Onnellisia ihmisiä.
Kello on seitsemän illalla. Orkesteri Bernsissä soittaa Häämarssia
Kesäyönunelmasta ja sen juhlatunteisten sävelten kaikuessa astelee
Olle Montanus Punaiseen Huoneeseen, jonne ei vielä kukaan jäsenistä
ole saapunut. Hän on komea, tuo Olle, tänään. Päässä korkea hattu,
jollaista hänellä ei ole ollut sitten ripille menonsa. Hänellä on
uudet vaatteet, ehyet saappaat, on kylpenyt, parta ajeltu ja hiukset
käherretty, kuin menisi hän häihinsä; raskaat messinkiketjut riippuvat
liivien päällä ja huomattava kohotus näkyy vasemman liivintaskun
kohdalla. Aurinkoinen hymy lepää hänen kasvoillaan ja hän näyttää niin
hyvältä, kuin tahtoisi hän auttaa koko maailmaa pienellä rahalainalla.
Hän riisuu pois tavallisesti niin tarkkaan napitetun päällystakkinsa ja
istuutuu keskelle peräsohvaa, aukaisee takkinsa pielukset ja laittelee
esille valkoisen paidanrinnustan, jotta se napsahtaen on pullollaan
kuin holvi, ja kun hän liikahtaa, ritisee uusien housujen ja liivien
vuorit. Tämä näyttää häntä huvittavan, huvittavan yhtä paljon kuin
narisuttaessaan saappaitaan sohvanjalkaa vasten. Hän ottaa esille
kellonsa, vanhan rakkaan nauriinsa, joka on istunut Riddarholman
tornissa vuoden ja yhden ylimääräisen kuukauden, ja ystävykset näkyvät
iloitsevan vapaudestaan molemmat. Mitä siis on tapahtunut tälle
ihmisparalle, joka näyttää niin sanomattoman onnelliselta? Tiedämme,
ettei hän ole voittanut arpajaisista, ei saanut perintöä, eikä
kunniakasta tunnustusta, eikä saavuttanut sitä suloista onnea, jota ei
mikään riitä, kuvaamaan; mitä siis on tapahtunut? Yksinkertaisesti: hän
oli saanut työtä!
Ja sitten tulee Sellén: samettitakissa, kiiltonahkakengissä,
vaippa ja matkakiikari remelissä riippuen, kaneliruoko, keltainen
silkkikaulaliina, vaaleat hansikkaat ja kukka napinlävessä.
Rauhallisena ja tyytyväisenä kuten aina; ei jälkeäkään niistä
tärisyttävistä tapauksista, joita hän viime päivinä oli saanut kokea,
näy hänen laihoissa, intelligenteissä kasvoissaan. Hänen seurassaan
käyttäytyy Rehnhjelm tavallista hiljaisemmin, sillä hän tuntee, että
hänen on erottava ystävästään ja suojelijastaan.
-- No, Sellén, sanoo Olle, nyt olet sinä onnellinen? Eikö totta?
-- Onnellinen? Mitä loruja tuo on? Olen saanut yhden teoksen myydyksi!
Ensimmäisen viiteen vuoteen! Onko se liian paljon?
-- Mutta olet kai lukenut sanomalehdistä? Sinulla on nimi!
-- Ah! Elkäämme siitä välittäkö! Elä uskokaan, että minä sellaisista
pikku asioista välitän. Kyllä minä tiedän, miten pitkä taival minulla
vielä on edessäni, ennenkuin minusta jotain tulee! Kymmenen vuoden
päästä, Olle, silloin puhumme siitä asiasta.
Ja Olle uskoo toisen puolen ja on uskomatta toista ja antaa
paidanrinnustan napauttaa ja vuorin ritistä, niin että Sellénin huomio
kiintyy häneen, ja tämä katsoo olevan aihetta sanoa:
-- Oho, kuinka veli on hienona!
-- Oo -- niinkö olen, mielestäsi? Mutta sinähän näytät oikein
leijonalta.
