Absinttia.
Kuuma iltapäiväaurinko paahtoi katukiviä suuressa X-köpingin
vuorikuntakaupungissa. Kaupunginkellarin salissa oli vielä äänetöntä ja
hiljaista; kuusenhavut lattialla tuoksusivat hautajaisilta; asteisiin
jaetut likööripullot seisoivat osastoissaan ja vetivät päivällisunta
vastapäätä viinapulloja, jotka, komendöörinketjut kaulassaan, olivat
saaneet lomaa iltaan saakka; Moran-kello, joka ei koskaan saanut
nukkua päivällisunta, seisoi siinä seinää vasten pitkänä kuin mikäkin
nahjus ja vähittäin möi aikaa, samalla kun se näytti lukevan valtavaa
teatteriohjelmaa, joka oli lävistetty viereiseen vaatenaulakkoon;
sali oli hyvin pitkä ja kapea ja molemmilla pitkillä seinämillä
oli koivuisia pöytiä, jotka pistivät ulospäin seinästä, jotta sali
näytti tallilta, nelijalkaiset pöydät kun kävivät seinään sidotuista
hevosista, joiden takapuolet olivat saliin päin; mutta nyt nukkuivat
kaikki, tuon ja tämän takajalka hieman maasta koholla, sillä lattia
oli koko lailla kuoppainen, ja että ne nukkuivat, sen saattoi nähdä
siitä, että kärpäset kuljeskelivat häiritsemättä pitkin niiden selkää;
mutta kuusitoista-vuotias viinuri, joka istui nojaten Moran nahjukseen,
teatteriohjelman vieressä, hän ei nukkunut, sillä hän huitasi aika
ajoittain valkoisella esiliinallaan kärpäsiä, jotka äsken olivat
olleet kyökissä syömässä päivällistä ja nyt ruvenneet leikkimään,
ja sitten vaipui hän taasen nojaamaan korvaansa Moran-miehen suurta
vatsaa vasten, aivan kuin olisi ottanut selville, mitä tämä oli
syönyt päivälliseksi. Ja sen hän oli saapa kohta tietää, sillä
nyt tuota pitkää roikaletta nikotti ja täsmälleen neljän minuutin
kuluttua nikotti häntä taas ja sitten alkoi hänen suuressa ruumiissaan
ratista ja päristä, niin että poika ponnahti pystöön ja kuuli, miten
se kauheasti koristen äänsi kuusi kertaa perätysten, sitten taasen
palatakseen työhönsä ja hiljaisuuteen.
Mutta poika sai mennä työhönsä, ja hän teki nyt kierroksen tallissaan,
suki konejaan esiliinalla ja järjesti, aivan kuin olisi odottanut
vieraita. Hän asetti tulitikkuja eräälle pöydälle kauas salin perälle,
mistä katsoja voi silmäyksillään pommittaa koko salia. Tulitikkujen
viereen asetti hän pullon absinttia ja kaksi lasia, liköörilasin ja
juomalasin. Sitten meni hän kaivolle ja toi suuren juomakannullisen
vettä ja asetti sen tulenarkojen esineiden viereen pöydälle ja sitten
käveli hän muutamia kertoja lattialla, asettuen mitä odottamattomimpiin
asentoihin aivan kuin olisi jotakuta matkinut. Nyt seisoi hän
käsivarret ristissä rinnalla, pää riipuksissa ja vasen jalka ojossa
ja heitteli haukansilmäyksiä seinien raapiutuneisiin papereihin; nyt
seisoi hän sääret ristissä, oikean käden rystyset pöydänlaidalla, ja
hypisteli vasemmalla kädellään portterilangasta tehtyä lorgnettia,
jonka läpitse hän ivallisesti tarkasteli kattolistoja, kun ovi
aukeni ja viisineljättä-vuotias mies astui sisään varmana, kuin
hän olisi tullut omaan kotiinsa. Hänen parrattomat kasvonsa olivat
jyrkkäpiirteiset, kuten niiden, jotka ahkerasti harjottavat
naamalihaksiaan ja mitä huomaa ainoastaan näyttelijöissä sekä lisäksi
yhdellä yhteiskuntaluokalla; näki kaikki lihakset ja suonisiteet
tumman parransängen varjostaman ihon läpi, mutta ei nähnyt sitä kurjaa
lankajärjestelmää, joka panee liikkeelle nämä hienot koskettimet, sillä
hän ei ollut mikään tavallinen klaveeri, joka kaipaa pedaalia. Korkea
otsa, kapeahko, painuneine ohimoineen, kohosi kuni oikea korinttilainen
pylväänpää, ja sitä myöten köyntelivät mustat, järjestymättömät
hiuskiharat kuin villit kasvit, joiden välissä riippui pieniä, suoria
käärmeitä ja ikäänkuin koettivat ylettyä silmäkuoppiin asti, jonne
eivät koskaan päässeet. Hänen suuret, tummat silmänsä näyttivät
lepotilassa ollessaan lempeiltä ja surevilta, mutta hän osasi niillä
laukaistakin ja silloin olivat terät kuin revolverin suut.
