Sanomalehtiosakeyhtiö Harmaaviitta.
Ruotsi oli työskennellyt 40 vuotta saavuttaakseen sen oikeuden, jonka
jokainen täysi-ikäisyyden saavuttanut tapaa saada. Oli kirjotettu
lentokirjasia, perustettu sanomalehtiä, viskattu kiviä, syöty
illallisia ja pidetty puheita; oli pidetty kokouksia ja kirjotettu
anomuksia, matkustettu rautateitse, puristettu käsiä, muodostettu
vapaaehtoisia joukkoja, ja niin lopulta saatiin suurella jyryllä se,
mitä tahdottiin. Innostus oli suuri ja oikeutettu. Ooperakellarin
vanhat koivupöydät tulivat valtiollisiksi puhujalavoiksi,
reformipunssin höyryt kasvattivat siellä monta politikkoa, jotka
sitten pitivät suurta melua, reformisikarien käry herätti monta
kunnianhimoista unelmaa, jotka sitten eivät toteutuneet; vanha tomu
pestiin pois reformisaippualla ja luultiin, että kaikki oli hyvin,
ja niin mentiin paljon puuhan jälkeen maata, odottamaan loistavia
seurauksia, jotka nyt tulisivat itsestään. Nukuttiin parisen vuotta,
mutta kun herättiin, oli edessä todellisuus, ja luultiin, että oli
erehdytty. Yhtä ja toista napinaa kuului; niitä valtiomiehiä, joita
äsken oli kohotettu pilviin, alettiin tarkastaa lähemmin; olipa yksin
opiskelevan nuorisonkin joukossa sellaisia, jotka olivat huomanneet,
että koko ehdotus oli otettu maasta, joka oli hyvin likeisessä
suhteissa ehdotuksen tekijään, ja että se voitiin alkuperäisenä lukea
eräästä hyvin tunnetusta käsikirjasta. Lyhyesti: sille ajalle oli
luonteenomaista jonkunlainen nolaus, joka kohta muuttui yleiseksi
tyytymättömyydeksi eli kuten sitä kutsutaan -- oppositsiooniksi. Mutta
se oli uudenlaista oppositsioonia, sillä se ei, kuten tavallisesti,
kohdistunut hallitukseen, vaan valtiopäiviin. Se oli vanhoillista
oppositsioonia, ja siihen liittyivät sekä vapaamieliset että
vanhoilliset, nuoret ja vanhat, joten maassa vallitsi suuri kurjuus.
Nyt tapahtui, että sanomalehtiosakeyhtiö Harmaaviitta, joka oli
syntynyt ja kasvanut vapaamielisten olojen aikana, alkoi herpaantua,
kun sen tuli puolustaa mielipiteitä (jos nyt voi puhua yhtiön
mielipiteistä), jotka eivät olleet yleisessä suosiossa. Johtokunta
esitti silloin yhtiökokoukselle ehdotuksen muutamien erinäisten
mielipiteitten muuttamisesta, jotka eivät enää hankkineet yrityksen
toimeentulolle tarvittavaa tilaajamäärää. Kokous hyväksyi ehdotuksen,
ja Harmaaviitta kuului nyttemmin vanhoillisiin. Mutta, tässä oli yksi
mutta, joka kuitenkaan ei suuresti vaivannut yhtiötä; täytyi vaihtaa
toimittajaa, jotta ei itseään olisi häväisty; että näkymätön toimitus
pysyisi paikallaan, katsottiin itsestään selväksi. Toimittaja, joka
oli kunnian mies, otti eronsa. Toimitus, joka kauan oli kärsinyt
pilkkaa punaisuudestaan, vastaanotti ehdotuksen riemulla, koska se
siten ilmaiseksi pääsi "parempien ihmisten" kirjoihin. Jäljellä oli
huoli hankkia uusi toimittaja. Yhtiön uuden ohjelman mukaan tuli
hänellä olla seuraavat ominaisuudet: ensiksikin piti hänen nauttia
jakamatonta luottamusta kansalaisena, kuulua virkamiessäätyyn,
omata arvonimi, anastettu tahi saatu, jota tarpeen tullessa voitiin
parantaa; sitäpaitsi piti hänen olla ulkomuodoltaan arvokas, jotta
häntä voitiin näyttää juhlissa ja muissa julkisissa huveissa; hänen
tuli olla epäitsenäinen, hieman typerä, koska yhtiö tiesi, että tosi
tyhmyyttä aina seuraa vanhoillisuus ajatustavoissa ja samalla joku
määrä kavaluutta, joka tuntee ilmassa esimiesten toivomukset, ja
joka ei koskaan unohda, että yhteishyvä on yksityistä laatua, oikein
ymmärrettynä tietenkin; samoin tuli hänen olla puoli-vanha, koska häntä
silloin paremmin voisi ohjata, ja nainut, koska yhtiö, johon kuului
liikemiehiä, oli nähnyt, että naineet rengit käyttäytyvät paremmin kuin
naimattomat.