Ja Sellén piiskaa kiiltonahkakenkiään kanelinruo'olla, haistelee
kainosti kukkasta napinlävessä ja näyttää huolettomalta.
Mutta sitten ottaa Olle esiin nauriinsa, katsoakseen, eikö Lundell
kohta tule; ja silloin täytyy Sellénin ottaa esille kiikarinsa
nähdäkseen lehterille, olisiko hän mahdollisesti siellä. Mutta silloin
saa Olle luvan sivellä kädellään samettitakkia tunnustellakseen, miten
pehmoinen se on, sillä Sellén vakuuttaa, että se on harvinaisen hyvää
samettia hintaansa nähden. Ja silloin Ollen täytyy kysyä mitä se maksaa
ja sen sanoo Sellén, joka siitä korvaukseksi ihailee Ollen kalvostimien
nappeja, jotka ovat tehdyt näkinkengistä.
Ja niin näyttäytyy Lundell, joka hänkin on saanut suurista kemuista
luupalasen, sillä hän maalaa vähäisestä maksusta alttaritaulua
Träskålan kirkkoon, mutta se ei ole näkyvästi vaikuttanut mitään
hänen ulkonaiseen ihmiseensä, elleivät hänen lihavat poskensa ja
loistava ilmeensä osota jotain korkeampaa ruokajärjestystä. Ja hänen
kanssaan tulee Falk. Totisena, mutta iloisena, sydämestään iloisena
koko maailman puolesta sentähden, että ansiokkuus on saanut oikeutta
osakseen.
-- Minä onnittelen sinua, Sellén, mutta se oli vain oikeus ja kohtuus,
sanoo hän. -- Ja samaa mieltä on Sellénkin.
-- Olen maalannut yhtä hyvin viisi vuotta ja minulle on irvistelty,
katsohan, ja irvisteltiin vielä toissapäivänäkin, mutta nyt! Hyi
hitto, millaisia ihmisiä! Kas tässä kirje, jonka olen saanut tuolta
pässinpäältä Kaarle IX:nnen Professorilta.
Silmät suurina ja katseet terävinä tahdottiin likeltä nähdä sitä
sortajaa, pitää häntä käsissään ja ainakin runnella sitä paperia, johon
hän oli nimensä kirjottanut.
-- "Paras herra Sellén!" Kuulkaas häntä! "lausun teidät tervetulleeksi
meidän joukkoomme" -- hän pelkää, se vekkuli! "Olen aina ajatellut
suuria teidän kyvystänne" -- senkin imartelija! Revi kappaleiksi tuo
surkeus ja unohtakaamme hänen tuhmuutensa!
Ja sitten Sellén kehottaa juomaan ja hän juo Falkin kanssa ja toivoo,
että tämäkin antaisi kohta kuulua kynästään, ja Falk epäröi ja punastuu
ja lupaa antaa, kun aika on, mutta hänen opintoaikansa on oleva pitkä
ja hän pyytää, etteivät ystävät väsyisi odottamiseen, ja hän kiittää
Selléniä hyvästä seurasta, jossa hän on oppinut, miten tulee olla
kärsivällinen ja miten kokea kieltäymystä. Ja Sellén pyytää, ettei
puhuttaisi roskaa; mikä on kärsiessä, kun ei ole muuta valittavana, ja
mitä kummaa siinä on, että kieltäytyy, kun ei mitään saa?
Mutta Olle hymyilee niin hyväntahtoisesti, ja paidanrinnusta paisuu
ilosta, niin että punaiset housunkannattimet näkyvät, ja hän juo
Lundellin kunniaksi ja pyytää hänen ottamaan oppia Sellénistä, ettei
hän egyptiläisten lihapatojen vuoksi unohtaisi luvattua maata; sillä
hänellä on kykyä, sen on Olle nähnyt, ja sitä silloin, kun hän on oma
itsensä ja maalaa omia ajatuksiaan, mutta kun hän teeskentelee ja
maalaa toisten ajatuksia, silloin hän on huonompi kuin muut, sentähden
tulee hänen nyt ottaa kirkkomaalaus afäärinä, jonka avulla hän saa
tilaisuuden sittemmin maalata oman päänsä ja sydämensä mukaan.