Hän istuutui kuntoon-pannun pöydän ääreen ja katsahti huolestunein
ilmein vesikannua.
-- Miksi sinä aina asetat esille vettä, Gustaf?
-- Siksi, ett'ette, herra Falander, syty palamaan.
-- Mitä se sinua liikuttaa, jos minä palan! Enkö saa sitä tehdä, jos
tahdon!
-- Älkää nyt, herra Falander, olko nihilisti tänään!
-- Nihilisti! Kuka sinulle tuon sanan on opettanut? Mistä sen olet
saanut? Oletko hullu, poika? Sano!
Hän nousi pöydästä ja ampui pari laukausta tummista revolvereistaan.
Gustaf mykistyi pelosta ja hämmästyksestä, nähdessään ilmeen
näyttelijän kasvoissa.
-- No, vastaa poika, mistä sait tuon sanan?
-- Se oli herra Montanus, joka sen sanoi eräänä päivänä, kun hän oli
Träskålasta käymässä täällä, vastasi Gustaf pelokkaana.
-- Vai Montanus! jatkoi synkkä mies ja istui taas. Montanus on minun
miehiäni; hän on mies, joka ymmärtää. Kuules, Gustaf, sinä voit aivan
hyvin sanoa minulle, millä nimellä, liikanimellä, ymmärräthän, tämä
teatterisotku minua kutsuu. Kas niin! Elä pelkää!
-- En, se on niin ruma, että en minä sitä tahdo sanoa.
-- Miks'et tahdo, kun niin vähällä voit minua ilahuttaa. Enkö minä
sinunkin mielestäsi tarvitse jotain huvituksekseni? Näytänkö minä niin
hiton iloiselta? Sano vaan! Miten he sanovat kysyessään, olenko minä
käynyt täällä? Eivätkö he sano näin: 'Onko...
-- Piru...
-- Ahaa! Piru? Se on hyvä nimi. No, luuletko, että he vihaavat minua?
-- Kyllä, tavattomasti!
-- Hyvä! Mutta miksi? Olenko minä tehnyt heille mitään pahaa?
-- Ette, sitä en voi sanoa!
-- En ole, niin luulisin minäkin!
-- Mutta he sanovat, että te, herra Falander, olette tärvellyt ihmisiä!
-- Tärvellyt?
-- Niin, he sanovat, että herra Falander on tärvellyt minut, senvuoksi,
että minusta on kaikki vanhaa!
-- Hm, hm! Onko sinulla tapana sanoa heille, että heidän sukkeluutensa
ovat vanhoja?
-- On, kaikki, mitä he sanovat, on sitäpaitsi vanhaa; he ovat niin
vanhoja kaikki tyynni, että aivan iljettää!
-- Soo! Eikö sinusta ole vanhaa olla tarjoilijakin?
-- On, tietysti se on; vanhaa on elää, vanhaa kuolla, kaikki on vanhaa
-- ei -- ei -- näyttelijäksi tuleminen!
-- On kyllä, ystäväiseni, se se on kaikista vanhinta. Ole vaiti nyt,
niin saan huumata itseni!
