Kohtalon sallimus.
Rouva Falk oli samana iltana, jolloin mies oli mennyt Tritonin
kokoukseen, saanut kotiin uuden sinisen samettileningin, jolla hän
nyt jo etukäteen aikoi suututtaa revisorin rouva Homania, joka asui
vastapäätä, kadun toisella puolella. Eikä mikään ollut helpompaa ja
yksinkertaisempaa, sillä hänen tarvitsi vain näyttäytyä ikkunassa
-- ja siihen hänellä oli tuhansia syitä, tarkastellessaan niitä
kotivalmistuksia, joilla hän "musertaisi" vieraansa, joita hän
odotti saapuvan kello seitsemältä. Lastenseimi Betlehemin johtokunta
nimittäin kokoontuisi tarkastamaan ensimmäistä kuukausikertomusta, ja
kun johtokuntaan kuuluivat: revisorin rouva Homan, jonka mies, rouva
Falkin mielestä, oli ylpeä, siksi että oli virkamies, hänen armonsa
rouva Rehnhjelm, joka oli ylpeä sentähden, että oli aatelia, ja
pastori Skåre, joka oli kotisaarnaaja kaikissa hienoissa perheissä ja
piti siksi muserrettaman, niin oli koko johtokunta muserrettava niin
suurenmoisella ja rakastettavalla tavalla kuin suinkin. Näytelmä oli
pantu alulle jo varemmin suurissa kutsuissa, jolloin kaikki vanhat
huonekalut, joilla ei ollut vanhuuden tahi taidearvoa, oli hylätty ja
korvattu häikäisevän uusilla. Esiintyviä henkilöitä hoitelisi rouva
kokouksen loppuun saakka, jolloin sitä häiritsisi Falk, joka saapuisi
kotiin jonkun amiraalin seurassa -- hän oli luvannut vaimolleen
amiraalin, virkapuvussa ja kunniamerkit rinnassa -- ja sitten Falk
ja amiraali pyytäisivät päästä seimen maksaviksi jäseniksi ja Falk
samalla lahjottaisi jonkun määrän siitä voitosta, jonka hän niin
ansaitsemattomasti oli saanut Triton yhtiön osinkojen jaossa.
Rouva oli lopettanut askareensa ikkunan luona ja järjesti nyt
helmiäisillä kirjailtua jakarandaista pöytää, jonka ääressä kertomuksen
korehtuuri luettaisiin. Hän pyyhki pölyn agaatti-mustepullosta,
asetti hopeaiset kynävarret kilpikonnan-luiseen pitimeen, käänsi
krysoprassi-vartisen sinetin siten, ettei porvarillista leimaa näkyisi,
ravisti varovasti hienoimmasta teräslangasta valmistettua rahalipasta,
jotta muutamien sinne pistettyjen arvopaperien (hänen käsikassansa)
numerot voi lukea, ja jakoi sitten viimeiset käskynsä palvelijalle,
joka oli juhlapuvussa. Ja sitten istui hän salonkiin huolettomaan
asentoon, jossa hänet sitten yllättäisi ilmotus ystävättärensä
revisorskan tulosta, joka kyllä saapuisi ensiksi -- ja sen hän
tekikin. Ja rouva Falk syleili Evelyniä ja suuteli häntä poskelle,
ja rouva Homan syleili Eugenietä, joka otti hänet vastaan ruokasalin
kohdalla, jossa hän tätä pidätti, kysyäkseen tämän neuvoa uuden
kaluston suhteen. Ja revisorin rouva ei tahtonut viipyä linnotusmaisen
Kaarle XII:nnen aikuisen tammikaapin ääreen eikä nähdä sen korkeita
japanilaisia maljakoita, koska tunsi itsensä siitä muserretuksi,
vaan hän kääntyi kynttiläkruunuun päin, joka oli hänestä liian
uudenaikainen, ja ruokapöytään, joka ei ollut samaa kuosia; sitäpaitsi
hänen mielestään ei öljyväripainoksilla ollut mitään tekemistä vanhojen
perhemuotokuvien joukossa ja hän tarvitsi hyvän aikaa selittääkseen
erotusta öljymaalauksen ja öljyväripainoksen välillä. Rouva Falk
töytäsi kaikkiin huonekalun kulmauksiin herättääkseen ystävättären
huomiota uuden samettileninkinsä kahinalla, mutta onnistumatta. Hän
kysyi ystävättäreltä, mitä hän pitää salongin uudesta brysselimatosta,
ja tämän mielestä se oli verhoihin verraten väreiltään räikeä, josta
rouva suuttui ja lakkasi kysymästä.