Henkilö löydettiin ja hänellä oli suuressa määrin kaikki mainitut
ominaisuudet. Hän oli ihmeellisen kaunis mies, jolla oli jotensakin
hyvä vartalo, pitkä, hulmuileva vaalea kokoparta, joka peitti kaikki
ne heikot paikat, joita hänen kasvoissaan oli, ja joista sielu muuten
esteettömästi olisi pilkistänyt esiin. Hänen suuret, avonaiset kavalat
silmänsä vangitsivat katsojan ja ryöstivät häneltä luottamuksia,
joita sitten väärinkäytettiin rehellisellä tavalla; hänen jonkun
verran peitetty äänensä, joka ainoastaan puhui rakkauden, rauhan,
vanhurskauden ja ennen kaikkea isänmaallisuuden sanoja, houkutteli
monta harhaanjoutunutta kuulijaa kokoontumaan sen punssipöydän
ääreen, jossa tämä erinomainen mies iltansa vietti jakaen oikeutta
ja isänmaallisuutta. Oli ihmeteltävää kuulla millainen vaikutusvalta
tällä kunnian miehellä oli huonoon ympäristöönsä; _nähdä_ sitä ei
voinut, mutta sen kuuli. Koko tuo joukkue, joka vuosikausiksi oli
päästetty irralleen kaiken vanhan ja arvokkaan kimppuun, joka oli
usutettu hallituksen ja virkamiesten päälle, joka kaiken kukkuraksi
oli hyökännyt raastamaan korkeimpiakin kysymyksiä, he olivat nyt
hiljaisia ja täynnä rakkautta muita, paitsi vanhoja ystäviä, kohtaan,
olivat rehellisiä ja säädyllisiä ja vanhurskaita, paitsi sydämissään.
He seurasivat kaikin puolin uutta ohjelmaa, jonka uusi toimittaja oli
säätänyt astuessaan hallitukseen ja jonka ydinkohtana oli -- harvoin
sanoin -- vainota kaikkea uutta hyvää, edistää kaikkea vanhaa huonoa,
ryömiä vallan edessä, kohottaa niitä, jotka olivat onnistuneet, lyödä
maahan niitä, jotka halusivat nousta, jumaloida onnistumista ja
parjata onnettomuutta, vaikkakin tästä ohjelman vapaassa käännöksessä
sanottiin: "tunnustaa ja hyväksyä vain se, mikä on koeteltua ja
taatusti hyvää, vastustaa kaikkia uudistelupuuhia, ankarasti, mutta
oikeamielisesti vainota yksityisen pyrinnöitä saavuttaa epäoikeutetusti
sitä menestystä, jota ainoastaan rehellisen työn tulee tuottaa."