Hän joi absinttinsa ja vaipui selkäkenoon, pää vasten seinää, jossa
näkyi pitkä ruskea raita siinä kohdin, missä savu hänen sikaristaan
oli noussut niiden kuuden pitkän vuoden varrella, joina hän täällä oli
istunut. Auringonsäteet tunkivat ikkunasta huoneeseen, mutta suuret
haavat, joitten kevyitä lehtiä iltatuuli leyhytteli, siivilöivät ne
ensin, niin että pitkälle seinälle syntyvä varjo muodosti liikkuvan
verkon, jonka alimpaan nurkkaan synkän miehen pää, epäjärjestyksessä
olevine kiharoineen, loi varjon, joka näytti suurelta hämähäkiltä.
Gustaf oli jälleen istuutunut kuuntelemaan Moran-miestä ja pysyi
nihilistisesti hiljaa katsellessaan, kuinka kärpäset tanssivat
piiritanssia argandilaisen kattolampun ympärillä.
-- Gustaf! kuului hämähäkinverkosta.
-- Niin, kaikui kellokaapista!
-- Elävätkö vanhempasi?
-- Eivät, senhän herra Falander tietää.
-- Se on onneksi sinulle se!
Pitkä äänettömyys.
-- Gustaf!
-- Jaha!
-- Saatko nukkua öisin?
-- Mitä tarkotatte, herra Falander? vastasi Gustaf ja punastui.
-- Sitä, mitä sanon!
-- Tietysti minä saan! Miksi en saisi?
-- Miksi tahdot ruveta näyttelijäksi?
-- Sitä en voi sanoa! Luulen, että tulisin onnelliseksi.
-- Etkö nyt ole onnellinen?
- Sitä en tiedä! En luule ainakaan!
-- Onko herra Rehnhjelm ollut täällä, sen jälkeen kuin tuli?
-- Ei, ei ole ollut, mutta hän sanoi tulevansa tapaamaan herra
Falanderia näihin aikoihin.
Pitkä äänettömyys; jonka jälkeen ovi aukenee ja varjo syntyy suureen
verkkoon, joka heiluu, jolloin hämähäkki tekee nurkassa äkillisen
liikkeen.
-- Se on herra Rehnhjelm! sanoo synkkä pää.
-- Herra Falander?
-- Tervetuloa! Olette etsinyt minua jo varemmin tänään?
-- Niin olen, tulin kaupunkiin päivällä ja koetin heti saada tavata
teitä. Te arvaatte asiani; aion pyrkiä teatteriin.
-- Oo! Todellakin! Se ihmetyttää minua!
-- Ihmetyttääkö se teitä?
-- Kyllä, ihmetyttää se! Mutta miksi niin ollen tulette ensin minun
luokseni?
-- Siksi, kun tiedän, että te olette etevin näyttelijä, ja siksi, että
eräs yhteinen tuttavamme, kuvanveistäjä Montanus, suositteli minulle
teitä erinomaisena henkilönä.
-- Vai niin, onko hän? Mitä minä siis voin tehdä puolestanne?
-- Antaa minulle neuvon!
-- Suvaitsetteko istua pöytääni?
-- Kiitän, jos saan olla isäntänä.
-- Sitä en voi sallia...
-- Omasta puolestani, ellei teillä ole mitään sitä vastaan?
-- Kuten suvaitsette! -- Pyydätte neuvoa? Hm! Tahdotteko vilpittömän
neuvon? Tietysti tahdotte! Mutta kuunnelkaa silloin ja ottakaa se
todeksi, minkä teille sanon, elkääkä koskaan unohtako, että niin ja
niin minä sanoin tänä päivänä, sillä minä olen ikäänkuin vastuunalainen
siitä, mitä sanon.
-- No! Sanokaa mielipiteenne, olen valmis!
-- Oletteko käskenyt valjastaa hevoset? Ette! Tehkää se siis, ja
matkustakaa kotiin takaisin.
-- Olenko minä siis teidän mielestänne kelpaamaton näyttelijäksi?
-- Ette, ette suinkaan! Minun mielestäni ei kukaan ole siihen
kelpaamaton! Päinvastoin! Kaikilla ihmisillä on enemmän tai vähemmän
taipumuksia näyttelemään ihmisiä!
-- Noo?
