arkin, joten hän nyt voi murhata minut samoin kuin tuo vaunumaakari
Rehnhjelmin. Ja minä pelkään jotain samantapaista, sillä vielä en ole
kuullut hiiskaustakaan. Hän oli hirvittävän hyväntahtoinen, niin että
voin odottaa pahinta, kunpa vain tietäisin, mitä lajia siitä tulee!
Mutta mikä sinua vaivaa, veliseni? Sinähän tulet aivan valkoiseksi
kasvoiltasi!
-- Niin, näes, vastasi Ygberg ja piteli kaidepuusta, en ole syönyt
enempää kuin nämä viisi sokeripalasta kahteen päivään! Luulen
pyörtyväni!
-- Jos olet autettu sillä, että saat jotain syödäksesi, niin käy se
hyvin päinsä, sillä minulla onneksi on rahaa.
-- Tietysti se syömisellä on autettu, kuiskasi Ygberg väsyneellä
äänellä.
Mutta niin ei nähtävästi ollutkaan asian laita heidän tultuaan sisälle
ravintolahuoneeseen ja saatuaan ruokaa pöydälle, sillä Ygberg tuli yhä
huonommaksi ja Falkin täytyi ottaa häntä käsikynkästä ja viedä hänet
kotiin sinne kauas Valkeille vuorille, missä tämä asui.
Se vanha yksikerroksinen puutalo oli kavunnut vuorentöyräälle ja
nyt näytti siltä kuin se potisi lonkkatautia; se oli täplikäs kuin
spitalitautinen, sillä kerran yritettiin sitä maalata, mutta työ
pysähtyi paklaukseen; se näytti kaikin puolin raihnaiselta ja tuskin
saattoi uskoa palovakuutusmerkkiä, joka seinässä ruostui, luvaten
että joku Fenix voisi nousta sen tuhasta. Talon juurella kasvoi
voikukkia, nokkosia ja pihatattaria, kaikki ihmisen uskollisia
seuralaisia kurjuudessa. Ja varpuset peseytyivät hehkuvan kuumassa
mullassa tupruttaen sitä ympärilleen, ja isomahaiset ja kalpeakasvoiset
lapsimukulat, jotka näyttivät syntyneen ruumiissaan yhdeksänkymmentä
prosenttia vettä, sitoivat itselleen kaulaketjuja ja rannerenkaita
voikukkien varsista ja koettivat ylipäänsä katkeroittaa toistensa
surullista olotilaa häiritsemällä ja haukuskelemalla toisiaan.
Falk ja Ygberg nousivat huojuvia ja nitiseviä rappusia ylös ja tulivat
suureen huoneeseen, jossa asui kolme taloutta, jotka liituviivoilla
olivat jakaneet huoneen kolmeen piiriin. Kahdessa näistä harjottivat
ammattejaan nikkari ja suutari; kolmas piiri oli yksinomaa omistettu
perhe-elämälle. Kun lapset alkoivat huutaa, mikä tapahtui joka
neljännes-tunti, joutui nikkari raivoihinsa ja alkoi kirota ja
sadatella, joka taas sai aikaan suutarin puolelta raamatunlauseita
ja kehotuksia. Puusepän hermot olivat niin turmeltuneet näistä
iänikuisista valitushuudoista, kurituksista ja riidoista, että hän,
vaikkakin oli päättänyt olla kärsivällinen, joutui aina uudestaan
raivoihinsa viisi minuuttia senjälkeen, kun suutari oli tarjonnut
sovintonuuskan, ja hän oli enimmäkseen raivoissaan koko päivän, mutta
pahinta oli, kun hän kysyi vaimolta, "miksi ne hitot hankkivat niin
paljon lapsia maailmaan", sillä silloin tuli esille naisasia ja silloin
annettiin sana sanasta.
Tämän huoneen läpi kulkivat Falk ja Ygberg päästäkseen viimemainitun
koppiin; mutta vaikka he kulkivat hiljaa ja ääneti, sattuivat he
kuitenkin herättämään lapsista kaksi, jonka vuoksi äiti alkoi laulaa
kehtolaulua, kesken suutarin ja nikkarin välistä keskustelua, jolloin
jälkimmäinen heti joutui raivonpuuskaan.
-- Vaiti, akka!
-- Vaiti itse! Eikö anneta lasten nukkua?
-- Metsään lapsinenne! Ovatko ne minun lapsiani? Pitääkö minun kärsiä
senvuoksi, että toiset ovat olleet irstaita? Häh! Olenko minä itse
irstas? Hä! Onko minulla lapsia. Suu kiinni, tai höylällä päähän!
-- Kuulkaas nyt, mestari, mestari! puuttui suutari puheeseen; ei pidä
siten sanoa lapsista; Jumala se lapset maailmaan lähettää.