Istuuduttiin salonkipöydän ääreen ja alettiin heti käyttää hyväkseen
pelastusrenkaita -- valokuvia, luettavaksi kelpaamattomia runokirjoja
ja muuta sellaista. Pieni paperilehti osui revisorin rouvan käsiin; se
oli kultareunuksista ruusupaperia ja otsikko kuului: "Tukkukauppias
Nicolaus Falkille, hänen täyttäessään neljäkymmentä vuotta."
-- Ah, kas tuossa on se runo, joka luettiin kutsuissa. Kuka sen nyt
taas onkaan kirjottanut?
-- Oo, hän on eräs kyky, joka on hyvä ystävä mieheni kanssa. Hänen
nimensä on Nyström.
-- Hm! Kummallista, ettei sitä nimeä ole kuultu! Sellainen kyky! Mutta
miks'emme saaneet nähdä häntä juhlassa?
-- Hän oli valitettavasti sairaana, rakkaani, joten hän ei voinut tulla.
-- Vai niin! No, rakkahin Eugenie, lankosi laitahan on hyvin surkea!
Hän on niin huonoilla jäljillä!
-- Elä puhu hänestä; se on häpeä ja suru koko perheelle, jotta ihan
hirvittää!
-- Niin, tiedätkös, kutsuissa oli tosiaankin oikein ikävää, kun ihmiset
tulivat kysymään hänestä minulta. Niin, rakkahin Eugenie, minä oikein
häpesin sinun puolestasi...
Tämä oli Kaarle XII:nnen aikuisesta kaapista ja japanilaisista
maljakoista, ajatteli revisorska.
-- Minun puolestani? Oo, pyydän, minun mieheni, kai tarkotat? iski
rouva Falk.
-- No, se kai on samantekevä, otaksun ma!
-- Ei suinkaan! Minä en suinkaan aio vastata kaikista heittiöistä,
joiden kanssa mieheni suvaitsee olla sukua!
-- Voi, miten suuri vahinko, että vanhempasikin osuivat olemaan
sairaana viime kutsujen aikana. Kuinka rakas pappasi nyt jaksaa?
-- Kiitos, sangen hyvin! Sinä olet luonteeltasi niin kiltti ja
huolehtiva, näen mä.
-- No niin, eikö tule ajatella muitakin kuin itseään! Onko hän hyvin
kivuloinen, tuo vanhus -- miksi saan häntä kutsua?
-- Kapteeniksi, jos suvaitset!
-- Kapteeniksi? Minä aivan olen muistelevinani, että sanottiin hänen
olevan -- nimipäällikkö, mutta se mahtanee olla samaa. Eikä kukaan
tytöistäkään ollut sinä iltana mukana.
Se oli brysselimatosta, arveli revisorska.
-- Ei! He ovat niin oikullisia, että heistä ei koskaan voi olla varma.
Rouva Falk katseli läpi koko albuminsa, niin että selkämys natisi. Hän
oli aivan punainen kiukusta.
-- Kuules, pikku Eugenie, jatkoi hän, mikä oli sen epämiellyttävän
herran nimi, joka luki tuon runon sinä iltana?
-- Tarkotat Leviniä, kuninkaallista sihteeriä Leviniä; hän on mieheni
läheisin ystävä.
-- Oo, todellakin. Hm! Kuinka ihmeellistä! Mieheni on revisori samassa
virastossa, jossa hän on notario, enkä minä suinkaan tahdo pahottaa
mieltäsi tai sanoa mitään ikävää; sellaista en sano ihmisille koskaan;
mieheni väittää, että hänen asiansa ovat hyvin huonossa kunnossa, niin
että hän ei suinkaan ole mikään sopiva seura miehellesi.