-- Voi, se on aivan toista, kuin mitä te aavistatte! Te olette nuori,
verenne on liikkeessä, tunnette tuhansia kuvia, kauniita, heleitä kuin
satukirjoissa, ryömivän sikinsokin aivoissanne, mutta te ette tahdo
niitä kätkeä, tahdotte saada ne valoon, kantaa niitä käsillänne ja
näyttää niitä, ennen kaikkea näyttää niitä maailmalle ja tuntea siitä
suurta iloa -- eikö totta?
-- Kyllä, kyllä! Te lausutte julki minun ajatukseni!
-- Minä oletin nyt paraimman ja tavallisimman tapauksen, sillä minä en
kaikkeen etsi huonoja syitä, vaikkakin minä ajattelen hyvin alhaista
-- melkein kaikesta! No hyvä, tämä halu on niin voimakas, että te
tahtoisitte kärsiä hätää ja nöyryytystä, antaa vampyyrien itseänne
imeä, menettää kansalaisluottamuksenne, tehdä vararikon, joutua
perikatoon ... mieluummin kuin peräytyä! Eikö totta?
-- Kyllä! Voi, miten hyvin te minut tunnette!
-- Tunsin kerran erään nuoren miehen -- nyt en enää häntä tunne, sillä
hän on niin muuttunut! Hän oli viisitoista-vuotias päästessään ulos
siitä rangaistuslaitoksesta, jota jokainen seurakunta ylläpitää niitä
lapsia varten, jotka ovat joutuneet sen hyvin tavallisen rikoksen
uhriksi, että ovat syntyneet maailmaan, ja jossa noiden viattomien
pienokaisten on sovitettava vanhempiensa syntiinlankeemus, sillä
kuinka muutoin kävisi ... olkaa hyvä ja muistuttakaa minua, että
pysyisin asiassa! Sen jälkeen oleskeli hän Upsalassa viisi vuotta ja
luki hirveän paljon kirjoja; hänen aivonsa jaettiin kuuteen lokeroon,
joihin asetettiin kuudenlaisia tietoja, numerotietoja, nimiä,
kokonaisia makasiineja valmiita arvosteluja, johtopäätöksiä, teorioja,
päähänpistoja, tuhmuuksia. Se vielä kävi päinsä, sillä aivot ovat
tilavat; mutta niiden piti vastaanottaa muidenkin ajatuksia, vanhoja,
mädänneitä ajatuksia, joita toiset elämänsä iän olivat pureskelleet, ja
joita nyt sylkivät suustaan; silloin rupesi häntä oksettamaan ja sitten
-- hän oli kaksikymmenvuotias, kun meni teatteriin. Katsokaas minun
kelloani; katsokaa sekuntiviisaria; kuusikymmentä kertaa, ennenkuin
tulee minuutti, 60 kertaa 60 ennenkuin tulee tunti, 24 kertaa se, ja
silloin vasta on vuorokausi, 365 kertaa se -- ja se on vasta vuosi.
Ajatelkaa, _kymmenen_ vuotta! Herra -- oletteko ollut odottamassa
rakasta tuttavaa portilla? Ensimmäinen neljännes menee itsestään;
toinen neljännes -- sen kävelee niin mielellään sen puolesta, josta
pitää; kolmas neljännes: hän ei tule; neljäs: toivoa ja pelkoa; viides:
lähdette pois, mutta käännytte takaisin; kuudes: Herra Jumala, olen
kadottanut turhaan aikani; seitsemäs: mutta jään kuitenkin, koska jo
niin kauan olen ollut; kahdeksas: raivoa, sadatuksia; yhdeksäs: menen
kotiin, panen sohvalle maata ja tunnen itsessäni levon, ikäänkuin
kulkisin kuolema kainalossa. Hän odotti kymmenen vuotta, kymmenen
vuotta! Eikö nivukseni nouse pystyyn, kun sanon kymmenen vuotta?
