Tilauksia.
Carl Nicolaus Falk ja hänen rakas vaimonsa istuivat kahvipöydän ääressä
eräänä aamuna jonkun aikaa edellisessä luvussa kerrottujen tapahtumien
jälkeen. Herra ei ollut, vastoin tapaansa, puettuna yötakkiin ja
tohveleihin, ja rouvalla oli yllään kallis aamutakki.
-- Niinpä niin, he kävivät täällä eilen valittamassa surua kaikki viisi
-- sanoi rouva iloisesti nauraen.
-- Se nyt on itse...
-- Nicolaus! Muista! Nyt on pöytä puhdas!
-- Mitäs silloin pitää sanoa, kun suuttuu?
-- Ensiksikin, ei suututa, vihastutaan! Ja sitten voihan sanoa: "Sehän
nyt on merkillistä!"
-- No sehän nyt on merkillistä, että sinä aina tarjoilet minulle
epämiellyttäviä asioita. Ole puhumatta sellaisesta, mikä minua ärsyttää.
-- _Vihastuttaa_, ukkoseni! -- Vai niin, minun pitää kantaa kaikki
huoleni yksinään, mutta sinä aina kasaat. --
-- Sälytät, sanotaan!
-- Kasaat, sanotaan, minun päälleni vihasi. Kuules! Sitenkö sinä
lupasit naimisiin mennessämme?
-- Kas niin! Ei viisasteluja, eikä logiikkaa! Jatka vain! He olivat
täällä kaikki viisi, äiti ja viisi sisartasi!
-- Neljä sisartani! Sinä et juuri suuresti sukuasi rakasta!
-- Sinun sukuasi! No, et sinäkään!
-- En! Minä en pidä heistä!
-- No, he olivat täällä ja valittivat sitä, että lankosi oli ajettu
pois virastosta, ja sen olivat he lukeneet Isänmaasta. Eikö ollut niin?
-- Oli! Ja sitten olivat siksi hävyttömiä, että sanoivat minulle, ettei
minulla enää ole mitään oikeutta olla röyhkeä.
-- Ylpeä, eukkoseni!
-- Röyhkeä, sanoivat he; minä en koskaan olisi alentunut käyttämään
sellaista sanaa!
-- No, mitä sinä vastasit? Annoit kai heitä kynsille.
-- Annoin, siitä saat olla varma! Ja niin, että muori uhkasi olla
koskaan tulematta minun ovieni sisäpuolelle.
-- Ei, sanoiko hän niin? Luuletko hänen pitävän sanansa?
-- En, sitä en luule! Mutta varmaa on, että ukko...
-- Elä sinä kutsu isääsi ukoksi, niin että joku kuulee.
-- Luuletko, että niin tekisin! Kuitenkaan ei ukko -- näin meidän
kesken -- enää tule koskaan tänne.
Falk vaipui syviin mietteisiin. Sitten hän jatkoi:
-- Onko sinun äitisi ylpeä? Onko häntä helppo loukata? Minä niin
epämieluisasti loukkaan ihmisiä, kuten tiedät! Sinun täytyy sanoa
minulle hänen heikot, arat puolensa, niin minä koetan olla kajoamatta
niihin.
-- Onko hän ylpeä? Tavallaan, sen kai tietänet. Jos hän esimerkiksi
saisi kuulla, että meillä on ollut kutsut, joihin ei häntä eikä sisaria
oltu pyydetty, niin ei hän koskaan enää tulisi tänne.
-- Varmastiko?
-- Varmasti, siitä voit olla vakuutettu!
-- Se nyt on merkillistä, että hänen säätyisensä ihmiset...
-- Mitä sinä sanot?
-- No -- no! Että naiset voivat olla niin tunteellisia! Kuules, miten
on sinun yhdistyksesi laita nykyään? Miksi sinä sitä nimitit?
-- "Naisen oikeuksien puolesta"!
-- Mitä oikeuksia ne muka ovat?
-- Että nainen saa itse hallita omaisuuttaan.
-- No, etkö sinä saa?
-- En, minä en saa!
-- No, mitäs omaisuutta sinulla sitten on, jota et saa hallita?
-- Puolet sinun omaisuudestasi, ukkoseni! Naimaosani!
-- Herra varjele, kuka sinulle tuollaisia tuhmuuksia on opettanut?
-- Ne eivät ole mitään tuhmuuksia, se on ajanhenkeä näetkös! Uusi
lainsäädäntö tulisi tällainen: minä saisin puolet mennessäni naimisiin
ja sillä puolella saisin minä ostaa, mitä tahdon.