Salaperäisyydellä tässä viime kohdassa, joka oli toimituksen sydäntä
lähinnä, oli kuitenkin selityksensä, jota ei kovinkaan kaukaa tarvinnut
etsiä. Toimitukseen nimittäin kuului henkilöitä, jotka kaikki,
tavalla tai toisella, olivat nähneet toiveensa murskautuvan, useimmat
ollen siihen kuitenkin itse syypäät, pääasiallisesti laiskuuden ja
juoppouden tähden; muutamat olivat n.k. yliopistoneroja, joilla
kerran oli ollut suuri nimi laulajina, puhujina, runoilijoina tahi
pilanlaskijoina ja jotka sittemmin olivat tulleet karkotetuksi
oikeudenmukaiseen unhoon, jota he sanoivat vääräksi. Nyt oli heidän
vuosikausia täytynyt kirvelevin mielin edistää ja kiittää kaikkien
vasta-alkajien yrityksiä ja ylipäänsä kaikkea uutta; ei siis ollut
ihmeteltävää, jos he nyt käyttivät suotuisaa tilaisuutta hyväkseen
käydäkseen mitä rehellisimmillä tekosyillä käsiksi kaikkeen uuteen
hyvään ja huonoon, sekasin ja erotuksetta. Varsinkin toimittaja
oli oikea epeli vainuamaan humbuugia ja väärintekoja. Jos joku
valtiopäivämies vastusti ehdotuksia, joitten tarkotuksena oli
yksityisten ryhmäetujen vuoksi saattaa häviöön maa, niin nimitettiin
tätä heti humbuugiksi, joka tahtoi tekeytyä muista erikoiseksi, joka
janosi valtioneuvoksen hännystakkia, hän ei sanonut salkkua, sillä
hän kiinnitti enemmän huomiota vaatteisiin. Mutta politiikka ei ollut
hänen vahvoja puoliaan, tai suoremmin sanottuna hänen heikkouksiaan,
vaan se oli kirjallisuus. Hän oli kerran Pohjoismaisessa juhlassa
pitänyt runomittaisen puheen naisille ja silloin tärkeältä osalta
kartuttanut runokirjallisuutta, joka runo sitten monistettiin niin
useassa maaseutulehdessä kuin tekijä katsoi kuolemattomuudelleen
olevan tarpeellista. Siten hän nyt oli runoilija ja osti suoritettuaan
tutkintonsa toisen luokan piletin Tukholmaan, astuakseen elämään
ja vastaanottaakseen sen kunnioituksen, jota hänellä runoilijana
oli oikeus vaatia. Kovaksi onneksi eivät pääkaupunkilaiset lue
maaseutulehtiä. Nuori mies oli tuntematon ja hänen kykynsä arvioimaton.
Viisaana miehenä, sillä hänen pieni järkensä ei ollut koskaan siinä
suhteessa vahingoittunut liiallisesta mielikuvituksesta, peitti hän
haavan ja teki siitä elämänsä salaisuuden. Katkeruus, joka oli syntynyt
siitä, että hän oli nähnyt rehellisen työnsä, joksi hän sitä sanoi,
jäävän palkitsematta, teki hänet erittäin sopivaksi kirjallisuuden
senssoriksi, mutta hän ei itse kirjottanut, sillä paikkansa esti häntä
ottamasta osaa sellaisiin henkilökohtaisiin toimiin, vaan hän jätti sen
viran vakinaiselle arvostelijalle, joka seisoi kaikkien yläpuolella
oikeamielisyydessä ja lahjomattomassa ankaruudessa. Tämä oli itse
kirjotellut runoja 16 vuotta, ilman että kukaan ihminen oli niitä
lukenut, ja hän oli silloin käyttänyt salanimeä, kenenkään viitsimättä
kysyä, mikä kirjailijan oikea nimi oli. Hänen runonsa kaivettiin
kuitenkin tomusta esiin joka joulu ja niitä kehui Harmaassaviitassa
tietystikin joku puolueeton henkilö, joka silloin aina pani
nimimerkkinsä kirjotuksen alle, jottei yleisö luulisi kirjailijaa
itseään sen kirjottajaksi, sillä yhä vielä toivottiin yleisön tuntevan
kirjailijan. Seitsemännellätoista vuodella katsoi kirjailija ajan
tulleen panna uuteen kirjaan (uusi painos vanhasta) oikea nimensä
näkyviin. Mutta silloin salli kova onni, että Punahilkka, jota
toimitti nuori väki, joka ei koskaan ollut kuullut vanhan salanimen
oikeata nimeä, käsitteli kirjailijaa kuten ainakin vasta-alkajaa ja
lausui julki hämmästyksensä niin hyvin siitä, että kirjailija ensi
kerran esiintyessään pani nimensä ilmi, kuin samalla siitä, että
nuori mies voi kirjottaa niin kuivasti ja niin vanhanaikaisesti. Se
oli kova isku; vanha salanimi sai kuumeen, mutta toipui; ja saatuaan
loistavan hyvityksen Harmaassaviitassa, joka yhdessä hengenvedossa
löi maahan koko yleisön, nimitti sitä siveettömäksi, epärehelliseksi,
koska ei voinut antaa arvoa rehelliselle, terveelle ja siveelliselle
kirjalle, joka voitiin panna vaikka lapsen käteen tekemättä vahinkoa.