-- Sanooko hän niin? Se on asia, jota en tunne, ja johon en
sekaannukaan, ja sanon sinulle, rakas Evelyn, etten minä koskaan puutu
mieheni asioihin, joskin tapaa sellaisia ihmisiä, jotka niin tekevät.
-- Suo anteeksi, rakkaani, mutta luulin tekeväni sinulle palveluksen
puhumalla asiasta!
Se oli kynttiläkruunusta ja ruokapöydästä! Jäljellä oli samettileninki!
-- No, jatkoi taas tuo hyvä revisorska, sinun lankosihan taitaa olla,
mikäli olen kuullut...
-- Sääli minun tunteitani eläkä puhu rappiolle joutuneesta ihmisestä!
-- Onko hän todellakin joutunut rappiolle! Olin kuullut, että hän
seurustelee mitä huonoimpien ihmisten kanssa, mitä voi nähdä...
Tässä rouva Falkia armahdettiin, sillä palvelija ilmotti hänen armonsa
rouva Rehnhjelmin.
Oi, kuinka hän oli tervetullut! Oi, miten rakastettava hän oli, kun soi
heille sen kunnian!
Ja rakastettava hän todella oli, tuo vanha hyväntahtoisen näköinen
nainen, jollainen ainoastaan se voi olla, joka on käynyt myrskyjen läpi
todellisella rohkeudella.
-- No, rakas rouva Falk, sanoi hänen armonsa, istuuduttuaan: minä voin
tervehtiä teitä lankomieheltänne!
Rouva Falk ihmetteli, mitä pahaa hän tälle ihmiselle oli tehnyt, koska
hänkin alkoi pistellä, ja hän vastasi vääryyttä kärsineen äänellä --
vai niin!
-- Oi, hän on niin rakastettava nuori mies; hän oli tervehtimässä
tänään veljenpoikaani; he ovat hyviä ystäviä! Oi, hän on oikein
erinomainen nuori mies.
-- Niin, eikö olekin? puuttui puheeseen revisorska, joka ei koskaan
jäänyt rintamamuutoksista pois. Me olemme juuri puhelleet hänestä.
-- Vai niin! Ja mitä enin hänessä ihailen, niin hänen rohkeuttaan
antautua sellaiselle uralle, jolla helposti joutuu karille, mutta sitä
ei hänen suhteensa tarvitse pelätä, sillä hänellä on luonteenlujuutta
ja periaatteita; eikö teidänkin mielestänne, rouva Falk?
-- Kyllä, kyllä minä aina niin olen sanonut, mutta mieheni ei ole ollut
samaa mieltä.
-- Voi, sinun miehesi, sanoi revisorska, hänellä on aina omat tuumansa.
-- Vai niin, vai seurustelee hän teidän armonne veljenpojan kanssa?
jatkoi rouva Falk kiihkeästi.
-- Kyllä, heitä on pieni seura, johon kuuluu taiteilijoitakin. Tehän
luitte kai nuoresta Sellénistä, jonka taulun Hänen Majesteettinsä osti.
-- Kyllä, me olimme näyttelyssä ja näimme sen. Kuuluuko hänkin siihen?
-- Kuuluu kyllä. Heillä taitaa olla joskus hyvin vaikeatkin olot,
noilla nuorilla miehillä, kuten nuorilla miehillä enimmäkseen, kun
heidän täytyy työskennellä päästäkseen eteenpäin tässä maailmassa.
-- Hänhän taitaa olla runoilija, tuo lankosi, sanoi revisorska.
-- On, luullakseni; hm, hän kirjottaa erinomaisesti; sai tässä muuanna
vuonna akatemian palkinnon, ja hänestä kyllä vielä aikaa myöten tulee
jotain suurta, vastasi rouva Falk täysin vakuuttavasti.
-- Niin, enkös minä sitä ole aina sanonut, vahvisti revisorska.
Ja nyt käytiin huutokauppaa Arvid Falkin erinomaisuudella, niin että
hän oli jo maineen temppelissä, kun palvelija ilmotti pastori Skåren.