Katsokaapas! Ne ovat kiinni kuitenkin! Kymmenen vuotta kului, ennenkuin
hän sai osan. Ja silloin hän onnistui -- heti. Ja silloin oli hän
tulla hulluksi kymmenen turhaan menneen vuoden tähden ja silloin hän
raivostui siitä, ettei tämä ollut tapahtunut kymmentä vuotta varemmin,
ja sitten hän hämmästyi sitä, ettei häntä kohdannut onni tehnyt häntä
onnelliseksi, ja niin tuli hänestä onneton.
-- Tarkotatteko siis, ettei hän tarvinnut noita kymmentä vuotta
tutkiakseen taidettaan?
-- Eihän hän saanut koskaan tutkia, kun ei milloinkaan saanut näytellä;
ja hänestä tuli ohjelmaan naurun aihe, hylkiö; ja johtokunta sanoi,
ettei hänestä ole mitään hyötyä, ja kun hän kääntyi toisen johtokunnan
puoleen, niin sanoi se, ettei hänellä ole mitään ohjelmistoa!
-- Mutta miksei hän ollut onnellinen onnistuttuaan?
-- Uskotteko te, että kuolematon sielu tyytyy onnistumiseen? --
Mutta miksi puhua tästä? Teidän päätöksenne on peruuttamaton! Minun
neuvoni ovat turhia! Ei ole muuta opettajaa kuin kokemus, ja se on
niin oikullinen, tahi edeltä-laskeva, aivan kuin opettaja koulussa;
toiset ovat aina suosiossa, toiset aina saavat selkäänsä; te olette
syntynyt saamaan suosiota; elkää uskoko, että sanon tämän tarkottaen
syntyperäänne; olen kyllin valistunut ollakseni lukematta sen ansioksi
hyvää tai pahaa; se on tässä tapauksessa aivan huomiotta jätettävä
tekijä, sillä nyt on kysymys ihmisestä ihmisenä! Toivon, että
onnistuisitte niin pian kuin mahdollista, jotta valistuisitte -- niin
pian kuin suinkin! Te ansaitsette sen, luulen ma!
-- Mutta ette siis ollenkaan kunnioita taidettanne? Taiteista suurinta
ja ihaninta?
-- Se on arvioitu liian suureksi, kuten kaikki, mistä ihmiset ovat
kirjottaneet kirjoja. Se on vaarallinen, sillä se voi vahingoittaa!
Hyvin sanottu valhe voi tehdä pysyväisen vaikutuksen! Se on
kuin kansankokous, jossa sivistymätön enemmistö ratkaisee. Jota
pintapuolisempi, sitä parempi -- jota huonompi, sitä parempi! Silti en
ole sanonut, että se on tarpeeton!
-- Mahdotonta, että tarkotatte sitä, mitä sanotte.
-- Se on minun tarkotukseni, mutta eihän sen silti tarvitse olla totta.
-- Mutta eikö teillä todellakaan ole mitään kunnioitusta taidettanne
kohtaan?
-- Taidettani? Miksi minä omaani kunnioittaisin enemmän kuin
toistenkaan.
-- Tehän olette näytellyt mitä syvämielisimpiä osia; olettehan
näytellyt Shakespearea? Olette näytellyt Hamletia? Ettekö todella
ole tuntenut sisällistä järkytystä lausuessanne tuota syvällistä
yksinpuhelua "Ollako vai ei?"
-- Mitä te tarkotatte syvällisellä?
-- Syvämielistä, syvämietteistä!
-- Selittäkää! Onko niin syvällistä sanoa näin: "Tapanko minä itseni
vaiko en? Tekisin sen aika mielelläni, jos tietäisin, mitä seuraa
kuoleman jälkeen, ja niin muutkin tekisivät, mutta kun nyt emme sitä
tiedä, niin siksi emme uskalla tappaa itseämme." Oliko tuo nyt niin
syvällistä?
-- Ei, ei niin...
-- No! Tekin olette varmasti joskus ajatellut lopettaa itsenne! Eikö
totta?
-- Olen kyllä, sitä ovat kai kaikki ajatelleet!
-- No, miks'ette tehnyt sitä? Siksi, että te, samaten kuin Hamlet, ette
uskaltanut, kosk'ette tiennyt, mitä tuleman piti. No, olitteko te nyt
niin syvämielinen silloin?
-- En, en tietenkään!