-- Se on vale, suutari! Ei, paholainen ne lähettää, itse pää-piru! ja
irstaat vanhemmat sitten syyttävät Jumalaa! Ah, tietäisitte huutia!
-- Mestari, mestari! Ei pidä kirota! Sanassa sanotaan, että lasten on
taivaan valtakunta!
-- Vai niin, vai on niillä taivaassa tuollaisia!
-- Hyvä Jumala, kuinka hän puhuu! puhkesi suuttunut äiti sanomaan.
Jos hän joskus itse saa lapsia, niin rukoilen minä hänen puolestaan,
että niistä tulee rampoja ja raajarikkoja; rukoilen, että niistä
tulee mykkiä ja kuuroja ja sokeita; rukoilen, että ne joutuisivat
kuritushuoneeseen ja hirttomäelle; sen minä teen!
-- Tehkää se, senkin irstas olento, minä en aio hankkia lapsia
maailmaan puutetta kärsimään; teidän pitäisi joutua työhuoneeseen,
teidän, joka synnytätte tuollaisia raukkoja kurjuuteen! Te olette
naimisissa? Olette! Pitääkö teidän siis olla irstaita senvuoksi, että
olette naimisissa? Häh!
-- Mestari, mestari, Jumala se lapset lähettää!
-- Se on vale, suutari! Olen lukenut eräästä lehdestä, että se on tuo
saatanan peruna, joka tekee, että köyhät saavat niin paljon lapsia,
sillä, nähkääs, peruna sisältää kahta ainetta, joita nimitetään typeksi
ja hapoksi; kun niitä esiintyy eräässä määrätyssä yhteydessä ja
runsaasti, niin naiset tulevat hedelmällisiksi.
-- No, miten se siis on autettavissa? kysyi suuttunut äiti, jonka
tunteet olivat talttuneet hänen kuunnellessaan mieltäkiinnittävää
luentoa.
-- Täytyy olla syömättä perunoita, sen kai voitte käsittää!
-- Mitä sitten pitää syödä, ellei saa syödä perunoita?
-- Pihviä sinun on syötävä, akka! Pihviä sipulin kanssa! Hä! Käykö
laatuun? Tahi shattoo-briangia! Tiedätkö, mitä se on! Hä! Isänmaassa
oli joku aika sitten, että muuan vaimo oli syönyt häränjyviä ja oli
lapsineen vähältä heittää henkensä siitä!
-- Mitä hän sanoo? kysyi vaimo ja höristi korviaan.
-- Oletko utelias? Mitä?
-- Onko se todellakin totta tuo häränjyväjuttu? kysyi suutari siristäen
silmiään.
-- On, se ajaa sekä maksan että keuhkot maalle, ja sen käyttämisestä
saa lisäksi ankaran rangaistuksen, ja se on oikein!
-- Onko se oikein? kysyi suutari kumealla äänellä.
-- Tietysti on! Joka on irstas, sitä on rangaistava; ja eihän lapsia
saa surmata liioin!
-- Lapsia! On kai siinäkin sentään erotusta, sanoi suuttunut äiti
nöyrästi. Mutta mitä se on tuo aine, josta mestari puhui!
-- Vai niin, aiot laittaa useampia lapsia, senkin kuvatus, vaikka olet
leski ja sinulla niitä jo on viisi! Varo tuota suutaripirua; hän on
hyvin ankara naisia kohtaan, vaikka on jumalinen! Pannaanpa nuuskaksi
sen asian päälle, suutari!
-- Vai niin! Onko todellakin kasvi...
-- Kuka on sanonut että se on kasvi? Sanoinko minä, että se on kasvi?
En vaankaan! Se on eläintieteellinen aine. Kaikki aineet, nähkääs,
ja niitä on lähes kuusikymmentä, aineet jaetaan kemiallisiin ja
eläintieteellisiin; tämän latinalainen nimi on cornutibus secalias ja
sitä saadaan ulkomailta; pari kappaletta Kalabrian niemimaalta.
-- Luuleeko mestari, että se on kovin kallista? kysyi suutari.
-- Kallista! toisti nikkari ja ojensi höylän kuin olisi tähdännyt
karbiinilla! Se on niin saatanan kallista!
Falk, joka suurella mielenkiinnolla oli kuunnellut koko tätä
keskustelua, hätkähti, kun hän avoimesta ikkunasta kuuli ajopelien
pysähtyvän kadulle ja kahden naisäänen, jotka hän luuli tuntevansa,
alottavan seuraavan keskustelun:
-- Tämä talo näyttää hyvältä.