Falk aikoo käyttää tilaisuutta saadakseen kuulla, mitä Olle ajattelee
itsestään ja taiteestaan, mikä hänelle kauan aikaa on ollut arvotus,
kun Ygberg astuu Punaiseen Huoneeseen. Seuraavassa silmänräpäyksessä
ollaan häntä jo pyytämässä istumaan seuraan, sillä hänet oli unohdettu
noina myrskyisinä päivinä ja tahdotaan näyttää, että siihen ei
ollut itsekkäitä syitä; mutta Olle kaivaa oikeaa liivintaskuaan
ja liikkeellä, jonka tulisi olla hyvin huomaamaton, pistää hän
kokoonkäärityn paperipalan Ygbergin takin taskuun, ja tämä käsittää,
sillä hän vastaa kiitollisella silmäyksellä.
Hän kohottaa lasinsa Sellénille ja on sitä mieltä, että voi sanoa,
minkä hän jo toiselta puolen on sanonut, että Sellén on onnistunut.
Taas toiselta puolen katsottuna, voi taas sanoa, että niin ei ole
tapahtunut. Sellén ei ole täysin kehittynyt, hän tarvitsee vielä
monta vuotta, sillä taide on pitkä, sen tiesi Ygberg itse, joka oli
ehdottomasti epäonnistunut, ja jonka senvuoksi ei voitu epäillä
mitenkään olevan kateellisen sille, joka jo oli niin tunnustettu kuin
Sellén.
Esiinpistävä kateellisuus Ygbergin puheessa puhalsi esiin hattarapilven
aurinkoiselle taivaalle, mutta vain hetkeksi, sillä kaikki tiesivät,
että kateellisuuteen oli syynä pitkän, tyhjiinrauenneen elämän
katkeruus!
Sitä iloisemmin tuntein ojensi hän suojelevasti vastapainetun kirjasen
Falkille, joka hämmästyneenä näki Ulrika Eleonoran mustan kuvan
piirteet kansilehdellä. Ygberg ilmotti suorittaneensa tilauksen
päivälleen! Smith oli mitä suurimmalla tyyneydellä vastaanottanut
Falkin hylkäyksen ja peruutuksen ja oli nyt aikeissa painattaa Falkin
runot.
Kaasuliekit kadottivat Falkin silmissä valonsa ja hän vaipui syviin
aatoksiin, sillä hänen sydämensä oli liian täysi purkautuakseen.
Hänen runonsa painettaisiin ja Smith kustantaisi tuon kallisarvoisen
työn. Siis ne sittenkin olivat jotain! Siinä oli hänelle kylliksi
mietiskelemistä siksi illaksi.
Nopeasti kuluivat illan tunnit onnellisilta ja soitto vaikeni ja
kaasuliekkejä alettiin sammuttaa; täytyi lähteä, mutta erota, se oli
vielä liian aikaista, ja niin käveltiin pitkin satamalaitureita,
keskusteltiin pitkästi ja puhuttiin filosofiaa, kunnes oltiin
väsyksissä ja janoissaan, jolloin Lundell tarjoutui viemään seuran
Marin luo, jossa voitaisiin saada olutta. Ja niin vaelsi seura
Ladugårdslandetiin päin ja tuli kujaan, joka on lankkuaitaa vasten,
joka taas antaa Ladugårdsgärdetiin rajoittavaa tupakkamaata vasten.