-- No, se oli siis aivan yksikertaisesti jokapäiväistä. Tai yhdellä
sanalla sanottuna -- miksi sitä sanotaan, Gustaf?
-- Se on vanhaa! vastattiin kellokaapista, jossa nähtävästi oli
odotettu sananvuoroa.
-- No, se on vanhaa! Mutta jos kirjailija olisi voinut jotenkuten
otaksuttavasti kuvailla tulevan elämän olemusta, silloin se olisi ollut
uutta!
-- Onko kaikki uusi niin erinomaista? kysyi Rehnhjelm, hyvin
alakuloisena uusista asioista, joita oli saanut kuulla.
-- Uudella ainakin on yksi etu -- ja se on juuri se, että se on uutta!
Koettakaa miettiä ajatuksenne itse ja te olette aina huomaava itsenne
uudeksi. Uskotteko, että minä tiesin, mistä te puhuisitte minun
kanssani, ennenkuin tulitte ovesta sisään, ja että minä tiedän, mitä
te seuraavalla kerralla kysytte minulta, kun satumme Shakespearen
läheisyyteen.
-- Te olette ihmeellinen ihminen; minun on tunnustaminen, että olette
oikeassa siinä, mitä sanotte, vaikkakaan minä en voi sitä hyväksyä.
-- No, mitä te pidätte Antoniuksen ruumispuheesta Caesarin paarien
ääressä? Eikö se ole ihmeellinen?
-- Sitä juuri aioin teiltä kysyä! On aivan kuin te voisitte lukea minun
ajatukseni!
-- No, sanoinhan minä sen teille jo äsken. Ja onko se niin vaikeata,
kun kaikki ihmiset ajattelevat, tahi oikeammin sanovat samaa. No, mitä
syvällistä te siitä löydätte?
-- Sitä minä en voi sanoin sanoa...
-- No, mutta eikö se teidän mielestänne ole jotensakin tavallinen
ivallisen puheen muoto? Sanotaan päinvastaista kuin tarkotetaan, ja
jos kärkiä vähän hioo, niin ei kukaan ole niillä itseään pistelemättä.
No, entä oletteko lukenut mitään kauniimpaa kuin Julian ja Romeon
vuoropuhelu hääyön jälkeen?
-- Voi niin, tuo paikka, jossa hän sanoo, että se on satakieli, vaikka
se olikin leivo.
-- Mitäpä muuta paikkaa minä tarkottaisin, kun koko maailma tarkottaa
sitä. No, vaikutushan perustuu yksityiseen, paljon käytettyyn
runolliseen kuvaan, ja uskotteko te, että Shakespearen suuruus perustuu
runollisiin kuviin?
-- Miksi te revitte minulta kaikki palasiksi, miksi otatte minulta pois
kaiken tuen?
-- Minä viskaan pois kepit, jotta oppisitte kävelemään -- itse! Muuten,
pyydänkö minä teidän myöntymään siihen, mitä sanon?
-- Te ette pyydä, te pakotatte siihen!
-- Silloin tulee teidän karttaa minun seuraani. -- Vanhempanne surevat
tätä teidän askeltanne?
-- Tietysti! Mistä sen tiedätte?
-- Niin kaikki vanhemmat tekevät! Miksi te arvioitte liian suureksi
minun arvostelukykyni. Älkää arvioiko liikaa ylipäänsä.
-- Luuletteko, että silloin voi tulla onnellisemmaksi?
-- Onnellisemmaksi? Hm! Tunnetteko te jonkun, joka on onnellinen?
Vastatkaa nyt omilla ajatuksilla älkääkä toisten sanoilla!
-- En!
-- No, kun ette usko ketään onnelliseksi, kuinka siis silloin voitte
puhua onnellisemmasta? -- Vai niin, teillä on vanhemmat! Se on tuhmaa
se!
-- Kuinka niin? Mitä tarkotatte?
-- Eikö teidän mielestänne ole luonnotonta, että vanha sukupolvi
kasvattaa uutta ja syöttää sille vanhentuneita tuhmuuksiaan. No,
vanhempanne vaativat teiltä kiitollisuutta? Eikö niin?
-- No mutta, totta kai tulee olla kiitollinen vanhemmilleen?