Tästä viime kohdasta piti muuan pilalehti suurta hauskutusta, niin
että salanimen tauti uusiintui, minkä jälkeen hän vannoi ikuista
kuolemaa kaikelle kotimaiselle kirjallisuudelle, jota siitä hetkestä
alkaen syntyisi, kuitenkaan ei kaikelle, sillä terävä huomiontekijä
oli havainnut, että Harmaassaviitassa koko usein kiitettiin kurjaa
kirjallisuutta, vaikkakin laimealla, usein kaksimielisellä tavalla, ja
oli sama huomiontekijä pannut merkille, että tätä kurjaa kirjallisuutta
julkaisivat eräät määrätyt kustantajat, mutta senhän ei silti tarvinnut
merkitä sitä, että salanimi antoi joittenkin ulkonaisten seikkojen,
kuten kaalikääreiden tahi happamen silakan, vaikuttaa itseensä,
sillä hän, kuten koko toimitus, olivat oikeamielisiä miehiä, jotka
varmaankaan eivät olisi uskaltaneet niin kovasti tuomita muita,
elleivät itse olisi olleet nuhteettomia.
Sitten tuli teatteriarvostelija. Hän oli saanut kasvatuksensa ja
harjottanut draamallisia opinnoitaan kutsuntakonttorissa X-köpingissä
ja siellä ollessaan osunut rakastumaan erääseen suuruuteen, joka ei
missään muualla ollut suuruus kuin X-köpingissä. Koska hän ei ollut
siksi valistunut, että olisi voinut erottaa yksityisen mielipiteensä
yleisemmästä, niin tapahtui hänelle se seikkailu, että kun hänet
ensi kerran päästettiin irti Harmaanviitan palstoilla, hän kerrassaan
musersi maan ensimmäisen näyttelijättären ja väitti, että tämä siinä
osassa matki mamselli -- mikä hänen nimensä lienee ollutkaan. Että
tämä tapahtui säädyttömällä tavalla, sitä ei kai tarvitse sanoa, eikä
sitäkään, että se tapahtui, ennenkuin Harmaaviitta oli purjeensa
kääntänyt. Tämä kaikki hankki hänelle nimen s.o. vihatun, halveksitun
nimen, mutta kuitenkin nimen, joka sai aikaan, ettei hänen herättämänsä
vastenmielisyys voinut häntä vahingoittaa. Hänen etevimpiin, vaikka
myöhään arvoa saaneihin ominaisuuksiinsa teatteriarvostelijana
kuului, että hän oli kuuro. Koska kului useita vuosia, ennenkuin
tämä huomattiin, ei tiedetty, oliko se jossain yhteydessä sen
kaksinkohtauksen kanssa, jonka hänen arvostelunsa aiheutti eräänä
iltana ooperaeteisessä sen jälkeen, kun kaasu oli sammutettu. Nyttemmin
harjotti hän käsivoimiaan ainoastaan nuoreen väkeen, ja se, joka
olot tunsi, voi hänen arvostelustaan täsmälleen tietää, milloin
hänelle oli sattunut kulisseissa joku onnettomuus, sillä luulotteleva
pikkukaupunkilainen oli jostakin lukenut, että Tukholma oli Pariisi, ja
niin hän itsekin uskoi.