Siinä he nyt seisoivat vanhan kaksikerroksisen kivitalon edessä,
jonka pääty oli katuun päin. Portin yläpuolella irvisti kaksi muuriin
upotettua hiekkakivestä tehtyä päätä, joiden korvat ja leuvat
haihtuivat lehti- ja näkinkenkämuodostelmiin, ja niiden välissä oli
miekka ja piilu. Se oli vanha telottajan asunto. Lundell, joka näytti
tuntevan huoneiston, antoi merkin erääseen alakerran ikkunaan, jonka
jälkeen rullakaihdin vedettiin ylös, ruutu avattiin ja naisen pää
pisti esiin kysyen, oliko se Albert. Kun Lundell oli tunnustanut tämän
"sotanimensä", avasi nainen portin päästäen seurueen sisään, jos
nämä lupaisivat kulkea hiljaa, ja koska tämä lupaus annettiin ilman
vaikeuksia, oli Punainen Huone pian sisällä ja esitettiin Marille
tilaisuutta varten keksityillä nimillä.
Huone ei ollut iso; ennen se oli ollut keittiönä ja takka oli vielä
jäljellä. Huonekaluina oli piironki, sellainen kuin tavallisesti
on palvelustytöillä; sen päällä valkoisen musliiniverhon peittämä
peili; peilin yläpuolella väritetty kivipiirros, kuvaava Vapahtajaa
ristinpuussa; piirongilla oli pieniä posliiniesineitä, hajuvesipulloja,
virsikirja ja sikarin pidike, ja se näytti peilineen ja molempine
sytytettyine steariinikynttilöineen, muodostavan pienen kotialttarin.
Ulosvedettävän sohvan päällä, jossa vuode vielä oli tekemättä, ratsasti
seinällä Kaarle XV hevosen selässä, ja häntä ympäröitsi leikkauksia
Isänmaasta, enimmäkseen kuvaten poliisivirkamiehiä, kaikkien
Magdaleenojen vihollisia. Ikkunassa kitui fuksia, geraniumi ja myrtti
-- Venuksen ylpeä puu köyhäinhuoneen kasvin vieressä! Ompelupöydällä
oli valokuva-albumi. Ensimmäisellä lehdellä oli kuningas, toisella
ja kolmannella isä ja äiti, köyhää maalaisväkeä, neljännellä
ylioppilas -- viettelijä, viidennellä lapsi ja viimeisellä sulhanen --
käsityöläiskisälli. Se oli hänen tarinansa, samanlainen kuin useimpien
muidenkin. Naulassa takan vieressä riippui upea puku, jossa oli
paljon laskoksia, samettikappa, ja sulkahattu -- se oli keijukaisen
hahmo, jossa hän meni pyydystelemään nuorukaisia. Entä hän itse!
Korkeakasvuinen nelikolmattavuotias nainen, ulkomuodoltaan tavallinen.
Joutilaisuus ja valvonta oli tehnyt hänen ihonsa kuultavan valkoiseksi,
samanlaiseksi kuin rikkaitten, jotka eivät tee työtä, mutta hänen
käsissään näkyi vielä nuoruuden vaivaloisten toimien jälkiä. Puettuna
kauniiseen yöpukuun ja tukka hajallaan voi hän kylläkin käydä
Magdaleenasta. Hänellä oli verrattain kaino esiintymistapa ja hän oli
iloinen, kohtelias ja käytöksessään siivo.
Seurue jakautui ryhmiin, jatkoi keskeytyneitä puheluja ja alkoi
uusia. Falk, joka nyt oli runoilija ja mielellään halusi löytää
kaikesta jotain mieltäkiinnittävää, alotti sentimenttaalin keskustelun
Marin kanssa, josta tämä paljon piti, koska häntä mairitteli se,
että häntä ihmisiksi kohdeltiin. Tavallisuuden mukaan joutuivat
he keskustelemaan siitä, miten Mari oli tälle uralleen joutunut.
Ensimmäisestä viettelemisestään hän ei suuria välittänyt, "siitä
ei ole mitään puhumista"; sitä synkemmin värein kuvaili hän
palvelijattarenaolo-aikaansa, tuota orjanelämää, kun täytyy totella
toimettoman rouvan päähänpistoja ja nurinaa, elämää loppumattomassa
työnteossa. Ei, mieluummin sittenkin vapaus!