-- Ja kun olet ostanut sen loppuun, niin saisin minä kuitenkin elättää
sinut? Se olisi kauniisti tehty!
-- Olisit siihen pakotettu, sillä muutoin saisit työhuonetta! Niin
säätää laki siitä, joka ei tahdo elättää vaimoaan.
-- Ei, kuulehan, tämä menee liian pitkälle! Mutta kaikissa tapauksissa.
Onko teillä ollut kokousta? Mitä väkeä siinä oli? Kerro!
-- Me vielä vaan laittelemme sääntöjä, alustavissa kokouksissa.
-- No, mitä ihmisiä niissä käy?
-- Revisorin rouva Hornan ja hänen armonsa Rehnhjelm nyt aluksi.
-- Rehnhjelm! Se on koko hyvä nimi! Luulen kuulleeni sen ennenkin.
Mutta eikö ollut kysymys jostain ompeluseurasta myöskin, jonka te
muodostaisitte?
-- Perustaisitte, sanotaan! Oli kyllä, ja voitko ajatella, että pastori
Skåre tulee lukemaan jonakin iltana.
-- Pastori Skåre on mainio saarnamies ja hän seurustelee suuressa
maailmassa. Se on oikein, eukkoseni, että kartat huonoa seuraa. Ei
mikään ole vahingollisempaa ihmiselle kuin huono seura. Sen sanoi isäni
aina eläissään, ja se on ollut minun ankarimpia periaatteitani.
Rouva poimi leivänmuruja ja koetti niillä täyttää tyhjän kahvikuppinsa,
herra etsi liivintaskustaan hammastikun kaivaakseen sillä pois
hampaastaan sinne tarttunutta kahvia.
Aviopuolisot olivat toistensa seurassa noloina. He tunsivat toistensa
ajatukset ja tiesivät, että se, joka äänettömyyden katkaisisi,
sanoisi jonkun tuhmuuden, jotain moitteenalaista. He valikoivat
mielessään uusia aiheita, koettelivat niitä, mutta huomasivat ne
kelvottomiksi; kaikki olivat ne jossain yhteydessä tahi ainakin ne voi
saattaa johonkin yhteyteen sen kanssa, mitä edellä oli sanottu. Falk
koetti keksiä jotain vikaa tarjoamisessa, joka voisi herättää hänen
paheksumistaan. Rouva katseli ulos ikkunasta nähdäkseen, tulisiko
jotain muutosta ilmassa, mutta -- turhaan.
Silloin tuli palvelija ja heitti pelastavan oljenkorren sanomalehtien
muodossa, samalla ilmottaen notario Levinin.
-- Pyydä odottaa! käski herra.
Sitten antoi hän saappaiden karjua hetken aikaa poikki lattian, jotta
odottaja parka eteisessä aikoinaan saisi tiedon hänen korkeasta
saapumisestaan.
Levin, johon vasta-keksitty eteisessä odottaminen oli tehnyt eloisan
vaikutuksen, saatettiin lopuksi vapisevana herran huoneeseen, jossa
hänet vastaanotettiin lyhyesti kuten ainakin anoja.
-- Onko sinulla paperi mukanasi? kysyi Falk.
-- Luullakseni on, vastasi hämillään oleva, ja kaivoi esiin tukun
maksuosotuksia ja vekselilomakkeita kaikenlaatuisia ja suuruisia. --
Mihin pankkiin veli mieluummin haluaa? Minulla on papereita kaikkiin
paitsi yhteen?
Huolimatta hetken juhlallisuudesta täytyi Falkin hymyillä nähdessään
puoleksikirjotettuja maksuosotuksia, joista puuttui toinen nimi,
kirjotettuja vekselejä ilman hyväksyjää ja valmiiksi kirjotettuja
vekselejä, jotka oli hylätty.
-- Otamme kai Köydenpunojain pankin, sanoi Falk.
-- Se tosiaankin on ainoa, joka ei kelpaa, -- sillä -- siellä minut
tunnetaan!
-- No Suutarien pankki, Räätälien pankki, mikä tahansa, mutta pian!
Yhdyttiin Nikkarien pankista.
-- Nyt, sanoi Falk, katseessaan ilme, kuin hän olisi ostanut toisen
sielun. Nyt pitää sinun hankkia itsellesi uudet vaatteet, mutta
univormuräätäliltä, jotta sitten voit saada vormusi velaksi.