Tämä astui sisälle nopein askelin ja tervehti pikaisesti naisia.
-- Pyydän anteeksi, että tulen niin myöhään, mutta minulla ei ole
montakaan minuuttia aikaa; minun täytyy mennä kokoukseen kreivitär
Fabelkrantzin luo kello puoli yhdeksän ja tulen suoraan toimestani.
-- Voi, että herra pastorin on niin kiire!
-- Niin, minun laaja toimeni ei suo minulle koskaan rauhaa. Ehkä siis
heti ryhdymme asioihin käsiksi.
Palvelija toi sisälle virvokkeita.
-- Suvaitseeko herra pastori kupin teetä, ennenkuin alotamme? kysyi
emäntä, joka jälleen tunsi pettymyksen mielipahaa.
Pastori heitti silmäyksen tarjottimen yli.
-- Kiitos, ei; koska on punssia, niin maistan sitä. Olen ottanut
tavakseni, hyvät naiset, etten koskaan halua olla ulkonaisessa
elämässäni kanssaihmisiäni huomattavampi. Kaikki ihmiset juovat
punssia, minä tätä juomaa en rakasta, mutta en halua, että maailma
sanoisi, että olen parempi kuin se itse, ja ulkokultaisuus on pahe,
jota minä inhoan! Saanko luvan lukea asiakirjat?
Hän istuutui kirjotuspöydän ääreen, kastoi kynän ja alkoi:
"Toukokuussa lastenseimi Betlehemille tulleita lahjoja, joista hallinto
täten tekee tilin." Allekirjoittanut "Eugenie Falk."
-- Syntynyt, jos saan luvan kysyä...
-- Ah, ei sitä tarvita, vakuutti rouva Falk.
"Evelyn Homan."
-- Syntynyt, jos saan luvan...
-- von Bähr, hyvä herra pastori!
"Antoinette Rehnhjelm."
-- Syntynyt, teidän armonne...
-- Rehnhjelm, herra pastori.
-- Aa, se on totta, naimisissa serkkunsa kanssa, mies kuollut,
lapseton! Jatkakaamme! "Saatu..."
Yleinen (melkein yleinen) hämminki!
-- Mutta, väitti revisorska, eikö herra pastori pane siihen nimeään?
-- Minä pelkään niin ulkokultaisuutta, hyvät naiset, mutta jos niin
haluatte! Olkoon menneeksi!
"Nathanael Skåre."
-- Maljanne, herra pastori; juokaa vähän, jos suvaitsette, ennenkuin
alotatte, selitti emäntä huulillaan suloinen hymy, joka heti sammui,
kun hän näki, että pastorin lasi oli tyhjä, jonka takia hän riensi sitä
täyttämään.
-- Kiitän, hyvä rouva, mutta ei saa pitää liian kovaa kiirettä!
Alotamme siis! Suvaitsetteko seurata käsikirjotusta!
"Saatuja lahjoja: Hänen majesteettinsa kuningatar: 40 riksiä. Kreivitär
v. Fabelkrantz: 5 riksiä ja yksi pari villasukkia. Tukkukauppias
Schalin: 2 riksiä, puntti kirjekuoria, kuusi lyijykynää ja pullo
mustetta. Neiti Amanda Libert: pullo hajuvettä. Neiti Anna Feif: yhdet
kalvostimet. Pikku Calle: 25 äyriä säästöpankistaan. Neitsyt Johanna
Pettersson: puoli tusinaa pyyheliinoja. Neiti Emilie Björn: uusi
testamentti. Ruokatavarakauppias Persson: pussi kauraryyniä, nelikko
perunoita ja pullo hillosipulia. Kauppias Scheike: 2 paria villaisia
alushou..."
-- Hyvä herrasväki! keskeytti hänen armonsa. Saanko luvan kysyä: onko
tarkotus, että tämä painetetaan?
-- On, tietystikin! vastasi pastori.
-- Silloin pyydän minä erota johtokunnasta.