Taidetuomari tahollaan oli vanha akateemikko, joka ei koskaan ollut
pensseliin tarttunut, mutta joka kuului loistavaan taiteilijaseuraan
Minervaan. Siten hänellä oli tilaisuus kuvailla yleisölle taideteoksia,
ennenkuin ne olivat tehtyjäkään, niin että yleisöltä säästyi vaiva
itse muodostaa niistä mielipiteensä. Hän oli aina lempeä tuttavilleen
eikä koskaan unohtanut heistä ainoatakaan selostaessaan näyttelyä, ja
hänellä oli niin monivuotinen tottumus kirjottaa kauniisti heistä,
ja miten olisikaan hän muuta uskaltanut, että hän osasi mainita
kaksikymmentä nimeä puolella palstalla, joten hänen arvostelunsa
muistuttivat tunnettua leikkiä "tauluja ja kilpikirjotuksia." Nuoria
hän sitävastoin omantunnonmukaisesti ei maininnut koskaan, niin että
yleisö, joka ei kymmeneen vuoteen ollut kuullut muiden kuin vanhojen
nimiä, alkoi tulla toivottomaksi taiteen tulevaisuudesta. Yhden
poikkeuksen hän kuitenkin oli tehnyt, ja sen hän oli tehnyt nyt juuri,
ja ikävä kyllä onnettomana hetkenä, ja sentähden Harmaaviitta oli
liikutetussa mielentilassa tänä aamuna.
Tapahtuma oli seuraava:
Sellén, jos muistamme tämän vähäpätöisen nimen eräästä edellisestä,
jotenkin vähäpätöisestä tilaisuudesta, oli tullut tauluineen näyttelyyn
viime hetkessä. Kun taulu oli saanut niin huonon paikan kuin saada
voi, kosk'ei tekijällä ollut kuninkaallista mitalia eikä kuulunut
Akatemiaan, saapui "Kaarle IX:nnen Professori." Häntä nimitettiin
siksi, koska hän ei milloinkaan maalannut muuta kuin kohtauksia
Kaarle IX:nnen historiasta; tämä taas johtui siitä, että hän kerran
eräästä huutokaupasta oli ostanut viinilasin, pöytäliinan, tuolin
ja pergamentin Kaarle IX:nnen ajoilta, joita hän nyt oli maalannut
kaksikymmentä vuotta, joskus ilman kuningasta, joskus kuningas mukana.
Mutta hän oli nyt professori ja ritari ja sitä ei voitu auttaa. Hänellä
oli nyt tuo akateemisesti sivistynyt seurassaan, kun hänen silmänsä
sattuivat osumaan hiljaiseen vastustusmieheen ja hänen tauluunsa.
-- Vai niin, herra on taas täällä? -- Hän otti esiin kakkulat. -- Vai
niin, tuon pitäisi nyt olla sitä uutta tyyliä! Hm! Kuulkaapas nyt,
herra! Totelkaa te vanhaa miestä; viekää tuo pois! Ottakaa se pois,
tahi minä kuolen. Ja herra tekee itselleen suuren palveluksen! Mitäs
veli tästä sanoo?
Veljen mielestä se oli, suorastaan, hävytöntä ja hän tahtoi ystävänä
neuvoa herraa rupeamaan ammattimaalariksi.
Sellén väitti sävyisästi, mutta pistävästi, että koska sillä uralla
oli niin paljon kunnollista väkeä, niin hän siksi oli valinnut
taiteilijauran, jolla sitäpaitsi oli paljon helpompaa päästä eteenpäin,
kuten oli osottautunut. Tästä nenäkkäästä vastauksesta professori
joutui suunniltaan ja käänsi selkänsä muserretulle, mutisten uhkauksen,
jonka akateemikko vaihtoi pariksi lupaukseksi.
Sitten oli valistunut osto-komitea kokoontunut -- suljettujen ovien
takana. Kun ovet jälleen avattiin, oli kuusi taulua ostettu niillä
rahoilla, jotka yleisö oli maksanut kotimaisten taiteilijoiden
kehottamiseksi. Pöytäkirjan ote, joka julkaistiin sanomalehdissä,
kuului näin: Taideyhdistys osti eilen seuraavat teokset: 1:o "Vettä
ja härkiä." Maisema, maalannut tukkukauppias K. 2:o "Kustaa Adolf
ennen Magdeburgin polttamista." Historiallinen maalaus, maalannut
liinarihkamakauppias L. 3:o "Niistävä lapsi." Laatumaalaus, maalannut
luutnantti M. 4:o "Höyrylaiva Bore satamassa". Merimaalaus, maalannut
laivansuorittaja N. 5:o "Puita ja naisia". Maisema, maalannut
kuninkaallinen sihteeri O. 6:o "Kanoja sampinjoonien kera". Stilleben,
maalannut näyttelijä P.