-- Vormuni? Ei sitä kukaan käytä...
-- Vaiti, kun minä puhun! Sen pitää olla valmiina nousevalla viikolla
torstaina, jolloin minun luonani on suuret kutsut. Tiedäthän, että
minä olen myynyt puotini varastoineen ja että minä huomenna saan
tukkukauppiaan arvonimen.
-- Oo, toivotan onnea...
-- Vaiti, kun minä puhun! Nyt menet vieraisille Skeppsholmeniin.
Kavalalla seurustelutavallasi ja tavattomalla ominaisuudellasi osata
puhua pötyä olet sinä onnistunut voittamaan puolellesi anoppini. No!
Sinun tulee kysyä häneltä, mitä hän piti suurista kutsuista sunnuntaina
täällä meillä.
-- Täällä? Oliko sinulla...
-- Vaiti ja tottele sinä vain! -- Silloin hän tulee kiukusta
viheriäiseksi ja kysyy, olitko sinä kutsuttu? Sinä et tietenkään
ollut, kosk'ei täällä mitään kutsuja ole ollutkaan! No! Te ilmaisette
molemminpuolisen tyytymättömyytenne, tulette hyviksi ystäviksi,
parjaatte minua, sillä minä tiedän, että sen sinä osaat; mutta sinun
pitää kehua vaimoani! Ymmärrätkö?
-- En, en oikein.
-- Sitä sinun ei tarvitsekaan, ainoastaan totella! Yksi asia vielä:
voit sanoa Nyströmille, että minä olen tullut ylpeäksi, enkä tahdo
enää seurustella hänen kanssaan. Sano se suoraan, niin puhut kerrankin
totta! -- Ei, seis! Annetaan sen olla, vielä jonkun aikaa. Menet hänen
luokseen, puhut torstain merkityksestä, selität hänelle suuria etuja,
monia hyviä töitä, loistavia toiveita j.n.e. Ymmärräthän.
-- Ymmärrän.
-- Mutta sitten viet käsikirjotuksen kirjapainoon ja -- sitten --
-- Sitten me hänet syöksemme alas!
-- No, jos haluat siten sanoa, niin oli menneeksi!
-- Ja minä luen runon kutsuissa ja jaan sitä?
-- Hm, niin! Vielä yksi asia! Koeta tavata veljeäni! Ota selville
millaisissa oloissa hän nykyään on ja kenen kanssa hän seurustelee!
Tungettele hänen seuraansa ja varasta hänen luottamuksensa -- se
on helppoa; rupea hänen ystäväkseen! Kerro hänelle, että minä olen
pettänyt häntä, sano hänelle, että olen ylpeä, ja kysy häneltä,
paljonko hän vaatii, jos suostuu muuttamaan nimensä!
Levinin valkoisten kasvojen yli kulki ohut viheriä varjo, jonka piti
olla olevinaan punehdusta.
-- Tuo viimeinen oli hieman ilkeätä, sanoi hän.
-- Mitä? Kuules nyt! Vielä yksi asia! Liikemiehenä tahdon minä, että
asiani ovat järjestyksessä. Menen takuuseen niin ja niin suuresta
summasta; minä saan sen maksaa -- sehän on selvä!
-- Oo -- oo!
-- Ah, älä löpise! Kuolemantapauksen sattuessa, ei minulla ole
minkäänlaista vakuutta. Kirjota minulle tämä velkakirja, joka on
asetettu omistajalle ja maksettavaksi vaadittaessa; sehän on vain
muotoseikka!
Kuultuaan sanan omistajalle kulki heikko väristys läpi Levinin
jäsenten, ja hän tarttui epäröiden kynään, vaikka tiesikin, ettei
enää ollut mahdollista peräytyä. Hän näki joukon puolisiistejä miehiä
seisomassa kujana kepit kädessä, silmälasit nenällä ja povitaskut
pullollaan leimattuja papereita; hän kuuli naputuksia oville, juoksua
rappusissa, kutsuja, uhkauksia, lykkäysaikaa; kuuli raastuvan kellon
lyövän, kun miehet tekivät kunniaa espanjanruokoisilla kepeillään,
ja hänet vietiin jalkaraudoissa mestauspaikalle, jossa hän itse
päästettiin vapaaksi, mutta hänen kansalaiskunniansa joutui piilun alle
ihmisjoukkojen riemuitessa.
Hän allekirjotti. Vastaanotto oli lopussa.