-- Uskotteko siis, teidän armonne, että seura voisi pysyä pystössä
vapaaehtoisilla lahjotuksilla, ellei lahjottajien nimiä painettaisi?
Pois se!
-- Ja hyväntekeväisyyden tulee siis antaa loistetta ja kunniaa mitä
halpamielisimmälle turhamaisuudelle!
-- Pois se! Ei niin! Turhamaisuus on pahasta, aivan niin; me käännämme
pahan hyväksi, me muutamme sen hyväntekeväisyydeksi, eikö ole hyvä niin?
-- On kyllä, mutta emme saa kutsua viheliäistä asiaa kauniilla nimellä;
se on ulkokultaisuutta!
-- Hänen armonsa on ankara! Sanassa sanotaan, että ihmisen tulee olla
anteeksiantavainen; antakaa heille anteeksi heidän turhamaisuutensa!
-- Niin, herra pastori, minä annan anteeksi heille, mutta en itselleni!
Että toimettomat naiset huvittelevat itseään hyväntekeväisyydellä,
se on anteeksiannettavaa, se on hyvä, mutta että he nimittävät
kauniiksi teoksi sitä, joka heille on ainoastaan huvitusta, suurempaa
huvitusta kuin mikään muu, senvuoksi että siinä on julkisuuden
viehätystä, suurimman julkisuuden, mitä on olemassa, nimittäin painosta
julkaisemisen, se on häpeällistä.
-- Vai niin, puuttui rouva Falk hirvittävän loogillisuutensa koko
voimalla puheeseen; tarkottaako hänen armonsa, että hyväntekeväisyys on
häpeällistä?
-- En, pikku ystäväni, mutta se, että painetaan, että on lahjotettu
pari villasukkia, se minun mielestäni on häpeällistä.
-- No, mutta villasukkaparin lahjottaminen on kai hyväntekeväisyyttä,
siis hyväntekeväisyys on häpeällistä...
-- Ei, vaan sen painattaminen, lapsukaiseni; teidän pitää kuunnella,
mitä minä sanon, oikaisi hänen armonsa itsepäistä emäntää, joka ei
sittenkään antautunut, vaan jatkoi:
-- Vai niin, painattaminen on häpeällistä! No, mutta raamattuhan on
painettu, siis senkin painattaminen on häpeällistä...
-- Onko herra pastori hyvä ja jatkaa asiakirjojen lukemista, keskeytti
hänen armonsa, hieman loukkautuneena siitä epähienosta tavasta, jolla
emäntä tuhmuuksiaan puolusti, mutta tämä ei sittenkään antanut perään.
-- Vai niin, hänen armonsa katsoo arvoaan alentavaksi vaihtaa
mielipiteitä niin vähäpätöisen henkilön kanssa kuin minä olen...
-- En, lapseni, mutta pitäkää te mielipiteenne; minä en halua vaihtaa.
-- Sanotaanko tätä keskusteluksi, jos saan luvan kysyä? Ehkä pastori
tahtoo olla niin hyvä ja selittää meille, voidaanko sitä nimittää
keskustelemiseksi, kun toinen puolue kieltäytyy vastaamasta toisen
todisteluihin?
-- Parahin rouva Falk, tätä kylläkään ei voida sanoa keskustelemiseksi,
vastasi pastori kaksimielisesti hymyillen, mikä oli vähältä saada
rouva Falkin itkemään. Mutta elkäämme tärvelkö hyvää asiaa riidalla,
hyvät naiset. Me siirrämme painattamisen siksi, kunnes rahasto karttuu
suuremmaksi. Olemme nähneet tämän nuoren yrityksen itävän kuni siemenen
ja olemme nähneet, kuinka moni hyväntahtoinen käsi on halukas tätä
nuorta taimea hoitamaan; mutta meidän täytyy ajatella tulevaisuutta.
Seuralla on rahasto; tätä rahastoa täytyy hoitaa, meidän on toisin
sanoen ajateltava, mistä voisimme saada hoitajan, käytännöllisen
miehen, joka voi myydä kertyneet tavarat ja muuttaa ne rahaksi; meidän
täytyy toisin sanoen valita kamreeri. Sellaista henkilöä, pelkään minä,
emme voi saada ilman rahallista uhrausta -- ja mitä ihminen saa ilman
sellaista uhrausta? Onko arvoisilla naisilla ehdotettavana sopivaa
henkilöä mainittuun toimeen?