-- No, mutta kun kerran olette kyllästynyt tähän elämään?
-- Silloin menen naimisiin Vestergrenin kanssa!
-- Ja hän ottaa teidät?
-- Sinä päivänä hän oikein riemastuu, ja sitäpaitsi panen minä pystyyn
pienen kaupan säästöpankkirahoillani. Mutta tätä on niin moni ennenkin
kysellyt. -- Onko sinulla sikareja?
-- On, kyllä on! Kas tuossa! Mutta saanko minä nyt puhua tästä asiasta!
Falk otti hänen albuminsa ja avasi esille ylioppilaan -- Mefistofelesta
esittää aina joku ylioppilas, tuhman näköinen, valkoisessa
kaulaliinassa ja ylioppilaslakki polvella.
-- Kuka tämä on?
-- Se, se oli kiltti mies!
-- Viettelijäkö? Niinkö?
-- Vaiti sinä; se oli minun syyni yhtä paljon kuin hänenkin ja
niin se on aina, kultaseni; siinä on molemmilla syytä! Tuossa näet
lapseni! Hänet korjasi Herra, ja se olikin parasta se. Mutta puhutaan
nyt jostain muusta! -- Mikä epeli tuo on, jonka Albert on tänne nyt
tuonut, tuo, joka istuu takassa tuon pitkän vieressä, joka ylettyy aina
savupiippuun asti?
Olle, jota puhe koski, tunsi itsensä aivan kainoksi siitä
mairittelevasta huomiosta, jota persoonansa oli herättänyt, ja hän
korjasi käherrettyä tukkaansa, joka oli alkanut monien juomauhrien
jälkeen suoristua.
-- Se on komministeri Månsson, sanoi Lundell.
-- Hyi helkkari, onko se pappi? Sen saatoin arvatakin hänen ovelista
silmistään. Tietäkää, että täällä oli menneellä viikolla muuan pappi.
-- Tules tänne, Masse, että saan katsoa sinua!
Olle kapusi alas liedeltä, jossa oli istunut ja jauhanut Kantin
kategoorista imperatiivia Ygbergin kanssa. Hän oli niin tottumaton
siihen, että naiset häneen kiinnittivät huomiotaan, että heti tunsi
itsensä nuoremmaksi, ja notkuvasti käyden läheni hän kaunotarta,
jota jo oli tarkastellut toisella silmällään ja huomannut hänet
viehättäväksi. Hän punoi viiksiään niin paljon kuin mahdollista
ja kysyi hyvin teeskennellyllä äänellä, samalla kun uskalsi tehdä
kumarruksen, joka ei ollut tanssisalissa opittu:
-- Näytänkö minä neidin mielestä papilta?
-- Et, sillä huomaan nyt, että sinulla on viikset. Sinulla on liian
siistit vaatteet ollaksesi käsityöläinen -- saanko katsoa kättäsi --
oo, sinähän olet seppä!
Olle loukkaantui syvästi.
-- Olenko minä niin ruma, neiti hyvä? sanoi Olle liikuttavalla äänellä.
Mari katsoi häntä hetken.
-- Olet sinä koko lailla ruma! Mutta näytät kunnolliselta!
-- Oi, neiti hyvä, jospa tietäisitte, miten te sydäntäni haavotatte.
Ei koskaan ole ollut naista, joka olisi pitänyt minusta; olen nähnyt
useita, jotka ovat olleet onnellisia ja olleet rumempia kuin minä,
mutta nainen on sellainen kirottu arvotus, jota ei kukaan voi selittää,
ja siksi minä häntä halveksin!
-- Se on hyvä, Olle, kuului ääni savupiipusta, jossa Ygbergin pää
sijaitsi. Se on hyvä!