-- Kiitollinen siitä, että he laki puolellaan ovat hankkineet meidät
tähän kurjuuteen, ruokkineet meitä huonolla ruualla, lyöneet meitä,
polkeneet meitä, nöyryyttäneet meitä, vastustaneet meidän toiveitamme.
Uskotteko, että vielä puuttuu yksi vallankumous? Ei, kaksi! Miksette
juo absinttiä? Pelkäättekö sitä? Oh! Pullossahan on Genèven risti,
katsokaa! Se parantaa haavottuneita taistelukentällä, ystäviä ja
vihollisia; se huumaa tuskan, tylsistyttää ajatuksen, poistaa muistin,
tukahuttaa kaikki jalot tunteet, jotka narraavat ihmisen tekemään
hullutuksia, ja se sammuttaa lopulta järjen valon. Tiedättekö te,
mitä on järjen valo? Ensiksikin se on sananparsi, toiseksi virvatuli,
tiedättehän, tuollaista valoa, joka väikkyy sellaisten paikkojen
päällä, missä on ollut kalaa mätänemässä ja synnyttänyt fosforivetyä;
järjen valo on fosforivetyä, harmaan aivokudoksen synnyttämää. Onhan
ihmeellistä, että kaikki hyvä täällä maan päällä katoaa ja unohtuu.
Minä olen kymmenvuotisten retkeilyjeni ja näennäisen toimettomuuteni
aikana lukenut läpi kaikki seurojen kirjastot, mitä näissä
pikkukaupungeissa on; kaikki huono ja merkityksetön, mitä kirjoista
löytää, on lainattu ja uudestaan painettu, mutta hyvä on kätkössä. --
Tahtoisin sanoa -- muistuttakaa minua, että pysyn asiassa.
Kello alkoi nyt meluta ja jyristi seitsemän kertaa. -- Ovi temmattiin
auki ja sisälle työntäysi suurella melulla muuan henkilö. Hän oli
viisikymmenvuotias; hänen lihava, raskas päänsä lepäsi kuin mörssäri
lihavain olkapäiden välissä, aivan kuin lavetti, joka on alinomaa
45 asteen nousussa, ja näyttäen tahtovan heittää tähtiä pommeilla.
Kasvot näyttivät siltä, kuin voisi niiden omistaja harjottaa kaikkia
keksittyjä rikoksia ja keksimättömiä paheita, mutta että pelkuruus on
estänyt hänet niitä tekemästä. Hän heitti synkän päälle kranaatin ja
hönkäisi tarjoilijalta rommitotia, kieliopillisella, raa'alla kielellä
ja äänellä kuin korpraali.
-- Se on teidän kohtalonne hallitsija, kuiskasi synkkä Rehnhjelmille.
Hän on suuri murhenäyttelijä, näyttämöllinen johtaja ja intendentti,
minun veriviholliseni.
Rehnhjelmiä puistatti katsellessaan tuota hirveätä olentoa, joka oli
vaihtanut syvintä vihaa hehkuvan silmäyksen Falanderin kanssa ja nyt
istui pommittaen käytävää sylkilaukauksilla.
Sitten avautui ovi uudestaan ja sisälle liukui puolihieno,
puolivanha mies, jonka tukka oli öljytty ja viikset vahatut. Hän
istuutui tuttavallisesti tirehtöörin pöytään; tämä ojensi hänelle
karneolisormuksella koristetun keskisormensa tervehdykseksi.
-- Se on kaupungin vanhoillisen lehden toimittaja, valtaistuimen ja
alttarin puolustaja. Hänellä on vapaa pääsy kulissien väliin ja hän
tahtoo vietellä kaikki tytöt, joihin johtaja ei heitä silmiään. Hän
on ennen ollut kuninkaallinen virkamies, mutta hänen täytyi jättää
paikkansa, häpeän sanoa minkä tähden, selitti Falander. Mutta minä
häpeän myöskin istua samassa huoneessa kuin nämät herrat ja sitäpaitsi
pidän tänä iltana tuolla sisällä pienet kemut ystävilleni eilisen
lahjanäytäntöni johdosta. Jos teitä haluttaa olla huonossa seurassa,
huonoimpien näyttelijäin, kahden huonomaineisen naisen ja erään vanhan
herra rentun kanssa, niin tervetuloa sinne kello kahdeksan.