Näitä taideteoksia, jotka keskimäärin maksoivat 1,000 riksiä, ylisti
sitten Harmaaviitta kahdella ja kolmellaneljänneksellä palstalla
(á 15 riksiä palsta), ja tämähän nyt ei ollut mitään erikoisempaa,
mutta arvostelija oli, osaksi saadakseen palstan täyteen, osaksi
ajoissa ehkäistäkseen yltyvän pahan, käynyt käsiksi siihen
säädyttömyyteen, jota oli alkanut esiintyä, nimittäin että nuoret,
tuntemattomat seikkailijat, jotka olivat karanneet akatemiasta, nyt
ilman opinnoita, ainoastaan tehontavottelulla ja tempuilla koettivat
saattaa harhaan yleisön terveen arvostelukyvyn. Tämän jälkeen
otettiin Selléniä korvista ja piestiin niin pahanpäiväisesti, että
se oli hänen vihamiehistäänkin väärin -- ja silloinhan sen jo voi
arvata! Ei siinä kyllin, että häneltä kiellettiin kyvyn haimenkin
ja että häntä nimitettiin humbuugiksi, mutta hyökättiin hänen
yksityisen taloudellisen asemansakin kimppuun, viittoiltiin niihin
huonoihin paikkoihin, joissa hänen täytyi syödä päivällistään,
huonoihin vaatteisiin, joissa hänen täytyi käydä, hänen huonoon
siveellisyyteensä, kelvottomaan ahkeruuteensa, ja lopetettiin
ennustamalla hänelle, uskonnon ja siveellisyyden nimessä, tulevaisuutta
jossain yleisessä työlaitoksessa, kosk'ei hän näyttänyt tahtovan
parantua ajoissa.
Tämä oli suuri konnantyö, jonka oli saanut aikaan kevytmielisyys ja
omanvoitonpyynti, ja ihme oli, ettei ainoatakaan sielua mennyt hukkaan
sinä iltana, jolloin Harmaaviitta ilmestyi.
Vuorokauden kuluttua ilmestyi Lahjomaton. Se teki erinäisiä nenäkkäitä
huomautuksia siitä, miten yleisön varoja hoiti joku nurkkakunta;
miten viime ostossa ainoakaan taulu ei ollut maalarin maalaama,
vaan virkamiesten ja elinkeinonharjottajain, jotka olivat kyllin
häpeemättömiä kilpailemaan taiteilijoiden kanssa, joiden ainoat
markkinat olivat täällä; miten nämä ryövärit pilasivat maun ja
turmelivat siveellisesti taiteilijat, joitten ainoana pyrkimyksenä
tästälähin täytyi olla se, että koettaisivat maalata yhtä huonosti
kuin ne, jotka saivat myydyksi, jos mieli heidän välttää turmioon
joutumista. Sitten vedettiin Sellén esiin. Hänen taulunsa oli
kymmeneen vuoteen ensimmäinen, joka oli lähtenyt ihmissielusta; taide
oli 10 vuotta ollut värien ja pensselien tuotetta; Sellénin taulu
oli rehellistä työtä, täynnä mielijohdetta ja innostusta, täysin
alkuperäistä, jonka ainoastaan se, joka on katsellut luonnon henkeä
kasvoista kasvoihin, on voinut tehdä. Arvostelija varotti nuorta
maalaajaa koettamasta päästä vanhojen rinnalle, sillä niiden ohi oli
hän jo mennyt, ja kehotti häntä uskomaan ja toivomaan, sillä hänellä
oli kutsumuksensa j.n.e.
Harmaaviitta vaahtosi kiukusta.