Olle tahtoi mennä takaisin liedelle, mutta oli nyt kosketellut aihetta,
joka huvitti Maria siksi paljon, ettei tämä tahtonut sitä katkaista, ja
näpäyttänyt kieltä, jonka äänen Mari tunsi. Hän istuutui Ollen viereen
ja he syventyivät kohta laajaan vakavaan keskusteluun -- naisesta ja
rakkaudesta.
Mutta Rehnhjelm, joka koko illan oli ollut vaiti ja tavallista
hiljaisempi, ja jota kukaan ei oikein käsittänyt, oli vähitellen
virkistynyt ja oli nyt Falkin läheisyydessä sohvankulmauksessa. Hänellä
oli kauan aikaa ollut sydämellään jotain, jota ei voinut saada esiin.
Hän otti olutlasinsa ja naputti pöytään, kuin tahtoen pitää puheen,
ja saatuaan lähimmät naapurinsa vaikenemaan, puhui hän vapisevalla ja
huolimattomalla äänellä:
-- Hyvät herrat! Te luulette, että minä olen nauta, tiedän sen, Falk,
tiedän, että sinä luulet minua tyhmäksi, mutta saattepa nähdä, pojat,
saatte, piru vie, nähdä --
Hän korotti ääntään ja löi olutlasin rikki pöytään ja vaipui sitten
sohvaan ja nukahti.
Tämä tapahtuma, joka nyt ei ollut niin tavatonta laatua, veti kuitenkin
Marin huomion puoleensa. Hän nousi ja keskeytti puhelun Ollen kanssa,
joka vielä kaupan päällisiksi oli alkanut siirtyä pois asian puhtaasti
abstraktisesta puolesta.
-- Ei, mutta katsokaa, kuinka kaunis poika! Mistä te hänet olette
saaneet? Pikku raukka! Hänen on niin uni! En minä huomannutkaan häntä!
Hän asetti tyynyn hänen päänsä alle ja peitti hänet saalillaan.
-- Katsokaa, kuinka pienet kädet! Sellaisia ei teillä talonpojilla
ole! Ja millaiset kasvot! Niin viattomat! Hyi, Albert; sinä se olet
narrannut hänet juomaan niin paljon!
Lundellko vai joku muu, ei se nyt tässä tapauksessa niin paljoa
merkinnyt, sillä mies oli juovuksissa, mutta se oli varmaa, ettei
kenenkään tarvinnut häntä siihen houkutella, sillä hänessä paloi
ainainen tarve tukahuttaa jokin sisällinen levottomuus, joka näytti
ajavan hänet työstään pois.
Lundellia eivät kumminkaan huvittaneet ne mietelmät, joita hänen
kaunis ystävänsä herätti, ja yhä kasvava huumaus sai vireille hänen
uskonnolliset tunteensa, jotka illan runsas ruoka oli kelpo lailla
tylsistyttänyt. Ja koska humala alkoi tulla yleiseksi, katsoi hän
olevan syytä muistuttaa hetken merkityksestä ja niistä tunteista, joita
ero aina synnyttää. Hän nousi paikaltaan, täytti olutlasit, nojautui
piironkia vasten ja vaati yleistä tarkkaavaisuutta.
-- Hyvät herrat -- hän hoksasi, että Magdaleena oli läsnä -- ja naiset!
Me olemme tänä iltana syöneet ja juoneet ja, tullaksemme aineeseen,
tehneet tämän tarkotuksessa, joka, jos nyt sivuutetaan materialistinen
puoli, joka on ainoastaan alhainen, aistillinen, eläimellinen osa
kaikessa meidän olemisessamme; joka tällaisena hetkenä, jolloin
hyvästijätön hetki lähenee -- me näemme tässä surullisen esimerkin
siitä paheesta, jota kutsumme juoppoudeksi! On todella uskonnollista
tunnetta tärisyttävää, kun illan jälkeen, henkilöiden parissa vietetyn,
tuntee itsessään kutsumuksen kohottaa lasinsa sille henkilölle,
jolla on näyttäytynyt olevan ylevää kykyä -- tarkotan Selléniä --
silloin uskoisi, että itsekunnioitusta jossain määrin syntyisi.