-- Näyttääkö se hyvältä? kysyi vanhempi nainen. Minusta se näyttää
kauhealta.
-- Tarkotan, että se näyttää sopivalta meidän tarkotukseemme. Tietääkö
ajuri, asuuko tässä talossa köyhiä?
-- En minä sitä tiedä, mutta luulen, että voi vannoa asuvan!
-- On synti vannoa, niin että sitä ei tarvita! Olkaa hyvä ja odottakaa
sen aikaa, kun me käymme siellä toimimassa.
-- Kuules, Eugenie, emmekö pysähdy ensin tänne alas puhuttelemaan
lapsia, sanoi revisorska Homan rouva Falkille.
-- Sen me teemme! Tule tänne, poikaseni; mikä sinun nimesi on?
-- Albert! vastasi pieni haalistunut kuusvuotias.
-- Tunnetko sinä Jeesuksen, poikaseni?
-- En! vastasi pienokainen nauraen ja pisti sormen suuhunsa.
-- Sehän on hirveätä, sanoi rouva Falk ja otti esille muistikirjansa.
Minä kirjotan näin "Katrinan seurakunta, Valkeat vuoret. Syvää henkistä
pimeyttä alaikäisissä". -- Voipiko sanoa pimeyttä? -- No, etkö tahdo
oppia tuntemaan häntä? kysyi rouva edelleen.
-- Een!
-- Tahdotko lantin, poikani?
-- Joo!
-- Kyllä, kiitos, sanotaan! -- "Suurimmassa määrässä huonosti
hoidettuja; onnistuttiin sentään lempeydellä saamaan heidät osottamaan
parempaa käytöstä".
-- Tämäpä kamala haju on; jatkakaamme nyt, Eugenie, pyysi rouva Homan.
He nousivat rappusia ylös ja astuivat suureen huoneeseen koputtamatta.
Puuseppä tarttui höyläänsä ja kävi käsiksi oksaiseen lautaan, jotta
naisten täytyi huutaa, saadakseen äänensä kuuluviin.
-- Onko täällä joku, joka janoo pelastusta ja armoa? huusi rouva Homan,
rouva Falkin ruiskuttaessa hajuvettä lasten päälle, jotka alkoivat
huutaa silmien kirvelemisestä.
-- Tarjoaako nainen pelastusta? kysyi puuseppä, joka keskeytti työnsä.
Mistä nainen sitä on saanut? Ehkä teillä on hyväntekeväisyyttäkin, ja
nöyryytystä ja ylpeyttä? Hä!
-- Te olette raaka ihminen, joka joudutte kadotukseen, vastasi rouva
Homan. Rouva Falk kirjotti muistikirjaansa ja sanoi: tuo oli hyvin
sanottu.
-- Puhukoon hän! sanoi revisorska.
-- Me tunnemme tuon! Ehkä naiset haluavat puhua minun kanssani
uskonnosta! Minä voin puhua kaikesta! Tietävätkö naiset, että Niceassa
oli vuonna 829 kokous, jossa pyhä henki otettiin Schmakhaldinin
artikkeleihin.
-- Ei, sitä me emme tiedä, hyvä mies!
-- Miksis sanot minua hyväksi? Kukaan ei ole hyvä, paitsi Jumala
yksin, sanotaan sanassa! Vai niin, vai eivät naiset tiedä mitään
Nicean kokouksesta v. 829? Kuinka te silloin tahdotte opastaa toisia,
kun ette itse mitään tiedä? No, jos nyt aiotte harjottaa jonkunlaista
hyväntekeväisyyttä, niin käyttäkää tilaisuutta hyväksenne, kun minä
käännän selkäni, sillä totinen hyväntekeväisyys tapahtuu salassa.
Mutta harjottakaa sitä kaikella muotoa lapsiin, sillä he eivät voi
puolustautua; elkääkä tulko meidän luo! Antakaa meille työtä, jos
haluatte, ja oppikaa työstä maksamaan, niin ei teidän tarvitse juosta
ympäri tuolla tavoin! Nuuskaksi, suutari!
-- Voipiko kirjottaa näin, Evelyn? kysyi rouva Falk. -- "Suurta
epäuskoa, nurjuutta..."
-- "Paatumusta" on parempi, rakas Eugenie.
-- Mitä ne naiset kirjottavat muistiin? Meidän syntejämmekö? Siihen
kirja on aivan liian pieni.
-- N.s. "työväenyhdistyksen hedelmiä"...
-- Aivan niin, sanoi revisorska.
-- Varokaa te työväenyhdistyksiä, te, sanoi puuseppä. Kuninkaita tässä
on parisen sataa vuotta paukuteltu, mutta nyt olemme huomanneet,
että eivät he syypäät ole; seuraavan kerran isketään kaikkia niitä
toimettomia, jotka elävät toisten työstä; silloin te saatte nähdä itse
elävän perkeleen!