-- Saattepa nähdä, että mies onnistuu! huudahti toimittaja. Piru vie,
että me häntä kohtelimme niin kovakouraisesti! Ajatelkaapa, jos hän
onnistuu! Silloin me olemme häväisseet itsemme! -- Mutta akateemikko
vannoi, että mies ei onnistu, ja meni kotiinsa rauhattomuus mielessään
ja luki kirjojaan ja kirjotti tutkimuksen, joka yhä edelleen todisti,
että Sellén oli humbuugia ja että Lahjomaton oli lahjottu.
Harmaaviitta hengähti, mutta ainoastaan saadakseen uuden iskun.
Seuraavan päivän aamulehti ilmotti, että hänen majesteettinsa oli
ostanut Sellénin "mestarillisen maiseman, joka jo monena päivänä oli
houkutellut yleisöä näyttelyyn".
Nyt elivät Harmaanviitan purjeet ja ne lepattivat kuin rätti
aidanseipäässä. Käännyttäisiinkö vai kuljettaisiinko täysin purjein
eteenpäin. Kysymys oli lehdestä ja arvostelijasta. Silloin päätti
toimittaja (toimeenpanevan johtajan käskystä), että arvostelija
uhrataan ja lehti pelastetaan. Mutta miten? Muistettiin Struve, joka
oli täysin perehtynyt kaikkiin sanomalehtimiestaidon sokkeloihin, ja
hänet kutsuttiin. Silmänräpäyksessä oli hän asemasta selvillä ja lupasi
muutamaan päivään saada aluksen kääntymään vasten tuulta. Ymmärtääkseen
Struven temppuilua täytyy tietää muutamia hänen elämäkertansa
tärkeimpiä kohtia. Synnyltään oli hän yliopisto-vetelehtijä ja
puutteen tähden joutunut kirjallisuuden helmoihin. Ensin tuli hänestä
sosiaalidemokraatisen Kansan Lipun toimittaja; sitten siirrettiin hänet
vanhoillisiin Talonpojankiusaajaan; mutta kun tämä muutettiin toiseen
kaupunkiin, kalustoineen, painoineen ja toimittajineen, muutettiin nimi
Talonpojanystäväksi ja samalla saivat mielipiteetkin toisen värin.
Sitten Struve myytiin Punahilkkaan, johon hän sopi erinomaisesti,
kun hän tunsi kaikki vanhoillisten metkut, samaten kuin hänen suurin
ansionsa nyt Harmaassaviitassa oli se, että hän tunsi perivihollisen
Punahilkan kaikki salaisuudet, joita nyt väärinkäytti mitä suurimmalla
vapaudella.
Struve alkoi puhdistamistyönsä painattamalla kirjotuksen Kansan
Lippuun, josta sitten lainattiin muutamia rivejä Harmaaseen viittaan,
jotka kuvailivat suurta näyttelyssä-käyntiä. Sitten kirjotti
hän "Lähetetyn" Harmaaseenviittaan, jossa hyökkäsi arvostelija
akateemikkoa vastaan, mitä seurasi muutamia rauhottavia sanoja,
Toim. allekirjottamia. Nämä sanat kuuluivat: "Vaikkakaan emme
koskaan ole olleet yhtä mieltä arvoisan arvostelijamme kanssa herra
Sellénin suuresti ja oikeutetusti kiitetystä maisemasta, emme
kuitenkaan toiselta puolen voi täysin hyväksyä arvoisan lähettäjän
todistuskappaleita, mutta koska periaatteisiimme kuuluu sallia
toistenkin lausua mielipiteensä palstoillamme, emme ole epäröineet
painattaa ylläolevaa kirjotusta".
Nyt oli jää rikottu. Struve, joka kertoman mukaan on kirjottanut
kaikesta -- paitsi kufisista rahoista -- kirjotti nyt loistavan
arvostelun Sellénin taulusta ja allekirjotti sen hyvin luonteenomaisella
merkillä "Dixi". Ja niin oli Harmaaviitta pelastettu, ja,
ymmärrettävästi, myöskin Sellén, vaikkakaan se nyt ei ollut niin
tärkeätä.