Sellainen esimerkki, väitän minä, on täällä suuremmassa mitassa käynyt
tuntuvaksi, ja siksi ... muistelen niitä kauniita sanoja, jotka
aina tulevat korvissani kaikumaan niin kauan kuin muistan, ja olen
vakuutettu, että me kaikki muistamme ne, vaikkakaan ei paikka olisi
sopivimpia; tämä nuori mies, joka on joutunut sen paheen uhriksi,
jota nimitämme juoppoudeksi, luullakseni, on valitettavasti hiipinyt
yhteiskuntaan ja, pulmakseni lyhyeen, näyttänyt surullisempia tuloksia,
kuin oli syytä otaksua. Maljasi, jalo ystävä Sellén, minä toivotan
sinulle kaikkea sitä onnea, jota jalo mielesi ansaitsee, ja sinunkin
maljasi, Olle Montanus. Falk on myöskin jalo mies, joka on vielä
suuremmassa määrin pääsevä esiin, kun hänen uskonnollinen tunteensa on,
ennättänyt saavuttaa sen vakavuuden, jota luonteesta päättäen sille voi
olettaa. Ygbergistä en tahdo mitään mainita, sillä hän on jo osansa
valinnut, ja me toivotamme hänelle kaikkea onnea sillä uralla, jonka
hän niin kauniisti on alkanut -- filosoofisella; se on vaikea ura ja
minä sanon kuten psalmista: Ken voi sen meille sanoa? Kuitenkin, meillä
on täysi syy toivoa tulevaisuudestamme mitä parasta, ja minä uskon,
että me aina voimme sitä toivoa, niin kauan kuin olemme jalotunteisia
emmekä etsi turhaa ja pysymätöntä voittoa, sillä, hyvät herrat, ihminen
ilman uskontoa on nauta. Sen vuoksi kehotan minä herroja yhteisesti
kohottamaan lasinsa ja juomaan ne pohjaan kaiken sen jalon, kauniin ja
ihanan kunniaksi, johon me pyrimme! Maljanne, hyvät herrat!
Uskonnollinen tunne sai nyt niin suuren vallan Lundellissa, että seurue
näki parhaaksi ajatella poislähtöä.
Rullakaihtimen ulkopuolta oli jo kotvan aikaa aurinko valaissut ja
maisema ritarilinnoineen ja neitoineen säteili nyt aamuauringon ensi
säteitten loisteessa. Kun kaihdin vedettiin ylös, virtasi päivä
huoneeseen ja loi valonsa siihen osaan seuruetta, joka oli edessä päin,
niin että he näyttivät ruumiilta. Ygbergiä, joka nukkui liedellä kädet
ristissä olutlasin ympäri, valaisi vielä kasvoihin stearinikynttilän
punainen valo, joka teki mainion vaikutuksen. Mutta Olle piti
maljapuheita naiselle, keväälle, auringolle, kaikkeudelle, jolloin
hänen täytyi avata ikkuna, saadakseen tuulta tunteilleen. Nukkuvat
ravistettiin hereille, jäähyväisiä vaihdettiin ja koko seura marssi
porttikäytävästä ulos. Heidän tultuaan kujalle kääntyi Falk ympäri;
siinä makasi Magdaleena avonaisessa ikkunassa; aurinko paistoi hänen
valkoisiin kasvoihinsa ja hänen pitkä, musta tukkansa, jonka aurinko
värjäsi tummanpunaiseksi, valui alas kaulalle ja näytti siltä kuin
syöksyisi se monina puroina katuun; ja hänen päänsä päällä riippui
miekka ja piilu ja molemmat irvistelevät naamat; mutta omenapuussa
kujan toisella puolen istui musta ja valkoinen paarmalintu laulaen
kaihomielistä säveltään, joka ilmaisi hänen iloaan siitä, että yö oli
ohitse.