Rehnhjelm ei epäröinyt silmänräpäystäkään vastaanottaa kutsua.
Hämähäkki kapusi seinällä verkkonsa läpi, juuri kuin kokeakseen sen,
ja sitten se katosi. Kärpänen istui vielä hetken aikaa. Mutta aurinko
piilottausi tuomiokirkon taa, verkon silmät hajosivat niinkuin ei niitä
olisi koskaan ollutkaan ja haavat vapisivat ikkunoiden edustalla. Mutta
silloin korotti tuo suuri mies ja näyttämöllinen johtaja äänensä ja
huusi, sillä hän oli unohtanut puhumisen; ja hän sanoi:
-- No! Olet kai nähnyt, miten Viikkolehti taasenkin on hyökännyt
kimppuuni!
-- Äh, ei veljen pidä sen loruilemisesta välittää!
-- Eikö minun pidä välittää! Mitä pirua sinä sillä tarkotat? Eikö
koko kaupunki lue sitä? Kyllä, kyllä minä siitä välitän! Menen hänen
luokseen hänen kotiinsa ja annan köniin, sen minä teen! Hän väittää
aivan hävyttömästi, että minä liiottelen ja teeskentelen.
-- No, lahjo hänet sitten! Mutta elä pane toimeen skandaalia!
-- Lahjo! Luuletko, etten ole koettanut? He ovat pirun merkillistä
väkeä nuo vapaamieliset sanomalehtikirjottajat. Jos on ystävä ja
tuttava heidän kanssaan, niin voivat he kirjottaa sievästi, mutta
lahjoa heitä, se ei käy, vaikka olisivat miten köyhiä tahansa!
-- Äh, sinä et ymmärrä sitä! Ei saa suoraan käydä heidän kimppuunsa,
vaan pitää lähetellä lahjoja, joita voi pantata, tai myöskin käteistä
rahaa, salaisesti, eikä siitä sitten enää sen enempää välittää!
-- Kuten tehdään sinulle? Ei, kuules, se ei onnistu heihin nähden;
kyllä minä olen koettanut. On ihan hittoa, kun tapaa ihmisiä, joilla on
mielipiteitä.
-- Minkä uhrin sinä luulet, vaihtaaksemme nyt keskustelun aihetta,
pirun saaneen kynsiinsä?
-- Se ei liikuta minua!
-- Ehkäpä sentään! Gustaf! Kuka tuo herra oli, joka istui Falanderin
seurassa?
-- Hän aikoo teatteriin ja on nimeltään Rehnhjelm!
-- Mitä! Aikooko hän teatteriin? Hän! huusi johtaja.
-- Kyllä, kyllä hän aikoo, vastasi Gustaf.
-- Ja aikoo näytellä tragediaa, tietenkin! Ja on Falanderin
suojeluksessa? Eikä käänny minun puoleeni? Ja aikoo ottaa minun
osani? Ja suoda meille sen kunnian? Enkä minä tiedä sanaakaan koko
asiasta? Minä! Minä! Säälin häntä! Mikä hirvittävä tulevaisuus! Minun
tietenkin pitää suojella häntä! Minun pitää ottaa hänet siipieni
suojaan! Tunnetaan minun siipieni voima, vaikka minä en lennäkään!
Ne kannattavat joskus! Hän oli komea mies! Hieno mies! Kaunis kuin
Antigonus! Vahinko, ettei hän tullut ensin minun luokseni, niin olisi
hän saanut kaikki Falanderin osat, jok'ainoan! Oi! Oi! Oi! Mutta ei se
vieläkään ole liian myöhäistä! Haa! Antaa pirun ensin tärvellä hänet!
Hän on vielä vähän liian tuore! Hän näytti todella turmeltumattomalta!
Poika parka! Niin, sanon vaan: Jumala häntä varjelkoon!
Viimeisen rukouksen sanat häipyivät meluun, joka syntyi, kun kaikki
kaupungin totivieraat tulivat sisälle.