-- Vaiti, vaiti, sanoi suutari.
Suuttunut äiti, joka tämän kohtauksen aikana oli katsellut rouva
Falkia, käytti nyt äänettömyyttä hyväkseen ja kysyi:
-- Suokaa anteeksi, ettekö ole rouva Falk?
-- En, en ole! vastasi kyseessä oleva henkilö sellaisella varmuudella,
että se hämmästytti rouva Homaniakin.
-- Voi, Herra Jumala, kuinka te olette sen naisen näköinen; minä tunsin
hänen isänsä, minä, nimipäällikkö Rånockin, saaresta, siihen aikaan kun
hän oli matruusina!
-- Vai niin, se on hyvin hauskaa se, mutta sehän ei kuulu tähän...
Asuuko tuolla sisällä muita, jotka tarvitsevat pelastusta...
-- Ei, sanoi puuseppä, pelastusta ne eivät tarvitse, mutta ruokaa
ja vaatetta, tahi kaikkein mieluimmin työtä, paljon työtä ja hyvin
maksettua työtä. Mutta naisten ei pidä mennä sisälle, sillä yksi heistä
sairastaa isoarokkoa...
-- Isoarokkoa! kirkasi rouva Homan; eikä siitä ole sanottu sanaakaan!
Tule, Eugenie, niin lähetämme poliisin heidän kimppuunsa. Hyi,
millaisia ihmisiä!
-- Mutta entäs lapset! Ken niitä hoitaa? Vastatkaa! sanoi rouva Falk
uhaten lyijykynällä.
-- Minä, rouva hyvä! sanoi äiti.
-- Mutta mies! Missä mies on?
-- Hän pysytteleikse poissa tällä haavaa, sanoi puuseppä.
-- Vai niin! Silloin lähetämme poliisin hänen kimppuunsa! Ja me
panetamme hänet työhuoneeseen! Tästä tulee eri komento! -- Tämä oli
oikein hyvä talo, tämä, kuten sanoin, Evelyn!
-- Eikö rouva suvaitse istua? kysyi puuseppä. Istualta käy puhe
paremmin, mutta meillä ei ole tuoleja tarjottavana eikähän se
mitään tee; ei meillä ole sänkyjäkään, ne vietiin kaasuverosta,
pro primo, jotta te pääsisitte kulkemasta pimeässä teatterista
tullessanne; _meillä_ ei ole kaasuvaloa, kuten näette; ja pro sekundo
vesijohtoverosta, jotta teidän piikanne pääsisivät kulkemasta
rappusissa; _meillä_ ei ole vesijohtoa; ja pro tertio parantolasta,
jotta teidän poikainne ei tarvitse maata kotosalla...
-- Tule, Eugenie, Luojan tähden; tämä käy sietämättömäksi...
-- Minä vakuutan teille, hyvät naiset, että tämä jo on sietämätöntä,
sanoi puuseppä. Ja tulee päivä, jolloin se käy vielä pahemmaksi, mutta
silloin, silloin me tulemme alas Valkeilta vuorilta, Skinnarvikin
vuorilta, Tyskbagar-vuorilta, ja me tulemme suurella jymyllä kuin
vesiputous ja me pyydämme takaisin sänkymme. Pyydämme? Ei, otamme! ja
te saatte maata höyläpenkeillä, kuten minä olen saanut, ja saatte syödä
perunoita, jotta mahanne pullistuvat pingoiksi kuin rumpukalvo, aivan
kuin olisitte suorittaneet vesikokeen kuten me...
Naiset olivat kadonneet ja jättäneet jälkeensä tukun lentolehtisiä.
-- Hyi perkele, kuinka täällä haisee hajuvesi: Aivan kuin olisi ollut
katutyttöjä sanoi puuseppä. Nuuskaksi, suutari!
Hän pyyhkäisi otsaansa sinisellä esiliinallaan ja tarttui höylään,
seuran vaipuessa mietteisiin.
Ygberg, joka oli koko ajan uinunut, heräsi nyt ja valmistausi lähtemään
Falkin kera ulos. Avoimesta ikkunasta kuului vielä kerran rouva Homanin
ääni:
-- Mitä hän tarkotti nimipäälliköllä? Isäsihän on kapteeni?
-- Häntä sanotaan siten! Muuten on päällikkö ja kapteeni sama asia!
Senhän sinä tiedät! Eivätkö sinun mielestäsi olleet hävytöntä joukkoa
nuo. Sinne en mene enää koskaan! Mutta hyvä raportti siitä tulee, se on
varma! Ajakaa Hasselbackenille!