Ei, sitä naiset eivät olleet ajatelleet.
-- No, silloin saanen minä ehdottaa erään nuoren miehen, jolla on
vakavat mielipiteet, ja jonka luulen sopivan. Onko johtokunnalla
mitään sitä vastaan, että notario Eklund valitaan seimen kamreeriksi
kohtuullista palkkiota vastaan?
Ei, sitä vastaan ei naisilla ollut mitään, varsinkin koska pastori
Skåre häntä suositteli, ja sen pastori Skåre voi tehdä sitä mieluummin,
koska notario oli hänen läheinen sukulaisensa. Ja niin seura sai
kamreerin, kuudensadan riksin palkkiota nauttivan.
-- Hyvät naiset, puhui pastori, voimmeko katsoa työskennelleemme
kylliksi viinamäessä tänä päivänä?
Hiljaisuus. Rouva Falk silmää ovelle, eikö mies jo tule.
-- Minun aikani on täperällä, ja huomaan, etten enää voi viipyä.
Onko kellään mitään lisättävää? -- Ei! -- Rukoillen Jumalan apua
yrityksellemme, joka niin kauniisti on alkanut, toivon minä meille
kaikille armoa ja siunausta, enkä voi tehdä sitä paremmilla sanoilla
kuin hän itse meille on opettanut, opettaessaan meidät rukoilemaan
Abba, rakas Isä, Isä meidän...
Hän vaikeni, kuin hän olisi pelännyt kuulla omaa ääntään, ja seura
peitti kasvonsa käsiinsä, ikäänkuin olisivat hävenneet katsoa toisiaan
silmiin. Äänettömyys tuli pitkä, pitempi kuin saattoi odottaa;
siitä tuli liian pitkä, mutta kukaan ei uskaltanut sitä lopettaa;
tirkistettiin sormien lomitse, eikö joku alkaisi liikkua, kun kiivas
soitto eteisessä vetäisi seuran taasen maan päälle.
Pastori otti hattunsa, joi lasinsa pohjaan ja hän muistutti hieman
sellaista, joka aikoo hiipiä tiehensä. Rouva Falk säteili, sillä nyt
tulisi muserrus, ja kosto, ja hyvitys, ja pirteä tuli säteili hänen
silmistään.
Ja kosto tuli ja muserrus myöskin, sillä palvelija toi kirjeen, jonka
huomattiin olevan mieheltä ja se sisälsi -- sitä eivät vieraat saaneet
tietää, mutta näkivät tarpeeksi, selittääkseen heti, etteivät he
kauemmin tahdo vaivata, ja että heitä kotona odotetaan.
Hänen armonsa, joka mielellään tahtoi jäädä rauhottamaan nuorta
rouvaa, jonka ulkomuoto ilmaisi suurta levottomuutta ja mielipahaa, ei
kuitenkaan saanut siihen kehotusta, vaan hänelle päinvastoin osotettiin
niin silmäänpistävää huomiota saamaan päällysvaatteet ylleen, että
näytti siltä, kuin tahdottaisiin hänet nähdä kadulla niin pian kuin
suinkin.
Erottiin koko lailla hämillään, askeleet kaikuivat rappusissa, ja
poismenijät voivat päättää hermostuneista nykäyksistä lukossa, joka
suljettiin heidän jälkeensä, että emäntä parka kaihosi yksinäisyyttä
päästääkseen tunteensa valloilleen. Ja sen hän teki. Jäätyään suuriin
huoneisiin yksikseen purskahti hän hillittömään itkuun; mutta ne eivät
olleet niitä kyyneliä, jotka putoavat kuin toukokuun sade vanhaan,
tomuuttuneeseen sydämeen, vaan kiukun ja vihan sappi nyt himmensi
sielun peilit ja sitten tippui alas ja söi kuin happo terveyden ja
nuoruuden ruusuja.